Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Beatles. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Beatles. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. marraskuuta 2023

282. The Beatles: Free As a Bird/Real Love/Now And Then (1995/1996/2023)

 


Vuosien 1969-70 vaihteessa hajonneen The Beatlesin elossa olleet jäsenet George Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr saivat vuonna 1980 kuolleen John Lennoin leskeltä kasetin, joka sisälsi kolmen demoa. Näistä kaksi, Free As a Bird ja Real Love julkaistiin vuonna 1995 ensi-iltansa saaneen The Beatles Anthology -sarjan yhteydessä, mutta kolmas jäi teknisten haasteiden, ja ilmeisesti myös sisäisten erimielisyyksien vuoksi viimeistelemättä. Lähes 30 vuotta myöhemmin nämä haasteet saatiin selätettyä ja "viimeiseksi The Beatles -kappaleeksi" tituleerattu Now And Then julkaistiin suurelle yleisölle marraskuussa 2023. Minulle nämä kolme kappaletta musiikkivideoineen luovat eheän ja koskettavan trilogian, joka kunnioittaa yhtyeen historiaa ja etenkin yhtyeen perustajaa John Lennonia. Kappaleiden kuuntelijat saavat itse päättää, onko kysymys "oikeasta" Beatlesista vai jostain muusta. 

John Lennonin murha kotiovelleen New Yorkissa joulukuussa 1980 päätti spekulaation vuosikymmenen. Vuodesta 1970 alkaen lehdistö ja yhtyeen fanit olivat pitäneet yllä toivoa siitä, että The Beatles palaisi yhteen, tekisi levyn tai kenties jopa kiertueen. Promoottorit tarjosivat miljoonien dollarien porkkanaa Beatlesin yhdistymiseksi, ja yhtyeen jäsenet itsekin - etenkin John Lennon - pohtivat ääneen mahdollisuutta tehdä jälleen musiikkia entisten yhtyetovereiden kanssa. Lennonin kuoleman myötä nämä spekulaatiot päättyivät. Kunnes vuonna 1994 tapahtui kummia.

The Beatlesin tarinasta kertova dokumentti The Beatles Anthology toi vanhat yhtyetoverit yhteen ja George Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr päättivät tehdä sarjaan uutta musiikkia. John Lennon haluttiin jossain muodossa mukaan, joten hänen leskensä Yoko Ono antoi Paul McCartneylle kasetillisen demoja, jotka John oli äänittänyt 197-luvun lopulla. Helmikuussa 1994 Harrison, McCartney ja Starr aloittivat työt McCartneyn studiolla Sussexissa. Kappaleista ensimmäinen Free As a Bird paljastettiin maailmalle The Beatles Anthology -dokumenttisarjan ensimmäisen jakson yhteydessä marraskuussa 1995.

Vaikka ennenjulkaisematonta Beatles-materiaaliaa oli julkaistu ennenkin, Free As a Bird oli poikkeuksellisen iso tapaus maailmanlaajuisesti. Kyseessä oli ensimmäinen kerta tammikuun 1970 jälkeen, kun yhtyeen jäsenet olivat äänittäneet uutta materiaalia The Beatles nimen alla. Muistan kuinka Vaasan Anttila-tavaratalossa keski-ikäiset miehet hykertelivät keskenään: "Tätä on odotettu 25 vuotta!".

Minä odotin enemmän samana päivänä ensi-iltansa saanutta The Beatles Anthology -dokumenttisarjaa (sarjan neljä jaksoa esitettiin viikon sisällä MTV3-kanavalla nimellä "The Beatles Story"). Olin suhteellisen tuore Beatles-fani, ja mahdollisuus nähdä tuntikaupalla yhtyeen haastatteluja ja videomateriaalia oli kuin joululoma olisi alkanut kuukauden etuajassa.

