Tässä blogissa selaan levyhyllyäni ja esittelen 300 albumia tai singleä, jotka ovat minulle tärkeitä. Blogin kappaleita voi käydä kuuntelemassa Spotifyn soittolistalla.
Kaikki hieno musiikki ei löydy albumeilta, joten tämän kirjoituksen myötä laajennan 300 levyä -blogini kattamaan myös erityisen hienot singlet (levyjähän nekin ovat). Ensimmäisenä singlenä esittelen Dusty Springfieldin hitin vuodelta 1968, joka on ainutlaatuinen rakenteensa ja äänityspaikkansa suhteen. Kappale on tunnettu erityisesti alun pianointrostaan sekä siitä, että Springfieldin lauluosuudet äänitettiin studion naistenvessassa.
Dusty Springfieldin suurin menestys sijoittui 1960-luvulle ja se näkyi erityisesti Britannian singlelistalla. Springfield julkaisi kotimaassaan 60-luvulla vain neljä albumia eikä nämä useinkaan sisältäneet laulajan suurimpia hittejä, jotka ainoastaan julkaistiin singlemuodossa. Yhdysvalloissa tilanne oli toinen, hittisinglet sijoitettiin lähes poikkeuksetta albumeille.
Yksi Dustyn suurimmista hiteistä oli Clive Westlaken säveltämä I close my eyes and count to ten. Kappale on taitavasti rakennettu rakkauslaulu, joka alkaa jo tutuksi käyneellä pianokuviolla, johon bändi, orkesteri ja Springfield yhtyvät intron jälkeen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin sfääreihin, joissa jousiorkesteri ja laulaja tuntuvat kilpailevan elintilasta. Kumpi voittaa, se jääköön kuulijan päätettäväksi.
Dusty Springfieldille ei koskaan annettu kunniaa levyjensä tuottajana, vaikka myöhemmin on tullut tietoon että hän käytännössä vastasi omista 60-luvun levytyksistään tuottaja Johnny Franzin rinnalla. Haastatteluissaan Springfield on kertonut, kuinka hän inhosi studion kuivaa akustiikkaa ja etsi parempaa tunnelmaa studion käytäviltä. Paras akustiikka Springfieldin mukaan oli studion naistenvessassa, jossa muun muassa tämän kappaleen lauluosuudet äänitettiin siivojien ihmetellessä vieressä.
Hieno on myös singlen b-puoli. Kappaleen No stranger am I sävelsi Springfieldin ystävä ja joidenkin vuosien ajan myös elinkumppani Norma Tanega.
Singlen kumpaakaan kappaletta ei aikoinaan julkaistu albumilla Isossa Britanniassa eikä Yhdysvalloissa. Nyt levyn a-puoli löytyy lähes kaikilta Dusty Springfield -kokoelmilta. B-puoli on sittemmin sijoitettu Dusty...definitely -albumin cd-levylle bonusraidaksi.
Kun joltakin artistilta tai yhtyeeltä julkaistaan postuumi levy, herättää se aina epäilyksiä. Toisaalta on hienoa, että kuolleelta artistilta on vielä jäänyt julkaisukelpoisia äänitteitä, mutta pakostakin mieleen nousee edesmenneen tähden maineella rahastaminen. Neljä vuotta Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua Made in Heaven -albumia puoltaa se, että Queenin neljästä jäsenestä kolme oli edelleen elossa ja Mercuryn tiedetään viimeisiä kappaleitaan tehdessä toivoneen, että äänitykset viimeisteltäisiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Epätasainen albumi koostuu kokonaan uusista (=1991) lauluista, vanhojen kappaleiden uusista versioista sekä kappaleista jotka on rakennettu vanhojen, keskenjääneiden äänitysten perustalle. Kokoelman saldo on vahvasti plussan puolella.
Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen en uskonut enää kuulevani uutta Queen-musiikkia. Jo albumeja Innuendo (1991) ja The Miracle (1989) tehtäessä Mercury oli vakavasti sairas, ja oli vaikea kuvitella kuinka hän viimeisinä elinkuukausinaan olisi saanut mitään merkittävää aikaan.
Kun kuuntelin neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistua, hieman mauttomasti nimettyä "Made in Heaven"-albumia ensimmäisen kerran, kuullosti se minusta laadultaan rasittavan epätasaiselta ja alakuloiselta albumikokonaisuudelta. Vasta myöhemmin levyn parhaat kappaleet ovat nousseet listallani Queenin parhaimmistoon. Parista tyylivirheestä huolimatta levy on julkaisemisen arvoinen.
Kirjoissa ja haastatteluissa yhtyeen jäsenet Brian May ja Roger Taylor ovat kertoneet, kuinka Mercury halusi loppuun saakka äänittää uusia kappaleita ja viimeisinä aikoinaankin hän pystyi yllättävän vaativiin laulusuorituksiin parin vodkapaukun tukemana. Tämä oli legendaarisen laulajan tapa selvitä ja kestää sairauden tuottamat tuskat ja tieto varmasta kuolemasta.
äiden viimeisten sessioiden tuloksena syntyi kuitenkin vain kolme valmista laulua. Levyn muut kappaleet rakennettiin vanhojen äänitteiden pohjalle. Huonoiten uuteen muotoon taipuivat Queenin jäsenten soololevyillä aiemmin julkaistut kappaleet. Etenkin Mercuryn Mr. Bad Guy -soololevyn (1985) kappaleet istuvat levylle huonosti, vaikka päälleäänitetyt kuoro-osuudet ja Brian Mayn kitarasoolot ovatkin selvää Queenia. Ainoa onnistunut uusversio, rumpali Roger Taylorin soololevyllä alun perin ilmestynyt Heaven for everyone julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Musiikkivideossa käytettiin kekseliäästi kuvituksena otteita George Mélièsin mykkäelokuvaklassikosta Matka kuuhun. Mercuryn lauluosio oli saatu talteen demoäänitteestä, joka tehtiin Taylorin soololevyn äänitysten yhteydessä.
Paremmin onnistuivat keskeneräisten laulujen raakileet, joita oli tallennettu Queenin uran eri vaiheissa. Gospel-vaikutteisen Let me live -kappaleen pohjana on vuonna 1983 äänitetty säkeistönaihio ja osa kertosäkeestä. Näiden pätkien ympärille elossa olevat yhtyeen jäsenet rakensivat kokonaisen kappaleen. Brian May ja Roger Taylor täydensivät puutteellista äänitystä kumpikin omalla soolosäkeistöllään (basisti John Deacon ei tunnetusti laulanut Queenin levyillä säettäkään) ja kertosäettä täydennettiin gospelkuorolla. Lopputulos kuulostaa siltä, että tällainen kappaleesta alun perin suunniteltiinkin.
Täysin uusia kappaleita (joiden soolo-osuudet Mercury äänitti vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa) levyllä on kolme. Tuottaja David Richards kertoo tuoreessa dokumentissa kappaleen You don't fool me äänityksestä, kuinka Mercury (jonka oli vaikea seistä) nojasi miksauspöytään ja pyysi Richardsia äänittämään häntä rytmikoneen säestyksellä, että hän saisi mahdollisimman monta säettä talteen. Nämä masentavat äänitysolosuhteet eivät julkaistussa versiossa juurikaan kuulu.
Levyn vaikuttavin kappale on samalla Queen-laulajan viimeinen nauhalle tallennettu laulusuoritus. Brian Mayn kanssa yhteistyössä tehty Mother Love on sydäntäsärkevä balladi, jonka tulkintaan Mercury lataa viimeisetkin voimavaransa (etenkin kohdassa 1:35-2:11). Mercuryn voimat eivät riittäneet koko kappaleen äänittämiseen. Brian Mayn soolona laulama viimeinen säkeistö tuo lisää koskettavuutta lauluun, ja äänityksen lopussa kuultava ote Mercuryn vuonna 1973 äänittämästä Goin' Back -kappaleesta on kuin kaunis piste laulajan uralle.
Levyn 11 kappaleesta neljä on sellaista, jotka olisin mielummin jättänyt levyltä pois. Aiemmin mainittujen kahden Mr. Bad Guy -albumin kappaleen lisäksi myös uusi versio Queenin Scandal-singlen b-puolesta My life has been saved on mielestäni alkuperäisversiota huonompi, eikä Mercuryn laulama Too much love will kill you ole niin onnistunut kuin Brian Mayn soololevyllään Back to the light julkaisema versio.
Kuitenkin on pakko ihailla tapaa, millä May, Taylor ja Deacon ovat onnistuneet taikomaan keskeneräisistä kappaleista, julkaisematta jääneistä demoista ja Mercuryn viimeisinä aikoinaan rytmikoneen päälle äänittämistä vokaaliosuuksista edes jotakuinkin yhtenäisen albumin, jonka musiikki kuullostaa Queenilta. Albumi on kuin entisten yhtyetovereiden rakkaudenosoitus kuolleelle ystävälleen. Siinä ei pari hutia paljoa paina.
