Menestyksekkään soolouran välittömästi Beatlesin hajoamisen jälkeen aloittanut George Harrison oli kaikkien huulilla 1970-luvun alkuvuosilla. Hänen odotettu toinen sooloalbuminsa sai kuitenkin hyvin kaksijakoisen vastaanoton. Toisten mielestä se oli sietämätön kokoelma intialaisia mantroja ja moraalisaarnoja, toisten mielestä syvällinen ja hienosti tuotettu levy täynnä upeita sävellyksiä. Minä allekirjoitan molemmat näkemykset.
Vuonna 1973
George Harrison oli kolme vuotta aiemmin hajonneen
Beatlesin menestynein jäsen. Siinä missä
John Lennon ja
Paul McCartney kompastelivat soolourillaan, oli Harrisonia hemmoteltu
All things must pass -albumin huikealla menestyksellä. Beatles-kitaristin järjestämä Bangladesh-hyväntekeväisyyskonsertti keräsi huipputähdet lavalle ja suuren summan rahaa sisällissodan uhreille. Odotukset olivat korkealla kun George Harrisonin uran toinen sooloalbumi julkaistiin alkuvuodesta 1973.
Vaikka musiikkipuolella menestystä satoi, oli Harrisonin henkilökohtainen elämä 1970-luvun alkupuoliskolla kuoppaista. Vaimo
Pattie oli karannut Georgen parhaan ystävän
Eric Claptonin matkaan, ja itämaisista uskonnoista suunnan elämälleen löytänyt Harrison koki suurta ristiriitaa maallisen menestyksen ja henkisen valaistumisen välillä. Tämä ristiriita antoi nimen uudelle levylle, ja aihetta käsiteltiin myös suurimmassa osassa uuden albumin kappaleista. Vaikka uskonnolliset teemat olivat läsnä jo edellisellä albumilla, nousivat ne nyt päärooliin levyllä, josta tuli koko Harrisonin uran hengellisin ja monien mielestä saarnaavin musiikkikokonaisuus.
Albumin aloituskappale ja ensisingle on ilmavan tarttuva kappale, joka kertoo hyvin albumin soundimaailmasta. All things must passin ja
Concert for Bangladesh -livealbumin tuottanut mahtipontisuuden mestari
Phil Spector ei ollut enää mukana, ja Harrison teki tarkoituksella uudesta levystään edeltäjäänsä sovituksiltaan riisutumman hyödyntäen kuitenkin Spectorilta saamiaan oppeja. Ensisingle osoitti myös, ettei Harrison kainostellut uskonsa esilletuomista lauluissaan. Rukous rakkauden ja rauhan puolesta nousi singlelistan ykköseksi Yhdysvalloissa, mikä entisetään lisäsi uuden albumin odotusarvoa.
Samaa soundeiltaan siloiteltua tunnelmaa löytyy myös albumin muilta raidoilta. Parhaiten itämainen ja länsimainen tyyli yhdistyvät pienieleisessä tunnelmapalassa
Be here now, joka toisin kuin levyn monet muut kappaleet, ei lyö kuulijaa päähän
Bhagavad Gitalla.
Ylihengellisyyden lisäksi Living in the material world sai kritiikkiä liian hitaasta tempostaan. Vauhdikkaampia kappaleita levyllä on vain muutama, ja rokkaavia kappaleita vielä vähemmän.
Tätä puolta edustaa tässä esittelyssä nimikappale
Living in the material world, jossa Harrison kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, mikä hänen sisällään kuohui. Laulun rytmikkäässä pääosassa Harrison kertaa elämäänsä "materiaalisessa maailmassa" nuoruusvuosistaan aina Beatles-maineeseen. Upeasti intialaiseen tyyliin sovitetussa väliosassa esittäytyy "henkinen maailma" rokkaavan maailman vastakohtana. Kappaleessa rumpuja soittaa vanha ystävä
Ringo Starr joka myös mainitaan laulun tekstissä.
Kauttaaltaan vakavan ja pohdiskelevan albumin päätöskappale
That is all on uljas rakkauslaulu, joka levyn kappaleista on lähimpänä All things must passin majesteetillisia tunnelmia. Mahtipontinen mutta silti sopivasti hillitty sovitus kantaa laulun herkkää melodiaa ja antaa tilaa levyn parhaalle kitarasoololle.
Harrison onnistui levynsä ainoana tuottajan hyvin, sovituksen ovat tasapainoisia, orkesteri- ja kuorotaustat eivät jyrää bändiä ja kitaristilegendan soitin soi kauniimmin kuin koskaan. Oman lauluäänensä kanssa Georgella on kuitenkin vaikeuksia. Hän kuullostaa monen kappaleen kohdalla vaivautuneelta, ääni on usein väkinäinen ja vain muutaman kappaleen kohdalla laulu yltää samaan hienoon lopputulokseen muiden instrumenttien kanssa.
Levyn suurin yleisöä jakava piirre oli kuitenkin sen sanoma. Hengelliset teemat ja välillä suora saarnaaminen (esimerkiksi lauluissa
The light that has lighted the world ja
The Lord loves the one that loves the Lord) sai suuren osan yleisöä hylkäämään levyn, eikä menestys noussut edellisen albumin huippulukuihin. Uskollisia Harrison-faneja oli kuitenkin riittävästi etenkin Yhdysvalloissa, missä levy nousi albumilistan kärkeen.
Myös minulla on ollut vaikeuksia sulattaa Living in the material world -albumin suorasukaista tekstimaailmaa. Nyt parin vuosikymmenen jälkeen olen oppinut kuuntelemaan ja nauttimaan albumin hienoista soundeista ja hyvistä sävellyksistä, vaikka en allekirjoitakaan George Harrisonin uskonnollisia näkemyksiä. Puutteineen ja ristiriitaisuuksineen levy on kuitenkin tyylikäs ja hienosti tuotettu albumikokonaisuus.
Living in the material world -albumin jälkeen Harrison jätti uskonnolliset teemat musiikissaan taka-alalle. Hänen henkilökohtaiset ongelmansa kuitenkin jatkuivat, ja osittain niiden seurauksena hänen kaksi seuraavaa albumiaan epäonnistuivat surkeasti. Vaikka hän 1970-luvun lopulla onnistui tekemään pari erinomaista albumia, paluu musiikin huipulle kesti vuoteen 1987 asti, jolloin
Cloud nine -levy nosti hänet takaisin listakärkeen.
Harrison kuoli vuonna 2001 kesken uuden levyn äänitysten. Albumi
Brainwashed viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti vuonna 2002. Tämän erinomaisen jäähyväislevyn esittelen lähiaikoina.
Lue myös: