sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

280. Annie Lennox: Medusa (1995)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Ensimmäinen sooloalbumi Diva (1993) osoitti, että Annie Lennox oli täysivaltainen artisti ja laulunkirjoittaja myös ilman Eurythmics-kumppaniaan David Stewartia. Näin olikin yllättävää, että jo Lennoxin toinen sooloalbumi koostyi yksinomaan cover-kappaleista. Onneksi jo levyn ensimmäinen kuuntelu osoitti, että Lennox ei tyytynyt helppoihin ratkaisuihin eikä kaikkiin kuluneisiimpiin ikivihreisiin. Medusa on hyvin artistinsa näköinen levy, jota kuunnellessa on helppo unohtaa että näistä kappaleista on olemassa myös "alkuperäinen versio".

Olin jo 1980-luvulla kova Eurythmics-fani, ja yhtyeen hajottua fanitukseni siirtyi suoraan Annie Lennoxille. David Stewart keskittyi tuottamaan muiden artistien levyjä, eikä hänen muutama sooloprojektinsa herättänyt minussa eikä juuri muissakaan innostuksen värinöitä. Lennox sen sijaan jatkoi menestystä ensimmäisellä sooloalbumillaan Diva (josta olen kertonut artikkelissa numero 6), joka sai maailman niiaamaan jälleen kerran hänen kuninkaallisen loistonsa edessä. Lennox oli itse säveltänyt lähes kaikki levyn kappaleet todistaen samalla sen, että Eurythmicksissäkään hän tuskin oli pelkkä laululyriikoiden rustaaja. 

Hittien Why, Walking on broken glass ja Little bird -jälkeen jäin vesi kielellä odottamaan mitä taideteoksia tältä skottilaiskuningattarelta kuultaisiin seuraavaksi. Vastauksen kuulin keväällä 1995 Music Televisionilta, joka esitti uuden Annie Lennox -kappaleen No more 'I Love you's'. Diva oli tehnyt sen taas.
Kesti jonkin aikaa ennenkuin tajusin, että tällä kertaa Annie Lennox ei ollutkaan säveltänyt uutta hittiään itse. Tämä ei ollut yllättävää, sillä kappaleen alkuperäisversion oli tehnyt tuntemattomaksi jäänyt brittiyhtye The Lover Speaks 1980-luvun puolivälissä. Lennox ja tuottaja Stephen Lipson olivat loihtineet kappaleeseen samankaltaisen tunnelman ja sovituksen kuin Diva-albumin hiteissä, enkä takuulla ollut ainut, joka luulin tämänkin kappaleen olevan peräisin Lennoxin omasta kynästä.

Tribuutti- ja cover-levyt eivät koskaan ole kuuluneet levykokoelmani suosikkeihin. Lähes säännönmukaisesti alkuperäiset levytykset ovat olleet uusintaversioita parempia, ja varsinkin laulunsa itse kirjoittavilta artisteilta olen aina toivonut enemmän uusia omia kappaleita kuin jo puhkicoveroitujen hittien uusintaversioita. Medusa poikkeaa keskivertocoveralbumeista positiivisesti siinä, että sen kappaleet eivät ole niitä kaikkein itsestäänselvimpiä ikivihreitä vaan versioita tunnettujen artistien vähemmän tunnetuista kappaleista tai helmiä tuntemattomiksi jääneiden artisteiden katalogista. 
Vaikka Lennox ei tällä kertaa säveltänytkään albumin kappaleita itse, hänen taiteellinen näkemyksensä loistaa vahvasti kaikista Medusa-albumin kappaleista. Medusa onkin sataprosenttisesti Annie Lennoxin levy, vaikka hän hakikin kappaleet muualta. Hyvä esimerkki tästä on Thin line between love and hate, josta R&B-yhtye The Persuaders sai ainoan hittinsä vuonna 1971. Kertomus nöyrän ja kaltoin kohdellun vaimon kostosta on kuin tehty Annie Lennoxin laulettavaksi.

Lennox ei kosinut yleisöä tunnettujen hittien uusintaversioilla vaan halusi selvästi tehdä kunniaa vähemmän tunnetuille kappaleille. Ainoa poikkeus levyllä oli Lennoxin eteerinen tulkinta Procol Harumin jättihitistä Whiter shade of pale, joka oli levyn kappaleista ainoa jonka tunsin entisestään. Annie Lennoxin versio puhkicoveroidusta kappaleesta on pätevä, mutta loppujen lopuksi mielenkiintoisen albumin tylsin hetki.
Paljon mielenkiintoisempi ja onnistuneempi on uusversio vain muutama vuoden ikäisestä kappaleesta Downtown lights. Kappaleen alkuperäisversion teki skotlantilainen yhtye The Blue Nile, jonka kanssa Lennox oli säveltänyt Diva-albumin kappaleen The Gift. Lehtihaastattelussa Lennox kertoi rakastuneensa kappaleen alakuloiseen äänimaisemaan. Ei olekaan ihme että albumin Medusa kappaleista tämä kappale on lähimpänä esikuvaansa.
Siinä missä kolme vuotta aiemmin julkaistu Lennoxin omista kappaleista koostunut Diva sai kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä, oli lainakappaleilla varustetun Medusan vastaanotto varautuneempi. No More I Love You's miellytti suurinta osaa lehdistöstä, mutta muuten Lennoxin kappalevalinnat ja tulkinnalliset vapaudet olivat joillekin vaikea pala purtavaksi. Nekin jotka pitivät albumista pitivät sitä laadultaan vaihtelevana ja lauluvalintojakin vain osittain onnistuneina.

Yleisö ja markkinat ottivat levyn kuitenkin innostuneesti vastaan. Britanniassa levy nousi albumilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa albumi oli grammy-ehdokkaana parhaan albumin kategoriassa. Lennox sai grammy-palkinnon parhaasta naislaulajan suorituksesta kappaleesta No more I love you's. 

Diva on Annie Lennoxin discografian ehdoton huippu, mutta Medusa on kelvollinen seuraaja tälle mestariteokselle osoittaen, että tämän levyn menestys ei ollut pelkästään Eurythmicsin suosion jälkimaininkeja. Minusta levyn suurimpia ansioita on se, että lainakappaleista huolimatta se on saumaton jatko-osa edeltäjälleen. Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista, herkkä uusversio Paul Simonin 22 vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Something so right. Kappaleen singlepainos sisälsi näiden kahden laulajan duettoversion samasta kappaleesta.
Medusa-albumin jälkeen Annie Lennox palasi yhteen Dave Stewartin kanssa. Vuonna 1999 Eurythmics julkaisi albumin Peace, jota seurannut maailmankiertue ulottui Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Kolmannen sooloalbuminsa Bare Lennox julkaisi vuonna 2003.

Lue myös:

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)