Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit

lauantai 22. helmikuuta 2025

286. Paul & Linda McCartney: RAM (1971)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Paul McCartneyn toinen sooloalbumi, yhdessä Linda-vaimon kanssa tehty RAM on ollut vaikea pala kriitikoille ja minulle. Aikoinaan kriitikoiden haukkumasta albumista on vuosikymmenien aikana tullut monille hänen soolotuotantonsa huippukohta, esimerkki siitä mitä Paul McCartney parhaimmillaan osaa. Minulle se ei edelleenkään ole se mestariteos, millaisena monet sitä pitävät, mutta olen viime aikoina oppinut nauttimaan sen parhaista paloista ja sietämään sen ärsyttävimpiä kohtia. 

Vaikka olen ollut vakava Beatles-harrastaja jo 1980-luvulta asti ei Paul McCartneyn soolotuotanto ole vedonnut minuun samalla tavalla kuin osa George Harrisonin, John Lennonin tai edes Ringo Starrin tuotannosta. Yksi musta piste on ollut McCartneyn toinen sooloalbumi, jonka kriitikot haukkuivat aikoinaan lyttyyn, mutta josta sittemmin on tullut yksi Paulin arvostetuimmista albumeista. Vasta nyt RAM on onnistunut kääntämään myös minut puolelleen.

Kunnia takinkäännöstäni RAMin ja Paulin muunkin soolotuotannon suhteen kuuluu Alan Kozinnin ja Adrian Sinclairin viisiosaiselle kirjasarjalle McCartney Legacy, josta tähän mennessä julkaistut kaksi ensimmäistä osaa käsittävät koko Paulin elämän ja uran 1970-luvulla. Perusteellisesti tutkitun ja elävästi kirjoitetun kirjan luoma konteksti antoi lauluille ja albumeille taustan ja syntytarinan, ja se herätti aiemmin hylkimäni tuotannon henkiin, antaen minulle aivan uudet korvat kuunnella tätä ja muita hänen soololevyjään. 

Albumin tunnetuin kappale kiteyttää parhaiten syyt RAMia kohtaan tuntemaani ennakkoluuloja kohtaan. Abbey Roadin b-puolen tapaan se on yhden sävelmän sijaan sikermä Paulin yhteenliittämiä  lyhyitä melodia-aihioita. McCartney on tämän laulunkirjoitusmetodin mestari, mutta tässä tapauksessa kappaleen eri osat istuvat mielestäni huonosti yhteen. Kappaleen aloittavasta Uncle Albert -osiosta olisi orkesterisovituksineen saatu vaikuttava balladi, jos se olisi kirjoitettu valmiiksi. Sen sijaan keskeneräiseksi jätetty alkuosa on viimeistelty music hall -tyyppisellä yhteislaululla, jossa McCartney päästää teatraaliset maneerinsa valloilleen. Monen muun McCartneyn soolouran alkupuolen kappaleen tapaan tämäkin kappale olisi varmasti erilainen, jos hänellä olisi ollut John Lennonin kaltainen tasavertainen vastavoima työparinaan.

Nyttemmin siedän paremmin Uncle Albert/Admiral Halsey -tyyppisiä tempauksia, mutta monta vuotta juuri tämä kappale sai minut sulkemaan korvani Paulin ensimmäisilta soolotuotannoilta. Olin ihastunut John Lennonin ja etenkin George Harrisonin tapaan avata ja tuoda itsensä hyvin lähelle kuulijaa. Paul tuntui pukeutuvan rooliasuun ja pitävän näin itsensä turvallisen välimatkan päässä kuulijoistaan.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus RAM-albumista. Levyltä löytyy myös mutkattomammin tuotettuja kappaleita, joissa Paul ei piiloudu roolin tai sovituksen taakse, vaan tulee kohti kuulijaa itse itsenään.
Ensimmäisen sooloalbuminsa McCartney Paul sävelsi ja äänitti itse suurelta osin kotistudiossaan soittaen itse myös kaikki soittimet. Levyä syytettiin kotikutoisuudesta ja itsekeskeisyydestä. Vastauksena saamaansa kritiikkiin Paul äänitti toisen sooloalbuminsa New Yorkin ja Los Angelesin huippustudioissa ykköstason studiomuusikoiden kanssa. 

Three Legs on esimerkki kappaleesta, jossa Paul onnistui hyödyntämään molempien maailmojen parhaat puolet. David Spinozzan kitarakuviot ja Denny Seiwellin rummut tukevat Paulin basson rinnalla letkeän kevyttä sävelmää, jonka McCartneyn pariskunta tukitsee ilman turhaa laskelmointia ja manerointia. 

Itse asiassa RAM ei ole Paul McCartney sooloalbumi vaan hänen ja Linda McCartneyn yhteinen projekti. Tämä hämäsi ja ärsytti kriitikoita, joiden mielestä oikea paikka vaimon nimelle olisi ollut sisäpussin kiitos-luettelossa eikä superstaramuusikon nimen vieressä saatikka levyn kappaleiden sävellyskrediiteissä. Yoko Onon tavoin Lindan piti puolustaa asemaansa vuosikausia mustasukkaisia faneja ja myrkyllisellä mustekynällä kirjoittavia toimittajia vastaan. 

Oli Lindan kontribuutioista mitä mieltä tahansa hänen roolinsa RAM-levyllä on merkittävä ja helposti tunnistettava. Hänen lauluosuutensa kuuluvat läpi levyn, ja niistä tuli merkittävä osa Paul McCartneyn soolouran soundtrackia aina Lindan kuolemaan saakka vuonna 1998. RAM-levyllä Lindan rooli McCartneyn äänipaletissa oli vielä hieman hakusessa. Ärsyttävimmillään hänen äänensä on kappaleella Long Haired Lady ja parhaimillaan levyn huippukohdassa Dear Boy, jossa levyn parhaan sävellyksen lisäksi on täydellisesti rakennetut, Beach Boys -vaikutteiset lauluharmoniat.

    Beatlesin hajoamisen jälkeen toimittajilla oli vaikeuksia suhtautua neljän ex-beatlen soolotuotantoon. Niille, jotka ihastelivat John Lennonin raastavan askeettisia lapsuuden traumoja avaavia soolokappaleita oli vaikea hyväksyä Paul McCartneyn "pinnalliseksi puleerattua" pop-musiikkia. Monet kokivat tarvetta asettua toisen beatlen puolelle, toista beatlea vastaan. Osin kohtuuton kritiikki sekä sisuunnutti että turhautti McCartneyta, joka samanaikaisesti halusi arvostusta muusikkona ja lauluntekijänä, mutta myös nauttia soolouran tarjoamasta vapaudesta tehdä musiikkia oman tahtonsa mukaan ilman turhia rajoitteita.

    Toisin kuin aikalaiskritiikit antavat ymmärtää hänen ensimmäisiltä levyiltään löytyy paljon hienoa musiikkia, jota voi häpeilemättä verrata Paulin tuotantoon the Beatlesin riveissä. RAM-levyllä Dear Boy -kappaleen rinnalle McCartney-aateliin nostan levyn päätöskappaleen The Backseat Of My Car. Tämän hienosti rakennetun poptaideteoksen juuret ulottuvat the Beatlesin Let It Be -sessioihin. Täydellisyyttä hipovan pop-sinfonian pisteitä verottaa hieman sen ylipitkä rakenne. Kappale päättyy ja alkaa uudelleen useita kertoja aivan kuin Paul ei itse olisi osannut tai malttanut lopettaa omaa kappalettaan. Ulkopuolinen editoija olisi tässäkin yhteydessä saanut Paulin ymmärtämään, että vähemmän on joskus enemmän.

