tiistai 18. joulukuuta 2012

150. Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Näin joulun alusviikolla on sopiva esitellä hieman tämän vuosíkymmenen puolella syntynyttä joulumusiikkia. Vaikka lähes kaikki Annie Lennoxin joululevyn kappaleet ovat perinteisiä joululauluja, on vanha Eurythmics-tähti muokannut lauluja uuteen uskoon lisäämällä moderneja soundeja ja afrikan rytmejä. A Christmas Cornucopia on niitä harvoja popartistin tekemiä joululevyjä joita jaksan kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Olen aina karsastanut iskelmä-, pop- ja rock-tähtien joululevyjä. Niissä usein artistit poistuvat omasta musiikkimaailmastaan ja kuorruttavat puhki ylisoitetut jouluklassikot kliseisillä jousiorkestereilla ja kulkusten kilinällä. Harvat artistit ovat uskaltaneet ottaa nämä kaikkien tuntemat joululaulut ja muokata ne omalle tyylilleen uskollisesti muotoon joka miellyttää niin artistin perinteistä fanikuntaa ja musiikkiyleisöä yleisemminkin. Tässä Annie Lennox on onnistunut erinomaisesti.

A Christmas Cornucopian (=joulun runsaudensarvi) lauluista useimmat ovat suomalaisille vähän tuntemattomampia. Tämä tekee Lennoxin versioista entistäkin mielenkiintoisempia. Esimerkiksi levyn aloittava Angels from the realms of glory kuullostaa uudelta Lennox-kappaleelta, jouset ovat kuin suoraan kappaleesta Walking on broken glass ja enkelikuoro tuo mieleen Eurythmicsin vanhan There must be an angel-hitin. Laulun teksti ja viimeistään kertosäkeen Gloria in excelsis Deo -kuoro muistuttavat, että kysymyksessä on kuitenkin perinteinen joululaulu.
Englantilaisille tutumpi joululaulu on myös God rest ye merry gentlemen. Laulaja täydentää muuten varsin perinteistä tulkintaa tinapilleillä, afrikkalaisilla rummuilla ja haitarilla, joita Lennox myös itse soittaa.
Lennox osoittautuu tällä levyllä varsinaiseksi multi-instrumentaliksi. Hänen soitinlistastaan löyty useita erilaisia puhaltimia, lyömäsoittimia ja koskettimia. Hän myös osaltaan vastaa kappaleiden jousisovituksista. Varsinainen eri soittimien runsaudensarvi on kappale As Joseph was a walking. Lennoxin lisäksi levyllä moninaisia instrumentteja soittavat tuottaja Mike Stevens, äänittäjä Mark Stevens ja rumpali Barry van Zyl. Levyn monissa kappaleissa esiintyy afrikkalainen lapsikuoro.
Joululevynsä kansitekstissä artisti kertoo, että joululla ei ole hänelle uskonnollista merkitystä. Joululaulut ovat Annie Lennoxille kuitenkin tärkeä osa elämää ja tätä vuodenaikaa. Lennoxin suhdetta jouluun kuvaa hyvin levyn päättävä Universal child. Se ei varsinaisesti ole mikään joululaulu, vaan äidin rakkauslaulu vastasyntyneelle lapselleen. Laulun sanoman voi hyvin ajatella niin Jeesuksen äidin kuin maailman kaikkien muiden äitien (ja miksei isienkin) sydämelle.
A Christmas Cornucopia saa inspiraationsa brittiläisestä joululauluperinteestä, levyn kappaleista ainoastaan Jouluyö juhlayö on yleisesti Suomessa laulettu joululaulu. Osittain juuri tämän vuoksi albumi on piristävä poikkeus muiden pop-, iskelmä- ja rocktähtien joululevyistä.

Hienointa levyssä on kuitenkin se, että Annie Lennox on tehnyt sen savalla vakavuudella ja kunnianhimolla kuin muutkin levynsä. Arvostan tätä skottilaislaulajaa entistäkin enemmän.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

149. The Mamas & The Papas (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisellä albumillaan ja hiteillä Monday monday ja California dreaming julkisuuteen ponnahtanut The Mamas & the Papas ei kertaakaan onnistunut uusimaan ensimmäisten levyjensä saamaa suosiota. Levyjen laadun ja myynnin laskemisestä huolimatta yhtye teki hyvää musikkia vielä kolmen albumin verran. Yhtyeen nimetön toinen albumi antaa hienon läpileikkauksen yhtyeen tyylipaletista. Albumi on erityisen onnistunut, kun ottaa huomioon sen myllerryksen, joka yhtyeen sisällä tapahtui sen levytyksen aikoihin.

The Mamas & the Papas -yhtyeen ensialbumi If you can believe your eyes and ears oli menestynein synteesi siitä, mitä nelikko John & Michelle Phillips, Cass Elliot ja Denny Doherty saivat yhdessä aikaiseksi. If you can believe... oli myös yhtyeen onnistunein albumikokonaisuus, sitä seuranneet neljä albumi olivat kukin jonkin verran edeltäjäänsä huonompia.

Yhtye teki kuitenkin hienoa musiikkia koko lyhyen yhteistyönsä (1965-1968, en laske mukaan levy-yhtiön vaatimuksesta 1971 julkaistua yhtyen viidettä albumia) ajan. Albumit olivat epätasaisia, mutta jokaiselle mahtui mukaan muutama klassikkokappale, jossa tämä neljän hyvin erilaisen (ja erinäköisen) muusikon yhteistyö toimi ainutlaatuisella tavalla.

Yhtyeen toisella albumilla yhdistyvät hienosti ne eri tyylit, joita mamat ja papat käyttivät. Kysymys oli nimenomaan lauluyhtyeestä, jonka neljä erilaista laulajaa täydensivä toisiaan oivallisesti. Parhaita esimerkkejä yhtyeen harmoniasta on lyhyt Once was the time I thought.
Vuonna 1966 yhtyeen henkilökohtaiset suhteet olivat kaukana siitä unisonosta, joka edellisellä kappaleella kuultiin. Alunperin yhtye koostui kahdesta pariskunnasta. Michelle ja John Phillips olivat olleet naimisissa jo monta vuotta ennen yhtyeen perustamista, ja Cass Elliot ja Denny Doherty seurustelivat. Ennen tämän albumin äänityksiä paljastunut Michellen ja Dennyn välinen suhde rikkoi kuitenkin yhtyeen sisäisen kemian. Suhteen seurauksena Michelle Phillips erotettiin yhtyeestä väliaikaisesti ja korvattiin sijaislaulajalla. Tilanteen rauhoituttua Phillips kuitenkin palasi yhtyeeseen, eikä kukaan tiedä millä levyn kappaleista laulaa Michelle ja millä häntä korvaamaan tullut Jill Gibson.

Levyllä tätä ihmissuhteiden vuoristorataa ei kuitenkaan kuule. Uusien, useimmiten John Phillipsin säveltämien laulujen lisäksi The Mamas & the Papas oli taitava versioimaan tunnettuja hittejä omaan tyyliinsä. Martha and the Vandellasin alun perin levyttämä Dancing in the street on hyvä esimerkki kappaleesta, jonka yhtye muokkasi omaan tyyliinsä sopivaksi alkuperäistä kunnioittaen. Lauluharmoniat ja hauska sovitukselliset ratkaisut tekevät kappaleesta mielenkiintoisen kuunneltavan. Laulusolistina kappaleessa on yhtyeen väriläiskä Cass Elliot. Laulun televisioesitys on katsomisen arvoinen jo pelkästään "Mama" Cassin koreografian ansiosta.
Lauluntekijä John Phillips ammensi yhtyeen kappaleisiin aineksia rockin ja popin lisäksi folk-musiikista. Tätä tyyliä edustaa taivaallisesti sovitettu Dancing bear, jonka solistina on Denny Doherty.
The Mamas & the Papas yhtyeen toinen albumi antaa hyvän kuvan yhtyeen tyylien kirjosta, popista ja folkista hypähdetään sujuvasti tyylipaletin toiseen laitaan. Cass Elliot loistaa solistina kappaleessa Words of love, joka tinttipianoineen muistuttaa kabareenumeroa. Tämänkin kappaleen televisioesitys osoittaa, kuinka suuri merkitys väritelevisiolla oli yhtyeen menestyksessä.
Yhtyeen sisäisistä ristiriidoista huolimatta The Mamas & the Papas jatkoi toimintaa vielä parin vuoden ajan hajoten lopulta vuonna 1968. Tänä aikana syntyneet albumit The Mamas & the Papas Deliver ja The Papas & the Mamas ovat sisällöltään yhtä vaihtelevia kuin kaksi ensimmäistä albumia sisältäen hutien lisäksi monta korvia hivelevää hittiä. Phillipsit, Elliot ja Doherty palasivat vastahakoisesti yhteen vielä vuonna 1971, jolloin levy-yhtiö vaati oikeusjutulla uhaten heiltä vielä yhtä albumia. Syntynyt levy People like us on syystäkin hukkunut unohduksen usvaan.

Lue myös:

    lauantai 1. joulukuuta 2012

    148. Kate Bush: Never for ever (1980)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Kun 21-vuotias Kate Bush julkaisi albuminsa Never for ever, oli hänellä takanaan jo ykköshitti Wuthering heights, kaksi menestysalbumia sekä uransa ensimmäinen ja viimeinen konserttikiertue. Kolmannen albuminsa Bush sävelsi, sovitti ja tuotti itse, ja skeptikoiden epäilyksistä huolimatta lopputulos oli kautta linjan laatutyötä. Levyn sisältää tukun erinomaisia sävellyksiä ja aistikkaita sovituksia. Ja neiti Bushin ääni oli, edelleen, vertaansa vailla.

