tiistai 5. maaliskuuta 2013

159. Dusty Springfield: Longing (julkaisematon 1974)

Monta ensiluokkaista levytystä on jäänyt julkaisematta vain sen vuoksi, että artisti ei ole ollut tyytyväinen äänitysten tuloksiin. Levytys on voinut kaatua myös artistin henkilökohtaisiin ongelmiin tai ristiriitoihin levy-yhtiön kanssa. Dusty Springfeldin albumin Longing kohdalla oli kysymys oli näistä kaikista kolmesta. Onneksi cd-aika on tuonut tämän levyn kappaleet Dusty-fanien saataville, sillä vaikka äänitykset jäivät osittain kesken, on musiikki Dustya parhaimmillaan.

1970-luvun puolivälissä Dusty Springfieldillä ei mennyt hyvin. 1960-luvun suuri brittilaulaja etsi uutta suuntaa alamäessä olevalle uralleen muuttamalla Yhdysvaltoihin, mutta sieltäkään ei menestyksen reseptiä löytynyt. Erinomainen Cameo albumi vuodelta 1973 ei kriitikoiden kiitoksista huolimatta juurikaan saanut kuulijoita eikä Springfield itsekään ollut tyytyväinen sen tekoon. Laulaja ei kotiutunut Amerikan mantereelle, jossa ihmiset eivät ymmärtäneet hänen mahdollisuuksiaan eikä hän itsekään oikein tietänyt mitä haluaisi tehdä.

Uuden levyn äänityksissä ongelmat kasvoivat. Aiemmin Springfieldillä oli ollut aktiivinen rooli levyjen teossa. Hän käytännössä tuotti omat levynsä, mutta 1960-luvulla ei tapoihin kuulunut että naislaulajalla olisi annettu niin suurta kunniaa levyn kansiteksteissä. Cameo ja Longing -albumien äänityksissä Dustylla ei ollut juurikaan sanavaltaa siihen miten kappaleet sovitettiin, ja hän joutui usein laulamaan valmiisiin soitintaustoihin, jotka olivat hänen kannaltaan väärässä sävellajissa.

Tyytymättömin Springfield oli kuitenkin itseensä. Aiemminkin hän oli epäillyt omia taitojaan, mutta nyt omien kykyjen epäily oli muuttunut jo sairaalloiseksi. Huonon itsetunnon taustalla oli eittämättä uusi kotimaa ja uudet levytysolosuhteet, mutta suurin syy oli varmasti holtittomaksi mennyt alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden käyttö. Lopulta Longing -albumin äänitykset keskeytettiin, vaikka levyn nimi, kansi ja osa kappaleista oli valmiina.
Ensimmäiset näytteet Longing-albumilta julkaistiin 25 vuotta levyn äänitysten jälkeen kokoelmalla Simply...Dusty, jolta löytyi kolme Longing -albumille äänitettyä kappaletta. Levyn aloituskappaleeksi suunnitellun Exclusively for me -kappaleen tallenteessa ei kuulu merkkiäkään äänitysten epäonnistumisesta. Laulajan sumuinen ääni kannattelee heiveröistä melodiaa mestarillisesti, ja kappaleesta olisi voinut tulla suurikin hitti, jos se olisi julkaistu aikanaan.

Toinen hieno, Simply...Dusty -kokoelmalla julkaistu kappale on lauluntekijä Melissa Manchesterin säveltämä Home to myself, johon pätevät samat kehusanat kuin edelliseenkin lauluun. Tästäkään on vaikea löytää mitään syytä levytysten epäonnistumiseen tai laulajan tyytymättömyyteen. Pianoa laulussa soittava Manchester on itse kehunut Springfieldin tulkintaa parhaaksi, mitä hänen sävellyksistään on koskaan tehty.
Edelliset kappaleet olivat esimerkkejä äänityksistä, jotka hyllytettiin lähes julkaisuvalmiina. Toisten kappaleiden kohdalla Dusty Springfield oli ottanut vasta harjoitusottoja, viimeisteltyjä vokaaliosuuksia ei koskaan tehty. Barry Mannin ja Cynthia Weilin kappale Make the man love me on selvästi jäänyt viimeistelemättä, mutta Dusty osoittaa tässä keskeneräisessäkin tallenteessa, kuinka hän oli jo suunnitellut pitkälle miten hän aikoi tämän kappaleen tulkita. Tämä äänite julkaistiin kokoelmalevyllä Beautiful Soul, jolla julkaistiin ensimmäistä kertaa suurin osa Longing-albumin kappaleista vuonna 2001.
Ainoa moite jonka minä löydän Longing-albumista on sen balladipainotteisuus. Vähänkään ripeämpiä kappaleita levyltä, jos se olisi julkaistu, olisi löytynyt vain pari. Toinen niistä on albumin jälkeenjääneiden nauhojen keskeneräisin tallenne, laulu jonka lauluosuuksista solisti ei itse äänittänyt kuin osan. Tämän vuoksi kappaletta ei sisällytetty Beautiful soul -kokoelmallekaan.

Laulu olisi todennäköisesti jäänyt ikuisesti Dunhill-levy-yhtiön arkistoon, ellei Springfieldin aikalainen olisi tarttunut tilaisuuteen. Petula Clarkia oli Springfieldin kuoltua jäänyt harmittamaan, ettei hän koskaan ollut tehnyt duettoa hyvän ystävänsä kanssa. Yli 30 vuotta alkuperäisten äänitysten jälkeen Clark täydensi keskeneräisen tallenteen omilla vokaaliosuuksillaan. Dusty Springfieldin ja Petula Clarkin duetto Corner of the sky julkaistiin Clarkin albumilla Duets vuonna 2007.
Niinpä, cd-ajan ansiosta alunperin julkaisemattomaksi jääneen albumin kaikki kappaleet on julkaistu uuden vuosituhannen puolella, ja nämä äänitteet voi koota eri lähteistä suunnitellun kaltaiseksi albumiksi. Jälkiviisaana on helppo todeta että Dustyn kaikki epäilyt omaa tulkintaansa ja äänityksiä kohtaan olivat virheellisiä. Jos albumi olisi julkaistu aikanaan, olisi se ollut yksi hänen kaikkien aikojen parhaita levyjään.

Valitettavasti Beautiful soul -kokoelma, josta Petula Clark -duettoa lukuunottamatta löytyvät kaikki Longing-albumin kappaleet, on aikoja sitten myyty loppuun. Myöskään Spotifysta ei hyllytetyn Longing-albumin kappaleita löydy Simply...Dusty-kokoelma sen sijaan on edelleen myynnissä. Siitä löytyy ensimmäisten kahden esimerkin lisäksi levyn dramaattisin kappale In the winter, jossa Springfield kuvailee kohtaamista entisen rakastetun ja hänen uuden naisensa kanssa. Kappale on kuin Dustyn versio Carolan Rakkauden jälkeen -kappaleesta. 
Dusty Springfieldin ura ei onneksi päättynyt tähän epäonnistumiseen. Parin vuoden hiljaiselon ja itsensä etsiskelyn aikana hän nousi uransa ja elämänsä aallonpohjalta uuteen nousuun. Uudet albumit eivät edelleenkään myyneet hyvin, mutta elämänilo ja halu tehdä musiikkia oli palannut.

Vuonna 1978 Springfield julkaisi jälleen erinomaisen albumin It begins again, johon hän äänitti uudet versiot Longing-levylle tekmistään kappaleista Turn me around ja Love like yours. Vuosikymmenen vaihteessa häneltä tuli myös kaksi muuta albumia. Varsinainen come-back alkoi kuitenkin vuonna 1987, jolloin yhteistyössä Pet Shop Boys -yhtyeen kanssa syntyivät hittisinglet What have I done to deserve this ja Nothing has been proved sekä erinomainen ja tällä kertaa myös hienosti myynyt albumi Reputation. Dusty oli vihdoin palannut.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

torstai 14. helmikuuta 2013

158. Edith Piaf: Une enfant/Chante-moi (savikiekko 1951)

Ranskalainen chanson-legenda Edith Piaf kertoi lauluissaan usein tarinan viattomuudesta ja optimismista joka päättyy tragediaan ja kuolemaan. Piafin ääni sopi hyvin draamaan, ja sitä on riittämiin kappaleessa Une enfant. Se ei kuulu laulajansa tunnetuimpiin kappaleisiin mutta se on yksi helmi tämän ranskalaislaulajan laajassa tuotannossa. Savikiekon toiselta puolelta löytyvä lempeä ja onnellinen Chante-moi tuo esiin Piafin valoisamman puolen.

1950-lukua voidaan pitää Edith Piafin menestyksekkäimpänä vuosikymmenenä. Tällöin sodasta toipuneessa Ranskassa oli tarvetta taitaville artisteille ja mikä tärkeintä, ihmisillä alkoi olla jälleen rahaa käydä konserteissa ja ostaa levyjä. Piaf saavutti Euroopan lisäksi suurta menestystä myös Yhdysvalloissa.

Suurena laulajatähtenä hän auttoi alkuun myös monia muita artistinalkuja. Yksi näistä oli nuori armenialaissyntyinen Charles Aznavour, joka kirjoitti laulun Une enfant varta vasten mentorilleen. Laulu kertoo rikkaasta, elämäänsä kyllästyneestä tytöstä, joka etsii jännitystä ja rakkautta karkaamalla hunsvottipojan matkaan tuhoisin seurauksin. Laulu sisälsi kaikki ne elementit, joita Piaf kaipasi: epätoivoista rakkautta, naivia optimismia, nuoruutta ja kuolemaa.
Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä.

Hän tuli sieltä, 
missä rikkaus oli elämääkin tärkeämpää.
Hän jätti perheensä pojan vuoksi.
Boheemin, joka osasi rakkauden sanat
niin kauniisti sanoa,
ja sai hänen kyllästyneen
 sydämensa hehkumaan.
Kaksi aurinkoista sydäntä lähti matkaan
ilman osoitetta
mukanaan vain heidän nuoruutensa
ja kielletyn hedelmän makeus.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä

Kahta rakastunutta sydäntä ei voinut vangita
ei aika, ei kausi eikä paikka.
He elivät päivä kerrallaan
ja kulkivat pysähtymättä paikasta toiseen.
He etsivät tilaa suurelle rakkaudelleen,
sen nykyhetkelle ja tulevaisuudelle.
Rakkaus oli kaunis, sokea,
joka keinui kuin laulu
sinisen taivaan alla.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä.

Mutta pojan rakkaus oli liian suuri, 
että se olisi mahtunut pienen tytön sieluun.
Tyttö eli sydämensä tahtiin,
ja pojan sydän oli hänen maailmansa.
Tämä maailma ei ollut Jumalan mieleen.
Heidän ainoa ravintonsa oli heidän rakkautensa.
Kun se ei enää riittänyt, antoi poika periksi ja
jätti tytön vain muutaman murenan vuoksi.
Lapsi jäi yksin nälkäisenä.

Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
Kevään lapsi,
lepää tiellä
kuolleena.
(käännös allekirjoittaneen)

Laulun dramaattista kertomusta täydentää hienosti sen sovitus. Jokaisen kertosäkeen sovitus on erilainen korostaen näin myös laulun kertomuksen dramaattisia käänteitä. 

Savikiekon B-puolella on Edith Piafin itse sanoittama Chante-moi (laula minulle), jossa laulun kertoja pyytää kadulla laulavaa poikaa laulamaan kauniita lauluja rakkaudesta, lauluja jotka poistaisivat surun kertojan sydämestä. Kappaleen sävelsi tunnettu ranskalainen orkesterinjohtaja Robert Chauvigny. Piaf levytti laulun myös englanniksi omalla aksentillaan. Aiemmin esittelemäni Sous le ciel de Paris -kappaleen tapaan Chante-moi on hyvä esimerkki siitä, miten Piaf osasi tulkita myös vähemmän dramaattista materiaalia.
1950-luvun menestyksen vuosilla oli myös kääntöpuolensa. Myrskyisät ihmissuhteet ja terveysongelmat veivät Piafin lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttäjäksi, mikä rapautti heiveröisen laulajan kuntoa entisestään. Piaf kuoli 47-vuotiaana syksyllä 1963, eli hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 11. helmikuuta 2013

157. Bonnie Raitt: Luck of the draw (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
1970-luvulla liudan erinomaisia mutta huonosti myyneitä levyjä tehneen Bonnie Raittin onni kääntyi 1980-luvun lopussa. Albumi Nick of time nosti Raittin listaykköseksi Yhdysvalloissa. Sitä seurannut Luck of the draw menestyi vieläkin paremmin ja se on yli 7 miljoonalla myydyllä kappaleellaan kitaristi-laulajan menestynein albumi. Avain menestykseen oli esittäjänsä varovainen askel suurta yleisöä miellyttävämpään suuntaan.

Warnerin annettua Bonnie Raitille potkut 1980-luvun puolivälissä hän sai pian uuden mahdollisuuden Capitol-levy-yhtiön suojissa. Uudella levy-yhtiöllä laulaja-kitaristi otti varovaisen mutta samalla tietoisen askeleen blues-scenestä lähemmäs mainstream-poppia. Muutos kannatti välittömästi, sillä Raittin ensimmäinen Capitol-albumi Nick of time oli suuri menestys. Seuraava albumilla Luck of the draw Raitt astui askeleen pitemmälle, ja lopputuloksena oli laulajan toistaiseksi menestynein albumi.
Levyn aloituskappale on hyvä esimerkki siitä, miten Raitt sovelsi menestysreseptiä vanhaan tyyliinsä. Leppoisasti etenevä ja sovinnaisesti tekstitetty blues-pop-country-kappale miellytti sekä hänen vanhoja blues-fanejaan, mutta kappale sopi myös poppiradioiden soittolistoille.

Albumin toinen singlejulkaisu menestyi vieläkin paremmin. I can't make you love me on intiimitunnelmainen blues-balladi yksipuolisesta rakkaudesta. Kappaleen hienon pianosoolon soittaa Bruce Hornsby. Raittin lauluääni sopii täydellisesti tähän haikeansurulliseen rakkauslauluun, josta tuli esittäjänsä suurin singlehitti.
Laulaja halusi osoittaa, että hän uudesta menestyksestään huolimatta ei halunnut hylätä bluesjuuriaan. Delbert McClintonin kanssa duetoitu Good man good woman sai vuonna 1991 Grammy-palkinnon vuoden parhaasta rock duetosta.
Hitaat kappaleet ovat kuitenkin minun mielestäni Luck of the draw -albumin parhaita hetkiä. I can't make you love me -hitin lisäksi kappaleissa One part be my lover ja All at once 42-vuotias Bonnie Raitt osoittaa taitavuutensa tulkitsijana. Raitt on myös itse säveltänyt molemmat kappaleet.
Nick of time ja Luck of the draw -albumien aloittama menestys on jatkunut näihin päiviin saakka. Viimeisimmän albuminsa Bonnie Raitt julkaisi keväällä 2012 ja tähänastisella urallaan hän on saanut 9 Grammy-palkintoa. Suomessa Raitt vieraili vuonna 2003 ollen Järvenpään PuistoBlues-tapahtuman pääesiintyjä.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

156. Bonnie Raitt: Give it up (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Amerikkalainen blueskitaristi ja laulaja Bonnie Raitt sai läpimurtonsa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa albumeillaan Nick of time ja Luck of the draw. Hän oli kuitenkin tehnyt sitä ennen jo pitkän uran, yhdistäen levyillään bluesia, countrya, folkia mainstream-popmusiikkiin. Yksi hänen hienoimmista albumeistaan on hänen toinen levynsä Give it up, joka ei kuitenkaan hätyytellyt levymyyntilistoja.

Opiskellessani helsinkiläisessä kansanopistossa vuonna 1991-1992 pääsin käsiksi pääkaupunkiseudun kirjastojen todella laajaan levykokoelmaan. Kirjaston ansiosta tutustuin Bonnie Raittin tuotantoon, joka oli kiinnostanut minua jo pitkään. Aloin pikkuhiljaa kerätä Raittin levyjä kokoelmiini. Levyjen löytämistä vaikeutti se, että levykaupoilla oli vaikeuksia sijoittaa hänen albumeitaan oikeaan tyylilajiin. Laulaja-kitaristin albumeita sai etsiä milloin blues- ja milloin country-hyllyistä. Hänen monipuolinen tyylinsä olisi oikeuttanut levyjen sijoittamisen myös folk-, pop- ja rock-kategorioihin.

Slide-kitaran taitajana tunnettu Raitt teki 1970-luvulla monta tyylikästä albumia, jotka osoittivat hänen taitonsa kitaransoiton lisäksi tulkitsijana ja lauluntekijänä. 23-vuotiaan artistin toinen albumi Give it up on yksi parhaista esimerkeistä siinä, miten hän onnistui vaivatta eri tyylilajeissa. Hänen kitaransoittonsa on helposti tunnistettavaa ja sopivasti "räkää" sisältävä lauluääni tuo eloa ja sisältöä kappaleeseen kuin kappaleeseen.

Albumin räväyttää käyntiin Raittin oma sävellys Give it up or let it go. Laulun sovitus vie ainakin minun mielikuvitukseni jonnekin amerikkalaiselle maaseudulle, jossa naiset eivät kiertele ja kaartele vaan sanovat suorat sanat, kun niiden aika on.
Albumilta löytyy kaksi Bonnie Raittin omaa sävellystä, jotka eroavat toisistaan melkoisesti. Levyn aloittavan heinähatturevityksen jälkeen tuleva Nothing seems to matter on rakkauslaulu, jossa Raitt näyttää herkemmän puolensa.
Bonnie Raittin monista tyylilajeista tunnetuin on hänen blues-kitarointinsa. Tätä lajia puhtaimmillaan edustaa kappale Love me like a man.
Nuori kalifornialaislaulaja sai paljon vaikutteita myös länsirannikon laulaja-lauluntekijöiltä Carole Kingistä Joni Mitchelliin. Kappale Too long at a fair on laulajansa näköinen balladi, jota hän tosin ei itse ollut säveltänyt. Tämänlaisissa rauhallisissa kappaleissa Raitt on mielestäni laulajana parhaimmillaan.
Albumin tunnetuin kappale on Eric Kazin säveltämä Love has no pride, jonka alunperin teki hitiksi amerikkalainen country- laulaja Linda Ronstadt. Monet pitävät kuitenkin Bonnie Raittin versiota tästä epätoivon täyttämästä rakkauslaulusta kaikkein parhaana tulkintana.
Give it up ei Bonnie Raittin 70-luvun levyjen tapaan juurikaan tehnyt vaikutusta hyvistä arvosteluista huolimatta. Albumi nousi parhaimmillaankin Amerikan listan sijalle 138. Huonon myynnin vuoksi levy-yhtiö Warner antoi Raittille lopulta potkut 1980-luvulla. Tämä osoittautui Raittille onnenpotkuksi, sillä Capitol-yhtiölle siirryttyään hän teki heti pari miljoonia myynyttä ja Grammyillä palkittua albumia 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 29. tammikuuta 2013

155. Elvis Presley: If I can dream/Memories/Edge of reality (single 1968)

Vuonna 1968 Elvis Presley oli kovan paikan edessä. Ennen maailman suosituimmaksi laulajaksi ja Rock 'n' rollin kuninkaaksi tituleerattu Elvis oli nyt epämuodikas ja monien mielestä parhaat päivänsä nähnyt entinen tähti. Asian muutti kerta heitolla Elviksen musiikin ympärille koottu reilun tunnin mittainen televisiospesiaali, jossa 33-vuotias Presley osoitti edelleen olevansa iskussa sekä live-esiintyjänä että laulajana. Ohjelma huipentui kappaleeseen If I can dream, jonka esityksessä oli voimaa, heittäytymistä ja rakkautta enemmän kuin hänen kaikissa elokuvissaan yhteensä.

Elvis Presley on jäänyt minulle arvoitukseksi. Lapsena minä ja siskoni saimme hänen yhden albuminsa joululahjaksi, ja kai sitä jonkin verran myös kuunneltiinkin, mutta en koskaan innostunut. Kun myöhemmin aloin harrastamaan musiikkia ja levyjen keräilyä vakavammin, ohitin aina tämän rock-kuninkaan olettaen, että hänellä ei ole minulle mitään annettavaa.

Yksi syy penseään suhtautumiseeni lienee se, että Elviksen ura ja tuotanto on paljon vaikeampi hahmottaa kuin esimerkiksi The Beatlesin tuotanto. Amerikkalaislaulajan ura kesti yli 20 vuotta ja sinä aikana levytti yli 100 albumin verran studioäänityksiä, elokuvasävelmiä ja livekonsertteja. Monissa tapauksissa Presleyn albumit sisälsivät näitä kaikkia limittäin ja lomittain ja suuri osa hänen singlehiteistään puuttuvat albumijulkaisuilta kokonaan. Vertailun vuoksi mainittakoon että The Beatlesin kahdeksan vuoden uran aikana äänitetty tuotanto löytyy 14 albumilta. Olen aina lähestynyt artisteja heidän albumiensa kautta, mutta Elviksen kohdalla tämä tuntui mahdottomalta.

Vain pari viikkoa sitten päätin ottaa härkää sarvista ja pääkaupunkiseudun kirjastojen levykokoelman avustuksella ottaa selvää mikä Elvis Presley levylaulajana oli miehiään. Tämä prosessi on vielä kesken, mutta yhden vastaantulleen helmen esittelen jo nyt. Kysymyksessä on kappale, jonka hän esitti vuonna 1968 oman televisiokonserttinsa päätteeksi. Vain pari kuukautta Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhien jälkeen äänitetty laulu sisältää sitaatteja Kingin kuuluisasta "I have a dream"-puheesta ja siinä Elvis vetoaa joka solullaan paremman tulevaisuuden puolesta. Ohjelman päättänyt esitys jättää sekä kuulijan että laulajan itsensä haukkomaan henkeään. Vaikka levytys on hieno, on allaoleva videoversio esityksenä paljon tehokkaampi.
Vuoden 1968 konsertti, joka pian ristittiin hänen come back -konsertikseen, oli Elviksen uralla merkittävä merkkipaalu. 1950-luvulla hän oli rock-kuningas, kaikkien tuntema uranuurtaja, joka yhdisti musiikissaan ennakkoluulottomasti mustien rythm and bluesia, gospelia ja valkoisten "vaarattomampaa" popmusiikkia joko ihastuttaen tai vihastuttaen. Kahden vuoden armeijatauon jälkeen hän siirtyi Hollywoodiin missä hän kymmenen vuoden aikana esiintyi ei vähempää kuin 27 elokuvan pääosassa.

Elokuvien laatu vaihteli keskinkertaisesta surkeaan, ja tämä koski myös niissä esitettyä musiikkia. Elvis turhautui vuosi vuodelta enemmän hengästyttävään tuotantotahtiin, joka ei antanut hänelle mahdollisuutta levyttää saatikka esittää sitä musiikkia, missä hän oli parhaimmillaan. NBC-televisioyhtiön televisiospesiaalissa Elvis halusi osoittaa, että hän edelleen oli varteenotettava rock-laulaja ja -esiintyjä.

Ohjelma oli suuri menestys. Katsojat, jotka pitivät Elvistä eilisen päivän tähtenä, näkivät monipuolisen kattauksen 33-vuotiaan laulajan rock-klassikoita, gospel-potpurin mutta myös "aikuisempaan" makuun sopivaa keskitien poppia. Elvis todisti, että hän oli mestari näillä kaikilla aloilla, ja hänen tyttöjä, autoja, höpsöjä juonia ja tyhjänpäiväisiä rallatuksia sisältäneet elokuvansa unohtuivat saman tien.

Vanhojen hittien lisäksi Elvis Presley esitti ohjelmassa myös uusia lauluja. Euroopassa If I can dream singlen b-puolelle sijoitettiin tyylikäs balladi Memories.
Yhdysvalloissa singlen kääntöpuolelta löytyi päätöskappale Elviksen elokuvasta Elä hieman, rakasta hieman (Live a little, love a little). Elvis-elokuvien musiikki 1960-luvun loppupuolella oli pääasiassa keskinkertaista täytetavaraa. Edge of reality on tästä säännöstä piristävä poikkeus, vaikka mistään ikivihreästä kappaleesta ei olekaan kysymys.
Vuoden 1968 televisioesiintyminen nosti jo kuolleeksi luullun laulajan takaisin rockin eturiviin. Hänen seuraava albuminsa From Elvis in Memphis oli myynti- ja arvostelumenestys ja singlet In the ghetto ja Suspicious minds nostivat hänet jälleen listakärkeen. Vuosikymmenen lopulla Las Vegasissa pidetyt konsertit osoittivat, että taika toimi myös lavalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Elvis oli suositumpi kuin koskaan.

Lupaavasti alkanut paluu muuttui kuitenkin pian hitaaksi kuolemaksi. Elvis jatkoi hengästyttävää konserttitahtiaan ja huolehti kehäkestävyydestään lähinnä huumeilla ja unilääkkeillä. Avioero Priscilla-vaimosta ei helpottanut asiaa. Levy-yhtiö RCA lypsi tähdestä kaiken irti, 1970-luvun alun hittien jälkeen Elvis-albumeissa määrä korvasi laadun. Kaikki päättyi elokuussa 1977.

Tutkimusmatkani Elvis Presleyn levyihin on vielä kesken, mutta palaan hänen tuotantoonsa tässä blogissa varmasti. 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)