    Uudelle vuosituhannelle tultaessa suuren yleisön ja popasiantuntijoiden asenne Paul McCartneyn toista sooloalbumia kohtaan on muuttunut radikaalisti. Sitä ei enää katsota Beatles-silmälasein verraten sitä yhtyeen mestariteoksiin tai John Lennonin ja George Harrisonin hyvin eri tavalla tehtyihin ensimmäisiin sooloalbumeihin. Monille McCartneyn uskollisille faneille RAM on Paul McCartneyta monipuolisimmillaan ja parhaimmilaan, ja useissa listauksissa se on Paulin soolouran huippukohtana ohittanut pitkään McCartney-mestariteoksena pidetyn Band On the Run -albumin.

    Vaikka minä pidän edelleen enemmän Paulin 80- ja 90-lukujen tuotannosta, on RAM vihdoin saanut arvoisensa paikan omassa McCartney-kokoelmassani. Jotkut hänen maneereistaan ärsyttävät minua edelleen, ja tasaveroisen muusikkoparin tai tuottajan kritiikki ja ehdotukset olisivat tehneet tästä levystä (niinkuin monesta muustakin Paulin soolouran levystä) omasta mielestäni huomattavasti paremman. Silti olen vihdoin valmis ohittamaan levyn huonot puolet ja nauttimaan siitä missä maailman menestynein laulunkirjoittaja on parhaimmillaan. Ram On!

    p.s. Hauska esimerkki Paul McCartneyn "minä teen mitä lystään" asenteesta on Percy "Thrills" Thrillington salanimen suojassa tehty instrumentaaliversio RAM-albumista. Sovittaja Richard Hewson sai Paulilta vapaa kädet sovittaa RAM-albumin kappaleet kokoamalleen muusikkoryhmälle. Levy julkaistiin lopulta vasta 1977 ilman Paul McCartneyn nimeä. Levy ei juurikaan mennyt kaupaksi, mutta siitä on sittemmin tullut McCartney-keräilijöiden metsästämä harvinaisuus.


    Lue myös: 

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    tiistai 7. marraskuuta 2023

    282. The Beatles: Free As a Bird/Real Love/Now And Then (1995/1996/2023)

     


    Vuosien 1969-70 vaihteessa hajonneen The Beatlesin elossa olleet jäsenet George Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr saivat vuonna 1980 kuolleen John Lennoin leskeltä kasetin, joka sisälsi kolmen demoa. Näistä kaksi, Free As a Bird ja Real Love julkaistiin vuonna 1995 ensi-iltansa saaneen The Beatles Anthology -sarjan yhteydessä, mutta kolmas jäi teknisten haasteiden, ja ilmeisesti myös sisäisten erimielisyyksien vuoksi viimeistelemättä. Lähes 30 vuotta myöhemmin nämä haasteet saatiin selätettyä ja "viimeiseksi The Beatles -kappaleeksi" tituleerattu Now And Then julkaistiin suurelle yleisölle marraskuussa 2023. Minulle nämä kolme kappaletta musiikkivideoineen luovat eheän ja koskettavan trilogian, joka kunnioittaa yhtyeen historiaa ja etenkin yhtyeen perustajaa John Lennonia. Kappaleiden kuuntelijat saavat itse päättää, onko kysymys "oikeasta" Beatlesista vai jostain muusta. 

    John Lennonin murha kotiovelleen New Yorkissa joulukuussa 1980 päätti spekulaation vuosikymmenen. Vuodesta 1970 alkaen lehdistö ja yhtyeen fanit olivat pitäneet yllä toivoa siitä, että The Beatles palaisi yhteen, tekisi levyn tai kenties jopa kiertueen. Promoottorit tarjosivat miljoonien dollarien porkkanaa Beatlesin yhdistymiseksi, ja yhtyeen jäsenet itsekin - etenkin John Lennon - pohtivat ääneen mahdollisuutta tehdä jälleen musiikkia entisten yhtyetovereiden kanssa. Lennonin kuoleman myötä nämä spekulaatiot päättyivät. Kunnes vuonna 1994 tapahtui kummia.

    The Beatlesin tarinasta kertova dokumentti The Beatles Anthology toi vanhat yhtyetoverit yhteen ja George Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr päättivät tehdä sarjaan uutta musiikkia. John Lennon haluttiin jossain muodossa mukaan, joten hänen leskensä Yoko Ono antoi Paul McCartneylle kasetillisen demoja, jotka John oli äänittänyt 197-luvun lopulla. Helmikuussa 1994 Harrison, McCartney ja Starr aloittivat työt McCartneyn studiolla Sussexissa. Kappaleista ensimmäinen Free As a Bird paljastettiin maailmalle The Beatles Anthology -dokumenttisarjan ensimmäisen jakson yhteydessä marraskuussa 1995.

    Vaikka ennenjulkaisematonta Beatles-materiaaliaa oli julkaistu ennenkin, Free As a Bird oli poikkeuksellisen iso tapaus maailmanlaajuisesti. Kyseessä oli ensimmäinen kerta tammikuun 1970 jälkeen, kun yhtyeen jäsenet olivat äänittäneet uutta materiaalia The Beatles nimen alla. Muistan kuinka Vaasan Anttila-tavaratalossa keski-ikäiset miehet hykertelivät keskenään: "Tätä on odotettu 25 vuotta!".

    Minä odotin enemmän samana päivänä ensi-iltansa saanutta The Beatles Anthology -dokumenttisarjaa (sarjan neljä jaksoa esitettiin viikon sisällä MTV3-kanavalla nimellä "The Beatles Story"). Olin suhteellisen tuore Beatles-fani, ja mahdollisuus nähdä tuntikaupalla yhtyeen haastatteluja ja videomateriaalia oli kuin joululoma olisi alkanut kuukauden etuajassa.

    Free As a Bird -musiikkivideon näin ensimmäisen kerran Ruotsin TV4:n Gomorron Sverige -ohjelmassa samana aamuna, enkä vieläkään ole päässyt yli siitä kuinka hienosti rakennettu se on. Taitavasti kuvattu ja nerokkaasti editoitu neljän ja puolen minuutin video on täynnä viittauksia Beatlesin lauluihin ja elämänvaiheisiin. Tarkkaavainen Beatles-fani voi löytää videosta jopa sata Beatles-tärppiä, ja itse laulu jää helposti sivuseikaksi. 

    Levytyksenä uusi Beatles-kappale oli minulle pettymys. Kesti hetken ennenkuin hyväksyin huonolaatuiselta äänitykseltä poimitun narisevan äänen John Lennoniksi, eikä kappaleessa tuntunut olevan sitä beatlemaista energiaa, mitä olin odottanut. Lennonin demo oli keskeneräinen, joten Paul, Ringo ja George olivat säveltäneet kappaleeseen väliosan, jonka Paul ja George laulavat vuorotellen ennen Harrisonin kitarasooloa. Pikkuhiljaa aloin pitää kappaleesta ja hyväksyin levynteon olosuhteiden tuomat rajoitukset lopputulokseen. Vuonna 2015 kappale miksattiin uudelleen, jolloin Lennonin lauluraitaa onnistuttiin parantamaan.


    Myöhemmin samalla viikolla julkaistu Real Love aukeni minulle nopeammin.
    Toisin kuin ensimmäinen "uusi" Beatles-kappale, Real Love ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus. Lennonin demo kappaleesta soi jo vuonna 1988 julkaistussa dokumenttielokuvassa Imagine: John Lennon. Tiesin siis suunnilleen mitä odottaa. Helmikuussa 1995 McCartneyn kotistudiolle palannut kolmikko oli työskennellyt nauhan kanssa, jonka tekninen laatu oli parempi, tempo oli hieman nopeampi ja yleissävy oli duurivoittoinen. Tällä kertaa sävellys oli valmis, joten muiden Beatlesin jäsenten ei tarvinnut säveltää tai sanoittaa kappaleeseen uusia säkeistöjä tai väliosia. 

    Pidin Real Love -kappaleen uudesta versiosta heti. Ensimmäistä kappaleen väsyneisyys oli vaihtunut innostuneisuuteen, ja kontrasti Johnin 1970-luvun demon ja 1990-äänitettyjen uusien osien välillä oli helpommin hyväksyttävissä. Real Love kuullosti enemmän oikealta Beatles-levytykseltä, vaikka ero 60-luvun tuotoksiin oli selkeä.

    Real Loven musiikkivideossa ei ollut samaa suurennuslasin kanssa anlysoitavaa sisältöä eikä leikkauksellista nerokkuutta, mutta se palkitsi silti Beatles-fanin. Pääsimme ensimmäistä kertaa katsomaan, miten Ringo, George ja Paul äänittivät yhdessä uusia Beatles-kappaleita viimeksimainitun kotistudiossa. Saumattomasti studio-osuuksien lomaan oli liitetty kuvia ja videopätkiä Johnista, sekä valikoituja otoksia Anthology-dokumentissa nähdystä arkistomateriaalista. 

    Free As a Bird ja Real Love julkaistiin the Beatles Anthology -cd-kokoelmien ensimmäisen ja toisen osan aloitusraitoina. The Beatles Anthology sarjan kolmannen cd:n piti alkaa kappaleella Now and Then. Paul, Ringo ja George aloittivat tuottaja Jeff Lynnen kanssa työt kappaleen kanssa maaliskuussa 1995, mutta hyvin nopeasti he, etenkin George Harrison, turhautuivat Lennonin demolla kuuluviin hälyääniin, joita ei 90-luvun tekniikalla saatu poistettua. Kahden päivän äänitysten jälkeen nauhat laitettiin hyllylle, eikä niihin enää vuonna 2001 kuolleen Harrisonin elinaikana palattu. Paul McCartney olisi halunnut jatkaa kappaleen työstöä ja hän lupasi viimeistellä kappaleen joskus. Tämä "joskus" oli keväällä 2022.

    Neljännesvuosisadassa tietokone- ja äänitystekniikka oli kehittynyt niin paljon, että McCartney uskalsi Starrin ja tuottaja Giles Martinin tuella sekä Lennonin ja Harrisonin perikuntien luvalla tarttua uudelleen Now And Then -kappaleeseen. Elokuvaohjaaja Peter Jacksonin tiimissä työskentelevä ääniteknikko Emile de la Rey oli kehittänyt järjestelmän, joka tekoälyä hyödyntäen pystyi eristämään Lennonin lauluäänen, ja tuloksena olikin hälyäänistä puhdas lauluraita. Ringo lisäsi kappaleeseen rumpuosuudet kotistudiossaan ja Paul lisäsi loput instrumentit. Georgen kitarariffit poimittiin vuoden 1995 äänityksistä, ja McCartneyn ja Martinin sovittama orkesteri äänitettiin Capitolin studioilla Los Angelesissa. Because-kappaleeseen vuonna 1969 äänitetty Johnin, Paulin ja Georgen kolmiääninen taustakuoro rakensi sillan the Beatlesin kultavuosiin ja viimeisteli paketin.

    Neljältä eri vuosikymmeneltä peräisin olevien äänitysten yhdistelmä on vaikuttava. Tekoälyä on hyödynnetty vain alkuperäisten nauhoitusten puhdistamisessa, mitään keinotekoista ääntä ei kappaleseen ole lisätty. John Lennonin sävellys oli yksinkertainen ja karu, mutta hänen jo yli 80-vuotta täyttäneet yhtyetoverinsa ovat onnistuneet muuttamaan keskeneräisen demon valmiiksi ja vaikuttavaksi kappaleeksi. 

    Now And Then alkaa yksinkertaisesti, mutta se kasvaa vähitellen loppua kohti ylittämättä mauttomuuden rajaa. Kappaleen kliimaksi on McCartneyn soittama kitarasoolo, joka on kunnianosoitus George Harrisonille, joka valitettavasti ei ollut ehtinyt vuoden 1995 sessioissa äänittää kappaleeseen omaa sooloaan. Kappale ei välttämättä aukea tai tee vaikutusta niihin ihmisiin, jotka eivät tunne sen mutkikasta taustaa. Mutta niille jotka ovat odottaneet kolmatta "uutta" Beatles-kappaletta lähes 25 vuotta kokemus on tunteellinen ja jopa liikuttava.

    Jos Now And Then -kappale ei saa Beatles-fania liikuttumaan, niin se tapahtuu viimeistään kappaleen musiikkivideota katsellessa. Real Love -musiikkivideon tapaan se matkustaa ajassa eteen ja taaksepäin näyttäen Paulin, Ringon ja Georgen äänittävän kappaletta keväällä 1995 ja kahden ensimmäisen tekevän samaa 27 vuotta myöhemmin poimien mukaan otoksia yhtyeen historiasta. Videon kiistanalaisimmassa kohdassa Jackson on tuonut vuoden 1967 Johin ja Georgen velmuilemaan tämän päivän Paulin ja Ringon rinnalle. Huomattavasti vaikuttavampi aikasilta on kohdassa, jossa kahdeksankymppinen kaksikko esiintyy the Beatlesin Hello Goodbye -videolla 24-27 vuotiaitten yhtyekavereittensa kanssa. Kun vuoden 1964 the Beatles kumartaa yleisölle musiikkivideon lopussa ja ruutuun jää tyhjä lava, eivät kyyneleet ole kaukana. The Beatles oli hetken tässä, mutta se oli viimeinen hetki.

    Now and Then -kappaletta on markkinoitu otsikolla "The Last Beatles Song" ja ainakin minä uskon tähän. The Beatlesin arkistoissa on edelleen paljon julkaisematonta materiaalia, mutta parhaat helmet lienee jo julkaistu. Lennonin ja Harrisonin demoja on kymmeniä, mutta uutta levytystä missä kaikki neljä yhtyeen jäsentä esiintyisivät emme enää tule kuulemaan. Julkaisun tarkoituksena on sulkea the Beatlesista kertova kirja ja saattaan loppuun se, mikä oli aloitettu yli 60 vuotta aikaisemmin.

    Mutta ovatko Free As a Bird, Real Love ja Now And Then "oikeita" Beatles-kappaleita? Tämän voi kukin päättää itse. Minun Beatles-yhtyeeni hajosi vuonna 1970, eikä se alkuperäisessä muodossaan palannut koskaan yhteen. Tästä huolimatta pidän näistä kolmesta kappaleesta paljon, ja peräkkäin kuunneltuna ne rakentavat yhtenäisen trilogian. Tämä koskee myös kappaleitten musiikkivideoita, jotka peräkkäin katsottuna toimivat hämmästytävän hyvin. Now And Then on kappaleista onnistunein ei vähiten sen vuoksi, että kehittyneen tekniikan ansiosta vuosikymmenien välinen etäisyys on onnistuttu kuromaan lähes olemattomiin. Ehkä saamme lähivuosina kuulla uudet nykyaikaisella tekniikalla parannetut versiot myös kahdesta ensimmäisestä "uudesta" kappaleesta. Jos ne on tehty samalla rakkaudella kuin Now And Then, niin minä otan ne avosylin vastaan. 

    Lue myös:

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , , ,

    sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

    247. Paul McCartney: Flowers in the dirt (1989)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Flowers in the dirt oli Paul McCartneyn paluulevy ristiriitaisen 1980-luvun päätteeksi. Suurinta huomiota levyllä keräsi yhteistyö Elvis Costellon kanssa, mutta levyn menestys ei ollut yksinomaan Costello-yhteistyön varassa. Albumin julkaisun yhteydessä McCartney teki myös rauhan oman Beatles-menneisyytensä kanssa. Albumi vilisi viittauksia menneseen, ja sitä seuranneen kiertueen ohjelmassa oli toistakymmentä Beatles-kappaletta. Kiertue ja albumi todistivat että "vasta" 47-vuotias Macca oli elämänsä kunnossa.

