tiistai 28. joulukuuta 2021

278. Maria Guinot: Silêncio e tanta gente (1984)

Monet hienot euroviisukappaleet ovat jääneet ansiotta unholaan sen vuoksi, että ovat tulleet väärästä maasta tai laulettu väärällä kielellä. Portugalin vuoden 1984 edustuskappale oli yksi viisuhistorian vaikuttavimmista balladeista, jonka elinkaari Luxemburgissa järjestettyjen kilpailuiden jälkeen jäi lyhyeksi Portugalin rajojen ulkopuolella. Kotimaassamme kappale jäi elämään tyylikkään käännösversion ansiosta.

Viime vuosiin asti Euroviisufinaalin esiintymisjärjestys saatiin arpomalla. Vasta muutaman vuoden ajan kappaleiden järjestys on rakennettu musikaalisin perustein, miten kilpailu saadaan käyntiin sopivan tehokkaasti, miten eri tyylilajit vaihtelevat sopivaan tahtiin ja miten 25 kappaleen konsertti saadaan päättymään tyydyttävästi. Tätä ennen oli sattumaa mikä kappale aloitti kilpailun ja mikä kuultiin viimeisenä. Siksi tuntuu hämmästyttävältä että useina vuosina kilpailun päätöskappaleeksi saatiin lähes täydellisen kaunis balladi, joka jätti sitä ennen kuullut kappaleet varjoonsa. Näin kävi esimerkiksi vuosina 1977 ja 1982, jolloin kilpailun päätteeksi kuullut Marie Myriamin L'oiseau et l'enfant (=Lintu ja lapsi) ja Nicolen Ein bisschen Frieden (=Vain vähän rauhaa) voittivat sen vuoden kilpailun suvereenisti.

Vuoden 1984 Eurovision laulukilpailuiden päätös oli, mikäli mahdolllista, vieläkin vaikuttavampi. Toiseksi viimeisenä kuultiin  Alicen ja Franco Battiaton dramaattinen I treni di Tozeur (jonka esittelin numerolla 178), joka valmisteli yleisön kilpailun hienoimpaan balladiin. Portugalilainen Maria Guinot esitti pianon ääressä vähäeleisesti säveltämänsä kappaleen Silêncio et tanta gente (=Hiljaisuus ja väen paljous). 

Koskaan en tätä ennen enkä tämän jälkeen ole ollut niin vaikuttunut vuosittain käytävän laulukilpailun päätyttyä. Ennen kuin videonauhuri kotiutui perheeseeni äänitin euroviisut kasetilla ja kuuntelin niitä uudelleen ja uudelleen. Kuvan puuttuminen korosti kappaleen kauneutta ja kieli, jota en ymmärtänyt, loi laulun ympärille kiehtovaa mystiikkaa. Kun vuosia myöhemmin näin Maria Guinot'n esiintymisen uudelleen, sen tyylikkyys ja koruttomuus olivat täydellisessä harmoniassa kappaleen kanssa.

Jossittelu on tärkeä osa euroviisuharrastusta. Vuoteen 1984 mennessä euroviisuvoitot olivat jakautuneet suurten maiden kesken (Luxemburgin viisi voittoa olivat ranskalaisen ja saksalaisen musiikkiteollisuuden luomuksia), Ruotsin ja Israelin ollessa lähes ainoat poikkeukset parilla voitollaan kumpikin. Portugal kuului Suomen ja Norjan ohella niihin väheksyttyihin viisumaihin, joiden paremmatkin edustuskappaleet kuitattiin olankohautuksilla. Näinollen Maria Guinot'n 11. sija lopputuloksissa ei juurikaan hämmästytä, vaikka lauluna ja esityksenä se lyö mielestäni täysin vertoja Marie Myriamin ja Nicolen voittosuorituksille. Jos kappale olisi edustanut Ranskaa tai Italiaa, olisi menestys ehkä ollut parempi.

