Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bananarama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bananarama. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. lokakuuta 2017

250. Bananarama:Wow! (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Vaikka The Spice Girlsiä pidetään maailman menestyneimpänä tyttöyhtyeenä, jää se selvästi kakkoseksi Bananramalle, jos listahittien määrää pidetään mittapuuna. Uransa huippuvuosina banaaniyhtye sai enemmän listoja Britannian top 10:een kuin maustetytöt julkaisi singlejä kaiken kaikkiaan. Uransa huipulle Bananarama pääsi 1980-luvun lopulla, jolloin he tekivät yhteistyötä nousussa olevan Stock-Aitken-Waterman-tuottajatiimin kanssa.

 Ensimmäinen Bananarama-levyni oli vuonna 1988 julkaistu Greatest Hits Collection. Kun kuuntelin ensimmäistä kertaa käytettynä ostamaani vinyylialbumia, tuntui kuin sen A- ja B-puolilla olisi esiintynyt täysin eri yhtye. Levyn kappalejaon tarkoitus oli selkeästi korostaa sitä muutosta jonka tuottajatiimin vaihdos teki yhtyeen musiikkiin.

Albumin toisella puolella esiintyi homssuinen kolme opiskelijatytön muodostama yhtye, joka oli tehnyt levyjä pääasiassa Tony Swainin ja Steve Jolleyn kanssa. Näiden levyjen letkeä musiikkityyli oli hyvin linjassa Siobhan Faheyn, Sara Dallinin ja Keren Woodwardin välinpitämättömän omintakeisen imagon kanssa. Tämän yhteistyön hittihana oli kuitenkin sulkeutunut, eikä levyt menestyneet enää entiseen malliin.

Kokoelmalevyn toinen puolisko erosi tyyliltään selvästi Jolley/Swain-tuotannolta. Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin muodostama tuottaja-lauluntekijäkolmikko ei vielä ollut se brittipopin hittitehdas, mikä siitä muodostui Kylie Minoguen, Jason Donovanin ja Rick Astleyn myötä. Bananarama kuuli SAW-kolmikon Dead or Alive -yhtyeelle tuottaman kappaleen Spin me like a record ja ihastui sen energiseen tempoon ja terävään tuotantoon. Kun Jolley/Swain kieltäytyivät tuottamasta tyttöjen suosikkikappaletta Venus, Bananarama kääntyi Stock, Aitken & Watermanin puoleen. Myös nämä epäilivat vahvasti 70-luvun hollantilaishitin soveltuvuutta 80-luvulle, mutta kaikkien leuat loksahtivat ammolleen, kun kappaleesta tuli sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Watermanin uran siihen asti suurin hitti nousten mm. USA:n listaykköseksi. Menestys oli todiste Siobhanin, Saran ja Kerenin tarkasta hittivainusta.
Venus sijoitettiin muuten Jolley/Swain-parivaljakon tuottamalle Bananarama-albumille True confessions, jonka singlejulkaisut tätä hittikappaletta lukuunottamatta menestyivät huonosti. Venus-kappaleen menestyksen myötä oli selvää, että Bananaraman seuraava albumi tehtäisiin Stock-Aitken-Watermanin Hit factory -studioilla.
Ensimmäinen Venuksen jälkeen julkaistu Bananarama-single-osoitti uuden suunnan, jonne yhtye oli SAW:n avittamana menossa. I heard a rumour oli edeltäjänsä tapaan selkeä askel letkeästä pehmopopista kohti tiukasti rytmitettyä europoppia. Yhtyeen visuaalisessa imagossa muutos oli hitaampi, mutta I heard a rumour -musiikkivideossa muutos lappuhaalareista kohti muodikkaampaa styleä oli selvästi alkanut. Sopivasti koukkuja sisältävä melodia ja tarttuvan yksinkertainen kertosäe olivat resepti, jolla yhtye jälleen valloitti hittilistojen kärkisijat USA:sta (singlelistan sija 4) eri puolille Euroopppaa asti.

Vaikka hittihana saatiin auki heti, ei yhteistyö sujunut kovin sopuisasti. SAW-tiimi joutui joustamaan tuotantotavastaan, jossa he sävelsivät ja sanoittivat laulun valmiiksi ja artisti saapui paikalle laulamaan osuutensa valmiiseen taustaraitaan. Neidit Fahey, Woodward ja Dallin halusivat olla mukana laulunteon joka vaiheessa, eivätkä kelpuuttaneet mitä tahansa laulettavakseen. "Levynteko Bananaraman kanssa oli painajaismaista, he halusivat työntää nenänsä joka asiaan" muisteli Pete Waterman yhteistyötään vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Lähes kaikkia WOW-albumin kappaleiden tekijätietoja koristi ennätyksellisen pitkä "Stock/Aitkan/Waterman/Fahey/Dallin/Woodward" nimirimpsu.
Wow-albumin toinen singlejulkaisu on hyvä esimerkki siitä, mitä SAWFDW-yhteistyö sai parhaimmillaan aikaiseksi. Siobhan Faheyn painajaisunesta idean saanut kappale on samaan aikaan hullutteleva (musiikkivideo oli paluu Bananaraman aiempien vuosien hömppävideoihin), tiivis ja tartttuva. Kotimaassaan Britanniassa kappaleesta tuli yhtyeen uran suosituin kappale.

Joissain maissa (mm. USA:ssa) albumin toisena singlenä julkaistiin kappale I can't help it. Kappale on Wow-albumin hiteistä tasapaksuin, mutta silti täydellisen energinen aloituskappale albumille.
Vaikka kunninahimoisen tuottajakolmikon ja oikukkaan trion yhteistyö oli hankalaa, syntyi yhteistyön lopputuloksena sekä Bananaraman että Stock-Aitken-Waterman -tiimin onnistunein albumi. Vaikka singlehitit erottuvat albumilta selkeästi, ovat levyn muutkin kappaleet riittävän hyviä luomaan albumista eheän ja viihdyttävän kokonaisuuden. Esimerkkinä onnistuneista albumiraidoista kappaleet Strike it rich ja Once in a lifetime.
Ensimmäisenä SAW-tuotannosta innostunut Siobhan Fahey alkoi tuntea olonsa levottomaksi yhtyeessä. Hän koki, että uuden yhteistyön tuoman menestyksen mukana Bananaramasta oli tullut osa trendeihin sidottua popeliittiä, jota yhtye aiemmilla levyillään oli parodioinut. Fahey oli muuttanut tuoreen aviomiehensä Eurythmics-legenda David Stewartin kanssa Los Angelesiin, mikä vaikeutti yhtyeen yhteistyötä ja vieraannutti häntä Keren Woodwardista ja Sara Dallinista, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. Ilman sen suurempaa dramatiikkaa Fahey erosi yhtyeestä ja jatkoi omaa musiikkiuraansa nimen Shakespear's sister alla (yhtye tuli tunnetuksi kappaleistaan You're history, Run silent run deep, Stay ja Hello).

Dallin ja Woodward eivät kaivanneet Faheylle korvaajaa, mutta levy-yhtiö ja yleisö näkivät Bananaraman edelleen kolmihenkisenä yhtyeenä. Uudeksi jäseneksi palkattiin Faheyn suostumuksella Jacquie o'Sullivan. Wow-albumin kappaleet I want you back ja Nathan Jones äänitettiin uudellen o'Sullivanin kanssa ja julkaistiin singleinä, jotka jatkoivat edellisten julkaisujen menestystä.
Näiden kappaleiden musiikkivideot viimeistelivät Banananraman muutosprosessin, jota vastaan Siobhan Fahey oli protestoinut. Takkutukkaisista anarkistitytöistä oli tullut viimeisen päälle meikattuja ja stailattuja poptähtiä. O'Sullivan ei koskaan päässyt Bananaraman täysivaltaiseksi jäseneksi, vaan hänen tehtävänsä oli seurata Dallinin ja Woodwardin linjaa kuukausipalkalla.