    Beatles-harrastukseni alkoi jokseenkin tasan 30 vuotta sitten, kun yhtyeen albumit julkaistiin ensimmäisen kerran cd-muodossa ja kesällä 1987 juhlittiin Sgt. Pepper's lonely heart's club band -albumin 20-vuotisjuhlia. Uppouduin yhtyeen historiaan ja musiikkiin ja osansa saivat myös John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin soolourat. 

    The Beatles oli jälleen in, ja samoihin aikoihin sekä Harrison että McCartney alkoivat muistella omilla tahoillaan menneisyyttään maailman suosituimmassa yhtyeessä. Cloud nine oli Harrisonin onnistunut beatle-henkinen comeback, ja McCartney teki saman albumillaan Flowers in the dirt. Paul joka edelliset 20 vuotta oli yrittänyt (ja myös onnistunut) menestymään yksinomaan soolomateriaalillaan myöntyi lopulta siihen, että 60-luvun menestysvuodet olivat tärkeä tai jopa tärkein osa hänen muusikonuraansa.
    Albumin avausraidan musiikkivideo vilisi Beatles-viittauksia ja harvinaisia videopätkiä arkisojen hämäristä. The Anthology dokumenttisarja julkaistiin vasta 1990-luvun puolella, joten suurelle osalle yleisöstä nämä lyhyet pätkät olivat ennennäkemätöntä herkkua. Myös itse kappaleen melodiakulut ja lauluharmoniat olivat suoraa lainaa kahden vuosikymmenen takaa.

    My brave face -kappaleen McCartney sävelsi yhdessä Elvis Costellon kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Beatlesin hajoamisen jälkeen kun McCartneyllä oli sävellysparinaan toinen merkittävän uran tehnyt muusikko, ja McCartney/Costello-yhteistyötä verrattiin välittömästi Lennon/McCartney-yhteistyöhön. Osa tiukkapipoisimmista Beatles-faneista jopa paheksui sitä, että Paul oli kehdannut "korvata" Johnin toisella lauluntekijällä.

    Kohu oli kuitenkin ylimitoitettua. Flowers in the dirt -albumilla ja sitä seuranneella Off the ground -levyllä julkaistiin loppujen lopuksi yhteensä vain kuusi McCartney/McManus (Costellon oikea sukunimi) krediiteillä varustettua kappaletta, eivätkä ne mielestäni olleet sen parempia kuin McCartneyn omatkaan kappaleet. Selkeimmin Costellon vaikutus kuuluu duettokappaleessa You want her too, jossa kaksi muusikkoa vuorottelevat omien säkeittensä kanssa kuten Paul ja John aikanaa(vrt. esimerkiksi Getting better.)
    John Lennonin traaginen kuolema oli varjostanut Paulia koko 1980-luvun. Murhansa jälkeen John oli nostettu rock-jumalan asemaan, ja samalla Pauli alennettiin tavalliseksi pop-kuolevaiseksi. McCartney ei omilla tuotteillaan juurikaan pystynyt muuttamaan tilannetta. Stevie Wonderin ja Michael Jacksonin kanssa tuottivat jättihitit Ebony and ivory ja Say say say olivat myrkkyä vakavahenkisille Beatles-faneille, jotka kaipasivat traagisesti kuolleen Lennonin tinkimättömyyttä ja kapinallisuutta. Kaiken kruunasi Paulin oman egonsa ympärille kyhäämä elokuva Give my regards to broadstreet, joka sai Magical Mystery Tour -elokuvan näyttämään taideteokselta. Sitä seurannut rouheampi Press to play -albumi oli yritys suunnanmuutokseen, mutta tällä kertaa myös ostava yleisö käänsi McCartneylle selkänsä ja levy unohdettiin nopeasti.

    Vireä nelikymppinen McCartney ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Muutama vuoden tuumaustauko riitti vuosikymmenen alun painolastien karistamiseen ja tuotti riittävästi ideoita uuden alun alkamiseksi.
    McCartney kokosi taustalleen uuden bändin, jonka tarkoitus oli tukea Paulia uuden levyn lisäksi myös maailmankiertueella, jollaista hän ei ollut tehnyt vuosiin. Suosikkikappaleen albumilla Rough ride oli erinomainen esimerkki kappaleesta, joka tehdään yhtyettä johtavan McCartneyn ehdoilla, mutta jossa yhtyeen muiden jäsenten lahjoille annetaan myös tilaa. Tämä on havaittavissa yllä olevalta konserttitallenteelta. 

    Flowers in the dirt oli sitä edeltäneitä Macca-albumeja tasalaatuisempi mutta silti tyyliltään sopivan vaihteleva. Rock-kappaleiden seasta löytyi myös This onen kaltainen häpeämättömän tarttuva pophitti, mielenkiintoisesti sovitettu kitaraballadi Distractions sekä isän ja pojan suhdetta herkästi kuvaava Put it there, johon jousisovituksen teki vanha ystävä, aikoinaan lähes kaikki Beatles-levyt tuottanut George Martin.
    Paul McCartneyn tärkein tukija oli edelleen vaimo Linda McCartney. Valokuvaajana hän vastasi albumin tyylikkäästä kannesta, minkä lisäksi hän soitti koskettimia ja lauloi taustoja sekä levyllä että sitä seuranneella kiertueella. Ei ole vaikea arvata kenelle poplegenda oli säveltänyt albumin vahvan (joskin hieman ylipitkän) päätöskappaleen Motor of love.
    Yleisö ja lehdistö oli tyytyväinen, että Paul McCartney oli palannut harharetkiltään. Albumi menestyi hienosti listoilla, ja kappaleet saivat soittoaikaa niin radiossa kuin television musiikkikanavillakin. Kun Paul aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa yli kymmeneen vuoteen, oli menestys ennennäkemätön. Yli sata konserttia sisältänyt kiertue oli ensimmäinen ensimmäinen kerta, kun Paul esitti kappaleita koko 30-vuotiselta uraltaan. Beatles, Wings ja McCartney -hittien loppumaton kavalkadi palautti hänet vihdoin siihen asemaan joka hänelle olisi koko ajan kuulunut. Muutama vuosi aiemmin puolustusasemiin joutunut legenda onnistui muistuttamaan kaikille miksi hän oli ja on edelleen maailman menestynein lauluntekijä. 
    Vaikka Paul McCartney jatkoi ladukkaina pidettyjen soololevyjen tekoa (viimeisin vuodelta 2013) ei hänellä levymyyntiluvuissa ollut enää paluuta 60-80-lukujen menestyksiin. Konserttirintamalla hän sen sijaan on näihin päiviin asti ollut yksi maailman menestykseneimmistä artisteista. Kesällä 75 vuotta täyttävä legenda kerää toistuvilla kiertueillaan areenat täyteen nostalgiannälkäisiä Beatles- ja McCartney-faneja, joita ei haittaa laulajan äänen oheneminen ja samojen hittien kuuleminen konsertti toisensa jälkeen. Suomessa McCartney on esiintynyt viimeksi joulukuussa 2011.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    lauantai 7. tammikuuta 2017

    243. The Beatles: Let it be (1970)


    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

    The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

    Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

    Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
    Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

    Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
    Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

    Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
    Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

    Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
    Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

    Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
    Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

    Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

    Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

    Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
    Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

    Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
    Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

    Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
    Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
    Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , , ,

    keskiviikko 4. tammikuuta 2017

    242. The Beatles: Please please me (1963)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatles -yhtyeen levytysura kesti vain vajaat kahdeksan vuotta. Ajanjaksona, jolloin harvat nykyajan artistit julkaisevat kahta levyä enempää, yhtye julkaisi kymmenien single- ja ep-levyjen lisäksi 12 albumia, joista esittelen seuraavaksi ensimmäisen ja viimeisen. Please please me -albumi äänitettiin pääosiltaan yhtenä helmikuisena maanantaina 53 vuotta sitten. Tätä kymmenen tunnin rupeamaa pidetään levytyshistorian tuotteliaimpana sessiona.

