sunnuntai 13. lokakuuta 2024

284. Nana Mouskouri: Le Coeur Trop Tendre (1966)

Vuonna 1966 Mouskouri oli jättänyt amerikanvalloitusyrityksensä taakseen ja alkoi tosissaan rakentaa uraa uudessa kotimaassaan Ranskassa. Tukenaan hänellä oli kitaristiaviomiehen lisäksi joukko Ranskan nimekkäimpiä laulunkirjoittajia ja uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi Mouskourin vahvuudet ja kreikkalaisen taustan tuomat erikoisominaisuudet. 

Jatkan Nana Mouskourin 90-vuotispäivän juhlintaa yhdellä suosikkialbumeistani. Vuonna 1966 hänellä oli takanaan muutama hitti Saksassa ja Ranskassa, hän oli esiintynyt menestyneesti Pariisin tunnetuimmassa konserttisalissa Olympiassa, ja puolitiehen jääneestä amerikanvalloituksesta huolimatta Fontana-levy-yhtiö uskoi kreikkalaissyntyiseen 32 vuotiaaseen laulajaansa.

Suositun ja menestyneen popsäveltäjä André Poppin (joka tunnetaan parhaiten kappaleestaan Love is Blue ja euroviisuvoittajasta Tom Pillibi) säveltämä Le coeur trop tendre oli uusi hitti toistaiseksi lyhykäisessä Mouskouri-hittien sarjassa, ja siitä tuli yksi hänen ikivihreistään. 

Fontana-levy-yhtiö oli neljän vuoden ajan yrittänyt sijoittaa kreikkalaislaulajaa eri lokeroihin löytämättä sitä oikeaa. Oikea tyyli löydettiin vasta, kun Mouskourin tuottajaksi nimitettiin nuori André Chapelle ja Mouskourin aviomies Georges Petsilas alkoi vakituisesti soittaa kitaraa vaimonsa taustalla. Mouskouri oli aiemminkin levyttänyt kotimaansa musiikkia ranskalaisille levyilleen, mutta nyt hän yhdessä Chapellen ja Petsilasin kanssa alkoivat tietoisesti yhdistellä kreikkalaisia elementtejä keskieurooppalaisen tyylin kanssa. 
Hyvä esimerkki siitä, miten Mouskouri lähes salakavalasti toi kreikkalaista taustaansa ranskalaisille levyilleen oli Mikis Theodorakisin kappale Petits enfants du monde entier. Kappaleella Mouskouria säestää Petsilasin johtama The Atheniens -soitin- ja lauluyhtye, joka esiintyi Mouskourin taustalla aina 1970-luvun puoliväliin asti. Kappaleesta julkaistiin ranskassa myös kreikankielinen versio. 

George Petsilas soitti kitaraa myös muutamalla muulla levyn kappaleista tuoden kreikkalaista sävyä myös sellaisiin lauluihin joilla ei ollut mitään tekemistä Mouskouri-Petsilas-pariskunnan kotimaan kanssa. Albumin Kanadassa julkaistut painokset alkavat kappaleella Un canadien errant. Kanadan ranskalaisille tärkeä laulu protestoi tämän kansan syjintää 1800-luvulla. Un canadien errant sintöi lopulta Mouskourin suosion myös Kanadassa.
Vaikka Nana rakasti kreikkalaista musiikkia ja vaali omaa kulttuuriaan oli hän muutaman Pariisissa viettämänsä vuoden jälkeen kotiutunut Ranskaan täydellisesti. Hän oli verkostoitunut Ranskan musiikkielämään ja tutustunut merkittävimpiin lauluntekijöihin. Yksi tärkeimmistä yhteistyökumppaneisto oli Michel Legrand, joka oli saanut Oscar-palkinnon musiikistaan elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot (jonka tunnusmelodian Mouskouri oli menestyneesti myös levyttänyt). Legrand ja Mouskouri levyttivät yhdessä EP:llisen duettoja, joista jazzahtava Quand on s'aime sijoitettiin tämän albumin Ranska-painokselle. Mouskouri ja Legrand esittivät kappaleen myös televisiossa tarjoten samalla harvinaisen mahdollisuuden nähdä nämä kaksi artistia ilman silmälaseja.
Le cour trop tendre on yksi niistä albumeista, joilla Nana Mouskouri taustajoukkoineen yhdistävät onnistuneimmin kreikkalaista, ranskalaista ja ylikansallista musiikkia. Se oli lisäksi tärkeä askel Nanan uralla kohti kasvavaa menestystä. Seuraavana vuonna julkaistu Le jour où la colombe... (jonka esittelin blogissani numerolla 235) oli lopulta se albumi, joka sinetöi Nana Mouskourin aseman yhtenä Ranskan suurimmista tähdistä. Muu maailma seurasi perässä.

p.s. jostain syystä tätä albumia ei löydy Spotifysta, vaikka lähes kaikki muut Nana Mouskourin albumit sieltä löytyvät. 

Lue myös: 

 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

283. Nana Mouskouri: Nana Mouskouri Sings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Yksi maailman menestyneimmistä laulajista täyttää tänään 90 vuotta. Juhlan kunniaksi esittelen Nana Mouskourin kolme hyvin erilaista albumia, jotka kertovat laulajan monipuolisuudesta. Ennen suurimpia menestysvuosiaan laulaja etsi itselleen sopivaa tyyliä ja materiaalia eri puolilta maailmaa. Yhdysvalloissa hän tutustui nuoreen Bobby Scottiin. Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyi ehkä Nanan kaunein levy (aina kanttaan myöten), joka on saanut ansaitsemaansa arvostusta vasta viime vuosina. Hidas ja hienostunut levy palkitsee keskittyneen kuuntelijan, mutta taustamusiikkina se jää tasapaksuksi äänimatoksi.

Lokakuun 13. päivä vuonna 1934 syntyi Haniassa, Kreetalla laulajatar, jonka merkitys minulle on ollut suurempi kuin kenenkään muun laulajan. Ensimmäistä kertaa kuulin Nana Mouskouria 1970-luvun alkuvuosina, kun isäni osti ranskanmatkaltaan albumin Une voix qui vient du coeur (jonka esittelin blogissani numerolla 28). Olin vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta laulajan ääni ja hänen laulamansa kappaleet vetosivat minuun jostain syystä enemmän kuin mikään muu musiikki. Omistan vieläkin levyn, jonka repaleinen kansi kertoo lukuisista päiväunista jotka nukuin tätä levynkantta halaten.

1970-luvulla Mouskori oli yksi maailman menestyneimmistä naislaulajista. Hänen menestyksensä ei perustunut ympäri maailmaa soitettuihin superhitteihin (vaikka niitäkin hänen uraltaan löytyy), vaan hänen ainutlaatuiseen kykyynsä esiintyä eri maissa, eri kielillä ja eri tyyleillä näitä kaikkia sopivasti sekoitellen. Erityisen suosittu hän oli ranskan- ja saksankielisessä Euroopassa, Britanniassa ja Kanadassa, jossa hän vetosi maan molempiin kieliryhmiin. Pitkän, eri maissa ja eri kielillä tekemänsä uransa ansiosta Mouskouri on myynyt joidenkin arvioiden mukaan jopa 350 miljoonaa albumia.

1960-luvun alkupuoliskolla Mouskourin kansainvälinen ura oli vasta alussa. Kotimaassaan Kreikassa hän oli jo suuri tähti etenkin kansallissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmien tulkitsijana, ja ura Ranskassa ja Saksassa oli parin menestyssävelmän ansiosta (etenkin miljoonamyyntiin yltänyt Weisse Rosen aus Aten ja hittiversio Cherbourhin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodiasta Les parapluies de Cherbourg) päässyt hyvään alkuun. Yhdysvalloissa Mouskouri työskenteli Quincy Jonesin ja Harry Belafonten kanssa, ja tämä johti Mouskourin Bobby Scottin luo.

Vain 28-vuotias Bobby Scott oli jo menestynyt lauluntekijä, sovittaja ja orkesterinjohtaja, joka oli palkittu Grammy-palkinto kappaleestaan Taste of Honey (jonka lukuisista levytyksistä mainittakoon The Beatlesin versio yhtyeen debyyttialbumilla Please please me). Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyneen albumin aloittava Johnny antaa hyvän yleiskuvan siitä minkätyyppisestä levystä on kysymys. Laulun sovitus ja Nanan laulusuoritus on yhtä aikaa herkkä ja vahva, ja molemmat nostavat etualalle Scottin kauniin sävelmän ja koskettavan tekstin katkerasta rakkaustarinasta. 
Aloin kerätä Nana Mouskourin levyjä toden teolla ostettuani itselleni valmistujaislahjaksi 34 cd:n boksin, joka sisältää hänen kaikki ranskankieliset levynsä. Olen sen jälkeen pikkuhiljaa hankkinut myös suurimman osan hänen englannin- ja saksankielisistä levyistään, ja minulle onkin vuosien mittaan kertynyt yli sadan Nana Mouskouri -levyn kokoelma. Bobby Scottin kanssa levytetty Nana Mouskouri Sings on jäänyt hänen tunnetumpien levyjensä varjoon. Sen hienovaraiset ja eteeriset sovitukset ja aistikkaat tulkinnat eivät tee vaikutusta taustakuuntelussa (esimerkiksi autossa), ja kyseinen levy onkin minun korvissani jäänyt tasapaksuksi taustahyminäksi. 

Vasta kun äskettäin pysähdyin kuuntelemaan levyä keskittyen löysin sen hienot kappaleet, Bobby Scottin upean tuotannon ja ennenkaikkea Nana Mouskourin ainutlaatuisen tulkintavoiman. Yli viisiminuuttinen, vain kitaralla säestetty Half a Crown esimerkki kappaleesta, jonka hienoudet löytyvät vain keskittyneellä kuuntelulla. Laulussa köyhän kukkamyyjän rooliin ottanut Mouskouri kertoo surullisen tarinansa yrittäen samalla myydä kuulijalle edes yhtä kukkaa henkensä pitimiksi. 

Ainoan poikkeuksen levyn yltiörauhalliseen, hieman jopa unettavaan tunnelmaan tuo kappale He don't know me, joka ei sekään välttämättä herätä kuulijaa, jonka levyn aiemmat kappaleet ovat saaneet uneen.
Mouskouri, Scottin ja kaikkien muiden levyntekoon osallistuneiden taidosta huolimatta levy jäi vähälle huomiolle. Tämä ei ole mikään yllätys. Levy on kuulijalleen vaativa ja se palkitsee vain he kuulijat, jotka jaksavat keskittyä sen kaikkiin hienouksiin. Levy on ehkä Mouskourin sadoista levyistä ehkä kaunein ja esteettisesti hienostunein, mutta kaukana hittipotentiaalista. Nämä adjektiivit pätevät myös levyn kanteen, joka on yksinkertaisuudessaan yksi kauneimmista mitä tiedän.
Vaikka yhteistyö Quincy Jonesin, Harry Belafonten ja Bobby Scottin kanssa sai hyvän vastaanoton, ei Mouskourin ura Yhdysvalloissa lähtenyt odotettuun nousuun. Palattuaan kotimantereelleen alkoi hänen työnsä tuottaa hedelmää. Muutaman vuoden kuluttua hänen suosionsa koko Länsi-Eurooppaan yltäen pian myös Kanadaan asti. 

Seuraavissa kirjoituksissa esittelen kaksi hyvin erilaista albumia tältä päivänsankarilta. Onnea Nana Mouskouri 90v.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)