Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bonnie Raitt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bonnie Raitt. Näytä kaikki tekstit

tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


maanantai 11. helmikuuta 2013

157. Bonnie Raitt: Luck of the draw (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
1970-luvulla liudan erinomaisia mutta huonosti myyneitä levyjä tehneen Bonnie Raittin onni kääntyi 1980-luvun lopussa. Albumi Nick of time nosti Raittin listaykköseksi Yhdysvalloissa. Sitä seurannut Luck of the draw menestyi vieläkin paremmin ja se on yli 7 miljoonalla myydyllä kappaleellaan kitaristi-laulajan menestynein albumi. Avain menestykseen oli esittäjänsä varovainen askel suurta yleisöä miellyttävämpään suuntaan.

Warnerin annettua Bonnie Raitille potkut 1980-luvun puolivälissä hän sai pian uuden mahdollisuuden Capitol-levy-yhtiön suojissa. Uudella levy-yhtiöllä laulaja-kitaristi otti varovaisen mutta samalla tietoisen askeleen blues-scenestä lähemmäs mainstream-poppia. Muutos kannatti välittömästi, sillä Raittin ensimmäinen Capitol-albumi Nick of time oli suuri menestys. Seuraava albumilla Luck of the draw Raitt astui askeleen pitemmälle, ja lopputuloksena oli laulajan toistaiseksi menestynein albumi.
Levyn aloituskappale on hyvä esimerkki siitä, miten Raitt sovelsi menestysreseptiä vanhaan tyyliinsä. Leppoisasti etenevä ja sovinnaisesti tekstitetty blues-pop-country-kappale miellytti sekä hänen vanhoja blues-fanejaan, mutta kappale sopi myös poppiradioiden soittolistoille.

Albumin toinen singlejulkaisu menestyi vieläkin paremmin. I can't make you love me on intiimitunnelmainen blues-balladi yksipuolisesta rakkaudesta. Kappaleen hienon pianosoolon soittaa Bruce Hornsby. Raittin lauluääni sopii täydellisesti tähän haikeansurulliseen rakkauslauluun, josta tuli esittäjänsä suurin singlehitti.
Laulaja halusi osoittaa, että hän uudesta menestyksestään huolimatta ei halunnut hylätä bluesjuuriaan. Delbert McClintonin kanssa duetoitu Good man good woman sai vuonna 1991 Grammy-palkinnon vuoden parhaasta rock duetosta.
Hitaat kappaleet ovat kuitenkin minun mielestäni Luck of the draw -albumin parhaita hetkiä. I can't make you love me -hitin lisäksi kappaleissa One part be my lover ja All at once 42-vuotias Bonnie Raitt osoittaa taitavuutensa tulkitsijana. Raitt on myös itse säveltänyt molemmat kappaleet.
Nick of time ja Luck of the draw -albumien aloittama menestys on jatkunut näihin päiviin saakka. Viimeisimmän albuminsa Bonnie Raitt julkaisi keväällä 2012 ja tähänastisella urallaan hän on saanut 9 Grammy-palkintoa. Suomessa Raitt vieraili vuonna 2003 ollen Järvenpään PuistoBlues-tapahtuman pääesiintyjä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

156. Bonnie Raitt: Give it up (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Amerikkalainen blueskitaristi ja laulaja Bonnie Raitt sai läpimurtonsa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa albumeillaan Nick of time ja Luck of the draw. Hän oli kuitenkin tehnyt sitä ennen jo pitkän uran, yhdistäen levyillään bluesia, countrya, folkia mainstream-popmusiikkiin. Yksi hänen hienoimmista albumeistaan on hänen toinen levynsä Give it up, joka ei kuitenkaan hätyytellyt levymyyntilistoja.

Opiskellessani helsinkiläisessä kansanopistossa vuonna 1991-1992 pääsin käsiksi pääkaupunkiseudun kirjastojen todella laajaan levykokoelmaan. Kirjaston ansiosta tutustuin Bonnie Raittin tuotantoon, joka oli kiinnostanut minua jo pitkään. Aloin pikkuhiljaa kerätä Raittin levyjä kokoelmiini. Levyjen löytämistä vaikeutti se, että levykaupoilla oli vaikeuksia sijoittaa hänen albumeitaan oikeaan tyylilajiin. Laulaja-kitaristin albumeita sai etsiä milloin blues- ja milloin country-hyllyistä. Hänen monipuolinen tyylinsä olisi oikeuttanut levyjen sijoittamisen myös folk-, pop- ja rock-kategorioihin.

Slide-kitaran taitajana tunnettu Raitt teki 1970-luvulla monta tyylikästä albumia, jotka osoittivat hänen taitonsa kitaransoiton lisäksi tulkitsijana ja lauluntekijänä. 23-vuotiaan artistin toinen albumi Give it up on yksi parhaista esimerkeistä siinä, miten hän onnistui vaivatta eri tyylilajeissa. Hänen kitaransoittonsa on helposti tunnistettavaa ja sopivasti "räkää" sisältävä lauluääni tuo eloa ja sisältöä kappaleeseen kuin kappaleeseen.

Albumin räväyttää käyntiin Raittin oma sävellys Give it up or let it go. Laulun sovitus vie ainakin minun mielikuvitukseni jonnekin amerikkalaiselle maaseudulle, jossa naiset eivät kiertele ja kaartele vaan sanovat suorat sanat, kun niiden aika on.
Albumilta löytyy kaksi Bonnie Raittin omaa sävellystä, jotka eroavat toisistaan melkoisesti. Levyn aloittavan heinähatturevityksen jälkeen tuleva Nothing seems to matter on rakkauslaulu, jossa Raitt näyttää herkemmän puolensa.
Bonnie Raittin monista tyylilajeista tunnetuin on hänen blues-kitarointinsa. Tätä lajia puhtaimmillaan edustaa kappale Love me like a man.
Nuori kalifornialaislaulaja sai paljon vaikutteita myös länsirannikon laulaja-lauluntekijöiltä Carole Kingistä Joni Mitchelliin. Kappale Too long at a fair on laulajansa näköinen balladi, jota hän tosin ei itse ollut säveltänyt. Tämänlaisissa rauhallisissa kappaleissa Raitt on mielestäni laulajana parhaimmillaan.
Albumin tunnetuin kappale on Eric Kazin säveltämä Love has no pride, jonka alunperin teki hitiksi amerikkalainen country- laulaja Linda Ronstadt. Monet pitävät kuitenkin Bonnie Raittin versiota tästä epätoivon täyttämästä rakkauslaulusta kaikkein parhaana tulkintana.
Give it up ei Bonnie Raittin 70-luvun levyjen tapaan juurikaan tehnyt vaikutusta hyvistä arvosteluista huolimatta. Albumi nousi parhaimmillaankin Amerikan listan sijalle 138. Huonon myynnin vuoksi levy-yhtiö Warner antoi Raittille lopulta potkut 1980-luvulla. Tämä osoittautui Raittille onnenpotkuksi, sillä Capitol-yhtiölle siirryttyään hän teki heti pari miljoonia myynyttä ja Grammyillä palkittua albumia 1980- ja 90-lukujen vaihteessa.