    Please please me oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka sain joululahjaksi 29 vuotta sitten yhtä aikaa ensimmäisen cd-soittimeni kanssa (toinen joululahjalevy oli George Harrisonin paluualbumi Cloud nine). Vaikka olin kuluneen vuoden aikana hankkinut lähes kaikki the Beatlesin albumit hyllyyni vinyylimuodossa, olin lykännyt yhtyeen debyyttialbumin hankintaa jostain syystä ja näinollen siitä tuli ainoa Beatles-levy, jota ei hyllyssäni ole koskaan ollut mustana vinyylinä.

    Lähes 25 vuotta aiemmin John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr saapuivat Lontoon St Johns Woodin kaupunginosassa sijaitsevaan EMI:n levytystudioon (studion löytyy edelleen osoitteesta 3 Abbey Rd.). Yhtye oli julkaissut vuodenvaihteen molemmin puolin kaksi singleä, joista jälkimmäinen Please please me nousi Melody Maker ja New Musical Express -lehtien singlelista kärkeen.
    Kun alun perin Roy Orbison -tyyppinen balladi sai tuottaja George Martinin ehdotuksesta rivakamman tempon, oli ensimmäinen kymmenistä Lennon/McCartney -hiteistä valmis. Martinin johtama Parlophone-levy-yhtiö ei vielä tiennyt millaista kultamunaa se piti palkkalistoillaan, ja hän kiirehti rahastamaan kappaleen tuomalla suosiolla varaamalla session samannimisen albumin äänitystä varten. 

    Kahden singlen (ensimmäinen oli brittilistan 17. sijalle noussut Love me do) kahden puoliskon rinnalle tarvittiin kymmenen uutta kappaletta, joita varten Abbey Roadin studio varattiin yhdeksi päiväksi. Kyllähän nyt kymmenessä tunnissa kymmenen kapaletta kevyesti äänitetään, varsinkin kun tuohon aikaan rock-albumit koostuivat singlehittien lisäksi kakkosluokan sävellyksistä vasemmalla kädellä äänitettyinä. The Beatles ja George Martin eivät kuitenkaan halunneet tinkiä laadusta, vaikka studioaikaa olikin rajoitetusti.
    Vuonna 1963 vain harvat rock-muusikot sävelsivät itse kappaleensa. The Beatles oli poikkeus, ja neljän jo julkaistun singlekappaleen lisäksi yhtyeen albumi sisälsi neljä uutta Lennon/McCartney-sävellystä. Paulin pääasiassa säveltämä I saw her standing there oli albumin aseistariisuva aloitusraita, ja se olisi itsessään ollut erinomainen kappale singlenä julkaistavaksi. Johnin pohdiskeleva There's a place oli oikealla paikallaan levyn b-puolen toiseksi viimeisenä raitana. 

    Vaikka studiotyöskentely oli liverpoolilaisnelikolle uutta, ei heillä esiintymisrutiinista ollut puutetta. Vuosina 1960-1962 yhtye oli työskennellyt yhteensä 10 kuukauden ajan Hampurilaisilla klubeilla, ja Please please me -albumin levytykseen mennessä he olivat esiintyneet liverpoolilaisella Cavern clubilla lähes 300 kertaa. Näinä vuosina yhtyeelle kertyi omien sävellysten lisäksi laaja katalogi cover-kappaleita, joiden Beatles-versioista tuli usein originaaliversioita tunnetuimpia. Yksi näistä kappaleista on Arthur Alexander -nimisen artistin pikkuhitti Anna, josta John Lennon teki erinomaisen tulkinnan. Kappale Chains oli puolestaan Carole Kingin ja Gerry Goffinin the Cookies yhtyeelle säveltämä hitti vuodelta 1962. Sooloa the Beatles-albumilla lauloi George Harrison. 
    Koska the Beatles oli esittänyt kappaleita keikoillaan jo useamman vuoden ajan, heidän ei tarvinnut juurikaan harjoitella ennenkuin äänitystä. Parhaissa tapauksissa kappaleet saatiin purkkiin muutamalla otolla. Levyn tunnetuimman lainakappaleen äänitykseen nauhuri täytyi käynnistää vain kerran.
    Alunperin the Isley brothersin levyttämä Twist and shout oli John Lennonin bravuurinumero, joka aloitti yhtyeen useimmat konsertit aina vuoteen 1965 asti. Kappale jätettiin Please please me -albumin äänityksissä viimeiseksi, sillä sekä yhtye että George Martin tiesivät että flunssaisen Lennonin äänihuulia repivän tulkinnan jälkeen ei olisi mitään mahdollisuutta laulaa enää mitään muuta. "Sen oli pakko onnistua ensimmäisellä kerralla", yhtyeen jäsenet muistelivat myöhemmin, ja kaikkien onneksi tämä ensimmäinen kerta myös riitti.

    Albumin levyttäminen yhdessä tai kahdessa päivässä ei ollut mitenkään harvinaista 1960-luvun alkupuoliskolla. Harvinaista ellei peräti ainutlaatuista oli se kuinka laadukkaan 14 kappaleen kokonaisuuden 20-22-vuotiaat liverpoolilaispojat saivat aikaiseksi maestro Martinin ohjauksessa.

    Kymmenessä tunnissa the Beatles onnistui tekemään kymmenen erinomaista raitaa. Kiire ja studiotyön uutuus kuuluu yhtyeen esityksissä, mutta ne toisaalta tekivät Please please me -albumista levyn, joka kuullostaa edelleen tuoreelta ja energiseltä lähes 54 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tästä tuoreudesta ja energiasta oli vain rippeet jäljellä tammikuussa 1970, jolloin yhtye kokoontui Abbey Roadin studioille viimeistä kertaa. Tällöin viimeisteltiin yhtyeen viimeinen albumi Let it be, josta kerron seuraavaksi.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , ,

    lauantai 13. helmikuuta 2016

    228. Ringo Starr: Ringo (1973)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    The Beatlesin hajottua "orvoksi" jääneen rumpali Ringo Starrin ensimmäinen popalbumi todisti yleisölle, että hän oli muutakin kuin hauska kaveri kolmen neron taustalla. Starrkunnostautui albumilla sekä lauluntekijänä, rumpalina että tulkitsijana, ja levyn onnistui keräämään ex-beatlet ensimmäistä ja viimeistä kertaa esiintymään samalle albumille. Toimivista kappalevalinnoista, hyvästä tuotannosta ja tähden sympaattisesta charmista koottu levy jäi Ringon uran huippuhetkeksi.

    The Beatlesin hajottua yleisön odotukset kohdistuivat yhtyeen voimakaksikon suuntaan. John Lennonilla ja Paul McCartneyllä kesti kuitenkin vuosia, ennenkuin he pystyivät täyttämään nämä odotukset, ja vuosien 1971-72 vaihteessa molemmat kohtasivat uransa aallonpohjan. Albumeita Wings Wild Life ja Some time in New York City pidetään Beatles-nerojen urien pohjanoteerauksina.

    Samaan aikaan George Harrison oli vallannut USA:levylistojen kärkisijat soololevyillään All things must pass ja Living in the material world ja niittänyt mainetta Bangladeshin hyväksi järjestämällään hyväntekeväisyyskonsertilla. Ringo Starrin soolosinglet It don't come easy ja Back off boogaloo olivat listamenestyksellään alkusoittoa vuoden 1973 täysosumalle. Esimakuna albumilta julkaistiin single Photograph, jonka Ringo oli kahden aiemman hittinsä tavoin säveltänyt entisen bändikaverinsa Harrisonin kanssa.
    Kappale iski oikeaan rakoon. Haikea sävel ja teksti, Phil Spectormainen rönsyilevä orkesterisovitus ja Starrin vilpitön ja riittävän vahva tulkinta (jota Harrison säesti omalla taustalaulullaan) vetosivat nostalgiannälkäiseen yleisöön. Kappaleesta tuli ansaitusti Ringon soolouran suurin hitti ja se nousi USA:n singlelistan kärkeen. Hetken aikaa parivaljakko Harrison/Starr oli kuumempi nimi levyetiketissä kuin Lennon/McCartney.