Vaikka kappale jäi maailmalla nopeasti unohduksiin tarttui Suomessa kappaleeseen Anneli Saaristo, jonka levyttämä Juice Leskisen sanoittama Jos joskus versioi portugalilaisen viisuhelmen onnistuneesti. Kappale löytyy myös Spotifysta toisin kuin alkuperäinen levytys, jonka nettikuuntelu on YouTuben varassa. Kappaleesta on tullut yksi Saariston suosituimmista kappaleista, ja se on sisällytetty kaikille Saariston kokoelmalevyille.
Maria Guinot'n alkuperäislevytyksen löytäminen on vaikeampaa. Streamauspalveluista kappaleesta löytyy vain muutama mielenkiintoinen cover-versio ja cd:lläkin se on julkaistu vain pari kertaa Portugalin viisukappaleita niputtaneilla kokoelmalevyillä. Guinot levytti kappaleen myös ranskaksi ja saksaksi, mutta nämä levyt ovat vieläkin harvinaisempia. Maria Guinot julkaisi elämänsä aikana (hän kuoli vuonna 73 vuotiaana kolme vuotta sitten) vain kaksi studioalbumia ja viisi singleä, joten hänen uransa ei ilmeisesti ollut niin tuottelias kuin olin olettanut. Levyn saaminen kokoelmaan olikin yksi suurimmista haaveistani, kun aloin kerätä ja kuunnella vinyylilevyjä viime keväänä 15 vuoden tauon jälkeen. 
Internetin levynkeräislysaittien ansiosta alkuperäisen singlejulkaisun löytyminen ei ollut kovin vaikeaa, ja hintakin oli kohtuun rajoissa. Levyn kuunteleminen on edelleen mieltä hivelevä kokemus. Samalla kuitenkin harmittaa, että hieno artisti ja hieno laulu eivät saaneet koskaan sitä huomiota jonka ne olisivat ansainneet.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

277. Samira Bensaïd: Bitaqat Hub (1980)

 
Vinyylilevyharrastukseni alettua uudelleen keväällä 2021, olen saanut hankittua hyllyyni useamman euroviisuklassikon, joita aikaisemmin ei kokoelmissani ole ollut. Seuraavaksi esittelen muutaman viisuhelmen, joita harva nykyään enää muistaa, mutta jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Ensimmäisenä vuorossa yli 60 vuotta kestäneen euroviisuhistorian ainoa arabimaan edustaja, joka ei juurikaan kerännyt pisteitä vuoden 1980 kisoissa. Marokon ainoaksi euroviisukappaleeksi jäänyt kappale on kuitenkin monien pitkän linjan viisuharrastajien suosikki, ja sen saaminen levykokoelmaan on muistuttanut Graalin maljan metsästämistä.

Maailmanmusiikki ja maiden etnisiä taustoja korostaneet kappaleet tulivat muotiin Eurovision laulukilpailuissa vasta 1990-luvun loppupuolella. Sitä ennen ne rohkeat, jotka edustivat maataan lappalaisella joikaamisella, keskieurooppalaisella jodlaamisella tai itämaisilla sävellajeilla saivat tyytyä useimmiten jäännöspisteisiin ja paikkaan tulostaulukon häntäpäässä.

Vaikka Euroopan Yleisradiounioni EBU:n jäsenistöön kuuluu useita Afrikan maita, kilpailun osanottajakartta on ainoastaan kerran ulottunut Välimeren eteläpuolelle. Askelen Euroopan puolelle otti Marokko, jota edusti 22 vuotias Samira Bensaïd.

Vuoteen 1980 asti ainoastaan Turkki oli edustanut länsimaisessa viisuperheessä islamilaista maailmaa, eivätkä he saaneet Marokosta pysyvää kumppania sen jälkeenkään. Hienosta kokonaisuudesta huolimatta Marokon arabisävyt eivät innostaneet raateja ja kappale jäi kisojen toiseksi viimeiseksi. Vuosituhannen vaihtuessa etnisesti omaperäiset kappaleet alkoivat menestyä Euroviisuissa paremmin, mikä kulminoitui Turkin viisuvoittoon vuonna 2003. Tästä huolimatta vuoden Marokko on toistaiseksi ainoa arabimaa, joka on osallistunut kilpailuun.

Suuri yleisö unohti Marokon ainokaisen viisukappaleen pian, mutta viisufanien keskuudessa kappale sai kulttimaineen sen omalaatuisuuden ja harvinaisuuden vuoksi. Itse aktivoiduin viisuharrastuksessani 1990-luvulla, tutustuin toisiin viisufaneihin Suomessa ja muissa maissa ja aloin keräillä hyllyyni videokasetteja ja levyjä. Marokon ainokainen viisu oli monien viisufanien suosikkilistojen kärjessä ja sen saaminen levykokoelmaan oli monien keräilijöiden suurin ja mahdottomin unelma. Vaikka kappale oli julkaistu singlenä Ranskassa ja Saksassa, sitä oli myynnissä äärimmäisen harvoin ja silloinkin ostamista hillitsi useiden satojen markkojen hinta. Singlestä tuli viisukeräilijöiden Graalin malja, unelma levystä jota todennäköisesti en tulisi koskaan omistamaan.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin levykeräilijöiden maailma on hyvin erilainen. Internet on helpottanut harvinaisuuksien etsimistä, ja tieto jossain toisessa maassa myynnistä olevasta levystä löytyy helposti. Tämä on lisännyt valikoimaa ja laskenut hintoja. Kun keväällä 2021 aloin mielenkiinnosta tutkia olisiko Samira Bensaïdin viisusingleä saatavilla ja kuinka monta kymmentä (tai sataa) euroa siitä pitäisi maksaa, huomasin ällistyksekseni, että überharvinaiseksi luulemani levy ei ollut harvinainen lainkaan, eikä se erottunut muista edes korkealla hinnallaan. Lopulta sain tämän hienon levyn vain viidellä eurolla. Eikä kappale ollut neljässäkymmenessä vuodessa huonontunut. Jos Samira Bensaïd olisi edustanut Marokkoa 2000-luvun puolella, olisi arvostus ja pistesaalis ollut aivan toinen.

Bensaïdin ura ei kärsinyt vaatimattomasta viisumenestyksestä. Laulaja vaihtoi nimensä Samira Saidiksi, ja hänestä on tullut yksi arabimaailman kirkkaimmista tähdistä. Nykyisin Egyptissä asuva laulajatar on myynyt arvioiden mukaan yli 60 miljoonaa levyä.

Uudelleen alkaneen vinyyliharrastukseni myötä olen löytänyt kokoelmiini myös muita viisuharvinaisuuksia. Muutamia niistä esittelen tulevissa blogikirjoituksissani.

perjantai 5. marraskuuta 2021

276. Abba: Voyage (2021)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Syyskuussa julkaistiin ensimmäiset uudet Abba-kappaleet 39 vuoteen, ja niiden vastaanotto oli hurmioitunut. Odotukset marraskuussa julkaistavaa albumia kohtaan olivat huipussaan, mutta uuden albumin kuuntelu oli monille, myös minulle, osittain jopa traumaattinen kokemus. Eikö tämä olekaan niin hyvä kuin odotimme? Eikö tämä olekaan se sama yhtye joka hurmasi meidät 1970- ja 80-luvuilla (ja uudelleen 1990-luvulla)? Osa kriitikoista lyttäsi levyn rankoin sanakääntein, mutta jotkut myös ymmärsivät että pian 50 vuotta vanhalta yhtyeeltä ei pidä odottaa ihmeitä. Voyage ei ole se musikaalinen aikakone jota odotimme, mutta silti ihan hyvä levy, joka kuulostaa joka kuuntelukerralla paremmalta.

Pakko se on myöntää: Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen Abban ensimmäinen albumi 40 vuoteen oli pettymys. Ei siksi että se olisi ollut huono. Se ei vain räjäyttänyt tajuntaani kuten olin odottanut sen tekevän. Ensimmäiset lehtikommentit olivat keskimäärin samalla kannalla kanssani. Helsingin Sanomien toimittajan kiteytys "Kaikkien aikojen paluu lässähtää komeiden singlejen jälkeen laimeaksi" puki sanoiksi sen, mitä monet muut kriittiset kommentit uudesta levystä ajattelivat. Toisaalta amerikkalaisen Rolling Stone -lehden mukaan "Abba pitäytyy trendisurffailun sijaan siinä klassisessa tyylissä, jonka he veivät vuosia sitten täydellisyyteen, tyylissä joka on ollut kaiken modernin popmusiikin taustalla noista vuosista lähtien." Antamiensa tähtien perusteella (HS 3 ja RS 4 tähteä) näiden lehtien vastaanotto ei ehkä kuitenkaan ollut niin kaukana toisistaan. 

Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen aloin varovasti lämmetä. Kuten useimmat hyvät levyt, Voyagen kappaleet kuulostivat toisella kuuntelulla paremmalta ja muutama kappaleista vangitsi heti ensikuulemalta. Kolmannella kuuntelulla käyrä jatkoi nousuaan.

Abba asetti itse riman ja odotukset korkealle syyskuussa julkaisemiensa ensimmäisten kappaleiden myötä. Näistä kahdesta parempi, häpeilemättömän Dancing Queen -mainen Don't shut me down on albumin ehdottomasti paras kappale ja ainoa, jonka kelpuuttaisin Abba Gold -kokoelmalle 70- ja 80-luvun hittien sekaan. Tarttuvine melodioineen ja yllättävine sointukuvioineen se jatkoi parhaita Abba-perinteitä.

Muuten uusi albumi on kaukana Abba-kokoelmien tauottomasta hittitykityksestä. Niille jotka tätä odottivat pettymys oli raskain. Uuden Voulez-vous-albumin odottaminen olikin täysin epärealistista ja HS:n kaltaiset kommentit siitä, että "Voyagen aikamatka jää kauas Abban kultavuosien fantastisen lennokkaan ja napakan popilmaisun hengestä" olivat loppujen lopuksi aika naurettavia. Mitä ihmettä te oikein odotitte yhtyeeltä, joka on pitänyt taukoa edellisestä levystä lähes 40 vuotta ja jonka jäsenillä on elämää takana kolmen vuosikymmenen sijaan seitsemän?

Niille jotka eivät odota pikavuorokyytiä 1970-luvulle uusi levy antaa paljon enemmän. Agnetha Fältskogin kokemuksen äänellä tulkitsema I can be this woman on kuin kuvakaappaus alkoholin tahraamasta kahden aikuisen ihmisen avioliitosta. Fältskog tulkitsee Björn Ulvausin hätkähdyttävän suorasanaisen tekstin alkoholistinaisen epätoivoisesta yrityksestä pitää avioliitto kasassa sillä aitoudella ja haavoittuvuudella minkä vain Fältskog osaa.
Keep an eye on Dan on kuin suora jatko-osa edellä mainitulle kappaleelle. Sooloa laulava Fältskog pyytää entistä miestään pitämään huolta yhteisestä lapsesta kokien samalla uuden elämäntilanteen aiheuttamaa tuskaa. Ulvaeus ja Benny Andersson ammentavat näihin kahteen kappaleeseen kaiken musikaalien teossa keräämänsä kokemuksen, ja taustalla lienee myös omakohtaisia kokemuksia. Dramaattinen sovitus etenkin jälkimmäisen kappaleen kohdalla vahvistaa synkkien laulujen tunnelmaa. Nämä kappaleet muodostavat Don't shut me down -kappaleen kanssa Agnetha Fältskogin upeasti tulkitseman parisuhdetrilogian: yhdessä parisuhde on hajoamassa, toisessa laulaja yrittää tottua elämään avioeron jälkeen ja kolmannessa vanhentunut ja viisastunut päähenkilö yrittää löytää tietä takaisin ex-miehensä luo. Kyseessä ovat ehdottomasti levyn kolme parasta kappaletta.

Valitettavasti Anni-Frid Lyngstad ei ole saanut laulettavakseen yhtä hienoa tarinaa. I still have faith in you on kahdesta ensimmäisestä singlestä selkeästi vähemmän vaikuttava ja Fridalle sävelletty menokappale No doubt about it tuntuu keskeneräiseltä ja väkinäiseltä. Lyngstadin ja Fältskogin yhteislaulussa on toki samaa taikaa kuin ennenkin, ja iän tuoma roso tuo tähän mukavan lisävivahteen. Lauluharmoniat ovat aina olleet Abban musiikin tavaramerkki ja nämä harmoniat aina yhtyeen miesjäsenten bassoääniä myöten ovat edelleen kohdallaan.

Suurinta kritiikkiä albumilla on saanut joululaulu Little things, mitä mm. Helsingin Sanomien arvostelija piti puistattavan siirappisena. Itse en olisi niin kriittinen, suurin ongelma tässäkin kappaleessa on odotusten ja lopullisen tuloksen välinen ristiriita. Tällaisiahan joululaulut ovat, ja joulukuun soittolistoille tämä kappale sopii hyvin. Ymmärrän kuitenkin, että tämä hempeä laulu lahjojaan availevien lasten jouluilosta on liikaa niille, jotka odottavat kutsua tanssilattialle Mamma Mian tapaan.

Eniten uudesta Abba-levystä saavat irti ne, jotka tuntevat Benny Anderssonin Abban jälkeisen tuotannon (Björn Ulvaeusin kanssa ja ilman). Kosketinvelho onnistuu tälläkin levyllä nostamaan näennäisen yksinkertaiset ja tavanomaisetkin sävellykset uusin korkeuksiin pienillä sovituksellisilla ratkaisuilla ja yllättävillä käänteillä, joita löytyy levyn jokaiselta kappaleelta, myös niiltä jotka eivät lauluina ole parasta Andersson/Ulvaeus tuotantoa. Voyage on loogista jatkoa Benny Anderssons Orkester -yhtyeen levyille sekä Anderssonin ja Ulvaeusin kolmelle musikaalille. Kelttiläistä folkmusiikkia kupliva When you danced with me on esimerkki tyylistä joita ei Abban viime vuosisadan levyiltä löydy.
Omat odotukseni uudelle Abba-albumille olivat erittäin korkealla eikä Voyage täyttänyt niitä ensimmäisillä kuuntelukerroilla kuin osittain. Se että uusi levy ei kuulostanut niin hyvältä kuin toivoin ei tarkoita, että olisin pitänyt levyä huonona. Aiempien kahdeksan albumin muodostamaan Abba-katalogiin Voyage istuu epämukavasti, mutta jos sitä kuuntelee omana teoksenaan ilman kiveen nakutettuja ennakko-odotuksia se toimii oikein hyvin. Minulle jokainen Benny Anderssonin säveltämä ja tuottama levy on aina ollut tapaus vuonna 1984 julkaistusta Chess-musikaalista hänen oman Benny Anderssons Orkester -yhtyeensä 2000-luvuilla julkaistuihin levyihin ja Voyage jatkaa tätä sarjaa vakuuttavasti. On hyvin mahdollista, että toistuvat kuuntelut ja aika (tämä arvostelu on kirjoitettu levyn julkaisupäivänä) nostaa levyn "hyvä"-sarakkeesta lähelle "erinomainen" määritelmää.
Voyage oli Abban jäsenten hyvänmielen projekti joka syntyi vuonna 2022 alkavan avatar-konserttisarjan sivutuotteena. Olosuhteet huomioon ottaen on saavutus että levy on näinkin hyvä. Yhtyeen jäsenet ovat vakuuttaneet, että tämän jälkeen ei uutta Abba-musiikkia enää tule, ja levyn saama ristiriitainen vastaanotto sinetöinee tämän. Niille, jotka eivät hae levyltä täydellistä Abba-musiikkia, mutta jotka arvostavat hienoja sävellyksiä, viimeisen päälle tyylikkäitä sovituksia ja sopivina annoksina tarjoiltua Abba-taikaa tämä levy antaa paljon. Kiitos musiikista A, B, B ja A!

Lue myös:

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

275. The Common Linnets: The Common Linnets (2014)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Hollantilaisen The Common Linnets -yhtyeen albumi on kummajainen levykokoelmassani, josta ei muuten löydy country-musiikkia ja amerikkalaista kansanmusiikkiakin hyvin vähän. Ilse DeLangen ja Waylonin muodostama duo luikerteli suosiooni vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuista, jossa vähäeleisyydessään muista kappaleista eroava Calm after the storm nousi yllätyskakkoseksi. Yhtyeen ensialbumi sisälsi myös muita helmiä, joiden ansioista tutustumiseni tähän musiikkigenreen saattaa jatkua tästä eteenkinpäin.

Intomielinen euroviisuharrastukseni alkoi 2000-luvun toisella vuosikymmenellä hiipua hitaasti mutta peruuttamattomasti. Mitä lähemmäs 2020-lukua tultiin sitä vähemmän löysin kilpailuista itseäni koskettavaa musiikkia ja sitä enemmän kilpailuiden ulkomusiikilliset härpäkkeet alkoivat minua ärsyttää. Olen iloinen siitä, että uusien viisufanisukupolvien myötä tämä jokavuotinen musiikkishow on suositumpi kuin koskaan, minä vain alan pudota kyydistä. 

Joka vuosi löytyy kuitenkin poikkeuksia, kappaleita jotka jäävät soimaan omaan tajuntaani ja jotka pitävät yllä uskoani hienoihin melodioihin ja koskettaviin tulkintoihin. Yksi 2000-luvun ja itse asiassa koko euroviisuhistorian suosikkikappaleistani kuultiin vuonna 2014.

Jos The Common Linnets on outo lintu minun levykokoelmassani niin sitä se oli myös Kööpenhaminan euroviisulavalla. Kappale erottui edukseen yksinkertaisuudellaan ja mahtailemattomuudellaan, ja Tanskan television ohjaaja tavoitti lavalla kitaroittensa kanssa esiintyneen kaksikon vaikuttavalla tavalla. Kappaleen vangitseva tunnelma, eteerinen sovitus (joka oli lainannut yhden jos toisen kikan tuottajamestari Daniel Lanois'lta) ja vakuuttavasti esiintyneet Ilse DeLange ja Waylon saivat minun lisäkseni puolelleen sekä raadit että puhelinäänestäjät. Kilpailun vakuuttavasti voimaballadillaan voittanut Conchita Wurst jätti hollantilaisyhtyeen yhtä vakuuttavalle kakkossijalle.

The Common Linnets oli DeLangen unelma yhtyeestä, jonka riveissä hänen amerikkalaisesta folkista, bluegrassista ja countrystä innostunet maanmiehensä saisivat kanavoida rakkauttaan americanaan. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä DeLangen rinnalla esintyi Willem Bijkerk, joka taitelijanimen Waylon alla oli esittänyt ja levyttänyt countrya sekä kotimaassaan että Yhdysvalloissa. Duo oli molempien sivuprojekti, joka oli suunniteltukin väliaikaiseksi. Yksi Waylonin bravuureista levyllä on Arms of salvation, jonka hän myös itse oli säveltänyt.
Yhtyeen ensimmäinen albumi vie kuulijansa hyvin kauas tulppanien ja tuulimyllyjen maasta, ja leyyn äänitykset tehtiinkin osittain countryn kotiseudulla Nashvillessä. Levyn autenttiseen tunnelmaan vaikuttivat eittämättä myös amerikkalaiset muusikot Jake Etheridge ja Rob ja Matthew Crosby, jotka levyllä soittamisen lisäksi osallistuivat laulujen kirjoittamiseen. Projektin vetäjänä toimi DeLange, joka laulamisen ja soittamisen lisäksi osallistui vahvasti myös sävellystyöhön.
Albumin parasta antia on DeLangen ja Waylonin kaksiääninen stemmalaulu, josta saatiin nauttia jo euroviisukappaleessa Calm after the storm. Samaa herkkää duoa kuultiin myös kappaleessa Still loving after you, joka olisi ollut minun valintani yhtyeen toiseksi singleksi. 

Aineksia hitiksi olisi ollut myös kappaleella When love was king, jossa Waylon kertoo synkkää tarinaa contryn kotiseudulta. Waylonin tulkinta ja hieno sovitus tukee vahvaa tekstiä.
Ilse DeLangen ja Waylonin country-projektin menestys ei rajoittunut pelkästään euroviisulavalle. Yhtyeen ensimmäinen albumi nousi listaykköseksi Alankomaissa ja menestyi hyvin myös muualla keski-Euroopassa. Vuonna 2014 yhtye palkittiin The Buma Cultuur Pop Award -palkinnolla, joka jaetaan vuoden merkittävimmälle hollantilaiselle artistille.  
Ilse DeLangen ja Waylonin yhteistyö oli alusta alkaen tarkoitettu väliaikaiseksi ja parin tiet erkanivat ensimmäisen yhteisen albumin jälkeen. Yhtyeen taustalla soittanut amerikkalainen Jake Etheridge otti Waylonin paikan DeLangen rinnalla, ja toinen The Common Linnets -albumi julkaistiin syksyllä 2015.

lauantai 4. syyskuuta 2021

274. Abba: I still have faith in you/Don't shut me down (2021)

Kuuntele kappaleet Spotifyssa.

Abba julkaisi 2. syyskuuta 2021 kaksi uutta singlekappaletta ennakkomaistiaisina yhdeksänneltä albumiltaan Voyage, joka julkaistaan marraskuussa, lähes tarkalleen 40 vuotta The Visitors -albumin jälkeen. Mielenkiinto näitä uusia kappaleita kohtaan on ollut valtava, ja niihin on liittynyt niin ylimaallisia odotuksia kuin pelkoakin Abban perinnön turmelemisesta. Minä olen kahden päivän aikana kuunnellut kumpaakin kappaletta yli kymmenen kertaa, enkä vieläkään ole niihin kyllästynyt.

Abban musiikin ainutlaatuisuus on koostunut useasta osa-alueesta. Tärkeimpänä on minulle aina ollut Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin pistämätön melodiantaju ja kyky tehdä tarttuvia melodioita, joiden pienet koukut erottavat ne peruspopmusiikista. Sovittajina Ulvaeus ja etenkin Andersson menevät harvoin sieltä, missä aita on matalin, ja lopputuloksena on ollut yllättäviä sävellajin vaihteluita ja taustamelodioita, joista saisi kokonaan uusia kappaleita. Näin Abba-herrat ovat joskus myös tehneet. 

Abba-soundin kulmakivenä ovat aina olleet Anni-Frid Lyngstadin ja Agnetha Fältskogin sekä yhdessä että erikseen hienosti soivat äänet. Studiossa yhtyeellä on ollut tavoitteena täydellinen lopputulos, äänitys johon kaikki ovat tyytyväisiä. Tämä korkea vaatimustaso yhdistää Abban kaikkia kahdeksaa albumia ja suurinta osaa niistä tasan sadasta kappaleesta, jotka Abba julkaisi 1900-luvun puolella. Nyt näitä kappaleita on saatu kaksi lisää, ja vuoden 2021 lopussa Abba-kappaleiden lukumäärä nousee 110:een.

Uusista kappaleista ensimmäinen oli ensi kuulemalta pelottavan etäällä perinteisesta Abba-musiikista. Hivelevän kaunis, pääasiassa Anderssonin säveltämä melodia muistutti enemmän Anderssonin myöhempää tuotantoa kuin Abbaa. Kappale toi mieleeni etenkin vuonna 2013 Tukholmassa ensi-iltansa saaneen pienmusikaalin Hjälp Sökes. Uusien kappaleiden videoesittelyssä (kohdasta 0:30 eteenpäin) kuultava yksinkertainen pianoversio tuntui sopivan kappaleelle paljon paremmin, kuin syntetisaattorille, rummuille, laulajille ja jousille sovitettu popversio. Kappaleen puolivälin paikkeilla alkava kertosäe tuntui päälleliimatulta, ja sen tilalle olisin toivonut jotain paremmin mietittyä ja yllättävämpää sävelkulkua. Sooloa laulavan Lyngstadin äänessä oli sopivasti iän tuomaa karheutta ja hänen ja Fältskogin äänet soivat yhteen yhtä hyvin kuin aina ennenkin.

Mutta kuten parhaat äänilevyt yleensäkin, I still have faith in you kasvoi joka kuuntelukerralla ja paljasti kuuntelijalleen uusia nyansseja kerrasta toiseen. Abban jälkeisinä vuosikymmeniä Andersson on kehittynyt sovittajana ja tuottajana ja tämä kuuluu myös uusissa kappaleissa. I still have faith in you palkitsee kärsivällisen ja tarkkaavaisen kuuntelijan hienonhienoilla yksityiskohdilla, ja ainakin minä opin arvostamaan myös kappaleen poptulkintaa. Pidän kuitenkin edelleen enemmän pianoversiosta, joten jos Andersson joskus julkaisee jatko-osan Piano-albumilleen, toivon että tämä kappale löytyy sieltä.

Jos kappaleista ensimmäinen haastaa "vanhaa kunnon Abbaa" ikävöivän fanin viipyilevällä melodiakerronnallaan , on Don't shut me down häpeämätön paluu yhtyeen kulta-aikoihin. Välittömästi tunnistettava Agnetha Fältskogin tulkintavoimainen ääni tutustuttaa kappaleen aloittavassa introssa laulun melodiaan, ennen kuin Dancing Queenista varastettu pianoglissando käynnistää tutun poljennon. Kappaletta ensi kertaa kuunnellessani huomioni varasti mielenkiintoinen bassokuvio, joka vie joka toisessa tahdissa aivan eri suuntaan kuin kuuntelija olettaa. On surullista, että Abban vakiobasisti Rutger Gunnarsson ei elänyt tarpeeksi pitkään ollakseen osa tätä kiehtovaa sovitusta. Kappaleen levytys on  muutenkin täynnä Abban perinteisiä tuntomerkkejä. Kuulija vakuuttuu viimeistään kertosäkeessä, jossa laulajien äänet yhdistyvät samalla tavalla kuin 40 vuotta aikaisemmin. Vaikka laulu avautuu paljon I still have faith in you -kappaletta paremmin, myös se paljastaa uusia tasoja jokaisella kuuntelukerralla ja on parhaiden Abba-perinteiden mukaisestit täynnä kiehtovia yksityiskohtia.

Myös kappaleen teksti on nostalginen heitto vanhoihin aikoihin. Monet Abban loistovuosien kappaleet kertoivat parisuhteen päättymisestä ja vanhan oven sulkemisesta selän takana. 40 vuotta myöhemmin laulun kertoja kolkuttaa tämän oven takana toivoen, että vanhat virheet olisi unohdettu ja entinen kumppani antaisi uuden mahdollisuuden. Tämän voi ajatella viittaavan niin entisten avioparien kuin kahdesta entisestä avioparista koostuvan yhtyeen suhteisiin. Voisimmeko me palata takaisin, voisiko se onnistua?

Yli 40 vuoden Abba-fanin kokemuksella voin vastata tähän kysymykseen varauksettoman myönteisesti. Abba palasi yhteen juuri oikeaan aikaan, silloin kuin he itse sitä halusivat eikä silloin kuin paluuta vaati maailma heidän ympärillään. Fältskog, Andersson, Ulvaeus ja Lyngstad tekivät sen omilla ehdoillaan. Paluun alkuaskeleet tehtiin tiukasti salassa, Abba kokoontui studioon sillä ajatuksella, että tehdyistä äänityksistä kerrotaan julkisesti vasta sitten kun on sen aika ja kappaleet julkaistaan vain jos yhtyeen jäsenet ovat niihin täysin tyytyväisiä. Kahden onnistuneen kappaleen äänitys johti kokonaisen albumin äänitykseen, ja tästäkin kerrottiin vasta kun levy oli täysin valmis. Yhtye itse määräsi tahdin, eikä vastannut median ja yleisön uteluihin ennenkuin kaikki oli lyöty lukkoon.

Kuluneiden kahden vuorokauden aikana olen kuunnellut näitä kahta uutta kappaletta lähes tauotta. Niinä aikoina, kun olen lepuuttanut korviani ovat I still have faith in you ja Don't shut me down ovat jääneet soimaan mieleeni. Harva popkappale kestää näin tiivistä ja toistuvaa kuuntelua ilman kyllästymistä, mutta toistaiseksi en ole saanut näistä kahdesta kappaleesta tarpeekseni.

Abba-kappaleiden listassa ne eivät ehkä ole kärjessä, eivät välttämättä edes top 10:ssä, mutta uusina kappaleina ne täyttivät minun odotukseni moninkertaisesti. Ajatus, siitä, että kahden kuukauden päästä julkaistaan kahdeksan kappaletta lisää, on jotain mistä uskalsin viikko sitten vain arasti unelmoida. 

Lue myös: