Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jean-Jacques Goldman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jean-Jacques Goldman. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. elokuuta 2012

126. Jean-Jacques Golman: Elle ne me voit pas (single 1999)

 
Elokuvien lopputeksteihin sijoitetuista kappaleista tulee joskus suuria hittejä, ja joskus niitä ei kuule kukaan. Asterix-sarjakuviin perustuneet elokuvat eivät sen ihmeemmin ole Suomessa menestyneet, joten ei ihme että Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvan lopputeksteihin sijoitettu Jean-Jacques Goldmanin kappale Elle ne me voit pas on jäänyt täällä täysin tuntemattomaksi. Edes Ranskassa ei tämä maan rock-legendoihin kuuluvan artistin kappale herättänyt sen kummempaa huomiota. Se on sääli, sillä se on yksi tämän taitavan artistin hienoimmista kappaleista.

Nettikauppojen ja iTunesin aikana oman suosikkikappaleen löytäminen on muuttunut helpoksi. Kun aiemmin jotain levyä piti etsiä ulkomaisia divareita myöten, saa sen nykyään käsiin nopeasti parilla nettiselailulla ja luottokortin numeron syöttämisellä. 

Aivan kaikkeen musiikkiin tämä ei kuitenkaan päde. Jean-Jacques Goldman on ollut suosikkiartistejani 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta hänen Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvaan säveltämänsä Elle ne voit pas -kappaleen löysin vasta reilut kymmenen vuotta singlen julkaisemisen jälkeen. Kappaleen cd-singleä tai elokuvan soundtrackia ei löytynyt Amazonin ranskalaisesta nettikaupasta, eikä iTunesistakaan ollut apua. Etsimisen jälkeen onnistuin Amazonin saksalaisesta sivuliikkeestä löytämään alunperin ranskalaisen elokuvan saksalaisen soundtrackin, missä saksaksi dubattujen laulujen lisäksi oli onneksi bonusraitana tämän laulun alkuperäinen versio.
Ensikuulemalla tuntuu kuin tällä kappaleella ja voittamattomasta gallialaiskylästä kertovalla elokuvalla ei olisi mitään yhteistä, ja musiikkivideoon lisätyt elokuvanäytteet läiskivät kuulijaa poskille. Kappale muistuttaa tyyliltään monia muita Goldmanin rakkauslauluja, kiireetön, eteerinen mutta samalla tunnelmaltaan vangitseva, eikä Asterixin ja Obelixin seikkailut oikein sovi tuohon mielikuvaan.

Goldman on kappaleessaan kuitenkin ottanut huomioon elokuvan, johon kappale on tehty. Asterix-seikkailujen gallialaiset tapahtumapaikat kuuluvat kappaleen sovituksessa, jossa on aimo annos kelttitunnelmaa. Levyä kuunnellessa Asterixin voi unohtaa, ja parin katselukerran jälkeen alkaa musiikkivideonkin eri elementit loksahtaa yhteen.

Itse en ole nähnyt kyseistä Asterix-elokuvaa, joten minua ei häiritse lainkaan tämän tunnelmallisen pop-kappaleen ja vauhdikkaan historiallisen seikkailuelokuvan välinen näennäinen ristiriita. Elle ne me voit pas on Jean-Jacques Goldmanin parhaita rakkauslauluja Puisque tu pars'in ja En passantin ohella.

Vuonna 2001 ilmestyneen soololevyn Chansons pour les pieds (johon palaan myöhemmin) Goldman on keskittynyt säveltämään ja tuottamaan levyjä muille artisteille, näistä Suomessa tunnetuin on varmasti Céline Dion.

Fanien odotuksista huolimatta Goldman ei ole suostunut jatkamaan soolouraansa, viime vuosien haastatteluissa 60-vuotias artisti on antanut ymmärtää että hänen uransa levyttävänä ja esiintyvänä artistina on ohi. Kymmenien tuhansien ranskalaisten lisäksi häntä kaipaa ainakin yksi suomalainen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 12. huhtikuuta 2012

85. Céline Dion: 1 fille & 4 types (2003)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun kanadanranskalaisen laulajatähden Céline Dionin englanninkielinen ura oli huipussaan, antoi ranskankieli hänelle mahdollisuuden irroitella ja kokeilla jotain muuta. Aiemmin samana vuonna vastikään äidiksi tullut Dion oli aloittanut viisivuotisen konserttiputken Las Vegasissa. Neljän ranskalaisen muusikon ja lauluntekijän kanssa tehty 1 fille & 4 types on vastakohta Las Vegasin ylellisyydelle. Riisutut sovitukset ja pitkälle akustinen tunnelma tekee levystä lämpimän ja miellyttävän. Viiden muusikon yhteistyö toimii ja levy on yksi Dionin parhaista.

Suhtautumiseni Céline Dionin englanninkieliseen ja ranskankieliseen tuotantoon on kuin kuuntelisin kahta eri artistia. Itse olen aina pitänyt enemmän tämän kanadanranskalaisen laulajan äidinkielellään esittämästä musiikista, sillä se tuntuu paljon omakohtaisemmalta ja aidommalta.

Aina 1990-luvun alkupuoliskolla tapahtuneen kansainvälisen läpimurtonsa jälkeen näitä Dionin kahta uraa on viety hyvin eri suuntiin. Maailmanmarkkinoille suunnatut englanninkieliset levyt ovat korostetun Amerikkalaisia. Siirappinen tuotanto, amerikkalais-"iskelmän" veteraanilauluntekijät Diane Warrenista David Fosteriin ja levyn kansissa esiintyvän artistin glamouria tihkuva imago aiheuttavat hylkimisreaktion monissa kuuntelijoissa. Dion laulaa hyvin, mutta englanninkieli on laulajalle selvästi vieras kieli ja hän saa lauluihin harvoin kovin henkilökohtaista otetta.

Läpimurron jälkeen Céline Dionin ranskankielinen ura jäi kakkosprioriteetille, mutta se oli vain hyvä asia. 1 fille & 4 types ("Yksi likka ja neljä jätkää") on hyvä esimerkki siitä, miten laulaja sai ranskankielisellä albumilla rentoutua ja tehdä jotain aivan muuta. Itsepalvelupesulassa(!) kuvattu levyn kansi (ja ensimmäinen musiikkivideo) ovat hyvin kaukana Las Vegasin kimalluksesta.

Céline Dionin taustalla soittavat ja laulavat neljä "jätkää" olivat hänen kaksi edellistä ranskankielistä levyään tuottaneet Jean-Jacques Goldman ja Erick Benzi, ranskalainen lauluntekijä Jacques Veneruso ja kitaristi Gildas Arzel.  Levy tuotettiin pienellä miehityksellä (likan ja jätkien lisäksi levyllä esiintyi vain kourallinen muita muusikoita) ja äänitettiin nopealla aikataululla Dionin Las Vegasin konserttien välissä. Goldman, Veneruso, Benzi ja Arzel vastasivat myös levyn sävellyksistä. Mikäli Tout l'or des hommes -musiikkivideota on uskominen, levynteko ja yhdessä musisoiminen oli hauskaa.Tämä myös kuuluu levyllä.

Kanadalaistähti, jota yksi säveltäjistä kutsuu laulajien Rolls Royceksi, on tehtävänsä tasalla. Englaninkielisillä levyillä ihmisiä ärsyttävät maneerit ovat tällä levyllä aisoissa ja ranskankielellä laulettaessa ne tuntuvat jopa kuuluvan asiaan. Levyllä ääneen pääsevät myös säveltäjät, kappaleella Apprends-moi lauluvuoron saavat Dionin lisäksi kaikki neljä jätkää. Yhteistyö toimii tässäkin saumattomasti.


Sovitukseltaan rikkain kappale soundeiltaan varsin riisutulla levyllä on kappale Je lui dirai (Kerron hänelle), joka on Dionin rakkauslaulu vastasyntyneelle pojalleen Réné-Charlesille. Laulun tekstissä laulaja kuvailee mitä kaikkea hän kertoo lapselleen tämän synnyttyä.

Kerron hänelle
että elämä kutsuu häntä
ja maailma odottaa,
että maa on niin kaunis
ja taivas suuri.
Kerron hänelle
että hän on kaunis,
rakastan häntä,
hän on elämäni ja iloni.
Hän on yksi miljoonien joukossa,
mutta silti minulle ainutlaatuinen. 

Hempeän tekstin vastapainoksi ripeästi etenevä kappale on sovitettu kuullostamaan lähinnä irlantilaiselta kansantanssilta. Säveltäjä-sanoittaja Jean-Jacques Goldmanin tyylien yhdistelmä toimii, ja kappale on levyn ehdottomia huippukohtia.
Levy päästää kuulijan lähemmäksi 35-vuotiasta laulajaa kuin hänen muu tuotantonsa. Laulaja myös esittelee levyllä monipuolisuuttaan. Siirappisista balladeista tunnettu Dion osoittaa kappaleessa Et je t'aime encore, että herkistely onnistuu myös ilman keinotekoisia makeuttajia. Kappale löytyy englanninkielisenä aiemmin samana vuona ilmestyneeltä Dionin albumilta One heart.
1 fille & 4 types -levyn jälkeen Céline Dion on julkaissut yhden ranskankielisen albumin ja kaksi englanninkielistä levyä. Vuonna 2007 julkaistu Taking chances on kansainvälistä soundia hakeva, teknisesti pätevä mutta jälleen kovin kylmäkiskoinen kokoelma amerikkalaisille hittilistoille sopivaa taustamusiikkia. Samana vuonna julkaistu ranskankielinen D'elles puolestaan on kunnianhimoinen albumi, jonka laulut on tehty ranskalaisten ja kanadalaisten naisrunoilijoiden teksteihin. Dionin kaksi uraa kulkevat siis edelleen täysin omia latujaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 10. tammikuuta 2012

50. Fredericks, Goldman & Jones: Rouge (1993)

Jean-Jacques Goldman, yksi Ranskan tunnetuimmista laulaja-lauluntekijöistä loi uransa 1980-luvulla tehden useita menestysalbumeita. Uransa jatkoksi hän yhdisti voimansa taustalaulajansa Carole Fredericksin ja kitaristinsa Michael Jonesin kanssa. Trion toisen levyn huomiota herättävin piirre on sen alumiinista valmistettu kotelo. Oman elementtinsä levyn soundiin antaa Venäjän armeijan kuuluisa Alexandrov-kuoro, joka esiintyy levyn useassa kappaleessa. Levyn toinen teema oli maailmanmusiikki, jonka sävyjä löytyy eri puolilta albumia.

Jean-Jacques Goldmanin levyt ovat tärkeä osa vuonna 1996 Belgiassa viettämäni vaihto-opiskelijakauden ääniraitaa. Trion Fredericks-Goldman-Jones Rouge-albumia minulle soitti ensimmäisenä belgialainen kämppikseni, ja itselleni löysin albumin paikalliselta kirpputorilta. Tavallisissa levykaupoissa levy oli normaalia kalliimpi painavan, tyylikkäästi kaiverretun alumiinikuoren takia. Tämä oli jo toinen metallinen Goldmanin levyn kansi ja sama tyyli jatkui kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin hänen Chansons pour les pieds -albuminsa oli pakattu sikarirasiaan.

Carole Fredericks oli amerikkalainen gospeltaustan omaava laulaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1979 ja aloitti siellä menestyksekkään uran taustalaulajana (hän lauloi muun muassa Jean-Claude Pascalin taustalla Eurovision laulukilpailuissa 1981). Jean-Jacques Goldman ihastui amerikkalaislaulajan ääneen ja Fredericks oli pian vakiomiehistiöä Goldmanin levyillä ja kiertueilla. Goldmanin taustajoukkoihin kuului myös walesilais-ranskalainen kitaristi ja laulaja Michael Jones, jonka kanssa tehty kaksikielinen duetto Je te donne oli suuri hitti Ranskassa vuonna 1985.

Kolmen laulajan trio Fredericks-Goldman-Jones muodostettiin vuonna 1990 kun Goldman kyllästyi soololevyjen tekoon ja halusi kokeilla kolmen muusikon yhteistyötä.Yhtye teki kaksi studioalbumia ja kiersi menestyksellä ranskankielistä maailmaa. Rouge oli yhtyeen studioalbumeista jälkimmäinen.
Levyn kaikki laulut ovat Jean-Jacques Goldmanin käsialaa. Kappaleen Juste après inspiraationa oli dokumentti "Lääkärit ilman rajoja"-järjestöstä. Dokumentissa kätilö yrittää elvyttää afrikkalaisen äidin synnyttämää, kuolleelta näyttävää vauvaa. Video näyttää dokumentin kyseisen kohdan, ja laulu yrittää vastata kysymykseen mitä tämä kätilö voisi tämänkaltaisen järisyttävän tapahtuman jälkeen tehdä.

Amerikkalaisen, walesilaisen ja ranskalaisen laulajan yhteislevyllä tärkeässä osassa on myös venäläinen musiikki. Levyn nimi Rouge (=punainen) viittaa Neuvostoliittoon, ja levyn nimikappaleessa taustoja laulaa Puna-armeijan kuoro, Ensemble Alexandrova. Kappale Rouge ja sen video ovat kuin juuri hajonneen Neuvostoliiton historia viidessä minuutissa.
Rouge on täynnä viittauksia eri maiden musiikkiin. Värikäs laulu Que disent les chansons du monde (="Mitä maailman laulut kertovat") sisältää sekä tekstissä että taustoissaan viittauksia musiikkiin eri puolilta maailmaa. Puna-armeijan kuoro vierailee lyhyesti myös tämän kappaleen taustalla.