Free As a Bird -musiikkivideon näin ensimmäisen kerran Ruotsin TV4:n Gomorron Sverige -ohjelmassa samana aamuna, enkä vieläkään ole päässyt yli siitä kuinka hienosti rakennettu se on. Taitavasti kuvattu ja nerokkaasti editoitu neljän ja puolen minuutin video on täynnä viittauksia Beatlesin lauluihin ja elämänvaiheisiin. Tarkkaavainen Beatles-fani voi löytää videosta jopa sata Beatles-tärppiä, ja itse laulu jää helposti sivuseikaksi. 

Levytyksenä uusi Beatles-kappale oli minulle pettymys. Kesti hetken ennenkuin hyväksyin huonolaatuiselta äänitykseltä poimitun narisevan äänen John Lennoniksi, eikä kappaleessa tuntunut olevan sitä beatlemaista energiaa, mitä olin odottanut. Lennonin demo oli keskeneräinen, joten Paul, Ringo ja George olivat säveltäneet kappaleeseen väliosan, jonka Paul ja George laulavat vuorotellen ennen Harrisonin kitarasooloa. Pikkuhiljaa aloin pitää kappaleesta ja hyväksyin levynteon olosuhteiden tuomat rajoitukset lopputulokseen. Vuonna 2015 kappale miksattiin uudelleen, jolloin Lennonin lauluraitaa onnistuttiin parantamaan.


Myöhemmin samalla viikolla julkaistu Real Love aukeni minulle nopeammin.
Toisin kuin ensimmäinen "uusi" Beatles-kappale, Real Love ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus. Lennonin demo kappaleesta soi jo vuonna 1988 julkaistussa dokumenttielokuvassa Imagine: John Lennon. Tiesin siis suunnilleen mitä odottaa. Helmikuussa 1995 McCartneyn kotistudiolle palannut kolmikko oli työskennellyt nauhan kanssa, jonka tekninen laatu oli parempi, tempo oli hieman nopeampi ja yleissävy oli duurivoittoinen. Tällä kertaa sävellys oli valmis, joten muiden Beatlesin jäsenten ei tarvinnut säveltää tai sanoittaa kappaleeseen uusia säkeistöjä tai väliosia. 

Pidin Real Love -kappaleen uudesta versiosta heti. Ensimmäistä kappaleen väsyneisyys oli vaihtunut innostuneisuuteen, ja kontrasti Johnin 1970-luvun demon ja 1990-äänitettyjen uusien osien välillä oli helpommin hyväksyttävissä. Real Love kuullosti enemmän oikealta Beatles-levytykseltä, vaikka ero 60-luvun tuotoksiin oli selkeä.

Real Loven musiikkivideossa ei ollut samaa suurennuslasin kanssa anlysoitavaa sisältöä eikä leikkauksellista nerokkuutta, mutta se palkitsi silti Beatles-fanin. Pääsimme ensimmäistä kertaa katsomaan, miten Ringo, George ja Paul äänittivät yhdessä uusia Beatles-kappaleita viimeksimainitun kotistudiossa. Saumattomasti studio-osuuksien lomaan oli liitetty kuvia ja videopätkiä Johnista, sekä valikoituja otoksia Anthology-dokumentissa nähdystä arkistomateriaalista. 

Free As a Bird ja Real Love julkaistiin the Beatles Anthology -cd-kokoelmien ensimmäisen ja toisen osan aloitusraitoina. The Beatles Anthology sarjan kolmannen cd:n piti alkaa kappaleella Now and Then. Paul, Ringo ja George aloittivat tuottaja Jeff Lynnen kanssa työt kappaleen kanssa maaliskuussa 1995, mutta hyvin nopeasti he, etenkin George Harrison, turhautuivat Lennonin demolla kuuluviin hälyääniin, joita ei 90-luvun tekniikalla saatu poistettua. Kahden päivän äänitysten jälkeen nauhat laitettiin hyllylle, eikä niihin enää vuonna 2001 kuolleen Harrisonin elinaikana palattu. Paul McCartney olisi halunnut jatkaa kappaleen työstöä ja hän lupasi viimeistellä kappaleen joskus. Tämä "joskus" oli keväällä 2022.