Country-trio Dixie Chicks sohaisi muurahaispesää vuonna 2003, kun laulusolisti Natalie Maines lausui konsertissa ääneen vastustavansa Irakin sotaa ja häpeävänsä sitä, että presidentti George W. Bush oli kotoisin yhtyeen kotiosavaltiosta Texasista. Suuri osa patrioottisesta country-yleisöstä käänsi selkänsä yhtyeelle, mutta yhtye sai samalla julkisuutta ja mainetta myös niiden kuulijoiden joukossa, jotka aiemmin eivät countrysta välittäneet. Kohun jälkeen julkaistu Taking the long way -albumi ylittää taitavasti musiikkityylien rajoja. Levyn tunnetuin kappale kommentoi suoraan ja kaunistelematta Bush-lausunnon aiheuttamaa kohua.
En aiemmin tuntenut Dixie Chicksin musiikkia. Olin toki kuullut laulusolisti Natalie Mainesin lausunnon aiheuttamasta kohusta, mutta koska country ei koskaan ole puhutellut minua musiikkityylinä, oli yhtye jäänyt minulle tuntemattomaksi. Saatuani Takin the long way -albumin arvosteltavakseni, mielipiteeni muuttui. Levyn monipuolinen soitinvalikoima, kaunistelemattoman suorat sanat ja taitavat melodiat saivat heti minut puolelleen.
Vaikka yhtyeen seitsemäs albumi ottaa etäisyyttä perinteiseen amerikkalaiseen country-musiikkiin, ovat nuo vaikutteet silti selvästi kuultavissa Natalie Mainesin, Martie Maguiren ja Emily Robinsonin lauluharmonioissa. Myös yhtyeen jäsenten virtuoosimainen soitinvalikoima (viulu, alttoviulu, mandoliini, banjo, hanuri, sitar, dobro jne.) tuo musiikkiin countrymaisia sävyjä.
Levyn singlehitti Not ready to make nice ottaa suoraan kantaa George W. Bush -vastaisen kommentin aiheuttamaan kohuun. Yhtye joutui Mainesin lausunnon jälkeen samantyyppisten noitavainojen uhriksi kuin The Beatles vuonna 1966 John Lennonin verrattua yhtyeensä menestystä Jeesuksen suosioon jälkimmäisen tappioksi. Monet radioasemat laittoivat Dixie Chicksin levyt soittokieltoon, ja yhtyeen levyjä tuhottiin puskutraktoreilla ja polttorovioissa. Vuonna 2003 George Bushin toimintaa ja Irakin sodan arvostelua pidettiin epäisänmaallisena ja Maines kertoo laulussa muun muassa saamistaan tappouhkauksista.
Kappaleen alkusanat kuvaavat hyvin yhtyeen tuntoja kohun keskellä:
Voinko antaa anteeksi, ehkä.
Voinko unohtaa, en tiedä pystynkö.
Ajan pitäisi parantaa haavat,
mutta sitä odotan vieläkin.
Albumin muu sisältö on vähemmän "vihaista". Vaikuttavassa Easy silence –kappaleessa protesti puetaan vihan sijaan surun pukuun.
Lapsuus loppuu liian nopeaan.
Katsomme sotaa siihen turtuen.
Voin menettää koko maailman,
mutta silti haluan pitää kiinni
siitä hiljaisuuden hetkestä jonka minulle luot.
Onneksi levy ei kokonaisuutena ole yhtä synkkä. Levyn aloittava The Long way around on positiivinen kiertolaiselämää kuvaileva kappale, joka yhdistää erinomaisesti country-soundit peruspopmelodiaan.
Levyn päättävä kappale I hope pukee letkeään kaapuun vakavan vetoomuksen tappamisen ja sodan lopettamiseksi.
Lapsemme katsovat meidän puoleemme.
He luottavat meihin.
Heistä tulee meidän kaltaisiamme.
Irrottautuminen country-genren tiukoista rajoista kannatti. Boikoteista huolimatta Taking a long way -albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista ja se menestyi varsinkin Euroopassa paremmin kuin yhtyeen aiemmat albumit.
Sittemmin George W Bush on jättänyt valkoisen talon eikä väitettyjä joukkotuhoaseista koskaan Irakista löytynyt. Dixie Chicks ei ole julkaissut uutta musiikkia Taking a long way -albumin jälkeen.
Vuonna 1971 ensimmäisen levynsä julkaissut The Electric Light Orchestra yhdisti uudella tavalla rock-musiikkia ja klassisen musiikin elementtejä. Totutun kitaristi, basisti ja rumpali -kokoonpanon lisäksi yhtyeeseen kuului viulisti, pari sellistiä ja kontrabasson soittaja. Jousia oli toki käytetty rock-musiikissa ennenkin, mutta nyt nämä soittimet olivat kiinteä osa yhtyettä ja jokaista kappaletta. Eldorado oli yhtyeen neljäs albumi, jolloin kokoonpanoon kuului myös kapellimestari, jonka johtama sinfomiaorkesteri lisäsi levyn klassisia vaikutteita.
The Electric Light Orchestran tie levyhyllyyni alkoi, niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, Tampereen kaupunginkirjaston mainiolta musiikkiosastolta. Kovin montaa ELO:n albumia siellä ei 1980-1990-lukujen vaihteessa ollut, mutta käsikirjastossa kuunneltavana oli muun muassa yhtyeen ensimmäinen levy ja tämä neljäs albumi Eldorado.
ELO syntyi The Move yhtyeen raunioille, kun yhtyeen voimahahmot Roy Wood ja Jeff Lynne visioivat mielessään yhtyeen, joka yhdistäisi rockin ja klassiset soittimet. Esikuvana Woodilla ja Lynnellä oli The Beatlesin kappaleet Straweberry fields forever ja I am the Walrus, joissa yhtye sovitti uudella tavalla yhteen jousia ja perinteisiä rock-instrumentteja.
ELO:n ensimmäisen levyn jälkeen Roy Wood lähti omille teilleen, Jeff Lynne jäi yksin visioimaan yhtyeen tulevaisuutta. Käytännössä The Electric Light Orchestra olikin toisesta levystään lähtien Jeff Lynnen sooloprojekti, hän sävelsi kappaleet, tuotti levyt ja lauloi kappaleissa sooloa. Yhtyeen muu kokoonpano vaihteli vuosien varrella. Eldorado osui yhtyeen ensimmäiseen monista murrosvaiheista, jolloin yhtyeen omien jousisoittimien lisäksi levyillä käytettiin täysipainoista sinfoniaorkesteria, ja yhtyeen rivistöön liittyi kapellimestari Louis Clark.
Eldoradon aloituskappale ja suurin hitti I can't get it out of my head on perinteinen rockballadi, jota höystettiin monikerroksisella jousi- ja kuorosovituksella. Orkesteria ei kuitenkaan käytetty kaikilla raidoilla, esimerkiksi kappaleen Laredo Tornado tausta rakentuu yhtyeen kolmen jousisoittajan (viulu ja kaksi selloa) säestyksen varaan.
Eldoradon-albumin tarina kertoo henkilöstä, joka siirtyy unen mukana eri aikoihin ja paikkoihin. Satumaisuutta korostaa levyn kansi, joka on varastettu Wizard of Oz elokuvasta. Kappaleessa Poor boy levyn päähenkilö unelmoi kuuluvansa Robin Hoodin joukkoihin ja rakastuvansa Marian neitoon.
Levyn vaikuttavin kappale päättää albumin. Kappaleessa Eldorado levyn päähenkilö herää unesta todellisuuteen. Majesteettisiin mittasuhteisiin paisuvassa sovituksessa käytetään orkesterin, kuoron ja muun bändin voimavarat loppuun saakka ja ainakin minä jään haukkomaan henkeäni levyn päätyttyä.
Eldoradon jälkeen ELO:n albumit mahtipontisista teema-kokonaisuuksista lähemmäs tavallisia poplevyjä, vaikka monimutkaiset jousisovitukset jäivät yhä yhtyeen tuntomerkiksi. Eldoradon mystinen tunnelma ja hienot sävellykset nostavat albumin yhtyeen tuotannon ehdottomaan kärkikastiin. Leyvn kappaleita ei myöskään ole pilattu ylisoittamisella, muutamaa Jake Nymanin ohjelmaa lukuunottamatta, en ole Eldoradon kappaleita kuullut muualta kuin omalta cd-soittimeltani.
I'm Breathless -albumille Madonna kokosi elokuvassa Dick Tracy esittämiään kappaleita täydentäen levyä samaa 1930-luvun tyyliä kosiskelevilla muilla sävellyksillä. Elokuvassa Madonnalla oli vain sivurooli, mutta laulaja onnistui Breathless Mahoney -nimisen baarilaulajattaren roolissa paremmin kuin monissa muissa elokuvarooleissaan. Albumi poikkesi merkittävästi laulajan muista levyistä tyylillään ja myös sillä, että sen kappaleet aiheuttivat vähemmän skandaaleja kuin Madonnan muiden levyjen musiikki keskimäärin.
Taiteilija nimeltä Madonna on aina ollut minulle hankala. Toisaalta hän on tehnyt monta erinomaista albumia ja paljon hienoa musiikkia. Artistin imago on kuitenkin ollut korostetun itsekeskeinen, ja seksin ja uskonnollisten provokaatioiden avulla on markkinoitu myös sellaisia levyjä ja kappaleita, joiden musiikillinen arvo ei ole ollut kovin kaksinen. Lopputuloksena on ollut kovin poukkoileva laulajanura, jossa kohut ja kuohut ovat usein peittäneet alleen niin musiikilliset flopit kuin onnistumisetkin.
Madonnan näyttelijäura on ollut niin ikään myrskyisä. Kehuja hän ei rooleistaan ole juurikaan saanut, mutta kohua sitäkin enemmän. Pääroolit mm. elokuvissa Who's that girl, Shanghai surprise ja Evita saivat osakseen lähinnä ilkkumista. Paljon paremmin hän onnistui elokuvissa, joissa hän esiintyi sivuroolissa muiden näyttelijöiden huolehtiessa haastavimmista osista. Esimerkiksi elokuvassa League of her own Madonna ylsi mielestäni erinomaiseen suoritukseen suorasanaisena naispesäpallon pelaajana. Toinen onnistuminen oli elokuvassa Dick Tracy, jossa Madonna esitti kapakkalaulaja Breathless Mahoney:a. Vuonna 1990 ilmestynyt I'm Breathless -albumi yhdisti Madonnan elokuvassa laulamia kappaleita muihin samaa tyylilajia edustaviin Madonna-kappaleisiin.
Madonna on kuin kotonaan 1930-luvun miljöön ja musiikin parissa. Vaikka levyn aloittava He's a man tuntuu käsittelevän Dick Tracyn tapahtumia, ei se kuitenkaan ole peräisin elokuvasta. Levyn ei elokuvakappaleet Madonna on säveltänyt vanhan tuottajakumppaninsa Patrick Leonardin kanssa.
Elokuvalaulujen säveltäjä on musikaaliveteraani Stephen Sondheim, jonka kuuluisimpia töitä ovat New Yorkin kaduille siirretty Romeo ja Julia -tarina West Side Story sekä murhanhimoisesta parturista kertova musikaali Sweeney Todd. Madonnan parhaita hetkiä Dick Tracy -elokuvassa on hänen tulkintansa Sondheimin kappaleesta Sooner or later.
I'm breathless -albumin 1930-lukulaiset jazzkappaleet tuovat Madonnasta esiin puolen, jota hänen muilla levyillä ei juuri kuulla. Parhaimmillaan Madonna on sävykäs tulkitsija, joka lauluissa tuo esiin myös henkilökohtaisen haavoittuvuutensa.
Elokuvan avainkohdassa Breathless Mahoney laulaa duettona pianistinsa (jota esittää Mandy Patinkin) kanssa Sondheimin kappaleen What can you lose. Itselleni ei tule mieleen yhtään toista duettoa, jossa Madonna jakaa parrasvalon tasapuolisesti duettoparinsa kanssa.
Tämän hienon albumin ainoa selkeä tyylirikko on levyn lopussa, johon ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta on lisätty Madonnan pari kuukautta aiemmin julkaisema hittisingle Vogue. Vaikka laulussa käsitellään vanhan ajan tunnettuja elokuvatähtiä, ei sillä musiikkinsa puolesta ole mitään tekemistä Dick Tracy -elokuvan tai levyn muiden kappaleiden kanssa. House-tuottaja Shep Pettibonen kanssa tehty Vogue oli Madonnan siihen astisen uran suurimpia hittejä, ja erittäin tarttuva hitti se onkin.
I'm Breathless on toistaiseksi ainoa Madonnan albumeista, joka luottaa vanhan kunnon iskelmän ja jazzin taikaan, ja levy onkin miellyttävä poikkeus laulajan dance-painotteisella uralla. Toivottavasti jo reippaasti yli 50-vuotias kaiken kokenut megatähti uskaltaisi toisenkin kerran poiketa tutulta ja turvalliselta polulta, ja tehdä levyllisen jotain aivan muuta.