Albumin päätöskappale on Jean-Jacques Goldmania parhaimmillaan. Fermer les yeux on tunnelmallinen ja kiireettömän kaunis balladi, jossa albumin maailmanmusiikkiteema on myös läsnä.
Carole Fredericks, Jean-Jacques Goldman ja Michael Jones jatkoivat yhteistyötään konserttikiertueiden muodossa vielä kolmen vuoden ajan, jonka jälkeen laulajat jatkoivat uriaan omilla tahoillaan. Fredericks kuoli sydänkohtaukseen Senegalissa vuonna 2001 pitämänsä konsertin jälkeen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

13. Céline Dion: D'eux (1995)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Aiemmin vain äidinkielellään levyttänyt kanadanranskalainen Céline Dion iski kultasuoneen aloittaessaan englanninkielisen levytysuransa 1990-luvun alussa. Kolmen englanninkielisen, pääosin Yhdysvalloissa levytetyn menestysalbumin jälkeen Dion kääntyi ranskalaisen lauluntekijän Jean-Jacques Goldmanin puoleen, joka tuottajaparinsa Erick Benzin kanssa sävelsi ja tuotti albumin D'eux. Levystä tuli jättimenestys ympäri ranskankielistä maailmaa ja se on edelleen kaikkien aikojen myydyin ranskankielinen levy. Eikä syyttä, yhteistyö Dion-Goldman-Benzi toimii erinomaisesti, ja levy erottuu merkittävästi edukseen laulajan amerikkalaistuotoksista.

Suurimmalle osalle eurooppalaisista ensitapaaminen Céline Dionin kanssa oli huhtikuussa 1988, jolloin hän osallistui Eurovision laulukilpailuihin Sveitsin edustajana. Itse muistan ihmetelleeni miten 18-vuotiaalla laulajalla voi olla noin kantava ääni ja olinkin iloinen kun kappale Ne partez pas sans moi voitti kilpailut äärimmäisen jännittävän pisteenlaskun jälkeen.

Dion ei saanut voittokappaleesta suurta hittiä, mutta laulaja jäi kuitenkin mieleen. Kun nuori laulajatar pari vuotta myöhemmin aloitti englanninkielisen uransa, eurooppalaiset olivat valmiina ja ottivat hänet suosikikseen.

Dionin ranskankieliset levy eroavat englanninkielisistä kahdessa merkittävässä suhteessa. Ensinnäkin laulaessaan äidinkielellään Céline Dionilla on selkeästi enemmän tulkintavoimaa ja laajempi nyanssivalikoima, ja laulajan maneerit pysyvät paremmin aisoissa. Toiseksi levyjen soundi on selkeästi eurooppalainen. Jean-Jacques Goldmanin ja Erick Benzin tuotanto on selvästi tehty vanhan mantereen kohderyhmälle, toisin kuin siirapilla sokeroidut amerikkalaislevyt.
D'eux alkaa levyn suurimmalla hitillä Pour que tu m'aimes encore (="Jotta rakastat minua vielä"), joka osoittaa hyvin Dionin ilmaisuvoiman äidinkielellään. Laulaja on julkaissut kappaleesta myös englanninkielisen version, mutta se on huomattavasti laimeampi tulkinnaltaan.

Esimerkkikappaleiden valinta D'eux:ltä on huomattavan vaikeaa, sillä levy on laadukkaan tasainen. Dionin monipuolisuutta osoittaa Jean-Jacques Goldmanin kanssa duetoitu J'irai où tu iras (="Menen sinne minne sinäkin"), joka osoittaa siirappisiin balladeihin tottuneille kuulijoille, että Dion osaa myös rokata. Kappaleessa quebeciläinen laulajatar ja ranskalainen säveltäjä ylistävät maittensa ystävyyttä ja kulttuurien eroja ja yhtäläisyyksiä.

Goldmanin ja Dionin yhteistyö osoittautui niin hedelmälliseksi ja toimivaksi, että he tekivät tämän jälkeen yhteistyötä vielä kolmen levyn verran.

Levyn herkintä puolta edustaa J'attendais (="Odotin"), jolla Dion usein aloitti konserttinsa. Laulu todistaa, että pieni, on kaunista ja että mahtiballadeistaan tunnettu kanadalaislaulaja osaa olla myös aidosti ja hallitusti herkkä.
Suosittelen D'eux-albumia kaikille niille Céline Dionin musiikin ystäville, jotka eivät vielä ole uskaltautuneet tutustumaan laulajattaren ranskankieliseen tuotantoon. Rohkaisen myös niitä, jotka eivät Dionin amerikkalaislevyistä pidä, antamaan levylle mahdollisuuden. Saatatte yllättyä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.
Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.
Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.
Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.
Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)