    Vaikka the Beatles ei kokoontunut virallisesti yhteen kertaakaan tammikuun 1970 jälkeen, olivat yhtyeen jäsenet tehneet yhteistyötä jo ennen Ringon sooloalbumia. Starr oli soittanut sekä Johnin että Georgen levyillä, ja Harrisonin soolokitara oli yksi Lennonin Imagine-albumin tärkeimmistä elementeistä. Paul tyytyi toistaiseksi leikkimään omassa hiekkalaatikossaan.

    John Lennonin Ringolle säveltämän I am the greatest kappaleen äänistyshetkellä kohtasivat neljästä beatlesta kolme. Johnin pianon ja Georgen kitaran (Ringo soitti tietenkin rumpuja yhdessä Jim Keltnerin kanssa) rinnalla bassoa soitti vanha Hampurin tuttu Klaus Voorman. Sopivan itseironisessa kappaleessa Ringo käy läpi elämäänsä todeten sen tosiseikan, jonka kaikki tiesivät. Hän oli maailman paras Ringo.
    Vaikka McCartney ei edelleenkään mahtunut samaan studioon Lennonin ja Harrisonin kanssa alkoivat yhtyeen hajoamisen haavat jo arpeutua. Ringo-albumilla McCartney liittyi Starrin taustajoukkoihin kahdella kappaleella. Yhdessä vaimonsa Lindan kanssa sävelletyllä Six o'clock -kappaleella Paul soitti pianoa ja lauloi vaimonsa kanssa taustoja. Kappaleeseen You're sixteen (vanha Johnny Burnette -klassikko) Paul imitoi laulutaidollaan saksofonilta kuullostavan soolo-osuuden. Albumin toisena singlenä julkaistu kappale antoi Ringolle jo toisen USA:n listaykkösen.
    Vaikka vanhojen bändikavereiden vetoapu auttoikin levyn menestystä (George oli mukana neljällä, Paul kahdella ja John yhdellä kappaleella) osoitti albumi, että Ringolla oli lahjoja myös lauluntekijänä. Photographin ohella tunnetuin levyn Starr-originaaleista oli vetävä Oh my my, jonka Starr sävelsi yhdessä muusikko Vini Poncian kanssa. Myös tämä kappale menestyi erinomaisesti singlelistoilla, mikä innoitti John Lennonia lähettämään Ringolle kuuluisan postikortin: "Onneksi olkoon. Ettäs kehtaat! Tee MINULLE hittibiisi". Lennon joutui odottamaan ensimmäistä soololistaykköstään seuraavaan vuoteen asti. Starrin omia sävellyksiä tältä albumilta löytyi neljä.
    Tärkeä kiitos Ringo-albumin menestyksestä kuuluu myös sen tuottajalle. Ringo Starr osasi laulaa, mutta hänen äänialansa oli varsin suppea, ja tuottaja Richard Perry osasi hyödyntää Ringon rajallisia laulutaitoja täydellisesti. Starr esiintyi sympaattisesti ja vaivattoman kuuloisesti. Levy päättyy hienoon kappaleeseen You and me babe, jonka taustalla oli tälläkin kertaa tukijoukkoja menneiltä ajoilta. Laulun sävelsi Beatles-roudari Mal Evans yhdessä George Harrisonin kanssa, jonka tunnistettava kitarasoolo värittää koko kappaletta.
    Kappaleen ja koko albumin päätteeksi Starr kiittää levyn tekoon osallistujia. Koko porukka (mm. kaikki Beatlet vaimoineen) löytyvät myös levyn kansikuvasta.

    Valitettavasti Ringo Starr ei kertaakaan onnistunut toistamaan Ringo-albumin menestystä. Richard Perry tuotti myös seuraavan albumin Goodnight Vienna, johon Beatle-tukea toi John Lennon, mutta se ei menestynyt enää samalla tavalla. Tämän jälkeen sekä Ringon sooloura että yksityiselämä joutuivat pahaan alavireeseen. Starr selvisi alkoholismistaan ja avioerostaan, mutta myöhempien soololevyjen menestys on ollut korkeintaan kohtuullinen. Paremmin hän on menestynyt studiomuusikkona (mm. Paul McCartneyn ja George Harrisonin soololevyillä) ja kierrellyt konserttilavoja Ringo Starr and his All stars band -kokoonpanonsa kanssa näihin päiviin saakka.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , ,

    perjantai 10. tammikuuta 2014

    201. The Beatles: Yesterday... and today (1966)

    Capitol-yhtiön the Beatles -levyjen muokkaus amerikkalaiseen makuun ja markkinaan sopivaksi huipentui vuonna 1966 julkaistuun albumiin Yesterday and today. Brittijulkaisujen väliin sijoitetulla levyllä Capitol yhdisti Help ja Rubber Soul -albumeilta ylijääneitä raitoja sekä kolme vielä julkaisemattoman Revolver-albmin kappaletta aiemmin singleinä julkaistuihin lauluihin antaen sanalle sillisalaatti aivan uuden merkityksen. Albumin kansikuvassa ei kuitenkaan tyydytty kasvisruokaan, ja siitä noussut kohu peitti alleen albumin musiikillisesti korkean tason.

    Vaikka Beatlemania oli vuonna 1966 jo vaimenemaan päin, oli the Beatles edelleen levy-yhtiöittensä paras rahasampo. Amerikkalainen Capitol records pyrki jatkamaan omaa linjaansa julkaisemalla 3-4 Beatles-albumia vuodessa. Samaan aikaan yhtye kotimaassaan julkaisi "vain" 1-2 pitkäsoittoa. Amerikkalaiset levypomot alkoivatkin olla levottomia, kun vuoden 1966 ensimmäinen Beatles-albumi oli luvassa vasta kesän loppupuolella.

    Asian korjaamiseksi Capitol kokosi oman pakettinsa aiemmilta albumeilta ylijääneistä kappaleista sekä kahdesta singleraidasta. Koska näistä kappaleista ei satu kokonaista albumia aikaiseksi, amerikkalaiset pyysivät apua Beatles-tuottaja George Martinilta, joka antoi heidän käyttöönsä kolme raitaa syksyksi julkaistavaksi suunnitellulta Revolver-albumilta.
    And your bird can sing edustaa Yesterday and today -albumin "tomorrow"-osastoa. Modernit sähkökitarasoundit ja John Lennonin arvoitukselliset sanat olivat hyvin kaukana siitä, mitä levyn toinen äärilaita edusti.

    Yhdysvalloissa The Beatlesin vuonna 1965 julkaistusta Help!-albumista julkaistiin vesitetty versio. Se sisälsi vain seitsemän yhtyeen esitystä, ja niiden välit tilkittiin samannimisen elokuvan instrumentaalimusiikilla. Näin käyttämättä jäi mm. albumin tunnetuin kappale, joka nimensä mukaisesti oli vuonna 1966 edustamassa yhtyeen "eilistä" aikakautta. Vaikka kappaleesta Yesterday kuullaan yleensä stereoversio, oma suosikkini on laulun monomiksaus, jota kuullessa tuntuu aivan kuin istuisi parin metrin päässä sooloa laulavasta Paul McCartneystä. Tammikuussa 2014 julkaistavalta cd-painokselta löytyvät sekä stereo että monoversiot.
    Yesterday and today on sekalaisesta ja epäyhtenäisestä kokoonpanostaan huolimatta täydellä laadulla pakattu Beatles-albumi, ehkä levyn kahta Ringo Starr -sooloa lukuunottamatta. Yksi albumin helmistä on vuonna 1965 singlenä julkaistu Day tripper.
    Vuosina 1965 ja -66 kitaristi George Harrison profiloitui kehittyvänä lauluntekijänä saaden näinä vuosina seitsemän omaa sävellystään The Beatlesin albumeille. Alun perin Rubber Soul -levyn brittiversiolla julkaistu If I needed someone sai Amerikan ensiesityksensä tällä levyllä.
    Hienosta musiikista huolimatta Yesterday and today tunnetaan parhaiten kuuluisasta levynkansiepisodistaan. Valokuvaussessioihin kyllästyneet yhtyeen jäsenet ideoivat yhdessä valokuvaaja Robert Whitakerin kanssa levynkannen, jossa teurastajien takkeihin pukeutuneet beatlet poseeraavat yhdessä nukenpäiden ja raakojen lihakimpaleiden kanssa.