    Olen juuri lukenut Graeme Thomsonin tuoreen kirjan Kate Bush ja musiikin lumo. Kirja kertoo sopivan yksityiskohtaisesti, mutta liikaa menneisyydessä rypemistä välttäen, tämän mielenkiintoisen brittitähden urasta ja musiikista. Sain siis paljon tietoa Kate Bushin elämästä ja musiikin taustoista, tietoa jota minulla ei aiemmin ollut. Kirjailija on kuitenkin mielestäni lumoutunut liiaksi Bushin omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta, kritiikkiä saavat Bushin levyt ja laulut, jotka kirjailijan mukaan ovat liian ymmärrettäviä tai liian "tavallisia".

    Oma suhteeni Bushin musiikkiin on hyvin toisenlainen. En ole koskaan jaksanut kaivella laulujen teksteistä erikoisia viestejä enkä ylitulkita niiden mytologiaa. Minulle tärkeintä Kate Bushin, niinkuin muidenkin suosikkiartistieni musiikissa, ovat hyvät melodiat, laulajan tulkinnat sekä sovitukset jotka antavat milloin taiteellista mielihyvää tai yksityiskohtien runsaudensarven, josta joka kuuntelulla tekee uusia löytöjä. Sellainen levy on Bushin kolmas albumi Never for ever.

    Kaksi aiempaa levyä ammattituottajan ohjauksessa levyttänyt ihmelapsi Kate Bush sai kolmannella levyllä kaiken taiteellisen päätösvallan itselleen (aputuottajanaan kaksi edellistä levyä äänittänyt John Kelly). Tämä osoittaa kuinka levy-yhtiö ennenkuulumattomalla tavalla luotti nuoreen suojattiinsa. Itse en keksi ketään naispuolista artistia (ja miespuolisistakin tulee mieleen vain Beach Boys -nero Brian Wilson), jolle tällainen valta olisi suotu näin nuorena. Eikä Bush pettänyt luottamusta, ei taiteellisilla eikä kaupallisilla mittareilla.
    Levyn aloittava Babooshka on hyvä esimerkki siitä, kuinka Bush osasi tehdä todella tarttuvia hittimelodioita. Laulun tarinakin on keskimääräistä ymmärrettävämpi Kate Bush -tarina: kertomus väljähtäneessä avioliitossa asuvasta naisesta, joka haluaa testata kuinka altis hänen miehensä olisi lähtemään vieraan naisen matkaan. Nainen naamioituu toiseksi naiseksi, lähettää miehelle hajustettuja rakkauskirjeitä ja samalla katsoo avuttomana miehen lumoutuessa uudesta naisesta. Laulun nerokkaan minimalistisessa videossa Bush itse näyttelee juonittelevaa vaimoa, miestä esittää kookas kontrabasso.

    Elämää syvempiä asioita käsittelee kappale Blow away (for Bill), joka on omistettu Bushin kiertueella onnettomuudessa kuolleelle nuorelle valomiehelle. Laulussa Kate luettelee edesmenneitä muusikoita Sid Viciousista ja Buddy Hollysta tuntemattomampiin suuruuksiin ja pohtii mitä musiikille tapahtuu tekijänsä kuoltua. Onnistuneessa paketissa on kauniisti tulkittu melodia, aistikas sovitus ja sopivan pohdiskeleva sanoitus.
    Bush ei juuri koskaan ole ollut kantaaottava lauluntekijä, protestia tai politiikkaa hänen lauluistaan ei löydy. Siksi onkin erikoista, että Never for ever -levyltä löytyy peräti kahdesta laulusta vahvaa sanomaa, ja nämä molemmat lisäksi julkaistiin singleniä. Army dreamers tuo selvästi julki sen, mitä nuori laulaja on mieltä armeijasta ja sodasta. Laulussa kerrotaan äidin näkökulmasta nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla rock-tähti, poliitikko tai isä ellei sota olisi katkaissut hänen elämäänsä ennen 20. ikävuotta. Laulun musiikkivideo tukee hyvin tekstiä.
    Never for ever -levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Breathing ottaa, jos mahdollista, vielä suoremmin kantaa sotaa vastaan. Tällä kertaa näkökulma on syntymättömän lapsen, joka ydintuhon jälkeen yrittää hengittää äitinsä kautta raitista ilmaa. Tälläkin kertaa musiikkivideo kulkee käsi kädessä laulun tekstin kanssa. Singlen b-puolella julkaistu kappale Empty bullring on esimerkki Kate Bushin ja pianon välisestä yhteispelistä, joka ei muita instrumentteja tarvitse. Vaikka kappaletta ei löydy Never for ever -albumilta, sijoitan sen tähän yhteyteen.
    Never for ever on kahden sitä edeltävän Kate Bush albumin tavoin kokoelma älykkään melodisesti eteneviä sävelmiä mutta myös helposti sulatettavia kappaleita joidenkin laulujen erikoisista aiheista huolimatta. Bushin musiikista kiinnostuneelle se onkin helpoin paikka aloittaa tutustumista hänen albumeihinsa.

    Tämän jälkeen Bush siiryi musiikissaan kokeellisempaan suuntaan, mikä aluksi vieraannutti hänen fanejaan mutta viimeistään Hounds of love -albumin kohdalla sai jälleen koko maailman puolelleen.

    lue myös: