maanantai 6. helmikuuta 2012

64. Bibie: Regards (1986)

Ghanalaissyntyinen Bibie nousi tähdeksi kappaleella Tout simplement, josta tuli suuri hitti ranskankielisessä Euroopassa 1980-luvun puolivälissä. Kovin pitkään menestystä ei kuitenkaan kestänyt, ja häntä voidaan varauksin pitääkin yhden hitin ihmeenä. Ranskanreisulla ostamani albumi Regards on hieno levy, jonka menestys olisi varmasti ollut parempi, jos ranskankielinen poppi olisi saanut maailmalla samanlaiset mahdollisuudet kuin englanninkielinen.

1980-luvulla Suomen radiossa, kuten muuallakin, englanninkielinen popmusiikki jyräsi muut kielet, usein myös suomenkielen. Onneksi oli myös poikkeuksia. Muistaakseni Tapani Ripatin juontama Huippuhitit-ohjelma esitteli menestyskappaleita eri Euroopan maiden listoilta. Vuonna 1986 yhdessä jaksossa soitettiin ranskalaishitti Tout doucement. Opiskelin ranskaa yläasteella ja kieli kiinnosti minua. Myös sävelmä oli tarttuva ja Bibie-nimisen laulajan äänessä oli tyylikästä syvyytä. Kun muutama vuosi myöhemmin olin Ranskassa kielikurssilla, etsin tämän levyn käsiini.


 (parempilaatuinen versio kappaleesta löytyy täältä.)

En kovinkaan paljon tunne Bibie-nimisen laulajan historiaa. Ranskankielisen Wikipedian mukaan kysymyksessä on alun perin Ghanasta Ranskaan muuttanut laulaja, jonka suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin. Laulaja teki muutaman albumin ja hitin vuosien 1985-1992 välissä, mutta sen jälkeen hänen uransa sammui.


Bibien ura jäi ehkä lyhyeksi, mutta hänen toinen albuminsa Regards on kuitenkin tyylikäs levy. Levyn kappaleita on ollut säveltämässä kaksi tunnettua lauluntekijää Didier Barbelivien ja Jean-Paul Dréau, ja heidän ammattitaitonsa kuuluu läpi levyn. Dréun kynästä ovat blogini kaksi ensimmäistä kappaletta Tout doucement ja Chanteuse de chanson d'amour.

Didier Barbelivien vastaa levyn dramaattisimmasta kappaleesta Une autre façon d'aimer.


Minua harmittaa edelleen, että 1980-luvun lukiolaisen säästöbudjettiin ei mahtunut tämän albumin ostaminen cd:nä, vaan jouduin tyytymään vinyyliversioon. Nyt kyseistä levyä ei tunnu enää mistään saavan. Tuntemattomaksi ovat jääneet myös muut hienoäänisen Bibien albumit, joten en tiedä kuinka paljon hyvää musiikkia on jäänyt kuulematta.

lauantai 4. helmikuuta 2012

63. Nana Mouskouri: Turn on the sun (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Nana Mouskouri on ehkä lapsuuteni merkittävin laulaja. Jo aiemmin kerroin kuinka kuuntelin isäni ostamaa ranskankielisen Mouskouri-levyä unilevyksi, ja nukuin levykannen kanssa. Toinen tärkeä Nana Mouskouri -levy löytyi isovanhempieni levyhyllystä, ja aina käydessäni siellä halusin kuunnella tuota levyä. Sama silmälasipäinen naislaulaja esiintyi myös tällä levyllä ja kaivautui kuulaalla äänelläni lapsuuteni muistilohkoille. Kun noin 30-vuotta myöhemmin kuuntelin levyä uudelleen, tulvi mieleeni muistikuvia ja tunteita noilta herkiltä ajoilta. Eikä levy ollut muuttunut näiden vuosien aikana yhtään huonommaksi.

