maanantai 3. lokakuuta 2011

6. Annie Lennox: Diva (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Annie Lennoxin ensimmäinen soololevy häivytti heti epäilyt siitä, että Eurythmics-levyjen musiikki oli Dave Stewartin käsialaa ja että Lennox vastasi ainoastaan laulusta ja teksteistä. Divan suuri menestys ja vastaavasti Stewartin soololevyjen epäonnistuminen antoi päinvastoin kuvan, että Lennox oli yhtyeen luova ja vetävä voima.

Annie Lennoxin soololevy Diva ilmestyi Music Televisionin kulta-aikana, eikä kanavan katsoja voinut välttyä värikkään laulajan huomiota herättäviltä videoilta. Myös minä innostuin, ja Diva on ilmestymisensä jälkeen kuulunut jatkuvasti rakkaimpiin poplevyihini. Diivamaisen kylmästä kannestaan huolimatta levyn musiikki on lämmintä ja tunteellista, ja mahtuu mukaan muutama vauhdikkaampikin kappale.

Lennox tuntui jatkavan suoraan siitä, mihin Eurythmics oli We too are one -albumillaan jäänyt. Levyn aloittava Why on sävyltään itsetutkisteleva, ja samalla linjalla ovat monet levyn rauhallisemmista kappaleista. Ilman Dave Stewartin kitaraa ja tuotantoa levyn sointi on Eurythmicsin levyjä sähköisempi ja synteettisempi, mutta samalla Lennoxin sävykäs lauluääni saa tilaa. Diva todistaa myös vastaansanomattomasti, että Annie Lennox on todella taitava ja monipuolinen lauluntekijä.
Vaikka levyn tunnelma on pääasiassa rauhallinen, hienojen laulujen joukosta erottuu jäntevä Walking on broken glass, jota on maustettu mukavasti pianon ja jousikvartetin vuoropuhelulla. Eurythmicsin tapaan Lennox on myös satsannut laulujensa videoihin. Walking on broken glass videoineen on tasapainoinen ja viihdyttävä kokonaispaketti.

Hitaista kappaleista tunnetuin on levyn ensisingle Why. Esittelen tässä kuitenkin levyn päättävän The Gift -kappaleen, jonka video on kuvattu Venetsiassa. Kappale (ja myös video) tuo esiin Lennoxin herkän puolen, joka on usein jäänyt hänen räväkän ja kylmän imagonsa varjoon.
Diva on siitä harvinainen albumi, että yhtä kappaletta lukuunottamatta sen jokaisesta laulusta tehtiin video. Videoiden ohjaaja on Sophie Müller joka vastasi myös monista Eurythmicsin uraauurtavista videoista.

Divan hervottovin kappele (ja niinikään hauskin video) on Little bird. Toista lastaan odottava laulaja tyytyy kertojan rooliin ja antaa pääroolin parillekymmenelle imitoijalle, jotka kukin esittävät yhtä Lennoxin lukuisista videohahmoista.
Videosta on iloa erityisesti niille, jotka tuntevat Lennoxin ja Eurythmicsin aiempaa videotuotantoa. Muille lopputulos näyttää lähinnä kaoottiselta. Mutta kappale on hyvä ja kestää kuuntelua myös ilman videota.

Lennox on jatkanut soolouraa menestyksekkäästi Divan jälkeenkin. Eurythmics teki pikaisen paluun ja teki uuden levyn vuonna 1999, mutta yhtye ei tavoittanut 80-luvun taikaa, ja Lennox ja Stewart jatkoivat omia uriaan tämän jälkeen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

5. Jean-Jacques Goldman: En passant (1997)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ranskalainen lauluntekijä Jean-Jacques Goldman on Suomessa tunnettu lähinnä lauluistaan, jotka hän on säveltänyt Céline Dionille ja Patricia Kaasille. Ranskankielisissä maissa hän on kuitenkin vielä tunnetumpi pitkästä soolourastaan ja monista hiteistään. Vuonna 1997 julkaistu En passant on hänen ehjin albumikokonaisuutensa, jolta ei huonoa kappaletta löydy.

Jean-Jacques Goldmaniin tutustuin opiskellessani muutaman kuukauden ajan Belgian Monsissa keväällä 1996. Kämppikseni lainasi minulle JJG:n levyjä, ja näin pääsin tutustumaan tähän ranskalaismuusikkoon, jonka tähän asti olin tuntenut vain Céline Dionin lauluntekijänä. Suomeen palattuani kirjeystäväni lähetteli minulle JJG:n levyjä sitä mukaa kun niitä ilmestyi. Goldmanista tuli nopeasti suosikkiartistini Ranskassa.

Pääosan urastaan Goldman teki 80-luvulla. 90-luvulla hän keskittyi live-esiintymisiin ja yhteislevyihin trion Fredericks, Goldman & Jones jäsenenä. En Passant oli hänen ensimmäisenen soololevynsä kymmeneen vuoteen ja ainoa, jonka hän julkaisi 90-luvulla.
Levyllä on vahvasti akustinen tunnelma, vaikka myös sähköisiä soittimia (erityisesti kitaraa) käytetään taitavasti. Tuotannossa on pyritty intiimiin tunnelmaan, ja laulaja tuleekin kuulijaa hyvin lähelle. Melodiat ovat vahvoja ja myös teksteissä pyritään pintaa syvemmälle. Jo parikymmentä vuotta uraansa tehdyt Goldman oli jo vakiinnuttanut paikkansa niin lauluntekijänä, laulaja kuin tuottajanakin, joten hänen ei tarvinnut turvautua helppoihin tai halpoihin ratkaisuihin.
Levyn uljain esitys on juoksijasta kertova Le coureur, joka alkaa yksinkertaisesta kitarariffistä, kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hiipuu sitten vahvan huipennuksen jälkeen alun yksinkertaisuuteen.
Koskettavin kappaleista on huikeaan tunnelmaan kasvava Juste quelques hommes. En täysin ymmärrä kappaleen tekstiä, mutta hienolla tulkinnalla ja  tuotannolla tämä kappale saa aina minut pysähtymään.
Jean-Jacques Goldman on yksi niistä artisteista, joka on ymmärtänyt cd-kotelon mahdollisuudet. Tätä levyä edeltävä Rouge (jota käsittelen myöhemmin omassa artikkelissaan) oli pakattu täysalumiiniseen cd-kuoreen ja vuonna 2001 julkaistu Chanson pour les pieds sikarirasiaan. En passantin kotelo on tavanomaisempi, mutta tekstivihkonen on kuvitettu toinen toistaan hienommilla mustavalkovalokuvilla.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

4. The Cake: A Slice of Cake (1968)

The Cake oli kolmen naislaulajan muodostama amerikkalainen yhtye 1960-luvun loppupuolelta. Yhtye teki kaksi albumia mutta hajosi jo ennenkuin levyistä toinen, A Slice of Cake ehdittiin julkaista. Harmi. Olisi ollut jännä nähdä, mitä yhtyeestä olisi voinut tulla. Tämä vähän tunnettu levy on nimittäin erinomainen.

Tuttavuuteni The Caken kanssa alkoi sattumalta. Tykkäsin levyjen kuuntelusta jo lapsena ja tunsin vanhempieni levyhyllyn paremmin kuin he itse. Vaikka en osannut lukea, tunnistin jo levyn selkälistasta mistä musiikista oli kysymys. Vanhempieni hyllystä löytyi myös The Caken levy, jonka isäni oli ilmeisesti ostanut jostain Anttilan halpalaatikosta. Vaikka en lapsena niin paljoa kiinnittänyt huomiota kuuntelemieni levyjen musikilliseen antiin, jäi tämä levy mieleen. Nyt aikuisena olen oppinut arvostamaan tämän vähälle huomiolle jääneen yhtyeen musiikkia, ja kun Caken levyt julkaistiin cd:nä, piti ne tietysti hankkia.

The Cake -yhtyeen muodostivat parikymppiset amerikkalaisneitoset Jeanette Jacobs, Barbara Morillo ja  Eleanor Barooshian. Heidän yhtyeensä erosi muista 60-luvun tyttöyhtyeistä siinä, että he sävelsivät itse suuren osan musiikistaan. Kappaleita koristivat usein barokkisävyiset jousisovitukset ja moniääninen stemmalaulu.

Yhtyeen live-esiintymisten tavaramerkki oli se, että siinä missä Morillolla ja Barooshianilla oli yliampuva koreografia, Jacobs seisoi täysin eleettömänä paikallaan (Esimerkki yhtyeen omalaatuisesta koreografiasta löytyy täältä. Linkin kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta). Yhtye oli altis skandaaleille. Pahennusta herätti yhtyeen televisioesiintyminen Amerikan lippuun pukeutuneena. Toisella kertaa he saapuivat televisioharjoitukseen kaatosateessa, jolloin katsojat havaitsivat että märissä vaatteissa harjoitelleilla tytöillä ei ollut lainkaan rintaliivejä puseroidensa alla. Televisioesiintyminen peruttiin.

Skandaalit, ristiriidat yhtyeen sisällä ja riidat tuottajien ja levy-yhtiön kanssa hajottivat yhtyeen kesken toisen levyn äänitysten. Levyn puuttuvat kappaleet äänitettiin Jacobsin ja muualta haalittujen taustalaulajien kanssa. Koska yhtyettä ei levyn ilmestyessä enää ollut, jäi markkinointikin puolitiehen eikä A Slice of Cake saanut sitä menestystä, johon sillä olisi ollut mahdollisuus.
Ongelmista huolimatta A Slice of Cake on onnistunut albumi. Omalaatuisesti sovitetut pop-kappaleet ovat hauskaa mutta myös erinomaisen herkullista kuunneltavaa. The Cake on yksi musikaalisesti rikkaan 60-luvun omituisuuksia, mutta erittäin nautinnollinen sellainen.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

3. Marie Fredriksson: Den ständiga resan (1992)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Marie Fredriksson oli suosittu laulaja Ruotsissa jo ennen Roxetten maailmanmenestystä. Den ständiga resan oli Fredrikssonin neljäs soololevy ja ensimmäinen, jonka hän julkaisi Roxetten noustua suureen suosioon. Levyllä laulaja-lauluntekijä tutkii itseään ja pohtii välillä hyvinkin rankasti elämäänsä, joka on jäänyt huikean menestyksen jalkoihin.

Opiskeluni kaksikielisessä Vaasassa toi Ruotsin lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. Ahventien opiskelijaboksissa pystyi katsomaan Ruotsin kolmea televisiokanavaa, ja ruotsalaisen musiikki tuli vastaan kirjaston musiikkiosaston ja paikallisten levykauppojen hyllyillä. Marie Fredrikssonin soolourasta kiinnostuin nähtyäni Den ständiga resan -levyn markkinointidokumentin televisiosta ja levy löytyi myös kirjaston musiikkiosastolta. Levy antoi aivan toisen kuvan Fredrikssonista kuin MTV:llä nähdyt Roxetten musiikkivideot.

Den ständiga resan ei voisi vähempää erota Roxetten pirteistä poppislevyistä, ja ruotsiksi laulavaa Fredrikssonia on vaikea tunnistaa samaksi ääneksi, joka Roxetten levyillä laulaa Joyridea. Tyyli on lähempänä Eva Dahlgrenia, tosin Dahlgrenin levyillä esiintyvä itseironia puuttuu täysin.

Nopea nousu paikallisesta artistista maailmantähdeksi on selvästi ollut rankkaa ja levyn yleissävy on synkkä ja vakava.

Suorimmin asian sanoo levyn ensimmäisen singlekappale Så länge det lyser mittemot, jonka Fredriksson kirjoitti palattuaan pitkältä Roxette-kiertueltaan yksinäiseen kotiinsa Tukholman keskustassa. Yksinäisyyteen toi lohtua vain vastapäisen talon seinään heijastuva toisen asunnon ikkunan valo.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta levy on vahva Marie Fredrikssonin voimannäyttö. Kaikki laulut on säveltänyt ja sanoittanut Fredriksson itse kuten aiemmillakin soololevyillä. Roxetten levyillä Marien sävellyksiä on vain muutama Per Gässlen käyttäessä hittikynää. Kuten moni muukin maailmantähti, myös Fredriksson löytää äidinkielellään laulaessaan äänestään paljon laajemman sävyskaalan kuin englanninkielellä laulaessaan. Tämän levyn tulikintojen rinnalla Roxetten laulusuoritukset kuullostavat ulkokohtaisilta ja rutiininomaisilta.

Vaikka Den ständiga resan ei täysin pelkkää synkistelyä olekaan, on levy kuin laulajan vastaus Roxetten ylipirteydelle. Kokonaisuutena albumi on hienosti soitettu ja tunnelmallisesti sovitettu hiljentymisen hetki, joka kannattaa kuunnella alusta loppuun. Valitettavasti Fredrikssonin soolotuotanto ei koskaan ole Suomessa saanut ansaitsemaansa huomiota.

Lopuksi vielä pari ylistyssanaa Den ständiga resan -levyn kannesta. Ruotsalaiset ymmärsivät jo cd-kauden alussa, että cd-koteloon on turha tunkea vinyylilevyn kantta pienoiskoossa. Monien muiden 90-luvun alun ruotsalaislevyjen tapaan Den ständiga resan -kansilehtinen on kuvitettu hienoilla väri- ja mustavalkokuvilla ja layoutissa on nähty paljon vaivaa. Jo ennen kuin ehdin levyä kuulla, teki mieleni ostaa levy jo pelkästään sen kansikuvan perusteella. Eikä levy pettänyt odotuksia.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 1. lokakuuta 2011

2. The Beatles: Revolver (1966)

The Beatlesin vuonna 1966 julkaistua Revolver-albumia pidetään yleisesti yhtyeen parhaana albumina ja se on ohittanut monissa listoissa aiemmin ykköspaikalla olleen Sgt. Pepper's Lonely Heart's Club Bandin. Siinä missä Sgt Pepper oli kokeellisten äänitystekniikoiden ja teemallisten albumikokonaisuuksien uraauurtaja, Revolver on ylivoimainen kokoelma erinomaisia rock-kappaleita.

The Beatles oli tuttu minulle lähinnä kokoelmalevyjensä ja hittiensä puolesta, kunnes luin Philip Normanin Beatles-historiikin Shout kesällä 1986. Yhtyeen tarina innoitti minua tutustumaan sen tekemiin albumeihin, ja varasinkin yhtyeen kaikki levyt Tampereen kaupunginkirjastosta. Ensimmäisenä lainasin Revolverin. Tämän ensikuuntelun vaikutukset jatkuvat vieläkin 25 vuotta ensikuuntelun jälkeen.

Jo edellisen vuoden Help ja Rubber Soul osoittivat, että The Beatles oli jättänyt taakseen Yeah yeah -huudot ja I want to hold your handin. Revolver oli kuitenkin jo kymmenien vuosien päässä yhtyeen ensilevyjen musiikista, vaikka reaaliajassa näistä vuosista oli kulunut vain 2-3 vuotta. Revolverin soundi oli uudenlainen, kappaleet olivat kehittyneempiä ja katse oli selvästikin tulevassa eikä menneessä.


Levyn aloitusraita, George Harrisonin Taxman kertoo heti mistä on kysymys. Taitavalla bassokuviolla ja pistävällä soolokitaroinnilla (josta poikkeuksellisesti vastasi Paul McCartney) varustettu kappale on pistävä myös tekstillään. Huutia saa verokarhun lisäksi niin pääministeri Wilson kuin oppositiojohtajakin, eikä Harrisonin lauluäänessä ole huumorin hitustakaan.

Harrison sai tällä levyllä aiempaa enemmän tilaa esitellä säveltäjäntaitojaan, ja hänen kolme kappalettaan ovatkin hyvin erilaisia. I want to tell you on jo lähempänä "vanhaa" Beatles-tyyliä, kun taas intialaistyylinen Love you to oli kaukana kaikesta rock-levylle perinteisestä. Kolmella kappaleellaan Harrison todisti, että hänen ei tarvinnut hävetä Lennonin ja McCartneyn rinnalla, ei muusikkona eikä lauluntekijänä.


Harrisonin rock-kitaraa kuullaan myös John Lennonin kappaleissa. Etenkin And your bird can sing ja She said she said  edustaa sitä uutta äänimaailmaa, jolla Revolver eroaa aiemmista yhtyeen albumeista. Levyn päättävä Tomorrow never knows on sitten jo viittaus siihen kokeellisuuteen, jota the Beatles harjoitti seuraavana vuonna.

Paul McCartney kulkee levyllä omia polkujaan. Sähkökitaran sijaan hänen kappaleitaan säestää joko jousikvartetti (Eleanor Rigby), pikkolotrumpetti (For no one) tai torvisektio (Got to get you into my life).


Kauttaaltaan tasalaatuisen albumin ainoa kauneuspilkku on Yellow submarine. Se joka sinänsä on ihan hauska lastenlaulu, mutta istuu huonosti moderneja soundeja ja vahvoja melodioita pursuavalle levylle.

Revolver sisältää vähän kaikkien tuntemia Beatles-hittejä mutta se on siitä huolimatta yhtyeen parhaiten aikaa kestänut albumikokonaisuus.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)