lauantai 31. joulukuuta 2011

44. Electric Light Orchestra: Eldorado (A Symphony by the Electric Light Orchestra) (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Vuonna 1971 ensimmäisen levynsä julkaissut The Electric Light Orchestra yhdisti uudella tavalla rock-musiikkia ja klassisen musiikin elementtejä. Totutun kitaristi, basisti ja rumpali -kokoonpanon lisäksi yhtyeeseen kuului viulisti, pari sellistiä ja kontrabasson soittaja. Jousia oli toki käytetty rock-musiikissa ennenkin, mutta nyt nämä soittimet olivat kiinteä osa yhtyettä ja jokaista kappaletta. Eldorado oli yhtyeen neljäs albumi, jolloin kokoonpanoon kuului myös kapellimestari, jonka johtama sinfomiaorkesteri lisäsi levyn klassisia vaikutteita.

The Electric Light Orchestran tie levyhyllyyni alkoi, niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, Tampereen kaupunginkirjaston mainiolta musiikkiosastolta. Kovin montaa ELO:n albumia siellä ei 1980-1990-lukujen vaihteessa ollut, mutta käsikirjastossa kuunneltavana oli muun muassa yhtyeen ensimmäinen levy ja tämä neljäs albumi Eldorado.

ELO syntyi The Move yhtyeen raunioille, kun yhtyeen voimahahmot Roy Wood ja Jeff Lynne visioivat mielessään yhtyeen, joka yhdistäisi rockin ja klassiset soittimet. Esikuvana Woodilla ja Lynnellä oli The Beatlesin kappaleet Straweberry fields forever ja I am the Walrus, joissa yhtye sovitti uudella tavalla yhteen jousia ja perinteisiä rock-instrumentteja.

ELO:n ensimmäisen levyn jälkeen Roy Wood lähti omille teilleen, Jeff Lynne jäi yksin visioimaan yhtyeen tulevaisuutta. Käytännössä The Electric Light Orchestra olikin toisesta levystään lähtien Jeff Lynnen sooloprojekti, hän sävelsi kappaleet, tuotti levyt ja lauloi kappaleissa sooloa. Yhtyeen muu kokoonpano vaihteli vuosien varrella. Eldorado osui yhtyeen ensimmäiseen monista murrosvaiheista, jolloin yhtyeen omien jousisoittimien lisäksi levyillä käytettiin täysipainoista sinfoniaorkesteria, ja yhtyeen rivistöön liittyi kapellimestari Louis Clark.
Eldoradon aloituskappale ja suurin hitti I can't get it out of my head on perinteinen rockballadi, jota höystettiin monikerroksisella jousi- ja kuorosovituksella. Orkesteria ei kuitenkaan käytetty kaikilla raidoilla, esimerkiksi kappaleen Laredo Tornado tausta rakentuu yhtyeen kolmen jousisoittajan (viulu ja kaksi selloa) säestyksen varaan.
Eldoradon-albumin tarina kertoo henkilöstä, joka siirtyy unen mukana eri aikoihin ja paikkoihin. Satumaisuutta korostaa levyn kansi, joka on varastettu Wizard of Oz elokuvasta. Kappaleessa Poor boy levyn päähenkilö unelmoi kuuluvansa Robin Hoodin joukkoihin ja rakastuvansa Marian neitoon.
Levyn vaikuttavin kappale päättää albumin. Kappaleessa Eldorado levyn päähenkilö herää unesta todellisuuteen. Majesteettisiin mittasuhteisiin paisuvassa sovituksessa käytetään orkesterin, kuoron ja muun bändin voimavarat loppuun saakka ja ainakin minä jään haukkomaan henkeäni levyn päätyttyä.
Eldoradon jälkeen ELO:n albumit mahtipontisista teema-kokonaisuuksista lähemmäs tavallisia poplevyjä, vaikka monimutkaiset jousisovitukset jäivät yhä yhtyeen tuntomerkiksi. Eldoradon mystinen tunnelma ja hienot sävellykset nostavat albumin yhtyeen tuotannon ehdottomaan kärkikastiin. Leyvn kappaleita ei myöskään ole pilattu ylisoittamisella, muutamaa Jake Nymanin ohjelmaa lukuunottamatta, en ole Eldoradon kappaleita kuullut muualta kuin omalta cd-soittimeltani.

tiistai 27. joulukuuta 2011

43. Madonna: I'm breathless (1990)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
I'm Breathless -albumille Madonna kokosi elokuvassa Dick Tracy esittämiään kappaleita täydentäen levyä samaa 1930-luvun tyyliä kosiskelevilla muilla sävellyksillä. Elokuvassa Madonnalla oli vain sivurooli, mutta laulaja onnistui Breathless Mahoney -nimisen baarilaulajattaren roolissa paremmin kuin monissa muissa elokuvarooleissaan. Albumi poikkesi merkittävästi laulajan muista levyistä tyylillään ja myös sillä, että sen kappaleet aiheuttivat vähemmän skandaaleja kuin Madonnan muiden levyjen musiikki keskimäärin.

Taiteilija nimeltä Madonna on aina ollut minulle hankala. Toisaalta hän on tehnyt monta erinomaista albumia ja paljon hienoa musiikkia. Artistin imago on kuitenkin ollut korostetun itsekeskeinen, ja seksin ja uskonnollisten provokaatioiden avulla on markkinoitu myös sellaisia levyjä ja kappaleita, joiden musiikillinen arvo ei ole ollut kovin kaksinen. Lopputuloksena on ollut kovin poukkoileva laulajanura, jossa kohut ja kuohut ovat usein peittäneet alleen niin musiikilliset flopit kuin onnistumisetkin.

Madonnan näyttelijäura on ollut niin ikään myrskyisä. Kehuja hän ei rooleistaan ole juurikaan saanut, mutta kohua sitäkin enemmän. Pääroolit mm. elokuvissa Who's that girl, Shanghai surprise ja Evita saivat osakseen lähinnä ilkkumista. Paljon paremmin hän onnistui elokuvissa, joissa hän esiintyi sivuroolissa muiden näyttelijöiden huolehtiessa haastavimmista osista. Esimerkiksi elokuvassa League of her own Madonna ylsi mielestäni erinomaiseen suoritukseen suorasanaisena naispesäpallon pelaajana. Toinen onnistuminen oli elokuvassa Dick Tracy, jossa Madonna esitti kapakkalaulaja Breathless Mahoney:a. Vuonna 1990 ilmestynyt I'm Breathless -albumi yhdisti Madonnan elokuvassa laulamia kappaleita muihin samaa tyylilajia edustaviin Madonna-kappaleisiin.

Madonna on kuin kotonaan 1930-luvun miljöön ja musiikin parissa. Vaikka levyn aloittava He's a man tuntuu käsittelevän Dick Tracyn tapahtumia, ei se kuitenkaan ole peräisin elokuvasta. Levyn ei elokuvakappaleet Madonna on säveltänyt vanhan tuottajakumppaninsa Patrick Leonardin kanssa.

Elokuvalaulujen säveltäjä on musikaaliveteraani Stephen Sondheim, jonka kuuluisimpia töitä ovat New Yorkin kaduille siirretty Romeo ja Julia -tarina West Side Story sekä murhanhimoisesta parturista kertova musikaali Sweeney Todd.  Madonnan parhaita hetkiä Dick Tracy -elokuvassa on hänen tulkintansa Sondheimin kappaleesta Sooner or later.
I'm breathless -albumin 1930-lukulaiset jazzkappaleet tuovat Madonnasta esiin puolen, jota hänen muilla levyillä ei juuri kuulla. Parhaimmillaan Madonna on sävykäs tulkitsija, joka lauluissa tuo esiin myös henkilökohtaisen haavoittuvuutensa.

Elokuvan avainkohdassa Breathless Mahoney laulaa duettona pianistinsa (jota esittää Mandy Patinkin) kanssa Sondheimin kappaleen What can you lose. Itselleni ei tule mieleen yhtään toista duettoa, jossa Madonna jakaa parrasvalon tasapuolisesti duettoparinsa kanssa.

Tämän hienon albumin ainoa selkeä tyylirikko on levyn lopussa, johon ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta on lisätty Madonnan pari kuukautta aiemmin julkaisema hittisingle Vogue. Vaikka laulussa käsitellään vanhan ajan tunnettuja elokuvatähtiä, ei sillä musiikkinsa puolesta ole mitään tekemistä Dick Tracy -elokuvan tai levyn muiden kappaleiden kanssa. House-tuottaja Shep Pettibonen kanssa tehty Vogue oli Madonnan siihen astisen uran suurimpia hittejä, ja erittäin tarttuva hitti se onkin.
I'm Breathless on toistaiseksi ainoa Madonnan albumeista, joka luottaa vanhan kunnon iskelmän ja jazzin taikaan, ja levy onkin miellyttävä poikkeus laulajan dance-painotteisella uralla. Toivottavasti jo reippaasti yli 50-vuotias kaiken kokenut megatähti uskaltaisi toisenkin kerran poiketa tutulta ja turvalliselta polulta, ja tehdä levyllisen jotain aivan muuta.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

42. Petri Laaksonen: Talven syliin (2004)

Talven syliin on toinen Petri Laaksosen tekemistä joululevyistä. Edeltäjänsä, vuonna 1997 julkaistun Lumivalkeaa-levyn tavoin, Laaksonen yhdistää tällä levyllä tyylitajuisesti perinteisiä joululauluja sekä uusia, itse säveltämiään kappaleita joiden tekstit ulottuvat joulun hengellisestä sanomasta talvista joulumaisemaan ylistäviin kappaleisiin ja talvisiin rakkauslauluihin.

En ole koskaan ollut iskelmälaulajien joululevyjen ystävä. Perinteiset joululaulut kuulostavat usein, eivät toki aina, jotenkin falskeilta iskelmälaulajien laulamina ja iskelmäsovitusten taustoittamina. Uudet, iskelmälaulajille varta vasten sävelletyt joululaulut toimivat usein paremmin, mutta niitä kuulee radiosta harvoin. Niitä harvoja jotka ovat nousseet suosituiksi, soitetaan liiankin usein. Esimerkiksi kappaleeseen Sydämeeni joulun teen olen jo lopen kyllästynyt, vaikka sen tekstissä ja sävelessä ei sinänsä ole mitään vikaa.

Suomalaista solisteista Petri Laaksonen on tehnyt peräti kaksi onnistunutta joululevyä. Säveltäjänä hän on osannut tehdä itselleen toimivia jouluiskelmiä ja sanoittajiksi hän on kerännyt Suomen parhaimmistoa. Sekä gospelia ja iskelmää tehnyt lauluntekijä yhdistää levyllään ongelmitta hengellisiä ja "maallisempia" joulutekstejä uusiin sävelmiin. Mukana on sopivasti pari joululauluklassikkoa.


Levyn nimikappaleessa Laaksonen on saanut duettokaverikseen Virve Rostin, jolle säveltäjä on tehnyt monta hittikappaletta, tunnetuimpana vuoden 1987 euroviisu Sata salamaa. Talven syliin on talvinen rakkauslaulu, joka toimii niin lumihankien keskellä kuin tämän vuoden mustan sateessa. Teksti on Pekka Laaksosen.

Suomalaisen iskelmän suosituimpia sanoittajia on tällä hetkellä Sinikka Svärd, joka kappaleessa Saa joulun ihme koskettaa kuvaa taitavasti yksin jääneen ihmisen joulutuntoja. Kaunis sovitus antaa kappaleelle hienon lisävivahteen.


Uusien joululaulujen lisäksi Petri Laaksonen tekee omat versionsa jouluklassikosta Heinillä härkien kaukalon ja Jaakko Löytyn Ilouutinen -joululaulusta. Levy on tasapainoinen kokoelma hienoja Laaksosen sävellyksiä, jotka laulaja tulkitsee tutulla taidollaan. Jos kaipaat levyhyllyyn kotimaista suhteellisen uutta joulumusiikkia, niin tässä on hyvä ehdokas siihen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

41. Lara Fabian: Nue (2001)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Lara Fabiania verrataan usein Céline Dioniin, eikä ihme. Molemmat laulajat tulivat Euroopassa tunnetuksi Eurovision laulukilpailuista vuodelta 1988, jossa molemmat sijoittuivat viiden parhaan joukkoon. Molemmat aloittivat kansainvälisen uransa ranskankielisestä Kanadasta käsin ja levyttivät myöhemmin myös englanniksi. Molemmat ovat taitavia ja vahvoja laulajia, eikä ikäeroakaan näillä laulajattarilla ole kuin kaksi vuotta. Siinä missä Céline Dionista on tullut yksi maailman eniten levyjä myyneistä supertähdistä, on Fabianin menestys rajoittunut lähes yksinomaan ranskankieliseen maailmaan.

Vuoden 1988 euroviisuissa minulla oli kaksi suursuosikkia. Heistä toinen, Sveitsiä edustanut Céline Dion voitti kilpailun vain yhden pisteen erolla ja alle kymmenessä vuodessä hän nousi yhdeksi maailman suurimmista laulajatähdistä. Luxemburgia edusti samana vuonna belgialais-italialainen, 18 vuotias Lara Fabian kappaleella Croire. Nuoren laulajan vahva esitys jätti minuun suuren vaikutuksen, mutta kilpailussa neljänneksi tullut laulaja katosi monen muun kilpailijan tavoin pian unohduksiin.

1990-luvun puolivälissä Lara Fabianin nimi ilmestyi uudelleen levykauppojen valikoimiin. Kanadaan muuttanut Fabian ei ollut saanut uralleen nostetta euroviisuista, mutta nyt hän oli omillaan onnistunut nousemaan tähdeksi Kanadan musiikkitaivaalla, missä Céline Dion oli hallinnut itsevaltiaan tavoin. Pian Kanadassa suosioon noussut laulaja pääsi listoille myös kotimantereensa ranskankielisissä maissa.
 Lara Fabian on tehnyt monta hienoa levyä, mutta hänen levyistään vaikuttavin on mielestäni hänen viides soololevynsä, vuonna 2001 ilmestynyt Nue. Levyn aloittava J'y crois encore luo hyvin levyn tunnelmaa, joka perustuu vahvohin melodioihin ja Fabianin vivahteikkaaseen tulkintaan.

Dionin tavoin Fabian yritti menestystä myös englanniksi ja onnistuikin saamaan kappaleet I will love again ja Adagio listoille mm. Yhdysvalloissa. Kahdesta hienosta albumista huolimatta ei ura englanninkielisillä markkinoilla auennut, ja Fabian on sittemmin keskittynyt ranskankieliseen uraansa.

Vaikka menestys Yhdysvalloissa ei parin pikkuhitin jälkeen jatkunutkaan, on Fabian saanut vahvan aseman ranskankielisten maiden musiikkielämässä. On jopa hyvä, että Fabianin suosio ei noussut Céline Dionmaisiin mittasuhteisiin, ja Fabian on saanut keskittyä ranskankieliseen uraansa ja tehdä sitä, missä hän on parhaimmillaan. Samalla sekä Fabian että hänen musiikkinsa on saanut jäädä rauhaan maailmansuosion sivuvaikutuksilta. Maailman ykköstähtenä hän tuskin olisi tehnyt levyn koskettavinta kappaletta, Tu es mon autre, duettona belgialaislaulaja Mauranen kanssa.
Levyn kappaleista suurin osa on Fabianin ja tuottaja Rick Allisonin yhteistyötä. Albumi Nue oli Fabianin ja Allisonin viides ja viimeinen yhteistyönä syntynyt albumi. Jean-Félix Lalannen kanssa yhteistyönä neljä vuotta myöhemmin syntynyt albumi 9 on niin ikään erinomainen, mutta palaan siihen blogissani myöhemmin.

Lara Fabian on jälleen yksi muistutus siitä, että Euroviisuista on noussut muitakin maailmantähtiä kuin vain Abba ja Céline Dion. Fabianin levyt ovat kielisyistä johtuen jääneet valitettavan tuntemattomiksi Suomessa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

40. The Real Group: Commonly unique (2000)

Ruotsalainen lauluyhtye The Real Group on ollut esikuvana monille muille a cappella -ryhmille. Yhtye on lähes 30 vuotisen olemassaolonsa aikana tullut tunnetuksei pohjoismaiden ulkopuolella muun muassa Koreassa. Real Group on Suomessa tuttu yhteistyöstään Lauluyhtye Rajattoman kanssa, Rajaton on toiminut yhtyeen lämppärinä Korean kiertueella ja Suomessa yhtyeet ovat esiintyneet yhdessä monta kertaa. Vuonna 2000 ilmestynyt Commonly Unique -albumi esittelee yhtyeen monipuolista tyylirepertuaaria pop-iskelmästä jazz-revittelyyn.

Tutustuin ruotsalaiseen lauluyhtyeeseen The Real Group suomalaisen Rajattoman välityksellä. Yksi parhaista konserteista missä olen koskaan käynyt oli Savoyssa pidetty Rajattoman ja Real Groupin yhteiskonsertti. Yhtyeillä on paljon yhteistä, mutta erojakin löytyi. Ainoa moite ruotsalaisyhtyettä kohtaan minun puoleltani oli se, että he eivät laulaneet yhtään laulua ruotsiksi.

Myös Commonly Unique -albumin kaikki laulut ovat englanninkielisiä. Yhtyeen kohderyhmä vuosituhannen vaihteessa oli siirtynyt selvästi Ruotsin ulkopuolelle.

Levyn aloittaa yksi yhtyeen suurimmista hiteistä, saippuaooppreoille pilaileva Substitute for life, jonka musiikkivide komppaa hyvin satiirista lauluntekstiä. You Tubesta löytynyt videotallenne on huonolaatuinen, mutta video on siinä määrin hauska että olen lisännyt sen tähän. Parempilaatuista audiota varten alapuolelta löytyy myös Grooveshark-linkki.

 
Substitute for Life by Real Group, The on Grooveshark


Siinä missä suomalaiset a cappella -yhtyeet pohjaavat usein laulunsa tunnettujen runoilijoiden teksteihin tai vanhojen hittien uudelleensovituksiin, tekee The Real Group pääasiassa musiikkinsa itse. Commonly Unique -levyllä kaikki kappaleet ovat yhtyeen jäsenten kirjoittamia, myös ehkä eniten Rajattoman musiikkityyliä lähellä oleva Lift me up.

  

Real Group aloitti toimintansa jo 1984, ja vuoteen 2006 asti yhtye onnistui säilyttämään alkuperäisen kokoonpanonsa. Sittemmin yhtyeen alkuperäisistä jäsenistä kaksi on jättänyt yhtyeen. Yhtyeen alkuaikojen tyyli oli lähellä jazzia ja schlageria. Vaikka Real Group on musiikissaan siirtynyt lähemmäksi nykyaikaista popmusiikkia, ei se ole täysin hylännyt jazzjuuriaan. Commonly Unique -albumilla jazzia edustaa kappale A thousand things.

Thousand Things by The Real Group on Grooveshark

Suomen tunnetuimmat a cappella -yhtyeet ovat saaneensa paljon vaikutteita ruotsalaiselta isoveljeltään. Club for five -yhtyeen musiikissa on selkeitä yhtymäkohtia esimerkiksi tämän levyn nimikkokappaleeseen.

Commonly Unique by The Real Group on Grooveshark 

The Real Groupin Commonly Unique -cd on jälleen esimerkki siitä, miten Ruotsissa on ymmärretty cd-levyn kansivihkosen mahdollisuudet. Tämänkään levyn kansilehti ei ole vain pienennetty versio lp-levyn kannesta vaan tyylikkäästi taitettu kokoelma valokuvia, joissa yhtyeen jäsenet rentoutuvat ystävien seurassa, pelaavat lentopalloa ja leikkivät lasten kanssa. Nämä ilmeisen aidot kuvat kertovat kohteistaan monta kertaa enemmän kuin perinteiset poseerauskuvat.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

39. Traveling Wilburys: Vol. 1 (1988)

Moni hieno asia syntyy vahingossa ja se koskee myös pop-musiikkia. The Traveling Wilburys -yhtye syntyi pyytämättä ja täytenä yllätyksenä usean yhteensattuman seurauksena. Viiden tunnetun muusikon superyhtyeen ensimmäisestä levystä tuli menestys ja se on edelleen nautittavaa mutta samalla varsin leppoista kuunneltavaa. Yhtye jäi lyhytikäiseksi, mutta sen merkitys rock-musiikin historiassa on edelleen merkittävä.

Saatuani vuonna 1987 joululahjaksi George Harrisonin soololbumin Cloud 9, innostuin Harrisonin soolourasta. Ostin hänen vanhempia levyjään ja odotin uutta Harrison-levyä, jonka arvelin ilmestyvän muutaman vuoden päästä. Yllätyinkin melkoisesti, kun kuulin jo vuoden 1988 aikana radiosta kappaleen Handle with care, jonka laulaja kuullosti erehdyttävästi Harrisonilta. Asiaa selvitettyäni sain tietää, että kysymys oli Harrisonin sivuprojektista, muiden rock-legendojen kanssa tehdystä levystä Traveling Wilburys vol. 1, jonka löysin lopulta helsinkiläisestä levykaupasta.

Handle with caresta piti alun perin tulla vain Harrisonin uuden singlen B-puoli. Levyä tekemään Harrison pyysi Cloud 9 albumin tuottaneen Electric Light Orchestra -guru Jeff Lynnen, ja koska Lynne oli parhaillaan tekemässä levyä 60-luvun laulajalegendan Roy Orbisonin kanssa, pyysi Harrison myös hänet laulamaan levylle. Harrisonin kitara oli lainassa Tom Pettyllä ja levy äänitettiin Bob Dylanin kotistudiossa. Näin myös nämä kaksi narisevaäänistä laulajaa saatiin mukaan levyä tekemään.
Levy-yhtiössä Handle with care -kappaletta pidettiin liian hyvänä singlen b-puoleksi, joten  Traveling Wilbureiksi itsensä nimenneet "veljekset" päättivät tehdä kokonaisen albumin yhdessä. Bob Dylanin kiertueen alkuun oli kymmenen päivää, joten äänitykset tehtiin yhdeksässä päivässä.

Rock-legendoilla oli yhdessä hauskaa ja se kuuluu levyllä. Laulut kirjoitettiin pääosin yhteistyönä ja soittimina käytettiin milloin mitäkin käsiinosuvaa. Levy äänitettiin pitkälti Eurythmics-tähti Dave Stewartin kotistudion keittiössä, joten levyllä soitetaan muun muassa Stewartin jääkaapin hyllyritilää.

Harrison-fanina suosikkini levyn kappaleista on energisen hyvätuulinen Heading for the light, jossa Beatles-kitaristi laulaa sooloa ja vastaa tietenkin sähkökitarasta.
Levyn tyylilliseen rikkauden merkittävä syy on yhtyeen jäsenten erilaiset taustat. Yhtyeen jäsenistä kaksi edustaa brittiläistä musiikkia loppujen ammentaessa amerikkalaisesta rockperinteestä. Yhtyeen jäsenien taustasta löytyy folkia (Dylan), maailman valloittanutta Liverpool-soundia (Harrison), 70-luvun mahtipoptuotantoja (Lynne) ja 70- ja 80-lukujen perinteisempää rockia (Petty). Pikantin lisämaun yhtyeen musiikkiin tuo Orbison, jonka tyyli on lähempänä 60-luvun amerikkalaista rock-iskelmää.

Orbisonin bravuuri Vol 1:llä on sydäntäsärkevä rakkauslaulu Not alone anymore, jonka Orbison sävelsi yhdessä Jeff Lynnen kanssa.
Vain pari kuukautta Traveling Wilburys Vol 1. -albumin julkaisun jälkeen 52-vuotias Orbison kuoli sydänkohtaukseen. Singlen End of the line musiikkivideossa Traveling Wilburys osoittaa kunnioitustaan Orbisonille, jonka soolon aikana näytetään keinutuolissa kiikkuvaa kitaraa ja pöydällä olevaa Orbisonin valokuvaa.
Orbisonin kuolema oli suuri kolaus yhtyeelle, joka julkaisi tämän jälkeen vain yhden albumin eikä esiintynyt kertaakaan livenä. Toisaalta olikin ehkä hyvä, että tämä hyvien ystävien vahingossa synnyttämä yhtye lopetti toimintansa ennenkuin sen toiminnasta olisi tullut liian vakavaa ja suunnitelmallista.

perjantai 9. joulukuuta 2011

38. Alice: Il sole nella pioggia (1989)

Alicea voisi kutsua Italian Kate Bushiksi, vaikka hänen lauluäänensä onkin muutamaa astetta matalampi. Tyylien monipuolisuus ja tietynlainen omituisuus yhdistää kuitenkin näitä laulajia. Vuonna 1989 ilmestynyt Il sole nella pioggia on kuin kooste tämän laulajan parhaita puolia. Vahvaa tulkintaa välillä korkealta ja kovaa ja välillä aika matalaltakin. 80-luvun lopulla Alice oli vielä varsin suosittu myös Suomessa, mutta tämän jälkeen hän on meillä jäänyt unohduksiin.

Alice teki lähtemättömän vaikutuksen moniin eurooppalaisiin vuonna 1984, jolloin hän edusti Euroviisuissa Italiaa yhdessä Franco Battiaton kanssa. Il treni di Tozeur oli juuri niin omituinen ja kiehtova kuin Alicen Battiaton kanssa yhteistyössä tehdyt muutkin levyt 1980-luvun alkupuolella. Mystisen kappaleen kruunasi La Scala -oopperasta palkatut taustalaulajat, joiden tehtävänä oli laulaa yksi lause laulun lopuksi. Suomelta irtosi odotetusti 12 pistettä, ja Euroviisujen yhtenä suurimmista vääryyksistä pidetäänkin sitä että tämän kappaleen sijaan kisan voitti Ruotsin Diggi loo diggi lei.

Alicen ja Franco Battiaton yhteistyö loppui muutama vuosi euroviisuesiintymisen jälkeen, mutta Alicen ura jatkui menestyksekkäästi vielä monta vuotta. Yhteistyö tuottaja-lauluntekijä Francesco Messinan kanssa tuotti muun muassa albumin Il sole nella pioggia, joka menestyi hyvin myös Italian ulkopuolella, levyä myytiin paljon myös Suomessa. Toinen tärkeä tekijä levyllä on säveltäjä Juri Camisasca, joka on säveltänyt muun muassa levyn singlehitin Visioni.


Camisascan kynästä on myös levyn aloittava nimikappale Il sole nella pioggia, joka osoittaa hienosti kuinka laaja Alicen ääniskaala on. Etenkin matalissa sävelissä italialaislaulajan tulkintavoima on parhaimmillaan. Sovitusratkaisuissa ei olla kovinkaan kaukana Kate Bushin samana vuonna ilmestyneestä Sensual world -albumista.


Il sole nella pioggia oli Alicen viimeinen kansainvälinen menestysalbumi, vaikka hän on jatkanut musiikin tekoa aina näihin päiviin asti. Itsellenikin Alicen 90- ja 2000-lukujen levyt on jäänyt tuntemattomaksi, ja pidän edelleen eniten hänen 1980-lukujen tuotannostaan. Yksi sen helmistä, kappale Le ragazze di Osaka löytyy tältä levyltä.


Alice on Italian monipuolisen musiikkielämän kauneimpia kukkasia. Pitääpä tutustua myös hänen uudenpaan tuotantoonsa.

torstai 8. joulukuuta 2011

37. Kate Bush: The Kick Inside (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kate Bush valloitti yleisönsä heti ensimmäisellä albumillaan. The Kick Inside -levyllä Bush pääsi esittelemään heti laulajan-, lauluntekijän- ja pianistintaitojaan, ja omalaatuinen ääni sai heti ihmiset puolelleen. Suosion tärkeimpiä avaimia oli ykköshitti Wuthering heights, joka on yksi Bushin täydellisimmistä kappaleista. The Kick Inside edustaa Bushin laatutuotantoa, josta laulaja ei ole kertaakaan suostunut tinkimään nyt jo yli 30 vuotta kestäneen uransa aikana.

"Tuo kuullosti siltä, kuinka kimeä-ääninen prinsessa olisi vangittu linnantorniin, jossa hän yrittää kiljua itseään vapaaksi." Suunnilleen tähän tapaan kuvaili Pirkko Liinamaa kuulemaansa Levyraadissa, jossa Kate Bushin Wuthering Heights esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Tuo oli myös minun ensimmäinen kohtaamiseni laulajan kanssa. Itse innostuin Bushista kymmenisen vuotta myöhemmin vieraillessani ystäväni Johnin luona Englannissa. Johnin veli oli suuri Bush-fani ja hän näytti minulle laulajan musiikkivideoita ja levyjä. Tästä alkoi minun ihastukseni Bushiin, joka jatuu edelleen vaikka hänen viimeiset levynsä eivät minua ole vakuuttaneetkaan.

Hyvät suhteet ovat eduksi ja hyvistä suhteista oli hyötyä myös Kate Bushille hänen uransa alkuvaiheessa. Bushin tutun tuttu sattui olemaan Pink Floyd -yhtyeen David Gilmour joka sai kuultavakseen 16-vuotiaan laulajan demonauhan. Gilmour suositteli Bushia Pink Floydin levy-yhtiölle EMI:lle, joka pian teki sopimuksen nuoren laulajattaren kanssa. Ensimmäisen levyn tekoa lykättiin kuitenkin kaksi vuotta, minä aikana Bush jatkoi koulun käyntiään, sävelsi lisää lauluja ja opiskeli tanssia Lindsay Kempin ohjauksessa. Bushin ensilevy julkaistiin vihdoin vuonna 1978, jolloin laulaja oli "jo" 19 vuotias.

Bushin ensimmäisen albumin The Kick Inside tunnetuin kappale on eittämättä laulajan ensimmäinen ykköshitti Wuthering Heights. Kappaleen yksinkertaisessa musiikkivideossa hieno kappale yhdistyy tanssia opiskelleen Bushin vähäeleiseen koreografiaan. Sävellyksen lisäksi Wuthering Heightsissa minua viehättää sen tyylikäs sovitus. Kappale huipentuu loppuhäivytykseen jossa jouset, piano ja sähkökitara toistavat laulun teemaa niin vangitsevasti, ettei levyn toivoisi koskaan loppuvan.

Bushin ensilevyn voima on sen balladeissa, joissa hienot pianokuviot ja tarkoin harkitut melodiat pääsevät oikeuksiinsa. Levyn yksi monista kohokohdista on kappale The Man with the Child in his Eyes. Vaikka se julkaistiin singlenä vuonna 1978, oli se äänitetty jo vuonna 1975 laulajan ollessa vasta 16-vuotias. Nuoruuden kuulee Bushin laulusuorituksesta. Itse kappaleen hän oli säveltänyt jo 13 vuotiaana. 

Vauhdikkaammat kappaleet ovat Kate Bushin ensilevyllä selvästi vähemmistönä. Näistä paras on mielestäni uskonnollisia teemoja käsittelevä Them Heavy People.

The Kick Inside on laadukas levy alusta loppuun saakka ilman täytekappaleita, mikä on uskomaton suoritus näin nuorelta artistilta. Levyn menestyksen innoittamana Bush julkaisi jo samana vuonna toisen albuminsa Lionheart, joka ei laadussaan yltänyt ensilevyn täydellisyyteen.

Koskettavimmillaan Bush on kappaleissa, joissa ainoana säestyksenä on hänen itsensä soittama piano. Yksi parhaista The Kich Inside -levyn akustisista kappaleista on Feel it, jossa Bush esittelee samalla monivivahteiset tulkitsijan taitonsa niin laulajana kuin pianistinakin.

The Kick Inside oli upea alku Kate Bushin hienolle uralle joka jatkuu edelleen. Bushin viimeisin levy, 50 words of snow julkaistiin marraskuussa 2011.

torstai 1. joulukuuta 2011

36. Heart: Heart (1985)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Heartin 1985 julkaistu albumi palautti välillä pimennossa olleen pop/rock-yhtyeen takaisin parrasvaloihin. Menestyksen avain oli tyylinmuutos lähemmäs aikuisrockia, jota levyn suurimmat hitit varsin puhtaasti edustivat. Heartin melodinen rock sopi täydellisesti Suomessa aloittaneiden paikallisradioiden ohjelmistoon.

Kuten monelle muullekin suomalaiselle, myös minulle tuttavuus Heart-yhtyeen kanssa alkoi paikallisradiosta. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vasta perustaman Radio 957:n aalloilta kuulin ensimmäistä kertaa niin These Dreamsin kuin Never -kappaleenkin. Kappaleet soivat ahkeraan myös Music Televisionin lähetyksissä

En kovin hyvin tunne yhtyeen historiaa. Heart perustettiin 1970-luvun alkupuoliskolla Yhdysvalloissa, ja sen musiikki yhdisti rockin ja folkin aineksia. 70-luvun menestyksen jälkeen suosio hiipui, kunnes uusi musiikkityyli ja uudet hitit palauttivat yhtyeen listoille 1980-luvun puolivälissä. Useasti kokoonpanoa vaihtaneen yhtyeen ainoat alkuperäisjäsenet ovat edelleen sisarukset Ann ja Nancy Wilson.


Yhtyeen musiikkivideot kertovat selkää kieltään Heartin ylitsepursuavan 80-lukuisesta tyylistä. Yhtye yritti pitää tiukasti kiinni hard-rock imagostaan pitkine heviletteineen ja liekki- ja savuefekteineen, vaikka musiikki oli jo lähempänä periamerikkalaista AOR:ää.

Ajanmukaisen imagon lisäksi uuden menestyksen avaimia oli yhteistyö oikeiden lauluntekijöiden kanssa. Omien sävellysten seassa Heartin levyiltä löytyi 80-luvun tunnetuimpien lauluntekijöiden hittejä. Levyn suurin hitti Never oli peräisin tunnetun lauluntekijä Holly Knightin kynästä.


Levyn kolmas suurhitti ja oma henkilökohtainen suosikkini on These Dreams, jonka tekijät puolestaan ovat Martin Paige ja Elton Johnin sanoittajana tunnettu Bernie Taupin. Kappale eroaa Heartin muusta tuotannosta siinä, että sen laulusolistina on poikkeuksellisesti kitaristi Nancy Wilson. Normaalisti Heartin soolo-osuuksista vastasi Ann-sisar.


Yhtyeen omat sävellykset noudattivat enemmän yhtyeen aikaisempaa hevimpää linjaa, ja olivat lähes kautta linjan vaatimattomampia kuin ammattilauluntekijöiden kirjoittamat hitit. Kahden tyylin vastakkainasettelu teki Heartin 80-luvun loppupuoliskon albumeista varsin epäyhtenäisiä kokonaisuuksia.

Ulkopuolisista lauluntekijöistä riippuvainen yhtye ei pystynyt pitämään suosiotaan yllä kovin pitkään. Vuonna 1985 julkaistua Heart-albumia seurasi muutama samaa turvallista MTV-rockia sisältävää levä, kunnes yhtye vaipui, ainakin täällä Suomessa tuntemattomiin. Edellä esitellyt kappaleet soivat kuitenkin aina silloin tällöin radiossa edustamssa yhtä kasarirockin tyylihaaraa.