Neljännesvuosisadassa tietokone- ja äänitystekniikka oli kehittynyt niin paljon, että McCartney uskalsi Starrin ja tuottaja Giles Martinin tuella sekä Lennonin ja Harrisonin perikuntien luvalla tarttua uudelleen Now And Then -kappaleeseen. Elokuvaohjaaja Peter Jacksonin tiimissä työskentelevä ääniteknikko Emile de la Rey oli kehittänyt järjestelmän, joka tekoälyä hyödyntäen pystyi eristämään Lennonin lauluäänen, ja tuloksena olikin hälyäänistä puhdas lauluraita. Ringo lisäsi kappaleeseen rumpuosuudet kotistudiossaan ja Paul lisäsi loput instrumentit. Georgen kitarariffit poimittiin vuoden 1995 äänityksistä, ja McCartneyn ja Martinin sovittama orkesteri äänitettiin Capitolin studioilla Los Angelesissa. Because-kappaleeseen vuonna 1969 äänitetty Johnin, Paulin ja Georgen kolmiääninen taustakuoro rakensi sillan the Beatlesin kultavuosiin ja viimeisteli paketin.

Neljältä eri vuosikymmeneltä peräisin olevien äänitysten yhdistelmä on vaikuttava. Tekoälyä on hyödynnetty vain alkuperäisten nauhoitusten puhdistamisessa, mitään keinotekoista ääntä ei kappaleseen ole lisätty. John Lennonin sävellys oli yksinkertainen ja karu, mutta hänen jo yli 80-vuotta täyttäneet yhtyetoverinsa ovat onnistuneet muuttamaan keskeneräisen demon valmiiksi ja vaikuttavaksi kappaleeksi. 

Now And Then alkaa yksinkertaisesti, mutta se kasvaa vähitellen loppua kohti ylittämättä mauttomuuden rajaa. Kappaleen kliimaksi on McCartneyn soittama kitarasoolo, joka on kunnianosoitus George Harrisonille, joka valitettavasti ei ollut ehtinyt vuoden 1995 sessioissa äänittää kappaleeseen omaa sooloaan. Kappale ei välttämättä aukea tai tee vaikutusta niihin ihmisiin, jotka eivät tunne sen mutkikasta taustaa. Mutta niille jotka ovat odottaneet kolmatta "uutta" Beatles-kappaletta lähes 25 vuotta kokemus on tunteellinen ja jopa liikuttava.

Jos Now And Then -kappale ei saa Beatles-fania liikuttumaan, niin se tapahtuu viimeistään kappaleen musiikkivideota katsellessa. Real Love -musiikkivideon tapaan se matkustaa ajassa eteen ja taaksepäin näyttäen Paulin, Ringon ja Georgen äänittävän kappaletta keväällä 1995 ja kahden ensimmäisen tekevän samaa 27 vuotta myöhemmin poimien mukaan otoksia yhtyeen historiasta. Videon kiistanalaisimmassa kohdassa Jackson on tuonut vuoden 1967 Johin ja Georgen velmuilemaan tämän päivän Paulin ja Ringon rinnalle. Huomattavasti vaikuttavampi aikasilta on kohdassa, jossa kahdeksankymppinen kaksikko esiintyy the Beatlesin Hello Goodbye -videolla 24-27 vuotiaitten yhtyekavereittensa kanssa. Kun vuoden 1964 the Beatles kumartaa yleisölle musiikkivideon lopussa ja ruutuun jää tyhjä lava, eivät kyyneleet ole kaukana. The Beatles oli hetken tässä, mutta se oli viimeinen hetki.

Now and Then -kappaletta on markkinoitu otsikolla "The Last Beatles Song" ja ainakin minä uskon tähän. The Beatlesin arkistoissa on edelleen paljon julkaisematonta materiaalia, mutta parhaat helmet lienee jo julkaistu. Lennonin ja Harrisonin demoja on kymmeniä, mutta uutta levytystä missä kaikki neljä yhtyeen jäsentä esiintyisivät emme enää tule kuulemaan. Julkaisun tarkoituksena on sulkea the Beatlesista kertova kirja ja saattaan loppuun se, mikä oli aloitettu yli 60 vuotta aikaisemmin.

