maanantai 2. tammikuuta 2012

45. Dixie Chicks: Taking the long way (2006)

Country-trio Dixie Chicks sohaisi muurahaispesää vuonna 2003, kun laulusolisti Natalie Maines lausui konsertissa ääneen vastustavansa Irakin sotaa ja häpeävänsä sitä, että presidentti George W. Bush oli kotoisin yhtyeen kotiosavaltiosta Texasista. Suuri osa patrioottisesta country-yleisöstä käänsi selkänsä yhtyeelle, mutta yhtye sai samalla julkisuutta ja mainetta myös niiden kuulijoiden joukossa, jotka aiemmin eivät countrysta välittäneet. Kohun jälkeen julkaistu Taking the long way -albumi ylittää taitavasti musiikkityylien rajoja. Levyn tunnetuin kappale kommentoi suoraan ja kaunistelematta Bush-lausunnon aiheuttamaa kohua.

En aiemmin tuntenut Dixie Chicksin musiikkia. Olin toki kuullut laulusolisti Natalie Mainesin lausunnon aiheuttamasta kohusta, mutta koska country ei koskaan ole puhutellut minua musiikkityylinä, oli yhtye jäänyt minulle tuntemattomaksi. Saatuani Takin the long way -albumin arvosteltavakseni, mielipiteeni muuttui. Levyn monipuolinen soitinvalikoima, kaunistelemattoman suorat sanat ja taitavat melodiat saivat heti minut puolelleen.

Vaikka yhtyeen seitsemäs albumi ottaa etäisyyttä perinteiseen amerikkalaiseen country-musiikkiin, ovat nuo vaikutteet silti selvästi kuultavissa Natalie Mainesin, Martie Maguiren ja Emily Robinsonin lauluharmonioissa. Myös yhtyeen jäsenten virtuoosimainen soitinvalikoima (viulu, alttoviulu, mandoliini, banjo, hanuri, sitar, dobro jne.) tuo musiikkiin countrymaisia sävyjä.

Levyn singlehitti Not ready to make nice ottaa suoraan kantaa George W. Bush -vastaisen kommentin aiheuttamaan kohuun. Yhtye joutui Mainesin lausunnon jälkeen samantyyppisten noitavainojen uhriksi kuin The Beatles vuonna 1966 John Lennonin verrattua yhtyeensä menestystä Jeesuksen suosioon jälkimmäisen tappioksi. Monet radioasemat laittoivat Dixie Chicksin levyt soittokieltoon, ja yhtyeen levyjä tuhottiin puskutraktoreilla ja polttorovioissa. Vuonna 2003 George Bushin toimintaa ja Irakin sodan arvostelua pidettiin epäisänmaallisena ja Maines kertoo laulussa muun muassa saamistaan tappouhkauksista.


Kappaleen alkusanat kuvaavat hyvin yhtyeen tuntoja kohun keskellä:

Voinko antaa anteeksi, ehkä. 
Voinko unohtaa, en tiedä pystynkö. 
Ajan pitäisi parantaa haavat, 
mutta sitä odotan vieläkin.

Albumin muu sisältö on vähemmän "vihaista". Vaikuttavassa Easy silence –kappaleessa protesti puetaan vihan sijaan surun pukuun.


Lapsuus loppuu liian nopeaan.
Katsomme sotaa siihen turtuen.
Voin menettää koko maailman,
mutta silti haluan pitää kiinni
siitä hiljaisuuden hetkestä jonka minulle luot.


Onneksi levy ei kokonaisuutena ole yhtä synkkä. Levyn aloittava The Long way around on positiivinen kiertolaiselämää kuvaileva kappale, joka yhdistää erinomaisesti country-soundit peruspopmelodiaan.
Levyn päättävä kappale I hope pukee letkeään kaapuun vakavan vetoomuksen tappamisen ja sodan lopettamiseksi. 

Lapsemme katsovat meidän puoleemme.
He luottavat meihin.
Heistä tulee meidän kaltaisiamme.
 

Irrottautuminen country-genren tiukoista rajoista kannatti. Boikoteista huolimatta Taking a long way -albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista ja se menestyi varsinkin Euroopassa paremmin kuin yhtyeen aiemmat albumit.

Sittemmin George W Bush on jättänyt valkoisen talon eikä väitettyjä joukkotuhoaseista koskaan Irakista löytynyt. Dixie Chicks ei ole julkaissut uutta musiikkia Taking a long way -albumin jälkeen.

lauantai 31. joulukuuta 2011

44. Electric Light Orchestra: Eldorado (A Symphony by the Electric Light Orchestra) (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Vuonna 1971 ensimmäisen levynsä julkaissut The Electric Light Orchestra yhdisti uudella tavalla rock-musiikkia ja klassisen musiikin elementtejä. Totutun kitaristi, basisti ja rumpali -kokoonpanon lisäksi yhtyeeseen kuului viulisti, pari sellistiä ja kontrabasson soittaja. Jousia oli toki käytetty rock-musiikissa ennenkin, mutta nyt nämä soittimet olivat kiinteä osa yhtyettä ja jokaista kappaletta. Eldorado oli yhtyeen neljäs albumi, jolloin kokoonpanoon kuului myös kapellimestari, jonka johtama sinfomiaorkesteri lisäsi levyn klassisia vaikutteita.

The Electric Light Orchestran tie levyhyllyyni alkoi, niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, Tampereen kaupunginkirjaston mainiolta musiikkiosastolta. Kovin montaa ELO:n albumia siellä ei 1980-1990-lukujen vaihteessa ollut, mutta käsikirjastossa kuunneltavana oli muun muassa yhtyeen ensimmäinen levy ja tämä neljäs albumi Eldorado.

ELO syntyi The Move yhtyeen raunioille, kun yhtyeen voimahahmot Roy Wood ja Jeff Lynne visioivat mielessään yhtyeen, joka yhdistäisi rockin ja klassiset soittimet. Esikuvana Woodilla ja Lynnellä oli The Beatlesin kappaleet Straweberry fields forever ja I am the Walrus, joissa yhtye sovitti uudella tavalla yhteen jousia ja perinteisiä rock-instrumentteja.

ELO:n ensimmäisen levyn jälkeen Roy Wood lähti omille teilleen, Jeff Lynne jäi yksin visioimaan yhtyeen tulevaisuutta. Käytännössä The Electric Light Orchestra olikin toisesta levystään lähtien Jeff Lynnen sooloprojekti, hän sävelsi kappaleet, tuotti levyt ja lauloi kappaleissa sooloa. Yhtyeen muu kokoonpano vaihteli vuosien varrella. Eldorado osui yhtyeen ensimmäiseen monista murrosvaiheista, jolloin yhtyeen omien jousisoittimien lisäksi levyillä käytettiin täysipainoista sinfoniaorkesteria, ja yhtyeen rivistöön liittyi kapellimestari Louis Clark.
Eldoradon aloituskappale ja suurin hitti I can't get it out of my head on perinteinen rockballadi, jota höystettiin monikerroksisella jousi- ja kuorosovituksella. Orkesteria ei kuitenkaan käytetty kaikilla raidoilla, esimerkiksi kappaleen Laredo Tornado tausta rakentuu yhtyeen kolmen jousisoittajan (viulu ja kaksi selloa) säestyksen varaan.
Eldoradon-albumin tarina kertoo henkilöstä, joka siirtyy unen mukana eri aikoihin ja paikkoihin. Satumaisuutta korostaa levyn kansi, joka on varastettu Wizard of Oz elokuvasta. Kappaleessa Poor boy levyn päähenkilö unelmoi kuuluvansa Robin Hoodin joukkoihin ja rakastuvansa Marian neitoon.
Levyn vaikuttavin kappale päättää albumin. Kappaleessa Eldorado levyn päähenkilö herää unesta todellisuuteen. Majesteettisiin mittasuhteisiin paisuvassa sovituksessa käytetään orkesterin, kuoron ja muun bändin voimavarat loppuun saakka ja ainakin minä jään haukkomaan henkeäni levyn päätyttyä.
Eldoradon jälkeen ELO:n albumit mahtipontisista teema-kokonaisuuksista lähemmäs tavallisia poplevyjä, vaikka monimutkaiset jousisovitukset jäivät yhä yhtyeen tuntomerkiksi. Eldoradon mystinen tunnelma ja hienot sävellykset nostavat albumin yhtyeen tuotannon ehdottomaan kärkikastiin. Leyvn kappaleita ei myöskään ole pilattu ylisoittamisella, muutamaa Jake Nymanin ohjelmaa lukuunottamatta, en ole Eldoradon kappaleita kuullut muualta kuin omalta cd-soittimeltani.

tiistai 27. joulukuuta 2011

43. Madonna: I'm breathless (1990)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
I'm Breathless -albumille Madonna kokosi elokuvassa Dick Tracy esittämiään kappaleita täydentäen levyä samaa 1930-luvun tyyliä kosiskelevilla muilla sävellyksillä. Elokuvassa Madonnalla oli vain sivurooli, mutta laulaja onnistui Breathless Mahoney -nimisen baarilaulajattaren roolissa paremmin kuin monissa muissa elokuvarooleissaan. Albumi poikkesi merkittävästi laulajan muista levyistä tyylillään ja myös sillä, että sen kappaleet aiheuttivat vähemmän skandaaleja kuin Madonnan muiden levyjen musiikki keskimäärin.

Taiteilija nimeltä Madonna on aina ollut minulle hankala. Toisaalta hän on tehnyt monta erinomaista albumia ja paljon hienoa musiikkia. Artistin imago on kuitenkin ollut korostetun itsekeskeinen, ja seksin ja uskonnollisten provokaatioiden avulla on markkinoitu myös sellaisia levyjä ja kappaleita, joiden musiikillinen arvo ei ole ollut kovin kaksinen. Lopputuloksena on ollut kovin poukkoileva laulajanura, jossa kohut ja kuohut ovat usein peittäneet alleen niin musiikilliset flopit kuin onnistumisetkin.

Madonnan näyttelijäura on ollut niin ikään myrskyisä. Kehuja hän ei rooleistaan ole juurikaan saanut, mutta kohua sitäkin enemmän. Pääroolit mm. elokuvissa Who's that girl, Shanghai surprise ja Evita saivat osakseen lähinnä ilkkumista. Paljon paremmin hän onnistui elokuvissa, joissa hän esiintyi sivuroolissa muiden näyttelijöiden huolehtiessa haastavimmista osista. Esimerkiksi elokuvassa League of her own Madonna ylsi mielestäni erinomaiseen suoritukseen suorasanaisena naispesäpallon pelaajana. Toinen onnistuminen oli elokuvassa Dick Tracy, jossa Madonna esitti kapakkalaulaja Breathless Mahoney:a. Vuonna 1990 ilmestynyt I'm Breathless -albumi yhdisti Madonnan elokuvassa laulamia kappaleita muihin samaa tyylilajia edustaviin Madonna-kappaleisiin.

Madonna on kuin kotonaan 1930-luvun miljöön ja musiikin parissa. Vaikka levyn aloittava He's a man tuntuu käsittelevän Dick Tracyn tapahtumia, ei se kuitenkaan ole peräisin elokuvasta. Levyn ei elokuvakappaleet Madonna on säveltänyt vanhan tuottajakumppaninsa Patrick Leonardin kanssa.

Elokuvalaulujen säveltäjä on musikaaliveteraani Stephen Sondheim, jonka kuuluisimpia töitä ovat New Yorkin kaduille siirretty Romeo ja Julia -tarina West Side Story sekä murhanhimoisesta parturista kertova musikaali Sweeney Todd.  Madonnan parhaita hetkiä Dick Tracy -elokuvassa on hänen tulkintansa Sondheimin kappaleesta Sooner or later.
I'm breathless -albumin 1930-lukulaiset jazzkappaleet tuovat Madonnasta esiin puolen, jota hänen muilla levyillä ei juuri kuulla. Parhaimmillaan Madonna on sävykäs tulkitsija, joka lauluissa tuo esiin myös henkilökohtaisen haavoittuvuutensa.

Elokuvan avainkohdassa Breathless Mahoney laulaa duettona pianistinsa (jota esittää Mandy Patinkin) kanssa Sondheimin kappaleen What can you lose. Itselleni ei tule mieleen yhtään toista duettoa, jossa Madonna jakaa parrasvalon tasapuolisesti duettoparinsa kanssa.

Tämän hienon albumin ainoa selkeä tyylirikko on levyn lopussa, johon ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta on lisätty Madonnan pari kuukautta aiemmin julkaisema hittisingle Vogue. Vaikka laulussa käsitellään vanhan ajan tunnettuja elokuvatähtiä, ei sillä musiikkinsa puolesta ole mitään tekemistä Dick Tracy -elokuvan tai levyn muiden kappaleiden kanssa. House-tuottaja Shep Pettibonen kanssa tehty Vogue oli Madonnan siihen astisen uran suurimpia hittejä, ja erittäin tarttuva hitti se onkin.
I'm Breathless on toistaiseksi ainoa Madonnan albumeista, joka luottaa vanhan kunnon iskelmän ja jazzin taikaan, ja levy onkin miellyttävä poikkeus laulajan dance-painotteisella uralla. Toivottavasti jo reippaasti yli 50-vuotias kaiken kokenut megatähti uskaltaisi toisenkin kerran poiketa tutulta ja turvalliselta polulta, ja tehdä levyllisen jotain aivan muuta.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

42. Petri Laaksonen: Talven syliin (2004)

Talven syliin on toinen Petri Laaksosen tekemistä joululevyistä. Edeltäjänsä, vuonna 1997 julkaistun Lumivalkeaa-levyn tavoin, Laaksonen yhdistää tällä levyllä tyylitajuisesti perinteisiä joululauluja sekä uusia, itse säveltämiään kappaleita joiden tekstit ulottuvat joulun hengellisestä sanomasta talvista joulumaisemaan ylistäviin kappaleisiin ja talvisiin rakkauslauluihin.

En ole koskaan ollut iskelmälaulajien joululevyjen ystävä. Perinteiset joululaulut kuulostavat usein, eivät toki aina, jotenkin falskeilta iskelmälaulajien laulamina ja iskelmäsovitusten taustoittamina. Uudet, iskelmälaulajille varta vasten sävelletyt joululaulut toimivat usein paremmin, mutta niitä kuulee radiosta harvoin. Niitä harvoja jotka ovat nousseet suosituiksi, soitetaan liiankin usein. Esimerkiksi kappaleeseen Sydämeeni joulun teen olen jo lopen kyllästynyt, vaikka sen tekstissä ja sävelessä ei sinänsä ole mitään vikaa.

Suomalaista solisteista Petri Laaksonen on tehnyt peräti kaksi onnistunutta joululevyä. Säveltäjänä hän on osannut tehdä itselleen toimivia jouluiskelmiä ja sanoittajiksi hän on kerännyt Suomen parhaimmistoa. Sekä gospelia ja iskelmää tehnyt lauluntekijä yhdistää levyllään ongelmitta hengellisiä ja "maallisempia" joulutekstejä uusiin sävelmiin. Mukana on sopivasti pari joululauluklassikkoa.


Levyn nimikappaleessa Laaksonen on saanut duettokaverikseen Virve Rostin, jolle säveltäjä on tehnyt monta hittikappaletta, tunnetuimpana vuoden 1987 euroviisu Sata salamaa. Talven syliin on talvinen rakkauslaulu, joka toimii niin lumihankien keskellä kuin tämän vuoden mustan sateessa. Teksti on Pekka Laaksosen.

Suomalaisen iskelmän suosituimpia sanoittajia on tällä hetkellä Sinikka Svärd, joka kappaleessa Saa joulun ihme koskettaa kuvaa taitavasti yksin jääneen ihmisen joulutuntoja. Kaunis sovitus antaa kappaleelle hienon lisävivahteen.


Uusien joululaulujen lisäksi Petri Laaksonen tekee omat versionsa jouluklassikosta Heinillä härkien kaukalon ja Jaakko Löytyn Ilouutinen -joululaulusta. Levy on tasapainoinen kokoelma hienoja Laaksosen sävellyksiä, jotka laulaja tulkitsee tutulla taidollaan. Jos kaipaat levyhyllyyn kotimaista suhteellisen uutta joulumusiikkia, niin tässä on hyvä ehdokas siihen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

41. Lara Fabian: Nue (2001)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Lara Fabiania verrataan usein Céline Dioniin, eikä ihme. Molemmat laulajat tulivat Euroopassa tunnetuksi Eurovision laulukilpailuista vuodelta 1988, jossa molemmat sijoittuivat viiden parhaan joukkoon. Molemmat aloittivat kansainvälisen uransa ranskankielisestä Kanadasta käsin ja levyttivät myöhemmin myös englanniksi. Molemmat ovat taitavia ja vahvoja laulajia, eikä ikäeroakaan näillä laulajattarilla ole kuin kaksi vuotta. Siinä missä Céline Dionista on tullut yksi maailman eniten levyjä myyneistä supertähdistä, on Fabianin menestys rajoittunut lähes yksinomaan ranskankieliseen maailmaan.

Vuoden 1988 euroviisuissa minulla oli kaksi suursuosikkia. Heistä toinen, Sveitsiä edustanut Céline Dion voitti kilpailun vain yhden pisteen erolla ja alle kymmenessä vuodessä hän nousi yhdeksi maailman suurimmista laulajatähdistä. Luxemburgia edusti samana vuonna belgialais-italialainen, 18 vuotias Lara Fabian kappaleella Croire. Nuoren laulajan vahva esitys jätti minuun suuren vaikutuksen, mutta kilpailussa neljänneksi tullut laulaja katosi monen muun kilpailijan tavoin pian unohduksiin.

1990-luvun puolivälissä Lara Fabianin nimi ilmestyi uudelleen levykauppojen valikoimiin. Kanadaan muuttanut Fabian ei ollut saanut uralleen nostetta euroviisuista, mutta nyt hän oli omillaan onnistunut nousemaan tähdeksi Kanadan musiikkitaivaalla, missä Céline Dion oli hallinnut itsevaltiaan tavoin. Pian Kanadassa suosioon noussut laulaja pääsi listoille myös kotimantereensa ranskankielisissä maissa.
 Lara Fabian on tehnyt monta hienoa levyä, mutta hänen levyistään vaikuttavin on mielestäni hänen viides soololevynsä, vuonna 2001 ilmestynyt Nue. Levyn aloittava J'y crois encore luo hyvin levyn tunnelmaa, joka perustuu vahvohin melodioihin ja Fabianin vivahteikkaaseen tulkintaan.

Dionin tavoin Fabian yritti menestystä myös englanniksi ja onnistuikin saamaan kappaleet I will love again ja Adagio listoille mm. Yhdysvalloissa. Kahdesta hienosta albumista huolimatta ei ura englanninkielisillä markkinoilla auennut, ja Fabian on sittemmin keskittynyt ranskankieliseen uraansa.

Vaikka menestys Yhdysvalloissa ei parin pikkuhitin jälkeen jatkunutkaan, on Fabian saanut vahvan aseman ranskankielisten maiden musiikkielämässä. On jopa hyvä, että Fabianin suosio ei noussut Céline Dionmaisiin mittasuhteisiin, ja Fabian on saanut keskittyä ranskankieliseen uraansa ja tehdä sitä, missä hän on parhaimmillaan. Samalla sekä Fabian että hänen musiikkinsa on saanut jäädä rauhaan maailmansuosion sivuvaikutuksilta. Maailman ykköstähtenä hän tuskin olisi tehnyt levyn koskettavinta kappaletta, Tu es mon autre, duettona belgialaislaulaja Mauranen kanssa.
Levyn kappaleista suurin osa on Fabianin ja tuottaja Rick Allisonin yhteistyötä. Albumi Nue oli Fabianin ja Allisonin viides ja viimeinen yhteistyönä syntynyt albumi. Jean-Félix Lalannen kanssa yhteistyönä neljä vuotta myöhemmin syntynyt albumi 9 on niin ikään erinomainen, mutta palaan siihen blogissani myöhemmin.

Lara Fabian on jälleen yksi muistutus siitä, että Euroviisuista on noussut muitakin maailmantähtiä kuin vain Abba ja Céline Dion. Fabianin levyt ovat kielisyistä johtuen jääneet valitettavan tuntemattomiksi Suomessa.