Levy-yhtiö hyödynsi Bananaraman menestystä julkaisemalla pikaisesti kirjoituksen alussa mainitun Greatest Hits Collection -albumin vauonna 1988, jonka yhteydessä julkaistiin Bananarama-SAW yhteistyönä kirjoitettu Love truth and honesty. Seuraavana vuonna julkaistu hyväntekeväisyyssingle Help! (yhdessä Bananaramaa parodioivan Lananeeneenoonoo-yhtyeen kanssa) menestyi vielä erinomaisesti, mutta sen jälkeen yhtyeen taival listapopin kärkinimenä päättyi.
Jacquie o'Sullivan kyllästyi pian äänivallattoman palkkarengin rooliinsa ja erosi yhtyeestä erinomaisen mutta keskinkertaisesti myyneen Pop life -albumin jälkeen. Dallin ja Woodward ovat jatkaneet yhdessä näihin päiviin saakka, ja viime vuosina myös Siobhan Fahey on palannut Bananaraman riveihin.

Jos WOW oli Bananaraman uran huippukohta, oli se vasta alkusoittoa Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion menestysvuosille. He kirjoittivat ja tuottivat 1980-1990-lukujen vaihteessa toistasataa listahittiä, ja muodostuivat Euroopan poplistoilla varsinaiseksi maanvaivaksi. Vaikka SAW-tiimin suurimmat menestyslevyt tulivat artisteilta Rick Astley, Kylie Minogue ja Jason Donovan, pitää Peter Waterman Wow-albumia edelleen uransan onnistuneimpana popalbumina. Olen samaa mieltä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 26. elokuuta 2017

248. Bananarama: Bananarama (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolmen anarkistisen opiskelijatytön muodostama yhtye nousi nopeasti kotikutoisten pikkuhittien artistista Britannian ykköslauluyhtyeeksi. Itse laulunsa kirjoittava yhtye osoitti kakkosalbumillaan, että hauskanpidon ohella yhtye osasi tehdä laadukasta popmusiikkia ja ujuttaa mukaan jopa vähän asiaa.

 Tutustuin Bananaraman varhaistuotantoon armeijavuotenani 1990, jolloin kasarmin hyllystä käteeni tarttui videokokoelma And that's not all.... Tällä videolla esiintyi sliipatun ja viimeisen päälle tuotetun lauluryhmän sijaan kolme takkutukkaista ja anarkistisen epämuodikkaasti pukeutuvaa nuorta naista, jotka vähät välittivät median ja levy-yhtiöiden heille asettamista odotuksista. Ja mikä parasta yhtyeen musiikki oli tuoretta ja hauskaa, ja mukaan oli onnistuttu ujuttamaan vähän sanomaakin.

Banananaraman synty ajoittuu 1970-luvun loppuun, kun Lontoossa opiskeleva irlantilaissyntyinen Siobhan Fahey (levyn kannessa oikealla) tutustui bristolilaiskaveruksiin Sara Dallin (keskellä) ja Keren Woodward. Trio sai opiskelijakortteerin Sex Pistols -yhtyeen harjoituskämpän vintiltä. Pistols-rumpali Paul Cookin avulla tytöt saivat taustalaulukeikkoja muiden artistien levyillä. Ensimmäisen hittinsä Bananarama sai laulaen taustoja the Fun Boy Three -yhtyeen singlellä It ain't what you do.... alkuvuodesta 1982. Pari kuukautta myöhemmin osat vaihtuivat, kun The Fun boy three lauloi taustoja Bananaraman erinomaisesti menestyneellä singellä Really saying something.

 Suomessa Bananarama tunnetaan parhaiten Stock Aitken Waterman -tuottajatrion kanssa tekemistään hiteistä, mutta yhtyeen alkuvuosien tyyli oli varsin erilainen. Yhtryeen ensialbumi Deep sea skiving sisälsi edellämainittujen hittien lisäksi mm. kappaleet Shy boy ja Na Na Hey Hey. Viisi top 5 hittiä kahden vuoden sisällä nostivat Bananaraman Britannian suosituimmaksi tyttöbändiksi.

Yhtyeen kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1984, kun kappale Cruel summer soi elokuvassa Karate Kid. Britannian lisäksi kappale oli hitti myös Yhdysvalloissa.
Cruel summer -kappaleen musiikkivideolla Keren, Sara ja Siobhan viittasivat kintaalla muoteille, joihin nuoria naislaulajia yritettiin tunkea. Lökähousuissa, lippiksissä ja suttuisissa kampauksissa esiintyvää yhtyettä oli vaikea kuvitella Oscar- tai Grammy-gaalojen punaisille matoille. Levyn markkinoiminen olikin vaikeaa. Omapäinen yhtye myöhästeli televisiohaastatteluista, ja viimein paikalle saavuttuaan haastattelu meni useimmiten levottoman kikattamisen puolelle. Ujo ja nuori (23-26 -vuotta) kolmikko ei ollut valmistautunut menestyksen tuomaan julkisuuteen eikä myöskään ollut valmis muuttamaan tyyliään miellyttämään kansainvälisiä markkinoita.

Huolimaton ja välinpätämätön mediaimago ei kuitenkaan estänyt hyvän musiikin tekemistä. Yhdessä tuottajien Steven Jolley ja Tony Swain kanssa Woodward, Dallin ja Fahey sävelsivät toiselle albumilleen sarjan vastustamattoman tarttuvia pophittejä. Näistä täydellisin oli suosikkinäyttelijälle omistettu Robert de Niro's waiting, jonka markkinointia varten tehtiin nokkela musiikkivideo.
Robert de Niro's waiting -kappaleesta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti Britanniassa, ja toinen menestyskappale jonka yhtyeen jäsenet olivat säveltäneet itse yhteistyössä tuottajiensa kanssa. Yhdysvalloissa Bananarama jäi toistaiseksi yhden hitin ihmeeksi, sillä Robert de Niro ei juuri amerikkalaisia hetkauttanut. 

Bananaraman toinen albumi oli ensimmäistä kunnianhimoisempi kokonaisuus, jolla kolmikko halusi osoittaa olevansa enemmän kuin hapsuhiuksinen hömppäyhtye. Kevyempien kappaleiden joukossa oli myös vakavampia aiheita. Kappaleessa Rough justice käsitellään köyhyyttä, väkivaltaa ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Videossa esiintyi aiempaa huolitellummin esiintyvä Bananarama,
Kappale osoitti jälleen Kerenin, Saran ja Siobhanin taidon kirjoittaa tarttuvia pophittejä ja musiikkivideo tuki jälleen kerran erinomaisesti kappaleen tarinaa. Vakavanaamainen Bananarama ei kuitenkaan miellyttänyt yleisöä, ja kappale menestyi keskinkertaisesti. Seuraavassa kappaleessa banaanitiimi lisäsi soppaan hieman huumoria pehmentämään sen sisältämää kritiikkiä popkulttuurin- ja levybusineksen lieveilmiöitä kohtaan. Hienosti rakennettu Hot line to heaven ja hauska video eivät kuitenkaan korjanneet yhtyeen alamäkeä.
Viimeisten singlejulkaisujen huono menestys ei jäänyt huomaamatta yhtyeeltä ja levy-yhtiöltä. Vaikka Bananaraman levyt olivat laadukkaita ja harkittuja, yhtye antoi esiintymisillaan halvan ja - edelleen -  varsin välinpitämättömän vaikutelman itsestään. Tällä tietoisesti valitulla linjalla Siobhan, Sara ja Keren halusivat protestoida popmaailman tuotteistettuja imagoja ja laskelmoituja popuotteita vastaan. Jotta Bananaramalla olisi tulevaisuutta, oli nyt kuitenkin aika terävöittää yhtyeen tyyliä ja lisätä musiikkiin särmää. Ensimmäinen askel tällä tiellä oli samannimiseen elokuvaan kirjoitettu kappale Wild life, joka julkaistiin bonusraitana Bananarama-albumin myöhemmillä painoksilla.
Seuraava askel oli tuottajan vaihtaminen. Bananarama oli jo pitkään esittänyt keikoillaan Shockin Blue -yhtyeen hittiä Venus, mutta tuottajat Jolley & Swain eivät innostuneet sen levyttämisestä. Niinpä kolmikko kääntyi vahvassa noususuhdanteessä olevan tuottajatrio Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Watermanin puoleen. Kansainvälinen jättihitti muutti yhtyeen suunnan lopullisesti. Tästä lisää hieman myöhemmin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)