    Albumin kansia ehdittiin painaa puoli miljoonaa kappaletta. Vasta kun ennakkokappaleen saaneet toimittajat ja kauppiaat protestoivat järkyttyneitä kansikuvaa, tajusi Capitol erehdyksensä, pyysi anteeksi ja käski palauttamaan teurastajakannella varustetut levyt. Häthätää albumille kyhättiin uusi kansikuva, ja levyt siirrettiin vanhoista kansista uusiin yötöinä. Teurastajakannet määrättiin tuhottaviksi, mutta osaan levyistä uusi kuva yksinkertaisesti liimattiin vanhan kuvan päälle ajan ja rahan säästämiseksi. Esille kuoritut, alkuperäisellä kansikuvalla varustetut albumit ovat käsittämättömän arvokkaita.

    Kun Yesterday and today julkaistaan muiden the Beatlesin Capitol-albumien tapaan cd:llä tämän vuoden tammikuussa, on ostajilla itse mahdollisuus valita, kumpaa kansikuvaa he albumissa haluavat käyttää.
    Dr Robert edustaa albumilla And your bird can sing -kappaleen tavoin kolme kuukautta myöhemmin julkaistuksi suunnitellun Revolver-albumin materiaalia. Kun tämä, nyttemmin monissa paikoissa maailman parhaaksi rock-albumiksi nimetty levy (jonka esittelin blogissani numerolla 2) julkaistiin Yhdysvalloissa, se oli kolmea John Lennonin Yesterday and todaylla julkaistua sävellystä köyhempi. Revolverin jälkeen Capitol jätti The Beatles -albumit rauhaan, ja julkaisi vuosien 1967-1970 albumit Yhdysvalloissa samanlaisina kuin yhtyeen kotimaassa. 

    Kun the Beatles siirtyi cd-aikaan vuonna 1987, levyjen amerikkalaiset versiot poistuivat markkinoilta. Puristinen näkemys oli, että brittialbumit olivat ainoa oikea tapa kuunnella yhtyeen musiikkia. 2000-luvulla yhtyeen fanien asenne on onneksi muuttunut. Amerikkalaiset rakastavat the Beatlesia, ja heille Capitolin tohtoroimat albumit olivat ainoa tapa kuulla yhtyeen musiikkia aina 1980-luvun lopulle saakka. Ja oli kappaleiden järjestys mikä tahansa, ei se musiikkia huonontanut.

    The Beatlesin amerikkalaisista albumeista kahdeksan ensimmäistä julkaistiin lopulta cd-muodossa kahdessa boksissa 2004 ja -06. Tänä vuonna, 50 vuotta siitä kun Yhdysvallat lankesi polvilleen liverpoolilaisyhtyeen edessä, kaikki Capitolin The Beatles -albumit julkaistaan sekä cd-boksina että erikseen. Musiikki on ennallaan, mutta Capitol-albumit antavat siihen toisen näkökulman, mahdollisuuden kuunnella yhtyeen musiikkia niinkuin puolet yhtyeen ihailijoista kuunteli sitä yli 20 vuoden ajan.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,

    tiistai 7. tammikuuta 2014

    200. The Beatles: Rubber soul (US version 1965)

    Amerikkalainen Capitol-yhtiö ei juurikaan kunnioittanut The Beatlesin kotimaassaan rakentamia albumikokonaisuuksia. Vastaavasti Beatles-fanit nykyään eivät juurikaan kunnioita yhtyeen amerikkalaisalbumeja. Joukossa on kuitenkin myös onnistuneita uudelleenvirityksiä. The Rubber soul -albumin amerikkalaisversiota monet pitävät jopa alkuperäisjulkaisua parempana. Kappalevalinnoilla levystä rakennettiin pehmeä ja akustissountinen levy, joka sopi hyvin 1960-luvun puolivälin folk-buumiin.

    Yhdysvalloissa äänilevymarkkinoiden lainalaisuudet olivat 1960-luvulla hyvin erilaiset kuin Euroopassa. Levyjä julkaistiin useammin kuin Euroopassa, niillä oli vähemmän kappaleita ja singlehitit piti sijoittaa albumille myyntiä edistämään. Kun Parlophone julkaisi vuosina 1964-1966 Britanniassa kuusi The Beatles -albumia, laittoi Capitol myyntiin samana aikana niitä yksitoista. Capitolin levyillä oli usein eri nimi ja kansi ja kappaleiden määrä oli vähennetty 14:stä 11-12:teen. Ihan oikeutetusti osaa Capitolin virityksistä pidetään hutaisten koottuna rahastuksena, mutta joskus amerikkalaisten viritykset osuivat myös oikeaan.
    Capitolin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaisema Rubber Soul näyttää päälle päin samalta kuin samanniminen Euroopassa julkaistu albumi. Vain kannen tummemmat värisävyt ja Capitol-logo kannen oikeassa yläkulmassa paljastaa, että jotain muutoksia on tehty. Eron huomaa kuitenkin viimeistään, kun levyn laittaa soimaan. Sähkökitaroiden sävyttämän Drive my car -kappaleen sijaan levyn aluksi kuullaan akustinen I've just seen the face, jonka eurooppalaiset kuulivat aiemmin samana vuonna julkaistulla Help!-levyllä.

    Capitol poisti alkuperäisestä Rubber Soul -albumista neljä kappaletta ja korvasi ne kahdella Help!-albumin raidalla. Amerikkalaisen levy-yhtiön tavoitteena oli selvästi tehdä albumista pehmeämpi ja folk-henkisempi riisumalla levyltä pois soundeiltaan rankemmat kappaleet (Nowhere man, Drive my car ja If I needed someone) sekä tyyliin muuten sopimaton countryjolkotus What goes on.

    Vaikka levyn alkuperäiskonsepti rikottiin, monien mielestä muutokset paransivat levyn yhtenäisyyttä.
    Rubber Soul -albumin molemmat versiot ovat hyvin John Lennon -painotteisia. Vaikka Nowhere man jätettiin amerikkalaisversiolta pois, loisti Lennon Girl-kappaleen lisäksi Norwegian wood, Word ja In my life -kappaleilla. Kaikki kolme olivat hyviä esimerkkejä Lennonin kasvamisesta sekä säveltäjänä että etenkin sanoittajana. Enää aiheena ei ollut vain tytön ja pojan välinen rakkaus, vaan Lennon pohti elämää myös uusilta kanteilta.
    Paul McCartneyn tunnetuin laulu Rubber Soulilla on eittämättä Ranskassa suureksi hitiksi noussut Michelle, mutta muuten hänen Rubber Soulille kirjoittamansa kappaleet ovat jääneet varsin tuntemattomiksi. Tämä on sääli, sillä myös McCartney kehittyi 1960-luvun puolivälissä laulunkirjoittajana pitkin harppauksin. Oma suosikkini albumin McCartney-kappaleista on You won't see me.
    Vuosikymmenen puolivälissä kitaristi George Harrison lisäsi painoarvoaan yhtyeessä. Rubber Soul -albumia varten hän sävelsi kaksi laulua, joista tosin toinen pudotettiin albumin USA-painokselta. Levylle jätetty Think for yourself erosi tyyliltään merkittävästi Lennon/McCartney-sävellyksistä, mutta on silti mielestäni yksi levyn parhaista kappaleista.
    Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuuntelivat erilaista Rubber Soulia vuoteen 1987 asti, jolloin albumin brittiversio julkaistiin cd:nä. Capitolin tohtoroima versio julkaistiin cd-boksissa 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2014 Rubber Soul ja muut Capitolin julkaisemat Beatles-albumit julkaistaan kaikki itsenäisinä cd:inään yhtyeen amerikanvalloituksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

    Monet, etenkin yhtyeen amerikkalaiset fanit, pitävät Rubber Soul -albumin amerikkalaista versiota edelleen parempana kokonaisuutena, vaikka siinä onkin vähemmän musiikkia kuin alkuperäisessä versiossa. Muiden muassa the Beach Boys -velho Brian Wilson käytti inspiraationaan juuri levyn USA:ssa julkaistua versiota. Minun mielestäni USA-versio on tyyliltään yhtenäisempi, enkä kaipaa poisleikattuja lauluja lainkaan. Nämä laulut julkaistiin Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin albumilla Yesterday and today, joka koottiin lähes yksinomaan aiemmilta albumeilta poisleikatuista kappaleista. Tämä levy, johon liittyy myös yksi musiikkihistorian oudoimmista levynkansiepisodeista, on esittelyvuorossa seuraavana.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,

    torstai 2. tammikuuta 2014

    199. The Beatles: Meet the Beatles (1964)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Vuoden 2014 tammi-helmikuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun the Beatles teki pophistoriaa: Ensimmäisen kerran yhtye Amerikan ulkopuolelta valtasi kaikki myyntilistojen kärkipaikat Yhdysvalloissa, ja maan edelleen jatkuva rakkaustarina liverpoolilaisnelikon kanssa sai alkunsa. Tammikuun 1964 lopulla julkaistiin albumi, joka löi moninkertaisesti kaikki LP-myyntiennätykset myyden enemmän kuin siltä irroitettu single I want to hold your hand. Levy oli myös ensimmäinen monista USA:ssa julkaistuista Beatles-albumeista, joka rakennettiin varta vasten amerikkalaisyleisöä varten.

    Vaikka the Beatles oli vuonna 1963 huippusuosittu kotimaansa lisäksi lähes kaikissa länsimaissa (Kanada mukaanlukien), ei yhtyeen levy-yhtiön EMI:n USA:n haara Capitol ollut kiinnostunut. Koskaan aikaisemmin ei ulkomainen rock-musiikki ollut menestynyt Yhdysvalloissa, joten miksi the Beatles olisi ollut siitä poikkeus. Yhtyeen ensimmäiset singlet julkaistiin näin ollen pikkumerkeillä, eivätkä ne saavuttaneet mainittavaa menestystä.

    Lopulta Capitol kuitenkin taipui Britanniasta tulleen painostuksen edessä ja suostui julkaisemaan yhtyeen viidennen singlen I want to hold your hand. Kovin suuria ei Capitol tälläkään kertaa odottanut, mutta kappaleessa oli jotain joka erotti sen aiemmista singlejulkaisuista.

    Capitol oli suunnitellut julkaisevansa singlen tammikuun 1964 alussa. Kappaletta oli kuitenkin ehditty jo soittaa eri puolilla maata radiossa, ja radiosoiton aiheuttaman kysynnän vuoksi singlen julkaisua aikaistettiin. Se julkaistiin lopulta toisena joulupäivänä, mikä oli äänilevymarkkinoilla ennenkuulumatonta.
    Kun single helmikuussa nousi USA:n singlelistan kärkeen, oli Capitol ehtinyt jo julkaista ensimmäisen the Beatles albuminsa. Vaikka Meet the Beatlesin kansi muistutti marraskuussa Euroopassa julkaistua albumia With the Beatles, oli siihen tehty selkeitä muutoksia. Kappaleiden määrä oli pudotettu 14:stä 12:een, ja mukaan oli liitetty amerikkalaiseen tapaan uuden singlen molemmat puolet.

    Lopputuloksena oli varsin onnistunut albumikokonaisuus. Capitol halusi levyllä korostaa John Lennonin ja Paul McCartneyn laulunkirjoitustaitoja, joten yhtä kappaletta lukuunottamatta levyltä poistettiin kaikki cover-versiot. Oma suosikkini on Lennonin laulama All I've got to do, jota en muista kuulleeni koskaan muuten kuin oman cd-soittimeni soittamana. 
    Meet the Beatles -albumin (ja sen esikuvana toimineen With the Beatles -levyn) suosituin Paul McCartney -sävellys oli All my loving. Kappaletta ei julkaistu Englannissa eikä USA:ssa singlenä, sen sijaan mm. Kanadassa ja Suomessa siitä tuli singlelistan ykkönen.
    Albumilta löytyy myös George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys. Lennonin ja McCartneyn tuotteliaisuuden innostama Harrison sävelsi kappaleen yrittäessään selvittää onnistuisiko myös hän laulunteossa. Vastaus kiistatta myönteinen. Vaikka Harrisonin tunnetuimmat ja arvostetuimmat Beatles-kappaleet julkaistiin vasta 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on Don't bother me hyvä ensisävellys, eikä se juurikaan kalpene levyn muiden kappaleiden rinnalla.
    Meet the Beatles -albumin menestys Yhdysvalloissa oli käsittämön. 1960-luvun alkupuolella levymyynti keskittyi singleihin ja 500 000 kappaleen albumimyyntiä pidettiin erinomaisena, nousi Meet the Beatles -albumin myynti yli viiteen miljoonaan ylittäen selvästi I want to hold your hand -singlen myynnin. Amerikkalaiset albumit sisälsivät yleensä muutaman singlehitin ja sen lisäksi tukun täyteraitoja mutta the Beatles muutti tämänkin käytännön ja todisti, että laatumusiikilla täytetty lp on hyvää bisnestä.
    Alusta loppuun laatumusiikilla pakattu Meet the Beatles päättyy kappaleeseen Not a second time, jonka musiikilliset arvot tunnustettiin myös korkeammissa kulttuuripiireissä. The Times -lehden musiikkikriitikko William Mann kirjoitti kappaleesta tunnetun arvionsa, jossa hän vertaasi sitä Gustav Mahlerin Das Lied von der Erdeen ja kehui erityisesti sävelmän "Aeolisia kadensseja". Laulun säveltäneen John Lennonin mukaan aeoliset kadenssit kuullostivat lähinnä eksoottisilta linnuilta.

    Meet the Beatles pysyi USA:n albumilistan kärjessä 11 viikkoa kunnes Capitolin toinen Beatles kokoelma Second album (jolta löytyivät Meet the Beatlesiltä poistetut viisi With the Beatles -albumin raitaa) korvasi sen listan ykköspaikalla. Kultasuoneen iskenyt Capitol jatkoi Meet the Beatles -albumin ennennäkemättömän menestyksen jälkeen omien Beatles-albumiensa paketointia aina vuoteen 1967 asti. Vaikka menestys oli taattu, harva näistä albumeista oli yhtä onnistuneesti koottu kuin Meet the Beatles.

    Beatlesin juhlavuoden kunniaksi esittelen vielä kaksi amerikkalaiselle yleisölle räätälöityä albumia. Näitä albumeja usein pidetään vääristeltynä totuutena, koska ne eivät edusta niitä levyjä jotka yhtye itse Englannissa kokosi. Maailman tärkeimmillä popmarkkinoilla Yhdysvalloissa nämä levyt kuitenkin olivat se tapa jolla yleisö Beatles-musiikkiin tutustui. Alkuperäiset, Britanniassa julkaistut the Beatles-albumit julkaistiin Amerikan mantereella vasta vuonna 1987.

    Seuraavaksi esittelen vielä kaksi Amerikkalaista yleisöä varten tohtoroitua The Beatles -albumia.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)