tiistai 18. syyskuuta 2012

129. Michael Jackson: Dangerous (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Michael Jacksonin Dangerous -albumi oli merkittävä itsenäisyyden osoitus artistilta, joka aiemmin oli tehnyt yhteistyötä joko veljesyhtye The Jacksonsin riveissä tai supertuottaja Quincy Jonesin kanssa. Ensimmäinen Jacksonin itsensä tuottama albumi sisältää laajan musiikkiskaalaan klubirytmeistä gospeliin ja maailmoja syleileviin balladeihin. Minulle albumin musiikista puolet on parasta Michael Jacksonia, kun taas toisen puoliskon ylitän nopeasti kaukosäätimellä.

En ole koskaan ollut Michael Jackson -fani ja olen lähinnä huvittuneena seurannut minkälaista hysteriaa tämä äänenmurroksen ohittama kimittäjä on etenkin kotimaassaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikainen kämppikseni kuitenkin sai minut tutustumaan myös siihen puoleen Jacksonissa, joka esiintyy parhaiten albumilla Dangerous: taitava säveltäjä ja vuosien varrella kokemuksen opettama tuottaja, joka saa albumillaan kuulijan pysymään hyppysissään. Jacksonin muut albumit eivät minua juuri ole hetkauttaneet, mutta cd-hyllyni kunniapaikalta löytyy tämä lähes mestariteos, jonka jälkeen kaimani henkilökohtainen ja ammatillinen ura lähti jyrkkään alamäkeen päättyen hänen ennenaikaiseen kuolemaansa 51 vuotiaana vuonna 2009.

Sanon "lähes mestariteos", sillä Dangerous-albumin musiikki jakautuu selkeästi kahteen ryhmään. Minulle tärkeämpi osa levyn sisällöstä ovat melodiset pop-hitit, jotka albumilla ovat hänen uransa parhaita. Toisen puoliskon muodostavat vahvaan tanssibiittiin ja rytmikoneeseen (jonka yhteä elementtinä on laulusolistin ähinä) perustuvat hötkytykset, joista en juuri minulle tärkeää melodisuutta löydä.

Ainoa kappale, jossa nämä kaksi puolta yhdistyvät onnistuneesti on levyn ensimmäinen single Black or white, jossa rytmiryhmän rinnalla soivat sulassa sovussa mieleenjäävä sähkökitarariffi ja Jacksonin laulama tarttuva melodia. Thrillerin tapaan tähänkin kappaleeseen tehtiin itse laulua huomattavasti pitempi musiikkivideo, jonka ensiesitystä televisiossa seurasi yli 500 miljoonaa katsojaa ympäri maailmaa. Varsinainen kappale alkaa kohdasta 1:47.
Dangerous-albumi hyödynsi erinomaisesti juuri  markkinoille tulleen CD-formaatin parhaita puolia. Soundien kirkkaus ja digitaalisen äänitteen ylivertainen dynamiikka oli venytetty äärimmilleen, ja voin vain kuvitella, kuinka monta cd-soitinta tämä levy innoitti ostamaan. Hyvänä esimerkistä cd:n mahdollisuksien hyödyntämisessä käy kappale Who is it, jonka hienovaraiset mutta silti jykevät bassokuviot jäävät c-kasetilla varmasti kuulematta (mainittakoon myös, että tämän kirjoituksen YouTube-linkit eivät laadultaan anna parasta kuvaa Dangerous-cd:n tasosta).

Vahvaan rytmitaustaan perustuvien kappaleiden rinnalla levyltä löytyy muutama hitaampi kappale. Heal the world on jo hieman liiankin sliipattu uusversio We are the world -hyväntekeväisyyshitistä. Onnistuneempi herkistely on laulajan juurista ammentava Will you be there, jonka hurmoshenkisestä taustasta vastaa kuuluisan gospel-muusikko Andraé Crouchin johtama kuoro. Lähes kahdeksanminuuttisen albumiversion alussa kuullaan introna ote Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Tällä kertaa more is more, albumiversio on kaikkien minuuttiensa arvoinen.
Dangerous oli Michael Jacksonin menestysvuosien (en tunne hänen nuoruusvuosien soolotuotantoa) gospelpainotteisin albumi. Will you be there -laulun lisäksi henkeä kohottaa balladi Keep the faith, jonka gospeltaustoista vastaa jälleen Andraé Crouch Singers.
Vanhaa Billie Jean ja Thriller -tyyppistä Michael Jackson -hittiä edustaa parhaimmillaan kappale Remember the time, jonka musiikkivideoon sijoitettiin Black or whiten tapaan varmasti enemmän rahaa kuin Suomen koko äänilevytuotantoon samana vuonna. Yli yhdeksänminuuttisen videon seasta itse laulun löytää kohdasta 3:28.
Dangerous oli Michael Jacksonin viimeinen kiistaton menestys. Tämän jälkeen ylieeppisiin mittasuhteisiin noussut henkilöpalvonta, syytteet pedofiliasta (oikeus totesi Jacksonin syyttömäksi) ja riidat levy-yhtiön kanssa rapauttivat Jacksonin julkista kuvaa ja hänen albuminsa HIStory ja Invincible eivät menestyneet aivan edeltäjiensä tapaan. Popin prinssi suunnitteli suurta come-back-kiertuetta kesäksi 2009, mutta juuri ennen kiertueen alkua hän kuoli sydänkohtaukseen kotonaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 6. syyskuuta 2012

128. Joy Fleming: Ein Lied kann eine Brücke sein/Die Nacht zeigt nicht jedem ihr Gesicht (single 1975)

Eurovision laulukilpailujen historiasta löytyy hyvien ja hirveiden kappaleiden seasta aina silloin tällöin helmiä, jotka erottuvat massasta erikoisuudellaan tinkimättä kuitenkaan laadusta. Yksi mieleenjäävimmistä kappaleista on Saksan edustuskappale 37 vuoden takaa, jonka kolme avaintekijää tekivät siitä ainutlaatuisen kokonaisuuden: Sally Spectramaisen energinen laulusolisti, mörököllimäinen duracellpupu-kapellimestar ja vastustamattoman tarttuva melodia. Raadit eivät tätä kokonaisuutta arvostaneet, mutta kappale on jäänyt elämään paremmin kuin suurin osa vuoden muista kappaleista.

Vakavan euroviisuharrastuksen alku 1990-luvulla tutustutti minut satoihin vanhoihin eurooppalaisiin iskelmiin, jotka olivat edustaneet maataan vuosien varrella tässä koko Euroopan yhteisessä laulukarnevaalissa. Monet kappaleista olivat minulle entuudestaan tuttuja, mutta vastaan tuli myös lukuisia hienoja viisuja, joita en ollut aikaisemmin kuullut. Toinen ikkuna vanhaan viisuhistoriaan olivat opiskelukaverini suhruiset VHS-tallenteet vanhoista kilpailuista.

Tällä kertaa esittelemäni kappale teki minuun ensimmäiseksi vaikutuksen nimenomaan videomuodossa. Vuoden 1975 Eurovision laulukilpailut pidettiin Abban edellisvuotisen voiton myötä Tukholmassa. Saksaa edusti erehdyttävästi Kauniiden ja Rohkeiden Sally Spectraa muistuttava Joy Fleming, joka aloittaa laulun Ein Lied kann eine Brücke sein hillitysti, mutta riehaantuu esityksen loppupuolella kristallit (ja mikrofonin) hajottavaan finaaliin. Oma lukunsa on kappaleen säveltäjä ja orkesteria johtava Rainer Pietsch, joka oli onnistunut harjoitusten aikana potkimaan hajalle kapellimestarikorokkeen ja joka ensimmäisen kertosäkeen päätteeksi tekee Euroviisujen kapellimestarien korkeushyppyennätyksen.
Kun olin selvinnyt räiskyvästä lavapresentaatiosta, huomasin että myös kappale sellaisenaan oli huomion arvoinen. Parhaan kuvan itse laulusta saa sen levyversiosta, jossa Herr Pietsch on tukenut hienoa sävellystään tyylikkäällä orkesterisovituksella. Ja Frau Fleming on erinomainen laulaja, jolla on nyanssit kohdallaan myös studioversiossa. Euroviisujen kansainväliset raadit eivät vuonna 1975 havainneet Saksan kappaleen avuja, ja kappale jäi 17 sijalle kisaan osallistuneiden 19 kappaleen joukossa.

Joy Flemingillä on edelleen merkittävä paikka Saksan Schlager-skenessä, mutta kansainvälisesti hänet tunnetaan tästä viisuedustuksestaan. Rainer Pietsch on niin ikään jatkanut uraansa Saksan viihdemusiikin maestrona. Hänen kansainvälisesti merkittävin työnsä oli musiikin sovittaminen ja orkesterin johtaminen Electric Light Orchestran Time-albumilla 1981. Minä liitän nämä kaksi saksalaismuusikkoa aina ja ikuisesti tähän kappaleeseen, joka on Eurovision laulukilpailun historian yksi monista väärin ymmärretyistä klassikoista.

Omiin kokoelmiini tämä kappale on siirtynyt cd-kokoelmalevyjen kautta, joten singlen b-puoli Die Nacht zeigt nicht jedem ihr Gesicht on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kappaletta ei löydy YouTubesta, GrooveSharkista tai Spotifysta, joten se jää tällä kertaa esittelemättä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 4. syyskuuta 2012

127. Agnetha Fältskog: My colouring book (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Blogini Agnetha Fältskog -sarja päättyy tähän. Julkisuudesta vetäytynyt Fältskog yllätti vuonna 2004 julkaisemalla ensimmäisen soololevynsä 17 vuoteen. Levyllä ei tälläkään kertaa kuultu uusia Agnetha Fältskog -sävellyksiä, vaan levy koostui vanhojen popklassikoiden uusista versioista. Uuden materiaalin puuttumisesta huolimatta tuloksena oli henkilökohtainen albumi, jossa laulaja esitti hyvin omakohtaiset versiot kappaleista. Faneille tärkeintä oli kuitenkin entisen Abba-tähden ääni, joka ei tuntunut kärsineen 17 vuoden hiljaisuudesta. 

En ole koskaan pitänyt suurien starojen coveralbumeista, levyistä joilla he esittävät omia versioitaan kaikkien tuntemista ikivihreistä hiteistä. Monen suosikkiartistini kohdalla olen jättänyt ostamatta tämmöiset levyt, vaikka heidän muu tuotantonsa olisikin kunniapaikalla levyhyllyssäni. Agnetha Fältskog My colouring book -albumi oli kuitenkin yksi harvoista poikkeuksista tähän sääntöön. Hankin levyn pelkästään jo sen vuoksi, että halusin kuulla miltä Abban nuorin jäsen kuullostaisi yli 20 vuotta Abban hajottua ja 17 vuotta edellisen soololevyn jälkeen.

Agnetha Fältskog oli pettynyt vuonna 1987 julkaistun I stand alone -albumin huonoon kansainväliseen menestykseen. Ruotsissa levy myi hyvin, mutta muualla menestys jäi laimeaksi. Median tunkeilevuus ja epäonnistuneet ihmissuhteet saivat laulajan eristäytymään julkisuudesta ja musiikkibisneksestä jopa niin, ettei hän omien sanojensa mukaan vaivautunut hankkimaan kotiinsa edes kunnollisia stereoita. Vuonna 1996 hän kirjoitti omaelämänkertakirjan Som jag är, jota kriitikot eivät kuitenkaan pitäneet erityisen onnistuneena.

Mutta täysin ei rakkaus lauluun ja musiikkiin ollut kadonnut. Reilut 10 vuotta äänihuuliaan leputeltuaan Fältskog aloitti varovasti uuden levyn teon. Hän keräsi suosikkikappaleitaan ja äänitteli levyä rauhassa useamman vuoden ajan, kunnes ensimmäinen Agnetha Fältskog -levy lähes 20 vuoteen soi radiossa. Kysymyksessä oli uusintaversio Cilla Blackin alunperin esittämästä kappaleesta If I thought you'd ever change your mind. Seuraavista linkeistä voit vertailla näitä kahta versiota.
Pitkän hiljaiselon jälkeen julkisuuteen palannut Fältskog otti levyllä varman päälle. Hän ei yrittänyt itse säveltää laulujaan tai tilata uusia kappaleita, vaan tyytyi versioimaan suosikkiartistiensa kappaleita. Cilla Blackin lisäksi yksi näistä laulajan suosikkiartisteista oli Dusty Springfield, joka levytti kappaleen My colouring book 40 vuotta ennen Abba-solistia. Vaikka itsekin olen suuri Dusty-fani, on uusi versio mielestäni parempi.
Abban vaaleaverikkö on saanut lempinimen "Queen of broken hearts", sillä hän on aina ollut taitava tulkitsemaan surullisia rakkauslauluja. Näitä löytyy tältäkin albumilta useampi. Mielestäni paras esimerkki on alunperin Art Garfunkelin levyttämä Sometimes when I'm dreaming, johon monta rikkoutunutta ihmissuhdetta kokenut laulaja tuntuu lataavan kaiken surunsa. Tälläkin kertaa Fältskogin versio pesee alkuperäisversion mennen tullen.
My colouring book -albumi on kappalevalinnoiltaan onnistunut, mutta Fältskog osoittaa tyylitajua myös tuottajan roolissa. Sovituksissa ei revitellä, mutta lauluihin onnistutaan tuomaan uusia puolia ja vahnoihin lauluihin on saatu modernia puhtia. Vähemmän onnistunut on levyn kansi, jossa edelleen kaunis laulajatar piillotetaan hämyisen, värjätyn mustavalkokuvan sävyihin.

Levyn päättävä What now my love on albumin levytetyimpiä kappaleita. Vaikka alun perin ranskalaisen Gilbert Bécaud'n nimellä Et maintenant säveltämästä kappaleesta löytyy yli 60 levytettyä versiota, tekevät tällä levyllä valittu sovitusratkaisu ja laulajan sydäntäsärkevä tulkinta kappaleesta täysin uuden. Sovituksessa on otettu vaikutteita Daniel Lanois'lta ja U2:lta.
My colouring book ei ollut Agnethan pysyvä paluu levyttäväksi artistiksi. Hän antoi pari televisiohaastattelua (Ruotsin TV4:lle antama haastattelu on yksi hänen parhaista haastatteluistaan), mutta ei suostunut esiintymään tai matkustamaan levyn promoamiseksi. Tämä on valitettavaa, sillä albumi osoitti että ruotsalaislaulajan taidot olivat edelleen tallella.

Viime vuosina hän on kuitenkin varovasti raottanut julkisuuden verhoa esiintyen vuorotellen yhdessä jokaisen entisen bändikumppaninsa kanssa. Etenkin yhdessä Anni-Frid Lyngstadin ja entisen aviomiehensä Björn Ulvaeusin kanssa tehdyt esiintymiset ovat hälventäneet myyttiä siitä, että yhtyeen jäsenet eivät tulisi keskenään toimeen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 31. elokuuta 2012

126. Jean-Jacques Golman: Elle ne me voit pas (single 1999)

 
Elokuvien lopputeksteihin sijoitetuista kappaleista tulee joskus suuria hittejä, ja joskus niitä ei kuule kukaan. Asterix-sarjakuviin perustuneet elokuvat eivät sen ihmeemmin ole Suomessa menestyneet, joten ei ihme että Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvan lopputeksteihin sijoitettu Jean-Jacques Goldmanin kappale Elle ne me voit pas on jäänyt täällä täysin tuntemattomaksi. Edes Ranskassa ei tämä maan rock-legendoihin kuuluvan artistin kappale herättänyt sen kummempaa huomiota. Se on sääli, sillä se on yksi tämän taitavan artistin hienoimmista kappaleista.

Nettikauppojen ja iTunesin aikana oman suosikkikappaleen löytäminen on muuttunut helpoksi. Kun aiemmin jotain levyä piti etsiä ulkomaisia divareita myöten, saa sen nykyään käsiin nopeasti parilla nettiselailulla ja luottokortin numeron syöttämisellä. 

Aivan kaikkeen musiikkiin tämä ei kuitenkaan päde. Jean-Jacques Goldman on ollut suosikkiartistejani 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta hänen Asterix ja Obelix vastaan Caesar -elokuvaan säveltämänsä Elle ne voit pas -kappaleen löysin vasta reilut kymmenen vuotta singlen julkaisemisen jälkeen. Kappaleen cd-singleä tai elokuvan soundtrackia ei löytynyt Amazonin ranskalaisesta nettikaupasta, eikä iTunesistakaan ollut apua. Etsimisen jälkeen onnistuin Amazonin saksalaisesta sivuliikkeestä löytämään alunperin ranskalaisen elokuvan saksalaisen soundtrackin, missä saksaksi dubattujen laulujen lisäksi oli onneksi bonusraitana tämän laulun alkuperäinen versio.
Ensikuulemalla tuntuu kuin tällä kappaleella ja voittamattomasta gallialaiskylästä kertovalla elokuvalla ei olisi mitään yhteistä, ja musiikkivideoon lisätyt elokuvanäytteet läiskivät kuulijaa poskille. Kappale muistuttaa tyyliltään monia muita Goldmanin rakkauslauluja, kiireetön, eteerinen mutta samalla tunnelmaltaan vangitseva, eikä Asterixin ja Obelixin seikkailut oikein sovi tuohon mielikuvaan.

Goldman on kappaleessaan kuitenkin ottanut huomioon elokuvan, johon kappale on tehty. Asterix-seikkailujen gallialaiset tapahtumapaikat kuuluvat kappaleen sovituksessa, jossa on aimo annos kelttitunnelmaa. Levyä kuunnellessa Asterixin voi unohtaa, ja parin katselukerran jälkeen alkaa musiikkivideonkin eri elementit loksahtaa yhteen.

Itse en ole nähnyt kyseistä Asterix-elokuvaa, joten minua ei häiritse lainkaan tämän tunnelmallisen pop-kappaleen ja vauhdikkaan historiallisen seikkailuelokuvan välinen näennäinen ristiriita. Elle ne me voit pas on Jean-Jacques Goldmanin parhaita rakkauslauluja Puisque tu pars'in ja En passantin ohella.

Vuonna 2001 ilmestyneen soololevyn Chansons pour les pieds (johon palaan myöhemmin) Goldman on keskittynyt säveltämään ja tuottamaan levyjä muille artisteille, näistä Suomessa tunnetuin on varmasti Céline Dion.

Fanien odotuksista huolimatta Goldman ei ole suostunut jatkamaan soolouraansa, viime vuosien haastatteluissa 60-vuotias artisti on antanut ymmärtää että hänen uransa levyttävänä ja esiintyvänä artistina on ohi. Kymmenien tuhansien ranskalaisten lisäksi häntä kaipaa ainakin yksi suomalainen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

125. The Beatles: Beatles for sale (1964)

Kun Beatles for sale julkaistiin, yhtye oli uransa huipulla. Yhtye oli valloittanut maailman, aiemmin samana vuonna maailman tärkein popmarkkina Yhdysvallat oli mennyt polvilleen tämän brittibändin edessä. Samana vuonna yhtye kiersi Yhdysvaltojen lisäksi Eurooppaam, matkusti esiintymään Australiaan asti ja julkaisi ensimmäisen elokuvansa a Hard Day's Night. Ei siis ihme, että vuoden 1964 joulukuussa ilmestyneen levyn kannessa oli neljä varsin väsyneen näköistä nuorta miestä, jotka uudella albumilla ottivat askelia kypsemmän ja monivivahteisemman musiikin suuntaan.

Kun 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloin keräämään The Beatlesin levyjä, yritin etsiä niitä sieltä mistä halvimmalla sai. Osan levyistä ostin kanadalaisina painoksina Anttilan alelaatikoista ja osan täyteen hintaan. Beatles For Sale -albumin löysin käytettynä tamperelaisesta divarista. Levy oli selvästi peräisin jostain 1960-1970-lukujen vaihteesta, ja kotelosta ja levystä pystyi aistimaan sen iän. Ääni kuitenkin oli kohdallaan. Kun sittemmin olen pariinkin otteeseen päivittänyt levyn cd-aikaan, on tämä ajan patina levyistä kadonnut.

Vuosi 1964 oli järisyttävä the Beatlesille. Vasta vuosi aikaisemmin yhtye oli ollut tuntematon pikkubändi Liverpoolista, mutta vuonna 1964 yhtye valloitti Euroopan aina vaikeita Ranskan markkinoita myöten, ja pian tämän jälkeen myös aiemmin eurooppalaiselle musiikille nenäänsä nyrpistänyt amerikkalaisyleisö joutui ennennäkemättömän hysterian valtaan. Kierrettyään USA:ta, Eurooppaa ja Australiaa George Harrison, John Lennon, Paul McCartney ja Ringo Starr näyttelivät ensimmäisessä elokuvassaan, joka villitsi yhtyeen nuorta yleisöä lisää. Voi siis täydellä syyllä sanoa yhtyeen tehneen töitä "kahdeksan päivää viikossa". Allaolevassa musiikkivideossa esitetään näytteitä 1960 Beatles-aiheisesta piirrossarjasta.
Varmaa hittipotentiaalia sisältänyt Eight days a week julkaistiin uuden albumin B-puolen avausraitana, eikä sitä Britanniassa julkaistu lainkaan singlenä. USA:ssa siitä tuli jälleen listaykkönen The Beatlesin hittien listaan.

On aikamoinen ihme, että kaiken hässäkän keskellä yhtye ehti ja jaksoi levyttää kaksi albumia, yhden ep:n ja yhden singlen saman vuoden aikana tinkimättä musiikkinsa laadussa. Beatles for Sale julkaistiin joulukuussa sopivasti joulumarkkinoille. Albumin kanssa julkaistiin samanaikaisesti single I feel fine/She's a woman, mutta pikkulevyn kumpaakaan kappaletta ei sijoitettu uudelle albumille.

Kiireaikataulun vuoksi ei John Lennonilla ja Paul McCartneylla (George Harrisonista puhumattakaan) ollut aikaa säveltää koko albumillista uusia lauluja, joten albumi on yhtyeen viimeinen levy, jossa cover-kappaleilla on merkittävä rooli. Huonoja kappaleita ei yhtye toki levylleen ottanut. Alun perin Chuck Berryn Rock'n'roll music julkaistiin monessa maassa singlenä, ja esimerkiksi Suomessa se nousi listaykköseksi. Yleinen käsitys on, että Beatlesin versio kappaleesta on parempi kuin alkuperäinen.
Beatles for sale -albumia ei yleensä pidetä mitenkään erityisen merkittävänä yhtyeen historiassa, mutta se osoitti kuitenkin jo askelia uuteen suuntaan. John Lennonin säveltämä I'm a loser otti vaikutteita Bob Dylanilta samaan tapaan kuin seuraavalla albumilla julkaistu You've got to hide your love away.
Monien muiden Beatles-fanien tapaan en alkuun pitänyt Beatles for sale -albumia yhtä suuressa arvossa kuin esimerkiksi Revolver tai Abbey Road -albumeja. Vaikka tätä levyä leimaa hienoinen alakuloisuus (joka on nähtävissä myös levyn kannessa), on se tärkeä askel Hard day's nightin rakkauslauluista Helpin ja Rubber Soulin laajempaan aihemaailmaan. Yksi levyn parhaista kappaleista on Paul McCartneyn säveltämä Every little thing, jossa merkittävä rooli on Ringo Starrin soittamalla patarummulla.
The Beatles -yhtyeen kolmas albumi on jäänyt tuntemattomaksi ehkä sen vuoksi, että siitä nousi vain pari singlehittiä, eikä albumin kappaleista ole yhtyeen kokoelmalevyille kelpuutettu kuin Eight days a week. Tämän vuoksi suosittelenkin sitä lämpimästi niille Beatlesin ystäville, jotka tuntevat yhtyeen tuotantoa vain kokoelmalevyjen perusteella. Levy on tutustumisen arvoinen muutenkin kuin syksyn väreissä kylpevän kantensa vuoksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)