Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2010-luku. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

225. Annie Lennox: Nostalgia (2014)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Artisti voi vanheta monella tavalla. Hän voi takertua nuoruuteen tai ottaa kaikki irti iän tuomasta elämänkokemuksesta ja arvovallasta. Näin on jokaisella soololevyllään tehnyt Eurythmicsin-yhtyeen suursuosuosiosta ja sitä seuranneesta menestyksekkäästä soolourasta nauttinut Annie Lennox. 60-vuotissynttäreitään hän juhli vuosi sitten julkaisemalla albumillisen soul-, blues- ja jazz-klassikoita. Lennoxin pettämätön tyylitaju kattaa levyn jokaisen kappaleen aina silmiä hivelevään kansikuvaan asti.

Harvaa uutta levyä olen odottanut tällä vuosituhannella kuin Annie Lennoxin albumia Nostalgia. Eurythmics-uran jälkeen tehdyt viisi erinomaista sooloalbumia olivat jo kertoneet tarinaa hienosta muusikosta, joka jokaisella albumillaan halusi kertoa asioista, jotka olivat tärkeitä hänelle juuri sillä hetkellä. Diva (1992) oli vielä varsin nuoren solistin vakuuttava itsenäisyyden osoitus Eurythmics-vuosien jälkeen, Bare (2003) oli keski-ikäisen naisen hätähuuto henkilökohtaisten ongelmien keskellä ja Songs of mass destruction (2007) Lennoxin kannanotto naisen asemaan ja maailman tilanteeseen yleensä. Olin oppinut että jokainen Lennoxin soololevy oli odottamisen arvoinen tapaus.

 Nyt Lennox kaivautui edellisen vuosisadan alkupuoliskon amerikkalaiseen lauluaarteistoon. 
Hoagy Carmichaelin Memphis in June (jonka aikaisemmin oli levyttänyt muiden muassa Nina Simone) aloittaa albumin tunnelmallisesti. Lennox kertoo levyn kommenteissa että häntä on erityisesti kiehtonut sanoittaja Paul Francis Websterin tapa kuorruttaa tavallisia asioita häpeämättömän koreilivilla lisämääreillä tyyliin "Everythings so peacefully dandy". 

Itse en ehkä kiinnittänyt niin paljoa huomiota tekstiin, mutta vaikka Annie kuullostaa modernilta itseltään, hän rakentaa kappaleessa kauniin sillan entisaikojen glamouriin. Tämä glamour saa sopivasti säröä albumin ensimmäisellä singlelohkaisulla, jossa Lennox tekee selvää Screamin' Jay Hawkinsin omalaatuisesta rakkauslaulusta I put a spell on you. Vaikka Lennox ei pyrikään esityksessään imitoimaan Hawkinsin raakkumista, hän antaa kaiken omasta ääniarsenaalistaan tähän upeaan esitykseen. 
Vanhojen laulujen lisäksi Lennox kunnioittaa levyllä viime vuosisadan merkittäviä amerikkalaisia laulajia. Jazzlegenda Billie Holiday saa levyllä huomiota kahden kappaleen verran. Niistä toinen on hieno God bless the child, jonka lähtökohtana oli hänen äitinsä siteeraama raamatunlause heidän riidellessään menestyksestä nauttimaan päässeen Hollidayn ansaitsemista rahoista.
Nostalgian toinen Billie Holiday -cover on synkkä Strange fruit, joka kertoo lähes inhorealistisin vertauskuvin Yhdysvaltain etelävaltioita vuosisadan alussa kuohuttaneesta lynkkausaallosta, jossa mustia hirtettiin puihin ja lyhtypylväisiin. Rankan tekstinsä vuoksi suuri Columbia levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta kappaletta. Itsenäisen pienen levy-yhtiön julkaisemana kappaleesta tuli Holidayn uran menestynein levy. Ihmisoikeusasioita uransa aikana edistäneen Annie Lennoxin tulkinta kappaleesta on upea.
Löytyy albumin nostalgisesta aarteistosta tavallisia rakkauslaulujakin. Itseäni kosketti levyä kuunnellessa eniten Annien versio mm. Jo Staffordin listaykköseksi laulamasta 50-luvun hitistä You belong to me. Big band -sovituksella alun perin julkaistu kappale saa Nostalgialla herkän piano ja jousitaustan.
Upean musiikin lisäksi en voi kuin ihailla sitä tyylitajua, jolla koko paketti on laitettu kokoon. Vähäisin elementti tästä ei ole levyn kansi, joka jälleen kerran saa kaipaamaan vanhaan kunnon vinyylikauteen, jolloin kuvaa sai ihailla 30x30 cm pahvikotelon kannesta. Synkistä väreistään huolimatta kuva on rauhoittava ja lämmin. Pitkän uran tehnyt Lennox ei yritäkään piilotella ikäänsä, hän antaa ryppyjen näkyä, eikä yritä viedä huomiota värikkäillä vaatteilla tai yliampuvilla meikeillä. Valokuva yksinkertaisesti mustaan pukeutuneesta Annie Lennoxista on kaunein, mitä kuusikymppisesä laulajasta on koskaan otettu.

Kantta katsellessa ja levyä kuunnellessa on helppo uppoutua nostalgiaan ja matkustaa ajassa 50-70 vuotta taaksepäin. 42 minuutin mittaisena levy on vain hitusen liian lyhyt. Tekisitkö, Annie, toisen minun mielikseni?

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 24. lokakuuta 2014

213. Beautiful - The Carole King Musical - Original Broadway Cast Recording (2014)


Kuuntele koko albumi Spotifysta tai esittäjien kommentein YouTubesta.
Carole Kingin musiikkiin pohjautuva musikaali Beautiful on ollut vuoden 2014 suurimpia Broadway-menestyksiä. Kingin elämäntarina teini-ikäisestä laulunkirjoittajasta maailmankuuluksi laulajatähdeksi kerrotaan Kingin ja hänen kumppaninsa Gerry Goffinin  kirjoittamien laulujen avulla. Omat sävelensä ja tarinansa musikaaliin tuovat toisen lauluntekijäpariskunnan Cynthia Weil ja Barry Mann laulut. Hienoa musiikkia sisältävä musikaali saa Lontoon ensi-iltansa alkuvuodesta 2015.

Kuten blogini lukijat ovat huomanneet, Carole King ja hänen 1970-luvulla alkanut soolouransa ovat levysoittimeni vakio-ohjelmistoa. King tunnetaan parhaiten vuonna 1971 julkaistusta albumistaan Tapestry, joka on edelleen yksi maailman myydyimmistä pop-levyistä. 1960-luvulla King tuli kuitenkin tunnetuksi muille artisteille yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa kirjoittamistaan hiteistä. Tämä osa hänen urastaan on tullut minulle rakkaaksi vasta myöhemmin. Kingin elämä ja ura iloineen ja murheiheen sai ensi-iltansa musikaalin muodossa Broadwaylla alkuvuodesta 2014. Pitkän etäisyyden vuoksi tyydyin lippujen ostamisen sijaan hankkimaan musikaalin soundtrack-cd:n, joka osoittautui odotuksiakin paremmaksi korvikkeeksi.

Näytelmän Beautiful - The Carole King musical avainkohta sijoittuu vuoteen 1960, jolloin 18-vuotiaan Kingin säveltämästä ja pari vuotta vanhemman Goffinin (jonka kanssa avioitunut King oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa aiemmin samana vuonna) sanoittamasta Will you love me tomorrow -kappaleesta tuli Goffin/Kingin ensimmäinen listaykkönen tyttöyhtye The Shirellesin esittämänä. Musikaalissa kappale kuullaan sekä Kingiä esittävän Jessie Muellerin versiona (joka muistuttaa sovitukseltaan Kingin Tapestry-albumilla julkaisemaa versiota) että The Shirellesiä näyttelevän mustan naiskolmikon esittämänä. Musikaalin virallisen YouTube-kanavan videosikermässä nähdään ja kuullaan pätkät molemmista versioista.
Will you love me tomorrow ei jäänyt Goffinin pariskunnan ainoaksi hitiksi tai edes ainoaksi listaykköseksi. 1960-luvun aikana he kirjoittivat kymmeniä hittejä eri artisteille ja USA:n listan ykköspaikan valloitti näistä neljä. USA:n listan kärkeen nousi muiden muassa the Loco-motion, jonka laulajaksi pestattiin Goffinin ja Kingin lastenhoitaja Eva Boyd. Vaikka kappale jäi Little Evan ainoksi hitiksi, se on yksi Carole Kingin levytetyimmistä kappaleista (King itse sisällytti kappaleen albumilleen Pearls ja hän on esittänyt sen useasti konserteissaan.). 
Beautiful-musikaalissa esiintyy myös toinen tunnettu lauluntekijäpariskunta. Samalle kustantajalle Goffin/King-parin kanssa lauluja kirjoitti aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. Vaikka pariskunnat kilpailivat verisesti seuraavasta hittisinglestä, he olivat siviilielämässä toistensa lähimmät ystävät.

Musikaalissa esitetään Mann/Weil-pariskunnan suurimman hitin syntyhistoria. Säveltäjä Barry Mann (jota esittää Jarrod Spector) ei saa laulua You've lost that loving feeling toimimaan, kunnes sanoittaja Cynthia Weil (Annika Larsen) ehdottaa sävellajin laskemista ja esittäjäksi miesduo the Righteous Brothersia. Tuloksena laulu, josta tuli amerikkalaisen television ja radion 1900-luvun soitetuin kappale.
Menestyvän säveltäjäparin perheidylli alkoi murtua, kun Gerry Goffin turhaantui keskiluokkaiseen lähiöelämään ja sen sovinnaisiin rajoituksiin. The Monkees -yhtyeelle kirjoitetussa laulussa Pleasant Valley Sunday Goffin kuvaa amerikkalaisen ihanneperheen kulissia suorin sanoin. Kitkerät sanat ja Kingin iloinen melodia tekivät kappaleesta poikkeuksellisen hitin. Musikaalissa laulun esittää Goffin (Jake Epstein) yhdessä rakastajattarensa kanssa. Myös tätä laulua sen säveltäjä Carole King on esittänyt konserteissaan vielä 2000-luvun puolella.
Goffinin uskottomuuden lisäksi Carole Kingin maisemaa tummensi myös Goffinin ongelmat huumeiden ja mielenterveyden kanssa. Musikaalin synkkiin käänteisiin tuo kaivattavaa helpotusta Barry Mannin ja Cynthia Weilin suhteen kepeämpi kuvaus ja musiikki. Musikaalin yksi parhaista tulkinnoista (ja ainoa selkeä rock-kappale) on Mannia esittävätn Jarrod Spectorin tulkinta the Animals-hitistä We gotta get out of this place. Laulusta tuli aikoinaan Vietnamissa taistelleiden sotilaiden tunnuslaulu.
Täysin ilman kriisejä ei Mann/Weil parinkaan ollut, mutta muutamista parisuhteen karikoista selvittyään pari on pysynyt yhdessä näihin päiviin saakka. Cynthia Weil ja Barry Mann ovatkin olleet aktiivisesti mukana Beautiful-musikaalin teossa (ja myös albumin YouTubessa julkaistulla kommenttiraidalla).

Musikaalin päähenkilölle suhtautuminen itsestä kertovaan näytelmään on ollut vaikeampaa. Näytelmä ehti pyöriä Broadwaylla kolmen kuukauden ajan ennenkuin Carole King uskaltautui sitä katsomaan tuntemattomaksi naamioituneena. Esityksen päätteeksi King yllätti musikaalin näyttelijät täydellisesti nousemalla lavalle heidän kanssaan.

Myös itse näytelmässä King joutuu kohtaamaan tuskallisen menneisyytensä. Äänittäessään toista sooloalbumiaan Tapestry hän epäröi laulaa entisen miehensä kanssa kirjoittamaa, alunperin Aretha Franklinin levyttämää kappaletta Natural woman. Jessie Muellerin esittämä kappale muistuttaa sovitukseltaan enemmän Franklinin versiota kuin Kingin levyttämää versiota, mutta tämä sallittakoon taiteellisen vapauden nimissä.
Ylitettyään oman arkuutensa ja menneisyytensä haamut Carole Kingin sooloura alkoi toden teolla. Tapestry-albumista tuli suurmenestys ja se piti maailman myydyimmän naislaulajan albumin titteliä aina Whitney Houstonin Bodyguard -levyn julkaisuun asti. King ei enää ollut riippuvainen Gerry Goffinin lyriikoista, vaan hän oli oppinut kirjoittamaan itse omat laulutekstinsä.

Goffin puolestaan jatkoi menestyvänä sanoittajana kirjoittaen tekstit muun muassa hitteihin Saving all my love for you (Whitney Houston) ja Nothing's gonna change my love for you (Glenn Medeiros). King ja Goffin pysyivät hyvinä ystävinä ja kirjoittivat yhdessä lauluja Goffinin vuonna 2014 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Musikaali päättyy Tapestry-albumin julkaisuun. Albumilla julkaistu musikaalin nimikappale Beautiful (jonka tekstin King kirjoitti itse) julistaa Kingin uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa.
Beautiful - The Carole King musical:in äänite on niin onnistunut ja viihdyttävä, että koen että olen nähnyt koko näytelmän, vaikka en Brodwayn lähellä ole koskaan käynytkään. Levyllä ei ole yhtään täyteraitaa, vaan jokainen hetki on hittitavaraa Goffin/Kingin tai Mann/Weilin aarteistosta, joten esimerkkikappaleiden valinta tähän blogiinkin oli vaikeaa. Levy toimii parhaiten kokonaan kuunneltuna.

Yhdysvalloissa suuren suosion saanutta musikaalia valmistellaan parhaillaan Lontoon West Endin ensi-iltaa varten, jonka on määrä tapahtua helmikuussa 2015. Ehkä pääsen katsomaan musikaalin siellä.

Lue myös:




Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

lauantai 13. syyskuuta 2014

209. Marie Fredriksson: Nu! (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Syöpädiagnoosin ja kuntoutumisen jälkeen Roxetten laulusolistina maailmalla tunnettu Marie Fredriksson jatkoi soolouraansa verkalleen. Vuonna 2013 Fredriksson palasi radioaalloille seitsemän vuoden tauon jälkeen ruotsinkielisellä sooloalbumilla. Uusi levy osoitti että Fredrikssonilla oli edelleen sanottavaa. Vaikka Fredriksson ei aiemmista albumeistaan poiketen säveltänyt itse uuden levyn lauluja, oli se erinomainen uusi luku Roxette-tähden laadukkaalla soolouralla.

Marie Fredrikssonilla oli takanaan menestyksekäs sooloura jo ennen Roxetten maailmanmenestystä, ja hän halusi jatkaa uraansa myös rankkojen syöpähoitojen jälkeen. Aiemmin esittelemäni englanninkielinen albumi The Change oli samanaikaisesti synkkä ja toiveikas paluu parrasvaloihin ja sitä seurannut Min bäste vän huomattavasti kevyempi kokoelma coverversioita.

Fredriksson palasi yhteen vanhan ystävänsä Per Gässlen kanssa. Kahden Roxette-albumin ja maailmankiertueen jälkeen Fredriksson koki olevansa valmis uuden sooloalbumin tekoon. Albumin ensimmäinen single jatkoi suoraan siitä, mihin The Change oli jäänyt.
Kom vila hos mig -kappaleessa yhdistyy The Change -albumin tapaan tiukka rockmainen ilmaisu, mutta silti toiveikas melodia ja teksti. Laulun sävelsi ja sanoitti aviomies ja tuottaja Mikael Bolyos, joka tekstissään selkeästi palasi pariskunnan rankkoihin vuosiin, jolloin Fredriksson oli lähellä kuolemaa.

Vaikka Fredrikssonin maailmanmenestys perustuu englanninkielisiin Roxette-hitteihinsä, osoittaa tämä(kin) soololevy, kuinka paljon parempi tulkitsija hän on omalla äidinkielellään. Hyvänä esimerkkinä artistin taidoista on kappale Bara tre ord, jonka hienon tekstin kirjoitti yksi Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista Kenneth Gärdestad. Aviomies vastasi tälläkin kertaa musiikista.
Aiemmin soololevyjensä lähes kaikki kappaleet säveltänyt Marie Fredriksson jätti tällä kertaa levyn sävellystyön lähes kokonaan Bolyosin harteille. Oliko syynä sitten Roxetten paluu lavoille tai kahden teini-ikäisen lapsen täysipäiväinen äitiys, niin uudelle albumilla ei ole kuin yksi Fredrikssonin sävellys. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä uudet laulut sopivat laulajalleen erinomaisesti. Rockkitara ja Fredrikssonin vetoava ääni sulautuvat hienosti yhteen myös kappaleessa Det är nu.
Levyn kannesta ja YouTube:sta löytyvistä livetallenteista näkee selvästi, että syöpä ja sen hoidot ovat jättäneet jälkensä 56-vuotiaaseen laulajaan. Hänen ääneensä on kuitenkin vastaavasti tullut uutta syvyyttä ja tummuutta, mitkä osaltaan tekevät uudesta levystä puhuttelevan kokonaisuuden.
Uusi albumi sai ruotsalaislehdistöltä hiema varauksellisen vastaanoton, mutta minulle levy on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon enemmän Marie Fredriksson on ruotsinkielisenä sooloartistina kuin menestysbändi Roxetten toisena jäsenenä. Laulaja oli myös itse innoissaan levystään ja konsertoi runsaasti ympäri Ruotsia kevään 2014 aikana.

Valitettavasti hänen soolouransa on Suomessa jäänyt tuntemattomaksi, joten kiertue ei yltänyt tänne asti. Meillä Fredriksson nähdään seuraavan kerran Roxetten lokakuussa alkavan maailmankiertueen merkeissä. Peräti 11 Venäjälle buukatun konsertin jälkeen Roxette yhtye esiintyy meillä kahdesti marraskuun puolella Helsingissä ja Turussa.

Suosittelen kuitenkin kaikille Marien soololevyjä, joita olen tässä blogissa esitellyt aiemmin neljä. Nu jatkaa tätä albumisarjaa kunniakkaasti.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 30. joulukuuta 2013

198. Sting: The last ship (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Satama-alueella lapsuutensa viettänyt Sting käsitteli telakka- ja satamaelämää albumillaan Soul Cages. Hän ei kuitenkaan saanut aihetta silloin valmiiksi, vaan kirjoitti aiheesta näytelmän, jonka ensi-iltaa odotetaan vuonna 2014. Stingin ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä soololevy kymmeneen vuoteen sisältää musiikkia tästä näytelmästä. Se on tunnelmallinen ja puhutteleva ajankuva laman runtelemasta telakkakaupungista, joka valmistautuu viimeisen laivan rakentamiseen.

Stingin viimeisin "tavallinen" soololevy julkaistiin vuonna 2003. Sacred heart -albumin jälkeen Stingin äänitetty tuotanto sisälsi kokeiluja klassisen ja keskiaikaisen musiikin parissa. Voidaan tosin kysyä onko edes tänä vuonna julkaistu The Last ship -albumi "perinteinen" rock-albumi, vaikka se ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen koostuukin Stingin omista sävelmistä.

Last ship on albumin lisäksi Stingin kirjoittama musiikkinäytelmä, jonka on tarkoitus saada ensi-iltansa ensi vuonna. Näytelmä jatkaa samojen teemojen parissa, joita Sting käsitteli albumillaan Soul cages (jota käsittelin blogissani numerolla 195). Näytelmä vie meidät 1960-luvun brittiläiseen telakkakaupunkiin. Telakkaa ollaan sulkemassa, ja työtenkijät valmistautuvat rakentamaan telakan viimeistä laivaa, josta työn lisäksi tulee vertauskuva koko kaupungin ja kaupungin asukkaiden unelmista ja toiveista.
Jo Soul cages -albumilla Sting osoitti tarinankertojan lahjansa. The Last Ship näyttää etteivät nämä taidot ole minnekään kadonneet. Levyn laulut ovat selvästi alisteisia tarinalle, joten levyllä ei juurikaan kuulla moderneja tai edes semi moderneja rock-kappaleita. Lähimpänä perus-Stingiä on ehkä singlenä julkaistu And yet, jota ainakin tässä vaiheessa on vaikea liittää levyn telakkateemaan.
Kuusikymppiseksi ehtinyt Police-basisti kuullostaa levyllä siltä, kuin hän olisi odottanut vuosikymmeniä saadakseen laulaa levyn laulut ja kertoa kertomuksen. Herkkä August winds on esimerkki siitä, kuinka hän myös lauluntekijänä taitaa edelleen kauniin balladin kirjoittamisen
The Last Ship -albumin ongelma, ainakin minulle, on siinä että levyn kansilehdessä ei kerrota mitään samannimisen näytelmän juonesta eikä siitä, mitkä lauluista suoraan liittyvät näytelmään ja mitkä eivät. Monista lauluista kuitenkin saa selkeän kuvan, että ne ovat osa isompaa kerronnallista kokonaisuutta. Kuulija jää kaipaamaan lisää tietoa: kenestä laulut kertovat, mitä näytelmässä tapahtuu ja miten se päättyy. Tällainen kappale on muun muassa kappale Language of birds, jonka teksteissä on suoria viittauksia Soul Cages -albumiin ja sen aloittavaan, niin ikään telakkatyöläisistä kertovaan Island of souls -kappaleeseen.
Suoraan näytelmään tuntuu viittaavan myös kappale Practical arrangement, jossa Stingin esittämä rakastunut mies (telakkatyöläinen?) yrittää vakuuttaa itsenäistä yksinhuoltajaäitiä muuttamaan yhteen kanssaan. Albumin erikoispainokselta löytyy kappaleen duettoversio, jossa Jo Lawry laulaa naisen vuorosanat tuoden kappaleeseen sen kaipaamaa kaksitasoisuutta.
Jo Lawryn esittämän telakan sairaanhoitajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin lisäksi levyltä löytyy myös muita "henkilöhahmoja". Jimmy Nail esittää kappaleissa telakan työnjohtajaa (jota kuullaan kappaleessa What have we got sekä erikoispainokselta löytyvässä näytelmän avauskappaleessa The Shipyard). Levyllä esiintyy myös brittiläinen folkyhtye The Unthanks, jonka jäsen Becky Unthank duetoi Stingin kanssa kappaleen So to speak. Kappaleessa Sting esittää telakan voipunutta pappia (?) joka sairaalavuoteella pohtii tulevaisuuttaan. Unthank (sairaanhoitaja?) tuo oman, nuoren naisen näkökulman asiaan.
The Last Ship on miellyttävä ja puhutteleva levy, josta on hyvin vaikea löytää heikkoja lenkkejä. Kun itse musiikissa ei ole vikaa, on moitittavaa haettava sen ulkopuolelta. Äsken mainittu So to speak on hyvä esimerkki kappaleesta, joka miellyttää musiikillaan mutta jättää tekstillään kuulijan hämmennyksen valtaan. Ketä ovat Father O'Brien ja Meg, jotka on merkitty laulun esittäjiksi, ja miten he liittyvät tarinaan suljetun telakan viimeisestä laivasta? Levyn kansilehti ei anna tähän vastausta.

Toinen moite koskee levyn julkaisua. The Last ship on julkaistu kolmena painoksena. Normilevyn lisäksi albumista löytyy Deluxe version ja rajoitetusti saatavilla oleva Super Deluxe package, jotka sisältävät selkeästi näytelmään sävellettyjä lauluja. Nämä kappaleet ovat selvästi kuitenkin osa hienoa musiikkikokonaisuutta, joten on sääli että ne jäävät suurelta osalta levyn ostajista kuulematta.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin hyvä mieli siitä, että Sting on jatkanut uraansa näin hienolla musiikkikokonaisuudella. Toivottavasti myös näytelmä on yhtä laadukas.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 15. marraskuuta 2013

191. Paul McCartney: New (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Kun kuulin, että Paul McCartney on tekemässä uutta rock-albumia, olin varsin skeptinen, sillä hänen edelliset albuminsa eivät saaneet minua lainkaan innostumaan. Kuitenkin 71-vuotias rokkipappa veti maton ennakkoluulojeni alta. Hänen 16. albuminsa yllättää kokeilevalla asenteellaan ja puhtaalla energiallaan. Näin tuoretta albumia ei McCartneyltä ole kuultu vuosikymmeniin. 

Flaming pie -albumia seuranneet Paul McCartneyn sooloalbumit jättivät minut yhtä välinpitämättömiksi kuin hänen Wings-albuminsa. Paul oli edelleen soitivirtuoosi, tuottelias säveltäjä, mutta Driving rain, Chaos and creation in the back yard ja Memory almost full tuntuivat kovin rutiininomaisilta kokoelmilta, joista puuttui se jokin, joka olisi saanut minut innostumaan.

Viime vuonna julkaistu vanhoja iskelmiä sisältänyt Kisses on the bottom antoi jo ymmärtää, että McCartney olisi hyväksynyt ikänsä ja jättänyt rock'n'roll-vuodet kokonaan taakseen. Frank Sinatra -tyyppinen vanhan miehen tunnelmointi ja iän haurastama lauluääni eivät valmistaneet siihen, mitä uusi, osuvasti nimetty albumi toisi tullessaan.
New ja sen toinen singlejulkaisu Queenie eye osoittavat, että Paul McCartneyllä ei ole aikomustakaan siirtyä täysipäiväiseksi papaksi. Vanhasta liverpoolilaispoikien katuleikistä nimensä saanut laulu rokkaa kuin the Beatles parhaimmillaan ja sen musiikkivideosta näkee, että Maccalla on hauskaa.

Queenie eye ei ole levyn ainoa kurkistus nuoruuteen. Laulussa Early days Paul muistelee nuoruuttaan John Lennonin kaverina ja viittaa kintaalla kaikille niille "totuuksille", joita kirjailijat, toimittajat ja muut besservisserit ovat heidän elämästään kirjoittaneet. "Kuinka te voisitte tietää mitä me teimme, te ette olleet paikalla".
Entisten aikojen muistelusta päästään hyvin tämän päivän konserttilavalle. Edelleen säännöllisesti konsertoiva McCartney lisäsi albumille kappaleen varta vasten liveyleisöä ajatellen. Vetävään Everybody out there -kappaleeseen hän on tehnyt osuuksia varta vasten konserttien sing-along hetkiä varten. Nyt kaikki mukaan!
Epäonnisen, riitaisaan eroon päättyneen toisen avioliittonsa jälkeen McCartney tutustui amerikkalaiseen Nancy Shevelliin, jonka kanssa hän meni naimisiin kaksi vuotta sitten. Uudelta albumilta löytyy monta suoraa ja epäsuoraa rakkaudentunnustusta Shevellille. Kappaleessa Looking at her Paul kehuu vaimoaan ja kertoo kuinka hän mustasukkaisesti seuraa muiden miesten vaimoonsa kohdistamia katseita. Kappale kuullostaa perinteiseltä balladilta, jonka kertosäkeen lopussa on kuitenkin mukava koukku, joka erottaa sen muista rakkauslauluista. Tämänkaltaiset yllätykset tekevät koko albumista mielenkiintoisen kuuntelukokemuksen.
Paul McCartneyn uusi albumi sai heti innostuneen vastaanoton sekä uskollisilta faneilta ja vähemmän uskollisilta kriitikoilta. Erityisesti kiitosta sai levyn moderni tyyli, josta on osittain kiittäminen uuden sukupolven tuottajia (Paul Epworth, Giles Martin, Ethan Johns ja Mark Ronson).  Uudet yhteistyökumppanit saivat Maccan selvästi innostumaan, ja levy eroaa soundeiltaan selvästi McCartneyn muista albumeista.

Eikä hyvistä lauluistakaan ole pulaa. Hienoja kappaleita on riittänyt myös levyn Extended editionin bonuskappaleiksi. Hyvänä esimerkkinä erikoispainokselta löytyvä Turned out, joka on kuin kunnianosoitus vuonna 2001 kuolleelle George Harrisonille.
Kriitikoiden ja ostavan yleisön lisäksi New sai erinomaisen vastaanoton newyorkilaisen Fab 4 free 4 all podcastin panelisteilta. Kuuntele heidän review & analysis -ohjelmansa täältä.

On erittäin mielenkiintoista nähdä, mitä yli 50 vuoden uran tehnyt Paul McCartney tekee seuraavaksi. Toivottavasti hänellä on vielä monia tuotteliaita vuosia edessäpäin.

Lue myös:



Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

186. Carole King: I believe in loving you (single 2013)

Carole King on jatkanut aktiivista toimintaansa vaikka 70-vuotta tuli täyteen vuosi sitten. Innoituksen uuteen singleen King sai kuullessaan lauluntekijä Hal Davidin kuolemasta. King oli reilut kymmenen vuotta sitten kirjoittanut laulun I believe in loving you Davidin kanssa, ja nyt hän päätti että oli aika levyttää se. Tytär Louise Goffinin tuottama single on lämminhenkinen rakkauslaulu, joka ei mullista maailmaa mutta laulu paikallaan Carole Kingin satoja lauluja ja kymmeniä levyjä kattavassa tuotannossa. 

Itse Carole Kingin suurena ihailijana en enää odottanut 71-vuotiaalta artistilta uutta levyä. Yllätyinkin iloisesti, kun single I believe in loving you ilmestyi iTunesin myyntilistalle. CD-muodossa singleä ei enää julkaistu, mutta hyvin nopeasti bitit siirtyivät Internetin läpi työasemalleni ja sieltä cd-aihiolle. Kannen rakensin Kingin kotisivuilta löytyvien kuvien perusteella ja levyn sijoitin muiden Carole King -levyjen sekaan cd-kaappini parhaalle hyllylle.

55 vuotta edellisessä kirjoituksessa esittelemäni ensilevyn jälkeen lauluja kirjoittavasta teinitytöstä on tullut tyylikkäästi harmaantunut isoäiti, joka ei ole vielä halunnut siirtyä eläkkeelle. Levynmyynti ei enää nouse samoihin miljoonalukuihin kuin 1960- ja 70-luvuilla, mutta se ei Carole Kingiä ole häirinnyt. Tuoreessa muistelmakirjassaan Natural woman King kuvailee kuinka hienoa on edelleen nousta lavalle esiintymään sille pääosin keski-ikäiselle yleisölle, joka on seurannut hänen uraansa levystä ja vuosikymmenestä toiseen.

I believe in loving you -kappaleen ensiesitys ei olisi voinut saada arvovaltaisempaa yleisöä. Keväällä Carole Kingille myönnettiin arvostettu Library of Congress Gershwin Prize for Popular Song, jonka aiemmin ovat saaneet Paul Simon, Stevie Wonder, Burt Bacharach, Hal David ja Paul McCartney. Presidentti Barack Obama luovutti palkinnon toukokuussa Valkoisessa talossa, ja tässä tilaisuudessa King kappale esitettiin julkisesti ensimmäisen kerran..
Carole King oli säveltänyt laulun yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Tekstin kirjoitti lauluntekijäkollega Hal David, joka tunnetaan yhteistyöstä Burt Bacharachin kanssa. King levytti laulun syksyllä 2012 kuolleen Davidin muistoksi ja hän kutsui singlen tuottajaksi tyttärensä Louise Goffinin. Laulun musiikkivideota varten artisti pyysi fanejaan lähettämään omia hääkuviaan ja lopputuloksena on liikuttava kuvakollaasi, josta valitettavasti puuttuvat Kingin omat hääkuvat. 
Suurta hittiä Carole Kingin uran 30. singlestä ei tullut, mutta se on mielestäni erinomainen esimerkki hänen ajattomasta tavastaan säveltää rakkauslauluja ja siitä, kuinka hänen sävelkynänsä on edelleen terävä 55 vuotta, satoja hittejä ja kymmeniä albumeja ensilevyn jälkeen. Vuosikymmenet eivät juurikaan kuulu Kingin äänessä, tuhansien artistien levyttämistä King-hiteistä huolimatta hän itse on mielestäni edelleen omien sävellystensä paras tulkki.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 20. syyskuuta 2013

183. Agnetha Fältskog: A (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Agnetha Fältskog yllätti faninsa keväällä 2013 julkaisemalla ensimmäisen soololevynsä yhdeksään vuoteen. Tällä kertaa ei ollut kysymys vanhojen hittien lämmittelystä, vaan vaalea Abba-tähti julkaisi albumillisen aivan uusia lauluja. Erinomaisen levyn ja hienojen laulujen taustalla vaikuttivat nykypopin kärkinimet, ja tällä kertaa levyltä löytyi myös ensimmäinen Agnetha Fältskog -sävellys lähes 30 vuoteen.

En varmasti ollut ainoa joka suhtautui epäillen uutiseen uudesta Agnetha Fältskog -albumista, jonka tuottaisivat Jörgen Elofsson ja Peter Nordahl. Mitä annettavaa ruotsalaistuottajilla, jotka tunnetaan Britney Spearsin ja Westlifen tyylisille ysäripoppareille tekemistään hiteistä, olisi pitkän uran tehneelle kokeneelle laulajalle? Ennakkoluuloni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, kahden popsukupolven yhteistyö toimi erinomaisesti.
Uuden albumin ensimmäinen single on tuotannoltaan yllätyksetön, mutta sisällöltään hyvin Fältskogin näköinen kappale, jossa laulaja yrittää toipua päättyneestä ihmissuhteesta. Ystävät kehottavat jatkamaan elämää, pitämään hauskaa ja unohtamaan menneet, mutta surua ja tuskaa ei voi paeta. Surullisista rakkauslauluista koko uransa ajan tunnettu Fältskog on tälläkin kertaa omimmillaan tämänkaltaisia tekstejä tulkitessaan.

Agnetha Fältskogin soolouraa voisi kutsu on-off-uraksi. Ennen Abbaa Fältskog levytti tiiviisti, 21-vuotiaana hänellä oli takanaan jo neljä julkaistua albumia. Abban noustessa maailmanmaineeseen ei soolouralle ollut aikaa. Kun kolmen Abban hajoamisen jälkeen julkaistun sooloalbumin menestys ei ollut odotusten kaltainen, Fältskog vetäytyi julkisuudesta kokonaan. Lyhyt paluu radioaalloille tapahtui vuonna 2004 coveralbumin My colouring book muodossa, mutta Fältskog antoi ymmärtää harvoissa levyn tiimoilta antamissaan haastatteluissa, että paluu oli vain väliaikainen.

Yhdeksän vuotta elämänkokemusta rikkaampana Fältskog oli tänä vuonna valmiimpi kohtaamaan häntä rakastavan yleisön sekä lehdistön, jonka kanssa hänellä on koko uransa ajan ollut hyvin vaikea suhde. Uuden levyn tiimoilta hän antoi haastatteluja eri maiden lehdille ja televisioyhtiöille, matkusti Lontooseen levyään markkinoimaan ja osallistui jopa yhteispohjoismaiseen talk-show'hun Skavlan.

Ja mikäpä hyvää levyä oli promotoidessa. Elofsson ja Nordahl käyttivät aikaa Fältskogin taivuttamiseen studioon ja tekivät kaikkensa, että materiaali oli laulajalegendalle mieleen. Kappale I was a flower on yksi parhaita esimerkkejä siitä, kuinka tuottajat ymmärsivät artistiaan. Surullisen rakkaustarinan loppuminen on aihe, jonka tulkinnassa Fältskog on aina uransa ensimmäisestä hitistä lähtien ollut parhaimmillaan.
Kun tieto Agnetha Fältskogin uudesta albumista julkaistiin kerrottiin, että hän laulaisi albumilla dueton Gary Barlow'n kanssa. "Abba ja Take That -tähdet yhdessä!"-uutinen sai kulmani jälleen kerran kurtistumaan, mutta tälläkin kertaa pelkoni osoittautuivat vääriksi. Laulun yhdessä Elofssonin kanssa säveltänyt Barlow oli karistanut äänestään pahimmat poikabändimaneerit, ja laulajien äänet soivat hienosti yhteen siitäkin huolimatta, että laulajat tapasivat toisensa vasta albumin julkaisun jälkeen.
Albumin usean erinomaisen balladin joukossa on myös ysäridiskoa kappaleen Dance your pain away muodossa, mutta itse pidän sitä varsin väkinäisenä yrityksenä herättää henkiin Voulez-vous-albumin bailuhenkeä. Kappale kuitenkin julkaistiin singlenä ja se on saanut paljon suosiota etenkin gay-piireissä.

Soolouransa alkupuoliskolla Fältskog oli varteenotettava lauluntekijä säveltäen viiden ruotsinkielisen albuminsa kappaleista suunnilleen puolet. Abban hajottua Fältskog on julkaissut vain muutaman oman sävellyksensä, näistä viimeisin on lähes kolmenkymmenen vuoden takaa. Uuden albumin tuottajat saivat onneksi taivuteltua Fältskogin tarttumaan sävelkynään, ja tuloksena oli yksi levyn parhaista kappaleista. Tekstin levyn päättävään lauluun kirjoitti Jörgen Elofsson.
Uuden vuosituhannen ammattilaiset ja viime vuosituhannen legenda saivat aikaan yhden kaikkien aikojen parhaista come back -albumeista. Nyt on jännä nähdä, onko Agnethan paluu pysyvä, saadaanko häneltä uutta musiikkia lähivuosien aikana vai pitääkö meidän odottaa seuraavat yhdeksän vuotta. Vai jääkö legenda tyytyväisenä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivistään?

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 18. joulukuuta 2012

150. Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Näin joulun alusviikolla on sopiva esitellä hieman tämän vuosíkymmenen puolella syntynyttä joulumusiikkia. Vaikka lähes kaikki Annie Lennoxin joululevyn kappaleet ovat perinteisiä joululauluja, on vanha Eurythmics-tähti muokannut lauluja uuteen uskoon lisäämällä moderneja soundeja ja afrikan rytmejä. A Christmas Cornucopia on niitä harvoja popartistin tekemiä joululevyjä joita jaksan kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Olen aina karsastanut iskelmä-, pop- ja rock-tähtien joululevyjä. Niissä usein artistit poistuvat omasta musiikkimaailmastaan ja kuorruttavat puhki ylisoitetut jouluklassikot kliseisillä jousiorkestereilla ja kulkusten kilinällä. Harvat artistit ovat uskaltaneet ottaa nämä kaikkien tuntemat joululaulut ja muokata ne omalle tyylilleen uskollisesti muotoon joka miellyttää niin artistin perinteistä fanikuntaa ja musiikkiyleisöä yleisemminkin. Tässä Annie Lennox on onnistunut erinomaisesti.

A Christmas Cornucopian (=joulun runsaudensarvi) lauluista useimmat ovat suomalaisille vähän tuntemattomampia. Tämä tekee Lennoxin versioista entistäkin mielenkiintoisempia. Esimerkiksi levyn aloittava Angels from the realms of glory kuullostaa uudelta Lennox-kappaleelta, jouset ovat kuin suoraan kappaleesta Walking on broken glass ja enkelikuoro tuo mieleen Eurythmicsin vanhan There must be an angel-hitin. Laulun teksti ja viimeistään kertosäkeen Gloria in excelsis Deo -kuoro muistuttavat, että kysymyksessä on kuitenkin perinteinen joululaulu.
Englantilaisille tutumpi joululaulu on myös God rest ye merry gentlemen. Laulaja täydentää muuten varsin perinteistä tulkintaa tinapilleillä, afrikkalaisilla rummuilla ja haitarilla, joita Lennox myös itse soittaa.
Lennox osoittautuu tällä levyllä varsinaiseksi multi-instrumentaliksi. Hänen soitinlistastaan löyty useita erilaisia puhaltimia, lyömäsoittimia ja koskettimia. Hän myös osaltaan vastaa kappaleiden jousisovituksista. Varsinainen eri soittimien runsaudensarvi on kappale As Joseph was a walking. Lennoxin lisäksi levyllä moninaisia instrumentteja soittavat tuottaja Mike Stevens, äänittäjä Mark Stevens ja rumpali Barry van Zyl. Levyn monissa kappaleissa esiintyy afrikkalainen lapsikuoro.
Joululevynsä kansitekstissä artisti kertoo, että joululla ei ole hänelle uskonnollista merkitystä. Joululaulut ovat Annie Lennoxille kuitenkin tärkeä osa elämää ja tätä vuodenaikaa. Lennoxin suhdetta jouluun kuvaa hyvin levyn päättävä Universal child. Se ei varsinaisesti ole mikään joululaulu, vaan äidin rakkauslaulu vastasyntyneelle lapselleen. Laulun sanoman voi hyvin ajatella niin Jeesuksen äidin kuin maailman kaikkien muiden äitien (ja miksei isienkin) sydämelle.
A Christmas Cornucopia saa inspiraationsa brittiläisestä joululauluperinteestä, levyn kappaleista ainoastaan Jouluyö juhlayö on yleisesti Suomessa laulettu joululaulu. Osittain juuri tämän vuoksi albumi on piristävä poikkeus muiden pop-, iskelmä- ja rocktähtien joululevyistä.

Hienointa levyssä on kuitenkin se, että Annie Lennox on tehnyt sen savalla vakavuudella ja kunnianhimolla kuin muutkin levynsä. Arvostan tätä skottilaislaulajaa entistäkin enemmän.
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

lauantai 13. lokakuuta 2012

135. The Beach Boys: That's why God made the radio (2012)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Harvassa ovat ne rock- ja popyhtyeet jotka voivat juhlistaa 50 vuotispäiväänsä uutta musiikkia sisältävällä albumilla, joka ei juurikaan kalpene noiden vuosikymmenten aikana tehtyjen muiden levyjen rinnalla. Kun The Beach Boys yhtyeen elossa olevat alkuperäisjäsenet unohtivat riitansa ja yhdistivät voimansa uuden albumin tekoon, ei moni jaksanut uskoa että levy olisi kovinkaan kaksinen. Brian Wilson, Mike Love, Al Jardine, Bruce Johnstone ja David Marks kuitenkin yllättivät. Ei uusi albumi ihan Pet Sounds ole, mutta selkeästi yhtyeen paras levy 40 vuoteen.

The Beach Boysin levytysurassa 1970-luvun puolivälistä eteenpäin ei juurikaan ollut hurraamista. Kokoelmalevyt myivät edelleen, ja yhtye oli suosittu live-esiintyjä, mutta vuoden 1988 ykköshittiä, Coctail-elokuvassa esitettyä Kokomoa lukuunottamatta ei levyiltä juuri mainitsemisen arvoisia kappaleita löydy. Suurimman osan tuosta ajasta yhtyeen sielu Brian Wilson osallistui yhtyeen toimintaan vain satunnaisesti. Ristiriidat yhtyeen jäsenten, erityisesti Mike Loven ja Al Jardinen välillä hajoittivat yhtyeen ajoittain kahdeksi eri kiertäväksi ja yhtyeen nimestä riiteleväksi muusikkoryhmäksi. Dennis ja Carl Wilsonin kuolemia 1983 ja 1998 pidettiin viimeisenä niittinä yhtyeen arkkuun.

Asiat eivät kuitenkaan olleet niin huonosti. Brian Wilson pääsi 1990-luvulla irti päihderiippuvuudesta sekä häntä kyseenalaisin menetelmin kuntouttaneesta terapeutista ja alkoi jälleen tosissaan tehdä musiikkia. Vuonna 2011 vihdoin loppuun saatettu, vuonna 1966 aloitettu Smile-albumiprojekti toi yhtyeen elossaolevat jäsenet yhteen ja he päättivätkin jättää syrjään henkilökohtaiset ristiriitansa ja levyttää yhdessä yhtyeen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Laulut kirjoitti pääosin yhtyeen suurista hiteistä alun perin vastannut Brian Wilson joka myös tuotti albumin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Alkuperäisten jäsenten Wilsonin, Loven ja Jardinen lisäksi mukaan tuli 1960-luvun puolivälissä kiertueilta pois jääneen Brian Wilsonin korvannut Bruce Johnston ja ensimmäisillä levyillä kitaraa soittanut David Marks.

Levyn ensimmäinen julkisuuteen päästetty kappale That's why God made the radio antoi lupauksia laadukkaasta levystä. Häpeilemättömän nostalginen kappale palaa takaisin kultaisille 1950- ja 1960-luvuille, jolloin autojen monoradiot toivat päivän uudet hitit nuorten kuulijoidensa korviin.
The Beach Boysin edellinen uutta musiikkia sisältänyt cd julkaistiin 20-vuotta sitten. Tätä Summer in paradise -albumia pidetään yleisesti yhtyeen kaikkein aikojen huoinpana levynä, joten hyppäys vuodesta 1992 tähän päivään on huima. Brian Wilson osoittaa jo avauskappaleella, että hän osaa edelleen säveltää, ja yhtyeineen hän todistaa myös sen hämmästyttävän tosiseikan, että 70-vuotiaiden miehenköriläiden äänet soivat yhtä puhtaina ja lähes yhtä kirkkaina kuin niillä kaksikymppisillä, jotka tekivät ensilevynsä vuonna 1962.
Yhtyeen laulusoundissa suurin puute on Carl Wilsonin hunajaisen kaunis tenoriääni, joka oli yhtyeen vahvimpia tuntomerkkejä. Vuonna 1998 syöpään kuollut Wilsonin veljessarjan nuorin esiintyi yhtyeen kanssa loppuun saakka ja varmasti olisi ollut mukana myös tällä levyllä, jos olisi saanut elää.

Jos edellä esitellyt kaksi laulua ovat aikamatka yhtyeen alkuvuosien tuotantoon, muistuttavat seuraavat kaksi laulua 1960-luvun loppupuoliskon Pet Sounds ja Smile -projektien teoksia. 
From there to back again ja Pacific Coast Highway -kappaleissa yhdistellään eri melodiakulkuja samalla mielikuvituksella kuin Good Vibrations -kappaleessa ja sovitukset kertovat samasta neroudesta kuin mitä Pet Sounds -albumi vuonna 1966.
Tässä vaiheessa on vaikea arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. On hyvin mahdollista että juhlan kunniaksi tehty laskutavasta riippuen 25.-30. Beach Boys -albumi jää yhtyeen viimeiseksi, jolloin se parhaalla mahdollisella tavalla kuittaa yhtyeen uran jälkipuoliskon keskinkertaisen levytuotannon. Harvoin kuitenkaan levyllä kuullaan yhtä luomisvoimaista ja energistä 50-vuotiasta yhtyettä, joten en hämmästyisi lainkaan jos levyjä tulisi vielä lisää. Pitkää ikää!
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)