Lapsena (arviolta 2-5 vuotiaana) tärkein paikka mummolassa, kummilassa ja muiden tuttujen luona oli hylly, josta kyseisen paikan äänilevyt löytyivät. Isäni kodissa Pälkäneellä levyt löytyivät keittiön viereisen ruokailuhuoneen kirjahyllystä ja kuten kotona, tunsin täälläkin levyhyllyn sisällön paremmin kuin hyllyn omistaja. Tästä hyllystä löytyi myös levy, jonka kaksi tätiäni oli tuonut Lontoossa kuulemansa konsertin innoittamana tuliaiseksi kolmannelle tädilleni. Nana Mouskourin Turn on the sun -albumi oli voimasoitossa aina kun meidän perhe vieraili isäni vanhempien luona. Noin 30 vuotta myöhemmin lainasin tämän hyväkuntoisena säilyneen vinyylialbumin tädiltäni ja huomasin, että levy kuullosti edelleen erinomaiselta. Se on edelleen suosikkilevyjäni.

Kuten Une voix qui vient du coeur -albumin esittelyssä kerroin, Nana Mouskouri on viisikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana myynyt levyjä joidenkin arvioiden mukaan enemmän kuin kukaan muu naislaulaja. Menestyksen yksi salaisuus on ollut se että Mouskourilla on koko uransa ajan ollut käynnissä vähintään neljä rinnakkaista uraa, ranskaksi, englanniksi, saksaksi ja äidinkielellään kreikaksi, ja samaan aikaan hän on levyttänyt myös muilla kielillä.

Albumi Turn on the sun osuu Mouskourin uran vaiheeseen, jossa hän oli jo tunnettu ja menestyvä laulaja Ranskassa ja Saksassa, ja englanninkielinen ura oli lähtenyt hyvään käyntiin. Levy tehtiin osin Ranskassa ja osin Isossa Britanniassa. 
Levyn kappale Down and out and far from home on hyvä esimerkki Mouskourin monikulttuurisesta tuotannosta. Laulun kirjoittivat amerikkalaisranskalainen lauluntekijäpari Joe Dassin ja Pierre Delanoë, ja laulun taustalla soittaa ja laulaa Mouskourin aviomiehen johtama kreikkalaisyhtye The Atheniens. Kreikkalaissyntyinen ja Ranskassa asuva tähti laulaa englantia lähes täydellisellä brittiläisellä aksentilla.

Mouskourin kuulas ja kirkas ääni oli mielestäni parhaimmillaan juuri 60- ja 70-lukujen vaihteessa. 1980-luvulla hänen laulutapansa alkoi pahasti manerisoitumaan, joten en ole kovinkaan paljon innostunut hänen myöhemmästä tuotannostaan.
Tällä albumilla Mouskourin lauluääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa kappaleessa Open your eyes, jossa säestyksenä on ainoastaan yksi lyömäsoitin.
Kansainvälisestä urastaan huolimatta Mouskouri ei koskaan peitellyt kreikkalaisuuttaan. Hänen 1960-70-lukujen albuminsa sisälsivät lähes kaikki kreikkalaisia lauluja. Varsinkin kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmät saivat tunnettuutta maailmalla Mouskourin levyjen ansiosta. Turn on the sun -albumilla on kolme Hadjidakisin sävellystä, joista kaksi laulaja esittää äidinkielellään The Atheniens -yhtyeen säestämänä.
Nykyään Mouskouri tunnetaan maailmalla parhaiten 1980-luvun hiteistänä Je chante avec toi liberté ja Only love. Itse pääsin katsomaan häntä, kun hänen jäähyväiskiertueensa käväisi Suomessa vuonna 2005. Täysin eläkkeelle Mouskouri ei vielä ole jäänyt, 77-vuotias laulaja suunnittelee parhaillaan kiertuetta Saksassa, missä 50 vuotta sitten julkaistu Weiße Rosen aus Athen oli hänen ensimmäinen suuri hittinsä Kreikan ulkopuolella.

Itselleni tärkeimmät Mouskourin levytykset tulevat kuitenkin 40-vuoden takaa, jolloin kuuntelin näitä levyjä keskittyneesti suuret kuulokkeet korvillani. Mouskourin vanhoja albumeja ei ole julkaistu cd:nä (lukuunottamatta muhkeaa 34 cd:n boksia), mutta sen kappaleet ovat onneksi kuunneltavissa Spotifyssa ja ladattavissa muun muassa iTunesin kautta.  

torstai 2. helmikuuta 2012

62. Ultra Bra: Villiviini/Itket ja kuuntelet (single 2000)

Ultra Bran pikaisen come backin kunniaksi hieman tämän mielenkiintoisen yhtyeen tuotantoa. Yhtye teki viisivuotisen uransa aikana neljä albumia, joista jokainen on edeltäjäänsä parempi. Villiviini julkaistiin singlenä hieman ennen yhtyeen viimeistä albumia Vesireittejä, mutta jostain syystä kappaletta ei kuitenkaan sisällytetty tälle levylle. Tämän vuoksi ehkä kappale on hieman jäänyt unohduksiin, mutta aivan suotta. Villiviini on hyvä esimerkki Kerkko Koskisen taidosta yhdistää tarttuva melodia monitasoisen muhkeaan sovitukseen. Anni Sinnemäen teksti menee minulta, jälleen, yli hilseen, mutta tuskin olen ainoa. Singlen kakkoskappaleella Ultra Bra laittaa hevivaihteen päälle.

1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ei kukaan suomalainen musiikinystävä voinut välttyä Ultra Bralta. Ensimmäisillä levyillä tyyliä oli lainattu Kom-teatterilta ja Agit Propilta, mutta uran jatkuessa yhtye karisti hartioiltaan 1970-luvun poliittisen laululiikkeen painolastin ja keskittyi melodiseen, avokätisen runsaasti sovitettuun pop-musiikkiin jossa poliittisen sanoman sijaan kuultiin pääasiassa Anni Sinnemäen omalaatuisia tekstejä.

Itse innostuin yhtyeestä vuonna 1998, jolloin se osallistui Suomen euroviisukarsintaan. Tyttöjen välisestä ystävyydestä jäi karsinnassa kolmanneksi, ja ikuisesti arvoituksesti jäi olisiko Ultra Bra järisyttänyt tämän instituutioksi jämähtäneen laulukilpailun perustuksia yhtä radikaalisti kuin Lordi kahdeksan vuotta myöhemmin. Kerkko Koskinen seurueineen lopettivat uransa huipulta, yhtye hajotti itsensä juuri kun albumeista paras Vesireittejä oli julkaistu.

Yhtyeen materiaalin laadukkuudesta kertoo se, että Vesireittejä-albumin alla julkaistu Villiviini ei mahtunut albumille mukaan lainkaan.
Ultra Bran voima perustui upeiden laulujen lisäksi yhtyeen vahvaan laulusaundiin, sekä vahvoihin sovituksiin, joissa ei soittimissa säästelty. Syntetisaattoreiden sijaan yhtyeen levyillä soivat oikeat jouset, puhaltimet ja Kerkko Koskisen johtama taitava yhtye. Villiviinissä nämä elementit toimivat hienosti yhteen.

Singlen kakkosraita osoittaa kuinka monipuolisesta yhtyeestä on kysymys. Kappaleessa Itket ja kuuntelet kitaristi Joel Melasniemi pääsee näyttämään hevikitaristin taitonsa, ja hulppea jousisovitus vain korostaa kappaleen rankkaa meininkiä. Terhi Kokkosen, Vuokko Hovatan, Arto Talmeen ja Olli Virtaperkon muodostama lauluryhmä jylisee synkkää tekstiä kuin Mr. Lordi konsanaan. Olisi sittenkin pitänyt lähettää Ultra Bra sinne euroviisuihin!
Itket ja kuuntelet päättää vakuuttavasti Ultra Bran viimeisen albumin Vesireittejä. Villiviini sen sijaan löytyy tällä hetkellä vain kokoelmalevyn Sinä päivänä kun synnyin kakkos-cd:ltä. Kappale olisi ansainnut vähän paremman paikan yhtyeen discografiassa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

61. Elton John: Elton John (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Elton John on tullut tunnetuksi yliampuvista esiintymisasuistaan, suuresta kokoelmasta silmälasejaan ja räiskyvästä yksityiselämästään. Kun Elton julkaisi toisen albuminsa vuonna 1970, oli kaikki tämä vielä tulevaisuutta ja nuori laulaja-lauluntekijä-pianisti tunnettiin lähinnä kappaleestaan Your song. Tämä herkkä rakkauslaulu avasi suosion portit, ja albumi nousi listojen kärkisijoille sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Esittäjänsä mukaan nimetty albumi on kuitenkin paljon enemmän kuin vain siltä löytyvä listahitti.

1980-luvulla Elton John oli minulle nimenä tuttu, mutta hänen kappaleistaan tunsin vain muutaman. Your Song, Blue eyes ja Healing hands soivat taustalla, mutta en sen enempää innostunut hänen tuotantoaan tutkimaan. En tarkalleen muista, miten Johnin nimetön läpimurtoalbumi löysi tiensä levysoittimeeni, mutta vahvana epäiltynä minulla on jälleen Tampereen kaupunginkirjaston mainio musiikkiosasto. Joka tapauksessa tämä albumi sai minut kiinnostumaan Elton Johnin muustakin tuotannosta, josta tosin en ole toista yhtä hyvää albumia löytänyt, vaikka John on niitä tehnyt jo yli 30.

Elton Johnin musiikkia kuunnellaan Suomessa lähinnä kokoelmalevyiltä, joita hänen musiikistaan on julkaistu reilusti toistakymmentä. Johnin tuotannon laajuuden tuntien on ymmärrettävää, että hänen albumikokonaisuutensa ovat jääneet hänen lukuisten hittiensä varjoon. Tämä on harmi, sillä varsinkin hänen 1970-luvulla tekemät levynsä ovat todellakin enemmän kuin niiltä löytyvien hittien summa.

Elton John -albumi aloitti nuoren laulajan voittokulun listoilla ja konserttisaleissa. Alku oli kuitenkin kankeaa. Levyltä ensimmäiseksi julkaistu single Border song ei levymyyntitilastoja heilutellut, vaikka se on erinomainen gospelballadi täynnä energiaa.

Border song sisältää kaikki ne elementit, joista John tuli tunnetuksi hieman myöhemmin. Vahva, koristeellisiin pianokuvioihin perustuva melodia, runsas jousisovitus ja Bernie Taupinin arvoituksellinen teksti. Kun kappaletta vahvisti vielä sielukas gospelkuoro, on mielestäni ihme ettei kappale herättänyt enempää huomiota.

Albumin toinen single kuitenkin avasi ovet. Your song oli tosin sijoitettu Yhdysvalloissa Take me to the Pilote -singlen b-puolelle, mutta radiokanavat havaitsivat pian kummassa singlen kappaleista oli enemmän hittipotentiaalia.

On ihme, että vaikka tämä kappale on soinut radiossa satoja tuhansia kertoja viimeisten 40 vuoden aikana, ei levytys kuullosta lainkaan kuluneelta tai puhkisoitetulta. Nuoren Eltonin äänestä puuttuvat vielä ne maneerit, jotka aloivat rasittaa hänen musiikkiaan myöhempinä vuosina, ja levyn jousisovitus on klassisen kaunis.

Minulle Elton John on aina ollut paras balladeissaan, rokkaava Elton on jäänyt aina hyvin kaukaiseksi. Näitä kultaisia Elton John rakkauslauluja tällä albumilla on useita, niistä tosin monet ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Yksi kauneimmista on I need you to turn to, jonka Lauluyhtye Rajaton versioi uusimmalla albumillaan. Vaikka yhtyeestä pidänkin, ei tuo esitys vedä vertoja tälle alkuperäisesitykselle.
Elton Johnin kakkosalbumi on hyvä muistutus ajasta, jolloin kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mitä hassuja vaatteita laulajalla oli konserteissa päällään, minkälaisia silmälaseja hän käytti tai minkälaista tämän supertähden sukupuolielämä oli. Vuonna 1970 Elton John tuli yleisön tietoisuuteen nimenomaan musiikillaan.

Neljäs esimerkkikappale albumilta on niin ikään balladi. Kappaleen sovittajalle on kuitenkin annettu tavallista enemmän vapauksia, ja välillä hurjaksi yltyvä jousiosasto uhkaa viedä huomion itse kappaleelta. Siinä se ei kuitenkaan onnistu, Sixty years on on jälleen yksi hieno Elton John -sävellys (tekstin teki kuten aina Bernie Taupin), jota on turha hakea hittikokoelmilta.



maanantai 30. tammikuuta 2012

60. Peter Gabriel: So (1986)



Neljä kohtalaisesti menestynyttä sooloalbumia tehnyt Peter Gabriel onnistui täydellisesti viidennellä albumillaan. Levy on täynnä toinen toistaan hienommin rakennettuja (melodia+sanat+sovitus) popkappaleita, joita tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Tämän huomasi myös ostava yleisö ja media. Gabriel satsasi paljon levyn musiikkivideoihin, mutta levyn menestys ei todellakaan ole vain niistä kiinni. 

So-levyn julkaisu osui elämässäni aikaan, jolloin uusi musiikki tuli tajuntaani radion välityksellä. Vaikka Music Television oli jo tehnyt läpimurtonsa, sitä ei tamperelaisessa omakotitalossa voinut katsoa, joten musiikkivideoita näin vain suomalaisten televisiokanavien harvoissa musiikki ohjelmissa. Ensimmäiseksi kuulin levyn suurimman hitin Sledgehammer, jossa huhun mukaan oli aivan erityisen hieno musiikkivideo. Kun itse lopulta näin tämän kohutun videon, ei se minua juurikaan vakuuttanut. Koko albumiin tutustuin lopulta lainattuani sen Tampereen kirjastosta, ja sen kuultuani en paljon musiikkivideoista piitannut.

Peter Gabriel lähti soolouralle menestyksen harjalla kulkeneesta Genesis-yhtyeestä 1970-luvun puolivälissä. Yleisistä ennakko-odotuksista huolimatta sekä yhtye että Gabriel sooloartistina onnistuimat jatkamaan uraansa menestyksekkäästi. Gabrielin neljä ensimmäistä soololevyä (joiden kaikkien nimi oli yksinkertaisesti Peter Gabriel) menestyivät hyvin erityisesti Isossa Britanniassa, mutta varsinaisen maailmanvalloituksen sooloartistina hän teki vuonna 1986, jolloin albumi So ilmestyi.

Levyn aloituskapple Red rain imaisee kuulijan sisään soundimaailmaan, joka kattaa koko levyn sen loppuun saakka. Tuottaja Daniel Lanois'n avulla toteutetut sovitukset ovat todellinen runsaudensarvi, joka kuuntelukerralla kappaleista löytyy uusia , tarkkaan harkittuja yksityiskohtia. Minä ainakin huumaannun joka kerta kun aloitan kuuntelemaan tätä levyä, ja Red Rain on täydellinen sisäänheittokappale maailmaan, joka jatkuu levyn loppuun saakka.

Siinä missä Red rain sijoittuu uni- ja fantasiamaailmaan, tarttuu Kate Bushin kanssa duetoitu Don't give up tiukasti synkkään reaalimaailmaan. Kappale on aviomiehen ja -vaimon vuoropuhelu, jossa työttömyyden, masennuksen ja epätoivon hetkellä pintaan pyristelee kuitenkin sinnikäs usko siihen, että asiat voivat muuttua paremmaksi.
Levyn äänimaailman dynamiikka voidaan laittaa pitkälti Daniel Lanois'n ansioksi. Muille artisteille tuottamien levyjen ja omien soololevyjensä tapaan myös tällä kadanalaistuottajan luotsaamalla albumilla pienten hiljaisten nyanssien ja vahvojen basso- ja rytmikuvioiden vuoropuhelu puhuttelee sekä kuulo- että tuntoaistia. Parhaita esimerkkejä siitä, miten hiljaisuus voi joskus olla tehokkaampaa kuin kova räime, on levyn kappale Mercy street. Tämä levyn tunnelmapala kannattaa kuunnella yksin hiljaisessa huoneessa kohtuullisen laadukkaalta levylautaselta nautittuna.

Jätän tällä kertaa kirjoituksestani pois levyn suurimman hitin Sledgehammer, joka on kokenut ansiottoman inflaation ylisoittamisen ja videotaan kohti osoitetun ylihypetyksen ansiosta. Sen sijaan esittelen vähemmälle huomiolle jääneen, mutta silti erinomaisen kappaleen In your eyes, joka toimi hienolla tavalla Gabrielin Secret World -kiertueen encorekappaleena.

So on Peter Gabrielin tähänastisen uran huippukohta. Jos hän soolouransa alkupuoliskolla julkaisi neljä albumia viiden vuoden sisällä, hidastui tahti So:n myötä merkittävästi. Mikäli kokoelmia, soundtrack-albumeja ja muita erikoisprojekteja ei lasketa, on tämä artisti julkaissut  So:n jälkeen vain yhden perinteisen studioalbumin jokaisella vuosikymmenellä. Tällä tavalla on ehkä levyjen laatu onnistuttu pitämään korkealla (etenkin vuonna 1992 julkaistu Us on lähes So:n tasoinen kokonaisuus), mutta minä haluaisin kuulla vähän enemmän musiikkia tältä monipuoliselta artistilta.