Näytetään tekstit, joissa on tunniste Freddie Mercury. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Freddie Mercury. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

264. Bohemian Rhapsody - Original soundtrack (1969-1991, 2018)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Marraskuussa 2018 ensi-iltansa saava Bohemian Rhapsody -elokuva kertoo Queen-yhtyeen ja sen laulajan Freddie Mercuryn tarinan. Yhtyeen elossaolevien jäsenten kokoama soundtrack-albumi on koskettava oppitunti siitä, mistä yhtyeessä oli kysymys ja miten se nousi pieniltä areenoilta Wembleyn Live Aid -konsertin ykköstähdeksi. Suurimpien hittien lisäksi se sisältää hyvin valittuja makupaloja yhtyeen konserttitallenteista sekä pari yllätystä, jotka saivat ainakin minun hymyni ulottumaan korvasta korvaan.

Mamma Mia -elokuvan kakkososan teatteri-illan mieleenpainuvin hetki ei ollut mikään elokuvan Abba-kappaleista vaan elokuvaa ennen esitetty tiiseri tulevasta ohjelmistosta. En ollut tietoinen, että toisesta suosikkiyhtyeestäni Queenista oltiin tekemässä elokuvaa, mutta tuo traileri ja etenkin sen lyhyt mutta isolla kankaalla nähtynä vaikuttava Live-aid-kohtaus käänsi katseeni marraskuun ensi-iltaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä ole nähnyt itse Bohemian Rhapsody -elokuvaa, mutta elokuvan soundtrack-albumin hankin heti sen julkaisun jälkeen. Vaikka elokuvan ennakkoarviot ovat vaihdelleet varovaisen myönteisestä täyteen lyttäykseen, on soundtrack saanut lähes yksinomaan kehuvia arvioita. Näihin arvioihin on myös minun vanhana Queen-fanina helppo yhtyä. Yhtyeen vielä aktiiviset jäsenet kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat koonneet yhtyeen tarinaa hienosti kuvaavan albumin, josta löytyy myös muutamia yllätyksiä.
Heti ensimmäiseksi minua ilahdutti se, että soundtrack ei tyydy olemaan vain uusi kokoelma-albumi, jossa yhtyeen tunnetuimmat kappaleet esitetään jälleen kerran eri järjestyksessä. Taylor ja May ovat valinneet levylle myös harvinaisempia kappaleita, jotka kuitenkin ovat tärkeä osa yhtyeen tarinaa. Queenin ensimmäinen single ja ensimmäisen albumin avauskappale Keep yourself alive on yksi näistä kappaleista. Suurelle yleisölle tämä ketterästi rullaava kappale on tuntematon, mutta toivottavasti elokuva ja soundtrackille sijoitettu live-versio tuo kappaleelle uusia faneja.

Levyn toinen harvinaisuus oli todellinen yllätys ja minulle levyn ehdoton huippuhetki. Brian May ja Roger Taylor kuuluivat ennen Queenia yhtyeeseen Smile, jonka laulusolistin Tim Staffelin ja Mayn kirjoittamasta Doing alright -kappaleesta kuullaan soundtrackillä täysin uusi versio. Uuden version runkona on Staffelin, Mayn ja Taylorin elokuvaa varten vuonna 2018 äänittämä uusi versio, jossa kolmikko vuorottelee lauluosuuksissa. Kappaleen väliosassa kuullaan Staffelin laulusuoritusta lähes 50 vuotta aiemmalta Smile äänitteeltä, johon Taylor ja May ovat lisänneet uudet taustaharmoniansa. Väliosan kitarariffi puolestaan on editoitu mukaan Queenin vuoden 1973 ensialbumilta. Doing alright on minulle yksi rakkaimmista varhaisista Queen-kappaleista, ja olenkin erityisen iloinen siitä että tämä kolmen äänitteen yhdistelmä toimii näin hienosti.
Minulle Queen on aina ollut hienojen studioalbumien yhtye, enkä ole koskaan innostunut yhtyeen livelevyistä. Tämä soundtrack-albumi muistuttaa kuitenkin myös minulle, kuinka tainomaisia Queenin konsertit parhaimmillaan olivat. Kappaleen Love of my life (jonka hieno alkuperäisversio löytyy Night at the opera -albumilta) livetallenteella Freddie Mercury johtaa yli 400 tuhannen ihmisen yleisön yhteislauluun kuin taikasauvaa heilauttaen. Brasiliaisyleisö laulaa kappaleen puhtaasti ja lähes täydellisellä englannilla.
Soundtrack-albumi, ja ilmeisesti myös elokuva, huipentuu Live aidiin -tapahtumaan, joka oli Queenin uran ehdoton kohokohta. Levyltä löytyy, ensimmäistä kertaa, yhtyeen esiintyminen Wembley areenalla kesällä 1985 lähes kokonaisuudessaan.
Levyn toinen suuri yllätys löytyy sen loppupuolelta. Vuonna 1978 julkaistun Jazz-albumin suurin hitti Don't stop me now yllätti valmistautumattoman kuulijan uudella versiollaan, jossa vanhaan hittiin on lisätty Brian Mayn uusi kitaraosio. Vaikka yleensä pidän alkuperäistä versiota aina parempana, niin tämän tymäkän uusversion ensimmäinen kuuntelukerta piti suuni hymyssä alusta loppuun saakka, eikä kappale huonone useammallakaan kuuntelukerralla.
Näiden yllätysten ja harkittujen valintojen lisäksi Bohemian Rhapsody -elokuvan soundtrack-albumilta löytyvät suurimmat Queen-hitit alkuperäisversioina. Mukana ovat muun muassa Britannian listaykköset Bohemian Rhapsody ja Under pressure sekä Yhdysvalloissa listakärkeen nousseet Crazy little thing called love ja Another one bites the dust (julkisuudesta vetäytynyttä basisti John Deaconiakaan ei siis soundtrackilla unohdeta). Elokuva päättyy vuoteen 1985, joten vuonna 1991 Britannian listaykköseksi noussutta Innuendo-kappaletta ei levyltä löydy. 1990-lukua levyllä edustaa ylväs Show must go on, jonka arvelisin soivan elokuvan lopputekstien aikana.

Bohemian Rhapsody ei pyri korvaamaan Greatest hits I ja II -albumeja kokon uran kattavana kokoelmana. Se on rakkaudella koottu tarina tuntemattomasta lontoolaisyhtyeestä, joka 15 vuoden aikana nousi pikkuklubeilta popmusiikin korkeimmalle valtaistuimelle. Toivottavasti se innostaa hitit jo tuntevia faneja tutustumaan myös Queenin muuhun tuotantoon. Ehkä saamme tälle elokuvalle vielä jatko-osankin.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ikivihreän tulkintoja: Goin' Back

Kun blogini 300:sta levystä on enää 60 jäljellä, aloitan uuden sarjan jossa käsittelen artistien uraa, kappaleita ja musiikin ilmiöitä niihin liittyvien levyjen kautta. Ensimmäisessä artikkelissa tutustun kappaleen Goin' back historiaan, sisältöön ja siitä tehtyihin eri levytyksiin. Mielestäni parhaan version kappaleesta teki säveltäjä itse, mutta laulusta on myös monta muuta hienoa tulkintaa.

Kappale Goin' back tuli minulle tutuksi parikymmentä vuotta sitten, kun innostuin laulaja-lauluntekijä Carole Kingin musiikista. Vuosi vuodelta olen kiintynyt tähän lauluun entistä enemmän ja samalla löytänyt uusia hienoja versioita olen laulusta. Kingin kotisivujen mukaan laulusta on tehty kolmisenkymmentä eri versiota. Tämän blogin esimerkit ovat siis vain jäävuoren huippu.

Laulussa solisti haluaa palata aikuiselämän kiireistä nuoruuden huolettomuuteen ja turvallisuuteen. Siinä missä toiset kauhistelevat menneiden vuosien määrää ja pakenevat pelkojaan, laulaja antaa itselleen luvan olla henkisesti nuori ja elää päivän kerrallaan.

Goin' Back syntyi lauluntekijäpariskunnan Carole King (sävel) ja Gerry Goffin (sanat) yhteistyönä. Vasta 24- ja 27-vuotiaitten lauluntekijöiden haikailu nuoruuden vuosiin saattaa tuntua hassulta, mutta vuonna 1966 heillä oli jo vuosiansa pitempi elämä takanaan. Vuonna 1958 toisiinsa collegessa tutustunut pari oli mennyt naimisiin Kingin ollessa vasta 17-vuotias. Vuonna 1966 parilla Goffin/King oli takanaan jo useampi USA:n listaykkönen, kymmeniä hittejä ja satoja eri artisteille kirjoitettuja lauluja.

Vuonna 1966 Carolen ja Gerryn (joilla yhteisen uran ja kodin lisäksi oli kaksi leikki-ikäistä tytärtä) kunnianhimo ja unelmat veivät eri suuntiin. Carole nautti turvallisesta elämästään New Yorkin esikaupunkiäitinä, jolla lisäksi oli menestysekäs ura hittejä takovana säveltäjänä. Teksteistä vastannut Gerry sen sijaan kaipasi pois ahdistavan esikaupunkielämän ja uran rajoitteista. Popsanoittajana hän koki lisäksi alemmuutta Bob Dylanin kaltaisten runoilijoiden rinnalla. Hänen kaipuunsa nuoruuden vapauteen on selvästi havaittavissa laulun tekstissä.

Ensimmäisen Goin' back -kappaleen ehti laulamaan Goldie, jonka tekemä levytys vedettiin kuitenkin pikaisesti markkinoilta laulajan otettua liikaa vapauksia laulun tekstin kanssa. Pian tämän jälkeen julkaisuvuoron sai kappaleen tunnetuin levytys, jonka teki Dusty Springfield. Springfieldin versiota ei kuitenkaan julkaistu Yhdysvalloissa singlenä, vaan kunnian siellä sai folkrock-yhtye The Byrds. Goffin muokkasi laulun sanat paremmin mieslaulajan suuhun sopivaksi vaihtaen tekstissä mainitut värityskirjat leikkijuniin ja hyppynarut lelupalikoihin. Pian Byrdsin version jälkeen kappaleen äänitti brittiläinen The Move.
Nämä varhaiset versiot ovat kukin ansiokkaita tavallaan, mutta itse pidän näistä parhaana Springfieldin levytystä, jonka sopivan mahtipontinen sovitus tuki hienosti käheä-äänisen laulajan tulkintaa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkunsa liikutuksesta kuultuaan Springfieldin lähes täydellisen levytyksen hänen kappaleestaan. Kappale soi myös Dustyn hautajaisissa. Goldien versio puolestaan on minulle uusi tuttavuus, johon vielä en ole päässyt täysin sisälle.

The Byrds toi lauluun sopivasti country-vivahteita ja lauluharmonioita. Kappale aiheutti kuitenkin ristiriitaa yhtyeen sisällä, sillä yhtyeen kitaristi David Crosby ei pitänyt kappaleesta ja kieltäytyi sisällyttämästä sitä yhtyeen albumille. The Byrds ratkaisi riidan potkimalla Crosbyn pois yhtyeestä. The Moven levyttämä liveversio noudatti hyvin pitkälle The Byrdsin versiota, mutta jäi esikuvaansa tuntemattomammaksi.

Oma suosikkini kappaleen lukuisista versioista on Carole Kingin versio, jonka hän levytti vuonna 1970 ensimmäiselle sooloalbumilleen Writer. Levytyksessä Kingiä avustivat hänen elämänsä tärkeät miehet, äänittäjänä toimi sanoittaja ja ex-mies Goffin (kaksi vuotta aiemmin eronnut pariskunta oli hyvissä väleissä aina Goffinin kuolemaan asti) ja bassoa soitti uusi aviomies Charles Larkey. Kingiä säesti kitaralla ja taustalaululla James Taylor, jonka kanssa puhtaasti ammatillinen ystävyyssuhde on jatkunut näihin vuosiin saakka. King levytti kappaleen toistamiseen kymmenen vuotta myöhemmin albumille Pearls: Songs of Goffin and King. Molemmissa levytyksissään hän käytti laulun "poikamaista" tekstiversiota.
Suomeksi kappale on levytetty ainakin kerran. Maaritin vuonna 1973 julkaistulla debyyttialbumilla Goin' back sai Hectorin oivaltavasti käännetyn tekstin (samalta albumilta löytyy Hectorin niin ikään sanoittama klassikkostatuksen saanut Goffin/King -kappale Child of mine/Lainaa vain) ja edellä esiteltyjä versioita rokkaavamman sovituksen. Kappale toimii myös näin. 
Yksi kappaleen mielenkiintoisimmista versioista on vuodelta 1973, jolloin vielä tuntemattoman Queen-yhtyeen solistia Freddie Mercurya pyydettiin osallistumaan kokeelliseen studioprojektiin. Larry Lurex -salanimellä julkaistulla singlellä äänittäjä Robin Geoffrey Cable yritti parantaa tuottaja Phil Spectorin luomaa äänivallitekniikkaa. Testikappaleista toinen oli Goin' back, josta singlen a-puolen (Beach Boys ja Ronettes -hitti I can hear music) ohella tuli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu Freddie Mercury -äänite. Kitaraan ja rumpuihin Mercury houkutteli bändikaverinsa Brian Mayn ja Roger Taylorin. Lurex-versiossa Mercury käyttää laulun "tyttömäistä" tekstiversiota.
Goin' back on antanut vuosikymmenien aikana monille artisteille mahdollisuuden kanavoida omaa nuoruuden- ja menneisyydenkaipuutaan, ja kappale löytyykin monien pitkän uran tehneiden artistien kokoelma- ja tribuuttilevyiltä. 1960-luvulla uransa aloittaneet Diana Ross ja Marianne Faithfull tekivät omat sielukkaat versionsa kappaleesta vuosina 2001 ja 2011. Genesis-rumpali ja 1980-luvulla megasuositun soolouransa aloittanut Phil Collins teki kappaleesta gospel-tyylisen version samaa nimeä kantaneella sooloalbumilleen vuonna 2010. Collins yhdisti esityksessään molempien tekstitysversioiden teemoja.
Goin' back ei noussut yhdelläkään versioistaan megahitiksi eikä edes Carole King itse ole esittänyt kappaletta konserteissaan. Sitä ei mainita Kingin elämänkerrassa eikä hänen elämästään tehdyssä musikaalissa Beautiful, mutta sen lukuisat onnistuneet ja kohtuullisesti menestyneet versiot ovat tehneet kappaleesta ikivihreän. Minulle se on yksi rakkaimmista lauluista maailmassa.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

maanantai 4. heinäkuuta 2016

233. Queen: A kind of magic (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Sheer Heart Attack -albumin tapaan Queenin 12. albumi A kind of magic oli tärkeä merkkipaalu yhtyeen uralla. Ensimmäistä kertaa yhtyeen neljä jäsentä osallistuivat tasaveroisesti laulujen kirjoittamiseen. Lehdistö, jälleen kerran, vihasi Queenin levyä ja monet Queen-asiantuntijat eivät vieläkään arvosta levyä kovin korkealle sen hajanaisen tyylikeitoksen vuoksi. Minusta levyn monipuolisuus erottaa sen positiivisesti yhtyeen monista aiemmista levyistä. Myös yleisö oli Queenin puolella, levy myi erinomaisesti ja viimeiseksi jäänyt Magic tour oli yhtyeen suurin ja menestyksekkäin kiertue.

Kiinnostuin Queen-yhtyeestä kesällä 1986. Olin toki kuullut Bohemian Rhapsody -kappaleen aiemmin ja muistin nähneeni legendaarisen I want to break free -musiikkivideon telkkarista, mutta muuten yhtyeen musiikki oli jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kiinostukseni heräsi kunnolla kun tamperelainen paikallisradio soitti juuri singlenä julkaistun kappaleen Friends will be friends. Itseäni kappaleessa miellytti erityisesti Queenin tavaramerkki, virheetön studiossa monistettu stemmalaulu joka huipentui laulun viimeisessä kertosäkeessä. Tästä Queen aloitti nousun musiikkirankingissani ja bändien listassa se kuuluu Top 3:een Abban ja the Beatlesin kanssa.
Alkutahdit Queenin 12. albumille lyötiin Lontoon Wembleyn stadionilla heinäkuussa 1985, jolloin Queen esiintyi yli 70000 ihmiselle Live Aid -tapahtumassa. Yhtyeen esiintymistä pidettiin yleisesti koko tapahtuman parhaana ja se inspiroi yhtyettä palaamaan studioon kahden vuoden tauon jälkeen.

Toinen innoittaja oli elokuva Highlander, joka kertoi kuolemattoman skotlantilaissoturin elämästä eri vuosisadoilla. Ohjaaja Russel Mulcahy pyysi Queenia kirjoittamaan elokuvan tunnusmelodian, ja elokuvaan ihastunut yhtye päätyi lopulta kirjoittamaan elokuvaan yhteensä kuusi kappaletta. Elokuvan lopputekstien aikana kuullaan albumin nimikappale A Kind of magic.
Vaikka rumpali Roger Taylor oli säveltänyt kappaleita kaikille Queenin levyille, oli A kind of magic vasta toinen singlenä julkaistu Taylor-sävelmä (edellinen oli vuoden 1984 suurhitti Radio Ga Ga).

A kind of magic oli ensimmäinen Queen-albumi, jossa yhtyeen kaikki neljä jäsentä osallistuivat hittitalkosiin tasapuolisesti. Aiemmin Brian May ja Freddie Mercury olivat dominoineet tällä saralla, mutta nyt tilanne oli toinen. Taylor ja  May sävelsivät kumpikin kaksi kappaletta. Mercury ja John Deacon tekivät yhteistyössä kaksi kappaletta jonka lisäksi kummankin kynästä syntyi yksi oma sävellys. Levyn aloitusraita One Vision oli yhtyeen koko uran toinen kappale, jonka tekijänoikeudet jaettiin tasan kaikkien neljän muusikon kesken. Myöhemmillä albumeilla kaikkien kappaleiden tekijänoikeudet kirjattiin Queen-nimen alle.

Neljän tasavahvan lauluntekijän yhteistyö johti laajaan tyylikirjoon, jota musiikkitoimittajat ja monet Queen-fanitkin vieroksuivat. Eniten kritiikkiä albumi sai John Deaconin säveltämästä kappaleesta One year of love.
Deaconin herkkä balladi oli käytänössä basistin ja laulusolisti Mercuryn duoprojekti, jonka rummuista huolehti rytmikone ja kitarasoolo oli korvattu kokonaan saksofonilla. Highlanderin rakkaustarinan innoittama kappale on mielestäni koskettava rakkauslaulu ja Mercuryn tulkinta on aidon teeskentelemätön. Musiikkilehdistölle ja monille faneille moinen siirappinen herkistely oli kuitenkin liikaa.

Vaikka yhtye näytti ulospäin yhtenäiseltä, albumia tehtiin pitkälti kahden muusikon ja yhden tuottajan tiimeissä. Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor työskentelivät uuden tuottajansa David Richardsin kanssa yhtyeen omilla studioilla Montreux:ssä samanaikaisesti kun Mercury ja Deacon linnoittautuivat vanhan tuottajansa Mackin kanssa Münchenin Musicland -studioille. Kappaleet toki viimeisteltiin yhdessä sessioiden päätteeksi.

Friends will be friends -laulun tapaan kappale Pain is so close to pleasure kirjattiin parivaljakon Mercury-Deacon nimiin. Kappale on hyvä esimerkki funkahtavasta tyylistä, joka yhdisti Mercurya ja Deaconia ja erotti heidät rock-henkisemmistä yhtyetovereistaan. Kappaleen juurevat bassokuviot eivät jätä epäselväksi kenen riffeistä kappale sai alkunsa. Mercuryn falsetissa lauletut soolo-osuudet sopivat hienosti kappaleen soul-tunnelmaan. May sentään sai lisätä kitarasoolon jälkikäteen. Myös tämä kappale sai tiukkapipoisimpien Queen-fanien kulmakarvat kurtistumaan.
Highlander-elokuvan kantava teema oli mahdoton rakkaus kuolevaisen ja kuolemattoman välillä. Tämän aiheen innoittamana syntyi eteerinen, Brian Mayn kirjoittama ja osin myös laulama Who wants to live forever, joka sai uusia merkityksiä Mercuryn kuoltua aidsiin viisi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa oli John Deaconin vuoro seurata sivusta kappaleen äänityksiä, sillä hän ei soita kappaleella nuottiakaan. Kappaleen hieno instrumentaaliversio Forever julkaistiin singlen b-puolella ja albumin cd-julkaisuilla.
Queenin levy-yhtiöillä eripuolilla maailmaa oli vaikeuksia markkinoida hyvinkin erilaisista aineksista koottua albumia. Tämän seurauksena eri maissa julkaistiin toisistaan täysin erilaisia singlepaketteja. Ainoastaan levyn avausraidat One vision ja A kind of magic julkaistiin singlenä maailmanlaajuisesti. Balladit Friends will be friends ja Who wants to live forever kelpasivat singlejulkaisuun vain Euroopassa. Yhdysvallat ei vieläkään ollut toipunut I want to break free -kappaleen drag-videosta, ja Capitol-levy-yhtiö yritti selvästi luoda yhtyeestä miehisempää kuvaa julkaisemalla singlenä albumin päätösraidan Princes of the universe. Kaiken kaikkiaan levyn yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän julkaistiin singlenä jossain päin maailmaa.
Capitolin yrityksistä huolimatta USA käänsi edelleen selkänsä sen popraameihin sopimattomalle yhtyeelle. Princes of the universe ei noussut listoille lainkaan ja albumikin pääsi parhaimmillaan Billboardin 42:lle sijalle. Muualla sen sijaan Queen oli yhtä suosittu kuin ennenkin, Englannissa albumi palautti yhtyeen listakärkeen kuuden vuoden tauon jälkeen. Lehdistön kritikki yhtyettä kohtaan jatkui entiseen malliin, muistan itse Helsingin Sanomien arvostelijan käyttäneen ilmaisua "Harvinaisen huono levy".

Puutteistaan huolimatta A Kind of magic on Queenin uran merkkipaaluja. Sitä seurannut Magic Tour -kiertue oli Queenin uran suurin kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi 26 kertaa. Unkarin Népstadionilla pidetty konsertti oli ensimmäinen kommunistimaissa järjestetty stadionkonsertti. Kiertue jäi kuitenkin yhtyeen viimeiseksi, sillä pian kiertueen päättymisen jälkeen yhtyeen laulaja sai tietää sairastavansa Aidsia. Vaikka Mercury kielsi asian julkisesti vuoteen 1991 asti, ei hänen kuntonsa riittänyt enää vastaaviin konserttiesiintymisiin. 

Studiossa Queen jatkoi edelleen hienojen ja menestyneiden levyjen tekoa. Albumit Miracle (1989) ja Innuendo (1991) nousivat edeltäjänsä tapaan Britannian listaykkösiksi, ja kuukausi Mercuryn kuolemaa ennen julkaistusta Greatest Hits II -albumista tuli maan kymmenenneksi eniten myyty albumi kautta aikojen. Suomessa Greatest Hits II on edelleen myydyin ulkomaisen artistin julkaisema albumi.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

232. Queen: Sheer heart attack (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Queenin kolmas albumi oli käännekohta yhtyeen uralla monella tavalla. Ensimmäistä kertaa yhtye onnistui kanavoimaan kunnianhimonsa ja luovuutensa raikkaan radioystävällisiin popkappaleisiin, jotka aukenivat myös yleisölle. Killer Queen -hitin myötä machokuningatar vakiinnutti paikkansa yleisön suosikkina ja kriitikkojen inhokkina. Laadukkaasti tuotetun ja tasalaatuisen albumin myötä kulttimaineessa ollut yhtye nousi suuren yleisön suosikiksi.

Vuonna 1974 ilmestynyt Queen II -albumi lokeroi Queenin glam- ja hard-rockin välimaastoon yhtyeeksi, jonka musiikki oli epämuodikkaan teatraalista, synkkää ja vaikeasti ymmärrettävää. Albumin a-puoli koostui Brian Mayn alakuloisen mahtipontisista balladeista, ja levyn jälkimmäinen puolisko oli Freddie Mercuryn lauluaihioista koostuva rock-ooppera, josta oli vaikea poimia hittejä radiosoittoon. Levyllä oli kuitenkin faninsa ja albumin päättävä Seven seas of Rhye tunkeutui Brittien single listan top 10:een.

Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi pyrki tietoisesti lähemmäs tavallista popyleisöä. Vaikka Queenin omintakeinen linja jatkui, olivat kappaleet nyt lyhyempiä ja rakenteeltaan yksinkertaisempia.
Albumin b-puolen aloittava In the lap of the Gods on hyvä esimerkki Mercuryn uudesta lähestymistavasta popmusiikkiin. Kappaleen dramaattinen alku (Roger Taylorin koirapillikorkeudelta laulaman alkufanfaari, Mercuryn pianoarpeggiot ja Mayn kitarariffi) sekä ylinopeudella äänitetty Mercuryn laulu toivat kappaleeseen kaikuja yhtyeen ensimmäisiltä levyiltä. Kuuden minuutin sijaan kappale oli kuitenkin vain reilun 3 minuutin mittainen ja rakentui perinteiseen säkeen ja kertosäkeen vuorottelun varaan. Tämä oli merkittävä kädenojennus radiokanavien ja yhtyettä aiemmin oudoksuneen yleisön suuntaan.

Levyn tunnetuin kappale oli Freddie Mercurya helpoimmillaan ja nerokkaimmillaan. Kappaleen tarttuva melodia sai vahvaa tukea yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneelta studiostemmalaululta (jota Queen ei koskaan pystynyt toistamaan konserttilavalla), jäntevältä pianonkilkutuksella ja Brian Mayn oivaltavan ilkikuriselta kitarasoololta. Kappaleesta tuli suuri hitti ja Queen muuttui yhdessä yössä keskinkertaisesti menestyvästä rock-yhtyeestä listahirmuksi.
Levyn tekoa ja koko yhtyeen toimintaa varjosti vuonna 1974 Brian Mayn sairastuminen. Amerikan kiertue (Queen oli tarkoitus toimia Mott the Hoople -yhtyeen lämmittelijänä) keskeytyi kitaristin sairastuttua maksatulehdukseen. Levyn äänitysten aikana pohjukaissuolen haava vei Mayn uudelleen sairaalaan ja aiemmin puoliksi Mercuryn kanssa yhtyeen kappaleista vastannut May saii sävellettyä levylle vain muutaman kappaleen. Studiotyöskentelyyn hän osallistui vain sen verran kuin jaksoi.

Mayn vähäistä osallistumista kompensoi rumpali Roger Taylorin ja basisti John Deaconin entistä isompi panos. Roger Taylorin kynästä syntyi yksi levyn parhaista kappaleista, rockballadi Tenement Funster, joka varmasti olisi ollut vahva ehdokas singlejulkaisuksi, jos sen sooloa olisi laulanut rock-diiva Mercury. Queenin uran alkupuoliskolla Taylor huolehti omien laulujensa soolo-osuuksista itse, ja hänen karhea rock-äänensä toi rosoista vaihtelua yhtyeen soundiin. Ensimmäistä Taylorin säveltämää Queen-singleä (Radio Ga Ga) saatiin odottaa vielä kymmenen vuotta.
Aiemmilla levyyillä bassonsoittoon tyytynyt John Deacon innostui hänkin laulunteosta. Hänen osuutensa levyn kappalevalikoimasta on Karibian rytmeistä innoituksensa saanut Misfire, jonka Freddie Mercury tulkitsee sopii vähäeleisesti. Jo tässä vaiheessa Deacon näytti kykynsä yksinkertaisen jäntevien popkappaleiden kirjoittajana, mistä esimerkkejä löytyi tulevina vuosina useamman kerran singlelistojen kärkisijoilta (ensimmäinen Deaconin säveltämä Queen-single I'm your best friend julkaistiin jo seuraavana vuonna). Mayn sairastaessa basisti vastasi itse kaikista kitaraosuuksista loppuhäivytyksen kitarasooloa lukuunottamatta, jonka May lisäsi kappaleeseen myöhemmin.
Työparin sairastellessa Mercury sai mellastaa vapaammin kuin millään muulla levyllä tätä ennen tai tämän jälkeen, ja hän esittelikin tyylipalettinsa koko kirjon. Kappale Lily of the valley on mahtipontisten extravaganzojen sijaan myyttiseen Rhyen valtakuntaan (jota Mercury käsitteli myös edellisillä Queenin albumeilla) sijoittuva herkkä balladi, joka toi esiin rokkikukon haavoittuvamman puolen.
Suuri osa Sheer heart attack -albumista äänitettiin Mercuryn, Taylorin ja Deaconin yhteistyönä. Muiden vaivojensa lisäksi vakavasta masennuksesta kärsinyt May pelkäsi joutuvansa syrjään, mutta yhtyeen muut jäsenet kielsivät koskaan edes harkinneensa kitaristin vaihtoa. Päästyään sairaalasta May osallistui albumin äänityksiin voimiensa mukaan ja osaan kappaleista hän lisäsi kitarasoolon jälkeenpäin. Queen joutui vastaavaan asetelmaan 16 vuotta myöhemmin, kun yhtyeen muut jäsenet joutuivat tukemaan kuolemansairasta Freddie Mercurya ja paikkailemaan hänen osuuksiaan. 

Mayn lyhyt ja koskettava Dear friends on hänen kiitoksensa tuesta yhtyekavereilleen. Paljon asiaa mahtuu yhteen minuuttiin.
Brian Mayn kontribuutiot Queenin kolmannelle albumille ovat vähäiset mutta sitäkin harkitummat, eikä Mayn vähäistä läsnäoloa juuri asiaa tuntematon huomaa. Eniten voimiensa tunnossa kitaristi oli kappaleella Now I'm here, joka levytettin Sheer heart attack -sessioiden loppupuolella. Kappale on perus-Queen-rockia parhaimmillaan ja se julkaistiinkin albumin toisena singlenä korostaen samalla yhtyeen monipuolisuutta. Yhtäläisyydet Killer Queeniin ovat vähäiset.
Jos Sheer heart attack oli osoitus yhtyeen jäsenten taidosta kehittää bändinsä imagoa ja repertuaaria paremmin suurelle yleisölle sopivaksi vaikeassa tilanteesta huolimatta, oli se myös yhtyeen tuottajan Roy Thomas Bakerin taidonosoitus. Baker leipoi kolmestatoista tyyleiltään ja soundeiltaan hyvin erilaisesta kappaleesta hienosti etenevän ja soundeiltaan tasalaatuisen albumikokonaisuuden, jossa kappaleiden väliset tauot trimmattiin minimiin. Vaikka Queen jatkoi menestysalbumien tekoa aina Mercuryn kuolemaan saakka, yhtyeen levyistä vain harva soljuu yhtä vaivattomasti tunnelmasta toiseen.

Vaikka levyn päätuöskappale nimensä puolesta viittaa aiemmin esittelemääni In the lap of the Gods -kappaleeseen, on kysymyksessä aivan oma teoksensa. Sana "teos" sopii tähän powerballadiin, joka on We are the championsiin verrattava singanlong-hymni. Tämäkin kappale olisi ollut rautaa singlejulkaisuna.
Singlejä Queenin kolmannelta albumilta julkaistiin vain kaksi. Kaksi hittiä ja tasaisen laadukas albumi riittivät kuitenkin nostamaan levyn Englannin singlelistan kakkossijalle (Killer queen saavutti saman sijan Britannian singlelistalla).

Kun Queen saavutti supertähden aseman kotimaassaan pääsi yhtye myös brittilehtien popkriitikkojen silmätikuksi. Toimittajien oli vaikea sulattaa yhtyettä, joka ei noudattanut popmusiikin selkeitä genrerajoja ja jonka laulusolisti keimaili, pröystäili, irstaili ja esitti yleisön rakastamaa musiikkia vailla nöyryyden häivää. Tämä viha-rakkaussuhde jatkui aina Mercuryn kuolemaan saakka.

Queen ei kuitenkaan välittänyt lehdistön nirppanokkatoimittajista. Sheer heart attackin jälkeen yhtye oli voimissaan ja valmistautui tekemään albumin josta yhtye edelleen parhaiten muistetaan. A night of the opera yhdisti onnistuneesti Queen II -albumin monipolviset popteokset Sheer heart attackin helposti pureskeltavaan mutta silti täysin omintakeiseen Queen-poppiin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 31. lokakuuta 2015

223. Queen: Hot space (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat. 
Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 29. lokakuuta 2013

188. Larry Lurex: I can hear music/Goin' back (single 1973)

Vuonna 1972 brittiläinen levytuottaja yritti luoda uudelleen amerikkalaisen Phil Spectorin luomaa "Wall of sound"-äänimaisemaa. Laulusolistiksi koelevytykselle tuottaja poimi studiossa samanaikaisesti ensimmäistä albumiaan tekevän Queenin laulusolistin Freddie Mercuryn. Levy jäi kuriositeetitksi eikä mennyt kaupaksi. Mercuryn kuoltua tämä mielenkiintoinen levy on kuitenkin noussut uuteen arvostukseen ensimmäisenä julkaisuna, jossa hänen jo tässä vaiheessa hieno äänensä saatiin julkisuuteen.

Vuonna 1972 tuntematon Queen äänitti ensimmäistä albumiaan lontoolaisessa studiossa. Saman Trident -studion toisessa huoneessa tuottaja Robin Geoffrey Cable tekiä omia testejään. Cablen tavoitteena oli imitoida Phil Spectorin kuuluisaa äänitystekniikkaa, jossa kerroksittain soittimia äänittelemällä rakennettiin levytyksistä täyteläinen ääniseinä, niin kutsuttu "wall of sound".

Cable kuuli naapuristudiossa laulavan Freddie Mercuryn äänen ja halusi hänet levylle mukaan. Ensimmäiseksi testikappaleeksi valittiin The Beach Boysin ja The Ronettes -yhtyeen hitiksi tekemä I can hear music. Laulun toinen säveltäjä oli Phil Spector itse, joka myös oli tuottanut Ronettes-version. The Beach Boysin versio oli puolestaan Brian Wilsonin yritys tehdä kunniaa ihailemansa Spectorin soundimaailmalle.
Cablen tuotanto kappaleessa I can hear music ei mielestäni ole kovin onnistunut. Varsin nuorekkaalta kuullostavan Mercuryn ääni antaa kappaleelle silti virtaa ja Brian Mayn (joka Mercuryn ehdottamana oli kutsuttu myös mukaan sessioihin) kitarasoolo on helposti tunnistettavissa pahasti puuroutuvan orkesteritaustan seasta. Äänityksiin osallistui myös Queen-rumpali Roger Taylor, vaikka varsinaisesta Queen-levystä ei olekaan kysymys.

Singlen a-puolen puutteita kompensoi singlen toisen kappaleen täydellisyys. Kysymyksessä oli aiemmin muun muassa Dusty Springfieldin ja the Byrdsin hitiksi levyttämä Goin' back.
Goin' back on yksi lauluntekijäparin Carole King - Gerry Goffin koskettavimmista lauluista (joista olen blogissani aiemmin esitellyt Dusty Springfieldin ja Carole Kingin upeat versiot), ja Freddie Mercury tekee laulusta oman hienon tulkintansa.  Cablen wall of sound -tuotanto on singlen a-puolta onnistuneenpi, joten on mielestäni sääli että tämä kappale piilotettiin singlen b-puolelle.

Ei sen puoleen että singlen a-puoli olisi sekään saanut juuri huomiota osakseen. Single julkaistiin pari viikkoa ennen Queenin ensilevyä kryptisellä "Larry Lurex"-salanimellä ja se katosi taivaan tuuliin yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Levy ja etenkin sen b-puolella julkaistu Goin' back sai uutta huomiota 20 vuotta myöhemmin Freddie Mercuryn kuoltua.

Singlen kappaleet julkaistiin uudelleen useammallakin Mercuryn muistoksi julkaistulla kokoelmalla ja pätkä Goin' back -kappaleesta liitettiin Made in Heaven -albumilla julkaistuun Mother Love -kappaleeseen. Näin samalla äänitteellä yhdistyivät Freddie Mercuryn ensimmäinen ja viimeinen äänilevyllä julkaistu laulusuoritus. Larry Lurex -single on yksi Mercuryn suppeaksi jääneen soolouran hiomattomista helmistä.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 19. huhtikuuta 2013

164. Freddie Mercury & Montserrat Caballé: Barcelona (1988)

Kuuntele albumin 2013 versiota Spotifyssa.
Machoileva rokkikukko Freddie Mercury hämmästytti fanejaan ja sai levy-yhtiön repimään peliverkkarinsa ilmoittaessaan tekevänsä sooloalbumin yhdessä espanjalaisen oopperadiiva Montserrat Caballén kanssa. Kun levy levy-yhtiövaihdoksen jälkeen lopulta tehtiin eivät kriitikot oikein tienneet mitä siitä sanoa. Vuosien kuluessa ja eritoten Mercuryn kuoleman jälkeen albumia on alettu arvostaa, ja sitä pidetään hänen musiikkilajien rajoja rikkovana mestariteoksenaan. Levyn äänitysten aikoihin Queen-vokalisti sai tiedon HIV-diagnoosistaan ja tämä vaikutti laulujen teksteihin ja äänitteen yleistunnelmaan.

Queenin pitkän ja menestyksekkään uran tunteville on ehkä yllätys se kuinka lyhyt ja kuoppainen yhtyeen laulusolistin Freddie Mercuryn sooloura oli. Kahdesta sooloalbumistaan ensimmäisen Mercury teki niinkin myöhään kuin vuonna 1985. Minäkin suurena Queen-fanina ostin Mr Bad Guy -albumin innostuneena. Parin kuuntelun jälkeen levy unohtui hyllyn perälle ja jossain vaiheessa vein levyn divariin.

Myös muualla vastaanotto oli tyly. Vaikka Mercury itse oli tyytyväinen levyynsä, se oli kaupallinen katastrofi. Yleisen mielipiteen mukaan se oli tyylitajuisen poplevyn sijaan itsetyytyväisen artistin tympeä egotrippi. Toisin kuin Queen-levyjä tehtäessä Mercurylta puuttui nyt vastavoima, joka olisi pitänyt eri tyylien kanssa mesoneen supertähden aisoissa.  

Kaivattu vastavoima löytyi arvaamattomalta taholta. Mercury oli pitkään ihaillut oopperaa ja etenkin espanjalaista oopperalaulajaa Montserrat Caballéa. Espanjanvierailullaan tähti oli puolihuolimattomasti maininnut ihailevansa sopraanoa ja haluavansa levyttää tämän kanssa. Caballé tarttui tarjoukseen eikä Mercury voinut perääntyä. Parin tapaamisen jälkeen tähtien kemia toimi niin hyvin, että yhden singlen sijaan he päättivät tehdä yhdessä kokonaisen albumin.
Vuonna 1987 singlenä julkaistu Barcelona-kappale oli Mercuryn ja hänen tuottajakumppaninsa Mike Moranin tilaustyö Caballélle, joka halusi heidän levyttävän laulun hänen kotikaupungistaan. Aihevalinta oli osuva senkin vuoksi, että kaupunki oli juuri valittu vuoden 1992 olympiakaupungiksi. Mercuryn ja Caballén oli tarkoitus esittää kappale kisojen avajaisissa.

Jo ensimmäinen yhteistyön hedelmä osoitti, että vaikka laulutapa olikin toinen, ei Mercury jäänyt tulkinnassa kakkoseksi. Toinen esimerkkikappaleeni, Freddien suosikkimaata ylistävä La japonaise osoittaa kuinka tarkka ja taidokas Mercury oli laulajana. Mercuryn ja Moranin monivivahteinen sävelmä on jälleen huikean hieno synteesi oopperaa ja poppia ja se yhdisti myös taidokkaasti japanilaisia sävelkulkuja länsimaiseen musiikkiin.
Freddie Mercury suhtautui intohimoisesti Barcelona-projektiin ja Caballé, Moran ja levyn kolmas tuottaja, Queenin viimeiset levy tuottanut David Richards tukivat häntä omalla innostuksellaan ja ammattitaidollaan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita. Ensimmäisen soololevyn epäonnistumisesta varovainen CBS-levy-yhtiö sai hepulin kuullessaan Mercuryn levyttävän oopperalaulajan kanssa, ja "kenkää" saanut rokkikukko sai etsiä uuden levy-yhtiön albumilleen. Tämä ei hidastanut Mercury-Caballé-junaa, ja levylle tehtiin toinen toistaan hurjempia tyylikeitoksia. Levyn uljaimassa kappaleessa The Golden boy popin ja oopperan liemeen lisättiin aimo annos gospelmausteita. Vaikka alla nähtävällä musiikkivideolla aukoo suutaan täysiverinen gospelkuoro, levyn hengennostatuksesta vastasi oikeasti joukko Britannian kokeneimpia studiolaulajia.
Queen-solistin heittäytymistä Barcelona-albumien kappaleisiin voi vain ihailla. Taustalla oli kuitenkin vakavampia asioita. Freddie Mercury sai projektin alkumetreillä tiedon Aids-diagnoosistaan, ja Montserrat Caballé on haastatteluissa kertonut kuinka Mercury jo sairauden alkumetreillä halusi tehdä hyvää työtä ja laulaa niin hyvin kuin mahdollista niin kauan kuin hän siihen vielä pystyi. Onneksi Mercuryllä oli vielä kolme musiikkipitoista vuotta edessään.

Lähimpänä Queenin tyyliä on balladi How can I go on, joka on myös levyn kappaleista ainoa, johon Montserrat Caballén klassinen laulu sopii mielestäni huonosti. Laulun kirjoittanut Mercury verhoili tuskansa kauniisiin mutta karuihin tekstiriveihin.

On suola meren haihtunut pois
Seison sen rannalla kruunuani vailla
alastomana ja haavoilla.
Minua osoitat julmalla sormellasi.
Eikö kukaan usko minua, 
kuule huutoani ja ota minua hoitoonsa.

Miten tästä eteenpäin,
päivästä päivään.
Kuka antaa minulle voimaa kestää.
Missä olen turvassa, minne kuulun.
Tässä surun suuressa maailmassa.
Kappaleella How can I go soitti bassoa helposti tunnistettavaan tyyliinsä Queen-basisti John Deacon. Albumin muu instrumentaatio on lähes yksinomaan peräisin Mike Moranin soittamasta syntetisaattorista. Moranin sovitukset ovat niin taidokkaita, että ainakaan minä en kaipaa levylle oikeaa orkesteria.

Queenin haukkumiseen tottuneilla kriitikoilla oli vaikeuksia suhtautua Mercury/Caballé-yhteistyöhön. He eivät tietenkään voineet kehua tätä epäortodoksista tyylien sekamelskaa, mutta harva uskalsi myöskään avoimesti epäillä suuren oopperadiivan tyylitajua. Levyä kuvattiinkin sanoilla "outo", "haastava" ja "erilainen". Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen levy on saanu ansaitsemansa hyväksynnän myös arvostelijoilta. Levyä pidetään nykyään Freddie Mercuryn lyhyen soolouran ehdottomana huippukohtana.

Vuonna 2012 albumista julkaistiin uusi verio, jossa levyn instrumentaaliosuudet levytettiin uudelleen sinfoniaorkesterille sovitettuna. Itse pidän kuitenikin enemmän albumin alkuperäisestä versiosta. Kummasta sinä pidät enemmän, esimerkkilinkit molempiin versioihin löytyvät yllä. Spotifysta löytyy valitettavasti vain uusi versio.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

76. Queen: Save me/Let me entertain you (single 1980/1979)

Queenin uran ensimmäisen vuosikymennen singlehiteissä on vähän balladeja. Näistä harvoista balladeista paras, ja myös yhtyeen yksi yhtyeen kauneimmista lauluista on vuonna 1980 julkaistu Save me. Se on laulu ihmissuhteesta, joka alkoi suurin toivein mutta päättyi kyyneliin, eli perinteisistä perinteisin rakkauslaulu. Kappaleen erottaa massasta Brian Mayn tunteikas sävellys, joka antaa solisti Freddie Mercurylle herkistellä mutta myös hehkuttaa ulos kaiken, mitä palkeista lähtee.

Queen-harrastukseni alkoi 1980-luvun puolivälissä. Brightonilaiselta kirpputorilta ostamani Bohemian Rhapsody -single innoitti minut lainaamaan kirjastosta albumit A Day at the Races ja Sheer Heart Attack. Lopulta ostin hyllyyni pikkuhiljaa yhtyeen kaikki albumit tutustuen samalla pala kerrallaan yhtyeen monipuoliseen tuotantoon.

1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Queenin linja tuntui olevan enemmän tai vähemmän hukassa. Yhtyeen ensimmäiset viisi levyä olivat olleet onnistuneita kokonaisuuksia, joissa yhdisteltiin oopperamaisia lauluharmonioita monipolvisiin sävellyksiin perusrokkia unohtamatta. 1970-luvun lopulla yhtye oli hylännyt rock-ooppera-konseptinsa ja kokeili 1950-luvun rock'n'rollia (Crazy little thing called love), mahtipontista stadionrockia (We are the Champions), juurevaa funkia (Another one bites the dust) ja päivitettyä versiota vanhasta Queen-soundista (Play the game ja Bicycle race).

Tästä johtuen yhtyeen näiden vuosien aikana julkaisemat albumit olivat eri tyylilajeista koostuvia sillisalaatteja. Albumeista tuntui puuttuvan se punainen lanka, joka yhdisti levyn kappaleet toisiinsa ja joka teki yhtyeen ensimmäisistä albumeista niin toimivia kokonaisuuksia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö yhtye olisi osannut edelleen tehdä hittejä. Edellämainitut kappaleet olivat supersuosittuja, ja myös monet muut kappaleet pitivät huolen siitä, ettei yhtyeen hittiputki missään vaiheessa katkennut. Yksi näistä kappaleista oli The Game albumin päätösraita Save me. Kappaletta koristaa erinomainen video, jonka animaatio-osuudet olivat uraauurtavia aikoina, jolloin Music Televisionia ei vielä ollut.


Kitaristi Brian May osoitti jo Queenin ensimmäisistä levyistä lähtien, että hän oli yhtyeen paras balladisäveltäjä. Freddie Mercuryn onnistuneimmat kappaleet olivat Somebody to Love:n ja Bohemian Rhapsodyn kaltaisia musiikkityylien yhteesulautumia. Toki hänkin osasi säveltää koskettavia rakkauslauluja, mutta herkkyydessä hän ei koskaan päässyt Brian Mayn tasolle.

Save me on paraatiesimerkki Mayn rakkauslaulusta. Herkkä, pianolla säestetty alku avaa tarinan; kaiken piti olla täydellistä, rakkaus kukoisti. Mutta pian kuvaan astui synkät sanat valhe ja petos. Kertosäkeessä laulun päähenkilö anoo vielä kerran entiseltä rakkaaltaan että tämä palaisi ja pelastaisi hänet yksinäisen elämän kauhuilta. Laulun tekstit ovat kuin itse koetut täynnä aitoa tuskaa ja epätoivoa.

Freddie Mercury tulkitsee Mayn laulun juuri sillä intensiteetillä, jonka vain häneltä voi odottaa. Laulajan herkkä ja haavoittuva puoli tuleva esiin säkeistöissä, ja kertosäkeessä Mercury päästää kaikki äänivaransa valloilleen. Juuri kun kuulija odottaa kertosäkeen päättyvän korkealle ja kovaa, hiljentää Mercury ääntään ja laskee sen takaisin samalle tasolle kuin laulu alussa. Save me on Brian Mayn ja Freddie Mercuryn täydellistä yhteistyötä.

Kappaleen kruunaa kolme, lähes toinen toisensa perään soitettua lyhyttä kitarasooloa, joissa May soittaa niin akustista kuin sähköistäkin kitaraa. Kappaleen mahtipontisuus pysyy kurissa ja se liikuttaa alusta loppuun saakka.

Singlen b-puoli on jokseenkin turha live-versio Jazz-albumin kappaleesta Let me entertain you. Jos hyvä studioversio on olemassa, miksi kukaan haluaisi kuunnella levyltä kappaleen liveversiota, etenkin kun kysymys on yksi yhtyeen helpoimmin unohdettavista lauluista.

Queenin ura jatkui Save Me -singlen jälkeen vielä 11 vuotta päättyen Freddie Mercuryn kuolemaan vuonna 1991. Vuonna 1984 ilmestynyt The Works -palautti yhtyeen jälleen laadukkaiden albumikokonaisuuksien tielle ja myös yhtyeen hittiputki jatkui aina 1990-luvulle saakka.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

lauantai 14. tammikuuta 2012

53. Freddie Mercury: In my defence/Love kills (single 1986/1984)

Freddie Mercuryn In my defence -kappale on peräisin Dave Clarkin Time-musikaalista, jonka soundtrackilla kappale julkaistiin vuonna 1986. Singlenä kappale julkaistiin Mercuryn kuoltua yhdessä pari vuotta vanhemman Love kills -kappaleen kanssa, joka oli peräisin Giorgio Moroderin vanhaan Metropolis-mykkäelokuvaan tekemältä uudelta ääniraidalta ja julkaistiin myös Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä. In my defence on lauluista selkeästi parempi. Vaikka Mercury ei osallistunutkaan laulun tekemiseen kuulostaa se siltä, kuin Mercury kertoisi omasta elämästään. Laulu on yksi Mercuryn koko uran hienoimmista tulkinnoista.

Ihastuttuani Queenin musiikkiin 1980-luvun loppupuoliskolla kiinnoistuin samalla myös Freddie Mercuryn soololevyistä. Mutta kun hänen 1985 ilmestynyt soololevynsä osoittautui epäonnistuneeksi kokeiluksi, en sen enempää perehtynyt hänen tuotantoonsa. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen palasin näihin soololevyihin ja yllättäen löysin sieltä monta helmeä. Esittelen todennäköisesti blogissani myöhemmin Mercuryn ja oopperalaulaja Montserrat Caballén omalaatuisena yhteistyönä syntyneen albumin Barcelona.

Vuonna 1986 Mercury osallistui säveltäjä Dave Clarkin pyynnöstä musikaalin Time konseptialbumin levytykseen. Mercury lauloi levyllä kaksi kappaletta. Nimikappale Time julkaistiin singlenä vuonna 1986 mutta laulu In my defence jäi vähemmälle huomiolle. Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen kappale sai ansaitsemaansa huomiota kun se julkaistiin singlenä.

Kappale alkaa Mike Moranin soittamalla tyylikkäällä pianoinfolla, jonka jälkeen Mercury aloittaa kertoa tarinaansa. Vaikka Mercury ei osallistunut tämän laulun sävellykseen eikä sanoitukseen, ottaa hän pohtivalla tulkinnalla laulun selkeästi omakseen. Kappale on helppo liittää samaan joukkoon Mercuryn muiden omaelämänkerrallisten (tai siltä kuullostavien) laulujen, kuten Queenin Was it all worth it ja Show must go on kanssa. Herkän säkeistön jälkeen Mercury avaa kaikki hanat laulun kertosäkeistöä varten.

Juuri kun kertosäkeen odottaa nousevan entistä mahtipontisempiin sfääreihin, Mercury palauttaa laulun maan pinnalle kertosäkeen viimeisellä säkeellä, jossa on samaa haavoittuvuutta kuin laulun alussa. Mercuryn tasapainoilu revittelyn ja herkistelyn välillä tekee tämän levytyksen jokaisesta kuuntelukerrasta yhtä koskettavan.

Love Kills -kappaleen äänitykset aloitettiin jo Queenin Hot Space -albumin äänitysten aikana. Kappale ei mahtunut albumille, mutta Mercury jatkoi kappaleen kehittämistä ja tarjosi sitä lopulta Giorgio Moroderille, joka käytti kappaletta vanhan Metropolis -elokuvan uutta ääniraitaa tehdessän. Levy julkaistiin Mercuryn ensimmäisenä soolosinglenä vuonna 1984 ja menestyi kohtalaisesti.

Tämän singlen kahdesta kappaleesta Love kills jää kuitenkin selkeästi kakkoseksi. Kappale on tyyliltään samaa diskogenreä kuin mitä Queen Hot Space -albumillaan epäonnisesti yritti kokeilla. In my defence -kappaleen taitavaa tulkintaa ja sävyjen kirjoa ei tässä kappaleessa ole.

Singlen molemmat puolet löytyvät nykyään vuonna 2006 julkaistulta kokoelma-cd:ltä Lover of Life, Singer of Songs - The Very Best of Freddie Mercury Solo.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

46. Queen: Made in Heaven (1995)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun joltakin artistilta tai yhtyeeltä julkaistaan postuumi levy, herättää se aina epäilyksiä. Toisaalta on hienoa, että kuolleelta artistilta on vielä jäänyt julkaisukelpoisia äänitteitä, mutta pakostakin mieleen nousee edesmenneen tähden maineella rahastaminen. Neljä vuotta Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua Made in Heaven -albumia puoltaa se, että Queenin neljästä jäsenestä kolme oli edelleen elossa ja Mercuryn tiedetään viimeisiä kappaleitaan tehdessä toivoneen, että äänitykset viimeisteltäisiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Epätasainen albumi koostuu kokonaan uusista (=1991) lauluista, vanhojen kappaleiden uusista versioista sekä kappaleista jotka on rakennettu vanhojen, keskenjääneiden äänitysten perustalle. Kokoelman saldo on vahvasti plussan puolella.

Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen en uskonut enää kuulevani uutta Queen-musiikkia. Jo albumeja Innuendo (1991) ja The Miracle (1989) tehtäessä Mercury oli vakavasti sairas, ja oli vaikea kuvitella kuinka hän viimeisinä elinkuukausinaan olisi saanut mitään merkittävää aikaan. 

Kun kuuntelin neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua, hieman mauttomasti nimettyä "Made in Heaven"-albumia ensimmäisen kerran, kuullosti se minusta laadultaan rasittavan epätasaiselta ja alakuloiselta albumikokonaisuudelta. Vasta myöhemmin levyn parhaat kappaleet ovat nousseet listallani Queenin parhaimmistoon. Parista tyylivirheestä huolimatta levy on julkaisemisen arvoinen.

Kirjoissa ja haastatteluissa yhtyeen jäsenet Brian May ja Roger Taylor ovat kertoneet, kuinka Mercury halusi loppuun saakka äänittää uusia kappaleita ja viimeisinä aikoinaankin hän pystyi yllättävän vaativiin laulusuorituksiin parin vodkapaukun tukemana. Tämä oli legendaarisen laulajan tapa selvitä ja kestää sairauden tuottamat tuskat ja tieto varmasta kuolemasta.
äiden viimeisten sessioiden tuloksena syntyi kuitenkin vain kolme valmista laulua. Levyn muut kappaleet rakennettiin vanhojen äänitteiden pohjalle. Huonoiten uuteen muotoon taipuivat Queenin jäsenten soololevyillä aiemmin julkaistut kappaleet. Etenkin Mercuryn Mr. Bad Guy -soololevyn (1985) kappaleet istuvat levylle huonosti, vaikka päälleäänitetyt kuoro-osuudet ja Brian Mayn kitarasoolot ovatkin selvää Queenia. Ainoa onnistunut uusversio, rumpali Roger Taylorin soololevyllä alun perin ilmestynyt Heaven for everyone julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Musiikkivideossa käytettiin kekseliäästi kuvituksena otteita George Mélièsin mykkäelokuvaklassikosta Matka kuuhun. Mercuryn lauluosio oli saatu talteen demoäänitteestä, joka tehtiin Taylorin soololevyn äänitysten yhteydessä.

Paremmin onnistuivat keskeneräisten laulujen raakileet, joita oli tallennettu Queenin uran eri vaiheissa. Gospel-vaikutteisen Let me live -kappaleen pohjana on vuonna 1983 äänitetty säkeistönaihio ja osa kertosäkeestä. Näiden pätkien ympärille elossa olevat yhtyeen jäsenet rakensivat kokonaisen kappaleen. Brian May ja Roger Taylor täydensivät puutteellista äänitystä kumpikin omalla soolosäkeistöllään (basisti John Deacon ei tunnetusti laulanut Queenin levyillä säettäkään) ja kertosäettä täydennettiin gospelkuorolla. Lopputulos kuulostaa siltä, että tällainen kappaleesta alun perin suunniteltiinkin.
Täysin uusia kappaleita (joiden soolo-osuudet Mercury äänitti vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa) levyllä on kolme. Tuottaja David Richards kertoo tuoreessa dokumentissa kappaleen You don't fool me äänityksestä, kuinka Mercury (jonka oli vaikea seistä) nojasi miksauspöytään ja pyysi Richardsia äänittämään häntä rytmikoneen säestyksellä, että hän saisi mahdollisimman monta säettä talteen. Nämä masentavat äänitysolosuhteet eivät julkaistussa versiossa juurikaan kuulu.
Levyn vaikuttavin kappale on samalla Queen-laulajan viimeinen nauhalle tallennettu laulusuoritus. Brian Mayn kanssa yhteistyössä tehty Mother Love on sydäntäsärkevä balladi, jonka tulkintaan Mercury lataa viimeisetkin voimavaransa (etenkin kohdassa 1:35-2:11). Mercuryn voimat eivät riittäneet koko kappaleen äänittämiseen. Brian Mayn soolona laulama viimeinen säkeistö tuo lisää koskettavuutta lauluun, ja äänityksen lopussa kuultava ote Mercuryn vuonna 1973 äänittämästä Goin' Back -kappaleesta on kuin kaunis piste laulajan uralle.
Levyn 11 kappaleesta neljä on sellaista, jotka olisin mielummin jättänyt levyltä pois. Aiemmin mainittujen kahden Mr. Bad Guy -albumin kappaleen lisäksi myös uusi versio Queenin Scandal-singlen b-puolesta My life has been saved on mielestäni alkuperäisversiota huonompi, eikä Mercuryn laulama Too much love will kill you ole niin onnistunut kuin Brian Mayn soololevyllään Back to the light julkaisema versio.

Kuitenkin on pakko ihailla tapaa, millä May, Taylor ja Deacon ovat onnistuneet taikomaan keskeneräisistä kappaleista, julkaisematta jääneistä demoista ja Mercuryn viimeisinä aikoinaan rytmikoneen päälle äänittämistä vokaaliosuuksista edes jotakuinkin yhtenäisen albumin, jonka musiikki kuullostaa Queenilta. Albumi on kuin entisten yhtyetovereiden rakkaudenosoitus kuolleelle ystävälleen. Siinä ei pari hutia paljoa paina.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

29. Queen: A day at the races (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
A day at the races on ensimmäinen kuulemani Queen-albumi, ja se on pysynyt suosikkinani aina siitä saakka. Levy ei sisällä aivan yhtä mahtipohtisia ja kunnianhimoisia lauluteoksia kuin edeltäjänsä A night at the opera (joka sisälsi kappaleen Bohemian Rhapsody, hiteistä suurimman), mutta edeltäjänsä lailla se on yksi harvoista Queen-levyistä, jotka ovat tasaisen laadukkaita ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen.

Ensimmäisen kohtaamiseni Queenin A day at the races -albumin kanssa sijoitan Tampereen upouuteen Kaupunginkirjastoon (siihen metson muotoiseen) 1980-luvun loppupuoliskolle. Kouluni naapuriin rakennetusta kirjastosta tuli suosikkipaikkani. Yläasteen aikana kävin kirjastossa, ja etenkin sen musiikkiosastolla, valehtelematta vähintään kerran jokaisena koulupäivänä. Musiikkiosastolla oli mukavan henkilökunnan lisäksi kolme äänieristettyä musiikinkuunteluhuonetta, joissa sai rauhassa istua mukavilla tuoleilla ja kuunnella laadukkaista Genelecin kaiuttimista haluamaansa musiikkia. Eräänä päivänä laskin tässä kuunteluhuoneessa levysoittimen neulan kirjaston hyllystä löytyneelle Queen-levylle.

Brittiläisestä Queen-yhtyeestä tuli suurnimi viimeistään Bohemian Rhapsody -kappaleen jälkeen, joka löytyi yhtyeen vuonna 1975 julkaistulta albumilta A night at the opera. Odotukset vuotta myöhemmin julkaistua albumia kohtaan olivatkin kovat, eikä niitä vähentänyt se että levyn nimi kopioitiin jälleen Marx-veljesten elokuvasta A day at the races ja että kannessa oli uusi versio samaisesta kuningattaren sinetistä mikä koristi myös edellisen levyn kantta.

Tästä levystä tuli menestys samoin eväin kuin edeltäjästäänkin. A day at the races sisältää tasaisen laadukkaan, mutta silti tyyleiltään vaihtelevan kokonaisuuden lauluja, jotka saavat kuuntelijan välillä rokkaamaan, tanssimaan valssia, nauramaan ja itkemään.

Jos Opera-levyn tunnetuin raita keimaili oopperan kanssa, on tämän albumin suurin hitti kädenojennus gospelin suuntaan niin tyyliltään kuin tekstiltäänkin.
Somebody to love on gospel-muotoon puettu yksinäisen ihmisen rukous rakkauden puolesta. Laulun säveltänyt Freddie Mercury antaa vokaaliosuuksissa kaikkensa ja kuullostaa rakkauden nälässään aidolta ja vilpittömältä. Monitasoiset laulustemmat ovat jatkoa Bohemian Rhapsodin huikeille kuoro-osuuksille.

Mercury on tämän Queen-albumin näkyvin lauluntekijä, vaikka albumilta löytyy jälleen kaikkien yhtyeen jäsenten sävellyksiä. Levyllä teatraalisin kappale on Mercuryn säveltämä ja lähes kokonaan yksin esittämä You take my breath away. Muuta yhtyettä edustaa ainoastaan Brian Mayn kitarasoolo kappaleen loppupuolella. Mercury soittaa pianoa ja laulaa kappaleen kaikki stemmat, vaikka yleensä yhtyeen lauluharmoniat syntyvät Mercuryn, Mayn ja rumpali Roger Taylorin yhteistyönä.
Mercury vastaa myös levyn huumoripalasta. Kappaleessa Millionaire waltz esiin nousee myös John Deaconin vikkelät bassokuviot ja Brian Mayn sähkökitaravalssi.
Queenin A day at the races -albumilta on vaikea poimia 3-4 esimerkkiraitaa, sillä sen kaikki kappaleet olisivat ansainneet erityisesittelyn. Nyt esittelemättä jäävät muun muassa levyn aloittava perusrokki Tie your mother down, John Deaconin positiivinen pop-pala You and I, Roger Taylorin Blues-valssi Drowse ja Mayn tiukka intiaanitarina White man. Suosittelenkin albumia kaikille, joita Queenin musiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole päässeet Greatest hits -kokoelmia pidemmälle.

Tämänkertaisen blogikirjoitukseni päätän levyn päätösraitaan, osittain japaniksi laulettuun Teo Torriatteen. Brian Mayn sävellys julkaistiin uudelleen Japanin keväisen maanjäristyksen ja hyökyaallon uhrien auttamiseksi tehdyllä levyllä. Freddie Mercury on Mayn herkän kappaleen täydellinen tulkki.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)