Mutta ovatko Free As a Bird, Real Love ja Now And Then "oikeita" Beatles-kappaleita? Tämän voi kukin päättää itse. Minun Beatles-yhtyeeni hajosi vuonna 1970, eikä se alkuperäisessä muodossaan palannut koskaan yhteen. Tästä huolimatta pidän näistä kolmesta kappaleesta paljon, ja peräkkäin kuunneltuna ne rakentavat yhtenäisen trilogian. Tämä koskee myös kappaleitten musiikkivideoita, jotka peräkkäin katsottuna toimivat hämmästytävän hyvin. Now And Then on kappaleista onnistunein ei vähiten sen vuoksi, että kehittyneen tekniikan ansiosta vuosikymmenien välinen etäisyys on onnistuttu kuromaan lähes olemattomiin. Ehkä saamme lähivuosina kuulla uudet nykyaikaisella tekniikalla parannetut versiot myös kahdesta ensimmäisestä "uudesta" kappaleesta. Jos ne on tehty samalla rakkaudella kuin Now And Then, niin minä otan ne avosylin vastaan. 

Lue myös:

lauantai 17. elokuuta 2019

Beatles-albumit järjestykseen

Olen blogissani päässyt viimeiseen kuudennekseen. Ja vaikka esiteltäviä albumeita riittää 300:en asti, ajattelin vaihteeksi katsoa suosikkiartistien tuotantoa kokonaisuutena ja järjestää heidän albuminsa paremmuusjärjestykseen. Järjestäminen on vaikeaa, eikä useimmilla näistä artisteista huonoja levyjä olekaan. Mutta yritetään silti. Ensimmäisenä yhtye, jonka tuotantoa on järjestelty, arvosteltu ja hypetetty enempää kuin kenenkään muun.

The Beatles julkaisi Britanniassa vuosina 1962-1970 12 studioalbumia. Olen näiden lisäksi lisännyt listaan kaksi Yhdysvallloissa koottua albumia, jotka keräsivät yhteen ns. "virallisilta" albumeilta puuttuvia singleraitoja. Aloitetaan sijalta 14, joka ei liene kenellekään Beatles-fanille yllätys.

14. Yellow Submarine (1969)
Piirroselokuvan soundtrack on omituisuus Beatlesin katalogissa. Levyllä on vain kuusi Beatles-kappaletta ja niistäkin vain neljä oli uusia. Ja näistä neljästä kappaleesta kolme on hutaisten ja innottomasti tehtyjä. Sen sijaan John Lennonin säveltämä ja niin ikään erittäin pikaisesti äänitetty Hey Bulldog on erinomainen ja yksin levyn ostamisen arvoinen. Ja albumin b-puolelta löytyvä George Martinin elokuvamusiikki on sekin useamman kuuntelun arvoinen.

13. A Hard Day's Night (1964)
Jos Beatlesin uran alkupuolisko pitäisi summata yhteen albumiin niin se olisi tämä. 13 tasaisen laadukasta ja tyylikäästi esitettyä Beatles-kappaletta muodostavat minun korviini kuitenkin tasapaksun ja jopa hieman puuduttavan kokonaisuuden. Levy ei ole huono, mutta sitä kuuntelen Beatlesin tuotannosta vähiten.

12. With the Beatles (1963)
Vuonna 1963 yhtye pursui intoa ja energiaa. Tämän tuloksena syntyi kaksi pirteää mutta samalla hieman naiivia albumia, jotka eivät ole kestäneet aikaa aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen myöhempien vuosien tuotokset.

11. Let it be (1970)
Phil Spector kokosi The Beatlesin alkuvuodesta 1969 äänittämistä nauhoista albumin, joka on mainettaan parempi. Levy on täynnä hienoja kappaleita, eikä Spectorin tuotanto ole pilannut kappaleita niin pahasti kuin esimerkiksi Paul McCartney on valittanut.  Toivottavasti kuitenkin ensi vuonna levyn 50-vuotisjuhlan yhteydessä siitä julkaistaan myös äänittäjä Glyn Johnsin kokoama versio, jonka kannessa yhtye katseli saman kerrostalon parvekkelta kuin vuoden 1963 debyyttialbumillaan. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

10. Please Please Me (1963)
Ei voi kuin ihmetellä kuinka hyvän levyn studiossa ensimmäisiä kertoja vieraileva yhtye sai aikaiseksi 10 tunnissa. Tältä yhtyeen ensimmäiseltä albumilta huokuu nuoruuden into ja raikkaus hieman With the Beatles -albumia paremmin. Eikä mikään kappale voi aloittaa albumia täydellisemmin kuin I saw her standing there. Lue levyn laajempi arvostelu täältä.

9. Hey Jude (1970)
Tämä alunperin USA:ssa julkaistu albumi ei kuulu the Beatlesin viralliseen albumisarjaan, mutta se täydentää albumikokoelman erinomaisesti sisältämällä liudan singlekappaleita vuosilta 1966-1969, joita ei ns "virallisilta" albumeilta löydy. Kansikuva, jossa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä, on selkeää jatkoa puoli vuotta aiemmin julkaistulle Abbey Roadille. Ainoa kauneusvirhe levyllä on kahden Hard day's night -albumin kappaleen sisällyttäminen levylle. Ne eivät tyyliltään sovi lainkaan levyn muuhun sisältöön.

8. The Beatles (aka White Album)  (1968)
Vuoden 2018 uusi remix ja sen yhteydessä julkaistu lisämateriaali herättivät uuteen loistoon albumin, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Levyn vaihtelevat tyylit ja tunnelmat rakentavat kiehtovan kudelman (joka on yli kolme kertaa niin pitkä kuin yhtyeen lyhyin albumi A Hard day's night), ja lisämateriaalia kuunnellessa on helppo uskoa, että levyn äänetykset eivät olleet aivan niin riitaiset kuin aikaisemmin on luultu.

7. Beatles for sale (1965)
Syksyn upeiden värien kruunaama albumikansi kätkee sisälleen aliarvostetun Beatles-albumin. On totta, että kuuden lainakappaleen sisällyttäminen albumille oli takapakkia yksinomaan Lennon/McCartney-originaaleja sisältäneen Hard day's nightin jälkeen, mutta levyltä löytyvät kahdeksan originaalikappaletta ovat askelta kypsempiä kuin edellislevyn kappaleet. Hieman alakuloiseen yleismeininkiin tuo vaihtelua pirteät cover-kappaleet Chuck Berryn ja Carl Perkinsin klassikoista. Lue pitempi arvostelu täältä.

6. Magical Mystery Tour (1967)
Listan toinen albumi, jota ei julkaistu Britanniassa kuin vasta 1970-luvulla. Se kokosi kuitenkin vuoden 1967 single- ja ep-raidat niin kattavasti samalle albumille, että se liitettiin yhtyeen "viralliseen" albumisarjaan cd-julkaisujen myötä. Hyvä niin, sillä Magical Mystery Tour -elokuvan kappaleet eivät yksin jaksa kantaa koko levyä. Nyt kun I am the Walrus saa rinnalleen Strawberry fields forever, Penny Lane ja All you need is love -kappaleiden kaltaiset klassikot, ei albumia voi pitää minään muuna kuin mestariteoksena. Lue koko albumin arvostelu täältä.

5. Help! (1965)
Toinen Beatles-elokuva ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta sen soundtrack on paljon vaihtelevampi ja edistyneempi. Ensimmäistä kertaa George Harrison saa esitellä kunnolla taitojaan laulunkirjoittajana ja Paul ja John ovat selvästi matkalla Rubber soulin ja Revolverin progressiivisempa maailmaa.

4. Sgt. Pepper's lonely heart's club band (1967)
Olin vuosien varrella ehtinyt lopen juurin kyllästymään kaikkeen kersantti-Pippuri-hypetykseen ja tämä levy oli jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Albumin 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistu uusi miksaus kirkasti tälläkin kertaa albumin saundia juuri sopivasti minun makuuni, ja nyt olen oppinut jälleen pitämään siitä. Levy ei minun mielestäni ole maailman paras, eikä edes the Beatlesin paras albumi, mutta hieno ja värikäs paketti, joka on kehunsa ansainnut.

3. Rubber soul (1965)
Eniten uutta miksausta Beatlesin albumeista kaipaisi tämä levy, jonka alkuperäinen stereomiksaus on koko yhtyeen tuotannon huonoin (eikä vuoden 1987 uusi miksaus juurikaan korjannut asiaa). Kun pääsee tämän yli (tai kuuntelee monomiksausta) voi ihailla suu (ja korvat) auki, miten yhtye sai yhdessä kuukaudessa kirjoitettua ja äänitettyä näin upean levy. 1960-luvun puolivälissä herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starr kehittyivät lauluntekijöinä ja muusikoina enemmän kuin muut kymmenessä vuodessa, ja tämä muutos konkretisoitui ensimmäisen kerran tällä folk-henkisellä albumilla, joka inspiroi Brian Wilsonia luomaan Beach Boys -klassikon Pet sounds.  Lue pitempi arvostelu albumin US-versiosta.

2. Abbey Road (1969)
The Beatlesin viimeinen albumi oli ensimmäinen (ja ainoa), joka äänitettiin ja miksattiin modernilla transistoritekniikalla ja kahdeksanraitanauhurilla. Ero putkikoneilla ja neliraiturilla tehtyihin levyihin on niin selkeä, että on vaikea kuvitella kuinka paljon kuukauden päästä julkaistava uusi miksaus pystyy levn saundeja parantamaan. Viimeisen kerran samaan studioon kokoontunut nelikko laittoi peliin parhaat sävellyksensä ja uusimmat ideansa ja tuottaja George Martin pisti parastaan sovittajana ja koko orkesterin kapellimestarina. Levyn kappaleita kuulee radiossa vähän, mikä johtuu siitä osa sen parhaimmista kappaleista oli osa b-puolen täyttänyttä sikermää. Lue pitempi arvostelu täältä.

1. Revolver (1966)
Kun aloitin vakavan Beatles-fanitukseni 1980-luvun loppupuolella Revolver oli ensimmäinen albumi jonka lainasin kirjastosta ja kuuntelin. Se on siitä asti ollut suosikkini yhtyeen tuotannossa. Saundeilta aiempia levyjä rankenpi ja sähköisempi levy koostuu 14 erillisestä ja erilaisesta kappaleesta, jotka luovat hienosti soljuvan musiikkikokonaisuuden. George Harrison pääsi levyllä isoimpaan rooliin kuin millään muulla the Beatles-levyllä ja täysin ansiosta. Lue pitempi arvostelu täältä.

Lähiviikkoina on tarkoitukseni rankata myös muiden suosikkiartistien tuotantoa.

lauantai 22. syyskuuta 2018

261. The Beatles: Live at the BBC/On Air – Live at the BBC Volume 2 (1963-1965, 1994/2013)

Kuuntele Spotifyssa: Live at the BBC, On Air - Live at the BBC Volume 2
The Beatlesin BBC:lle tekemät radioäänitykset olivat lähes 30 vuotta saatavilla vain epämääräisillä bootleg-levyillä. Britannian yleisradioyhtiö soitti kappaleita myös radio-ohjelmissaan, mutta Beatles-fanien piti odottaa vuoteen 1994 asti, ennenkuin kappaleita sisällytettiin viralliselle ja lailliselle cd-levylle. Kyseessä oli eittämättä merkittävin Beatles-julkaisu yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Yli 50 vuotta The Beatles -yhtyeen läpimurron jälkeen yhtyeen uraa tulee helposti rytmitettyä heidän levyjulkaisujensa mukaan. Jo pelkästään tästä näkökulmasta yhtye ehti lähes 10 vuoden yhteisen toimintansa aikana enemmän kuin nykyajan suuryhtyeet parissa kymmenessä vuodessa. 13 albumista ja singlejulkaisuista koostuva levytuotanto ei kuitenkaan riitä kertomaan koko tarinaa. 

Yhtyeen ensimmäisin vuosina Britannian yleisradioyhtiö BBC:n rdiolähetykset olivat tärkeä linkki yhtyeen ja sen fanien välillä. BBC:n ohjelmissa yhtye sai esittää sitäkin musiikkia, jota ei runsaudenpulassa heidän albumeilleen mahtunut. 
The Beatlesin nousu tuntemattomuudesta kansallisen radiokanavan soittolistoille oli nopea. Vasta kolme kuukautta aiemmin ensimmäisen singlensä julkaissut yhtye kutsuttiin tammikuussa 1963 radion suosituimpaan nuortenohjelmaan Saturday club. Singlekappaleiden Please please me ja Love me do lisäksi he esittivät kappaleet Keep your hands off my baby ja Beautiful dreamer, joita he eivät koskaan julkaisseet levyllä. Nämä historialliset äänitteet ovat ensimmäiset, jotka julkaistiin yhtyeen virallisilla BBC-albumeilla, ja tämä kuuluu osaltaan myös tallenteiden äänenlaadussa. Nämä äänitteet olivat kuitenkin vai alkusoittoa sille kymmenien historiallisten äänitysten sarjalle, joita the Beatles BBC:lle teki vuosina 1963-1965.

60-luvulla levy-yhtiöt olivat huolissaan siitä, että radiosoitto vähentäisi levyjen myyntiä. Muusikkojen ammattiliitto vastaavasti kantoi huolta siitä, että levyjen soittaminen radiokanavilla veisi työn muusikoilta. Näiden syiden vuoksi äänilevyjen soittaminen oli tiukasti rajoitettua BBC:ssä, jolla oli radiotoiminnan monopoli Isossa Britanniassa. Jos sen hetken suosituimpia artisteja haluttiin radioon, heidän piti tulla studioon esittämään kappaleensa itse. 

Vuonna 1963 Britannian suosituimmasta bändistä ei ollut epäilystäkään. Kesäkuussa the Beatles esitti BBC:n studiossa live-yleisön edessä Liverpoolin Cavern clubin asiakkaille tutuksi tulleen kappaleen Some other guy. Toinen mielenkiintoinen äänitys kesäkuulta oli John Lennonin ja Paul McCartneyn Billy J. Kramerille säveltämä I'll be on my way. Kumpaakaan kappaletta yhtye ei julkaissut omilla levyillään.
    Ensimmäiset radio-ohjelmansa rumpali Pete Bestillä varustettu kotikaupunkinsa ulkopuolella tuntematon yhtye oli tehnyt jo keväällä 1962 (näistä esityksistä on jäljellä vain huonolaatuisia radiotallenteita, joten niitä ei ole sisällytetty cd-julkaisuille). Rumpalin vaihduttua Ringo Starriksi yhtyeen nousuvauhti oli nopea. Vuosi ensimmäisten radiolähetysten jälkeen the Beatles oli Britannian suosituin yhtye ja kutsuja radioon ja televisioon sateli enemmän kuin yhtye pystyi toteuttamaan. Kesäkuussa alkoi yhtyeen oma radio-ohjelma Pop goes the Beatles, jossa se sai esittää suurelle yleisölle tuntemattomia kappaleita kuten Soldier of love, Lonesome tears in my eyes ja So how come no one loves me.
    Vaikka vain pieni osa radioäänityksistä tehtiin elävän yleisön edessä, ei BBC:n studioillakaan tehdyissä äänityksissä ollut mahdollisuuksia kikkailuihin. Aikaa oli vähän ja käytössä oli vain yksiraitainen äänityslaitteisto, joten kappaleet tallennettiin käytännössä livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Kiireessä ja rajallisilla resursseilla tehtyjen äänitysten laatu osoittaa, kuinka taitavia ja rutinoituneita muusikoita yhtyeen jäsenistä oli nuoresta iästään huolimatta tullut.

    Ohjelmat antoivat yleisölle mahdollisuuden tutustua yhtyeen jäseniin myös ihmisinä. Keskustelut ohjelmien juontajien kanssa avasivat yleisölle ennenkuulemattomalla tavalla sitä, minkälaisia John, Paul, Ringo Starr ja George Harrison olivat henkilöinä menestyksen ja hittien takana.
    Kaiken kaikkiaan liverpoolilaisnelikko äänitti BBC:n sessioissa yli 30 kappaletta, joita he eivät koskaan julkaisseet omilla levyillään. Syy tähän oli yksinkertainen. Ohjelmista suurin osa tehtiin vuoden 1963 aikana, eikä yhtyeen kahdelle sen vuoden aikana julkaistulle albumille mahtunut kuin muutama lainakappale. Toisaalta the Beatles esiintyi vuoden 1963 aikana lähes 50 radio-ohjelmassa, eikä yhtyeen levyttämät kappaleet millään riittäneet BBC:n tarpeisiin.
    Kaikki edellä listatut kappaleet olivat sellaisia, jotka saivat virallisen levyjulkaisunsa vasta BBC-albumien myötä. Toki lähes kaikki yhtyeen tuona aikana levyttämät kappaleet saivat myös omat BBC-versionsa. Kappaleen Honey Don't Beatles esitti radiossa lähes puolitoista vuotta ennen sen julkaisua Beatles for sale -albumilla. Ringo Starrin laulamasta albumiversiosta poiketen radioesityksessä soolon lauloi John Lennon. Toisena esimerkkinä yhtyeen ensimmäisen albumin avausraita I saw her standing there, joka eroa hämmästyttävän vähän Abbey Roadin studiolla tehdystä äänitteestä.
    Vuoden 1963 jälkeen the Beatlesin kiireet kasvoivat Amerikan valloituksen myötä, eikä yhtyeellä ollut enää mahdollisuutta käydä BBC:n studioilla entiseen malliin. Käyntien tarkoituksena oli entistä enemmän myös julkaistujen levyjen markkinoiminen, joten harvinaisten kappaleiden esittäminen jäi minimiin. Viimeisen kerran yhtye esiintyi livenä BBC:n studioilla toukokuussa 1965, jolloin he esittivät mm. liveversion uusimmasta singlestään.
    BBC ei arkistoinut maailman suosituimman yhtyeen esiintymisiä ohjelmissaan.Onneksi kuitenkin osa ohjelmista taltioitiin BBC:n kansainvälisille asemilleen lähettämille kokoomalevyille. Ohjelmien tuottajat ja juontajat tekivät ohjelmista omia kopioitaan, ja osa esityksistä tallentui kotiäänittäjien kelanauhureille. Yksi tärkeimmistä tallenteista oli ääninauha, jonka BBC:n yövuorolaiset olivat äänittäneet itselleen aamuyön kahvitaukojen viihdykkeeksi. Näistä eri lähteistä BBC:n toimittaja Kevin Howlett kokosi 1980-luvulla radiosarjan the Beatles at the Beep. Howlett oli myös avainhenkilö, kun 1990-luvun alussa BBC-äänitteistä alettiin koota virallista kokoelmacd:tä kaupallisille markkinoille. Kun ensimmäinen kokoelma-cd the Beatles Live at the BBC -julkaistiin vuonna 1994, se myi maailmanlaajuisesti yli 8 miljoonaa kappaletta. Jatko-osa On air - live at the BBC Volume 2 julkaistiin 19 vuotta myöhemmin.

    Nämä kaksi tupla-cd:tä eivät ole täydellinen kokoelma the Beatlesin BBC-äänitteitä. Bootleg-muodossa on julkaistu jopa 25:n cd:n BBC-kokoelmia. Viralliset levyt sisältävät kuitenkin tärkeimmän, 96 liveäänitettä (joiden laatu on olosuhteisiin nähden käsittämättömän hyvä) joista 32:ta ei löydy yhtyeen virallisilta studioalbumeilta. 

    lauantai 7. tammikuuta 2017

    243. The Beatles: Let it be (1970)


    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

    The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

    Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

    Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
    Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

    Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
    Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

    Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
    Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

    Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
    Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

    Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
    Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

    Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

    Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

    Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
    Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

    Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
    Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

    Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
    Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
    Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

    Lue myös: