torstai 31. toukokuuta 2012

99. Eurovision Song Contest Helsinki 2007 (2007)

Vuonna 2007 Suomi sai ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran kunnian järjestää Eurovision laulukilpailut omalla maaperällään. Ennakkoepäilyistä huolimatta Yleisradio onnistui erinomaisesti kilpailujen järjestämisessä, ja kilpailuissa kuultiin lisäksi paljon hienoja kappaleita pakollisten camp-numeroiden seassa. Tapahtumasta tuli koko kansan juhla, jota on mukava muistella myös jälkikäteen.

Olen seurannut Euroviisuja aktiivisesti vuodesta 1977 alkaen ja aina unelmoinut siitä, että kisat järjestettäisiin Suomessa ja pääsisin itse niitä katsomaan. Kun Lordi vuonna 2006 voitti ja kisat järjestettiin Helsingissä vuotta myöhemmin, olin paljon innostuneempi vuoden 2007 kisoista kuin Suomen voitosta konsanaan. Kysymyksessä oli sentään kaksi viikkoa kestänyt suurtapahtuma, joka sisälsi paljon muutakin kuin vain kahtena iltana Hartwall Areenasta televisioidut suorat lähetykset. Itse pääsin toimittajan ominaisuudessa seuraamaan lukuisten artistien harjoituksia Areenalla ja ostin lisäksi liput sekä semifinaalin että finaalin ennakkonäytöksiin, joiden sisältö oli identtinen varsinaisten lähetysten kanssa pisteidenlaskua ja tulosten julistamista lukuunottamatta. Se hetki, kun istahdin katsomaan semifinaalin ennakkonäytöstä, oli yksi elämäni sykähdyttävimpiä; 30 vuoden odottamisen jälkeen olin päässyt seuraamaan Euroviisuja paikan päällä.

Kaikki eivät odottaneet Suomessa järjestettäviä Eurovision laulukilpailuja yhtä suurella innolla. Helsingin Sanomia myöten hävettiin jo etukäteen sitä, kuinka Yleisradio epäonnistuisi kisojen järjestämisessä. Vaikka monta köyhempää ja televisiotoiminnaltaan kokemattomampaa maata (kuten Ukraina, Latvia, Viro, Turkki jne.) oli onnistunut kisojen järjestämisessä, jostain syystä Suomessa varauduttiin pahimpaan.

Kaikkien pahanilmanlintujen harmiksi kisajärjestelyt menivät putkeen, ja Yle tarjosi Euroopalle visuaalisesti näyttävän shown, jossa oli myös paljon hyviä kappaleita. Kaikki kappaleet julkaistiin kokoelma-cd:llä, ja esittelen näistä kappaleista kuusi. Ne eivät välttämättä ole kuusi parasta tai parhaiten menestynyttä, vaan yhdenlainen läpileikkaus vuoden 2007 viisuannista. Videot ovat peräisin varsinaisista viisulähetyksistä, joissa musiikki laulusuorituksia lukuunottamatta tuli nauhalta. Kisojen finaalin voi myös katsoa kokonaisuudessaan täältä.
Torstaina järjestetyn semfininaalin rokkaavinta antia tarjosi Islanti, jonka kappale ei valitettavasti päässyt finaaliin. Semifinaaliin osallistui 28 kappaletta, joista kaikki finaaliin päässeet kymmenen kappaletta olivat peräisin entisen itäblokin maista. Tämä sai aikaan katkeraa mutinaa rannalle jääneiden maiden riveissä ja johti siihen, että seuraavana vuotena semifinaaleja järjestettiin kaksi.
Vuoden 2007 viisujen ensikertalainen Georgia tarjosi kaikkein näyttävimmän lavashown. Kilpailujen valosuunnittelusta vastanneen Mikki Kuntun taustaprojisoinnit nostivat kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Georgian laulu oli yksi niistä kappaleista, joita inhosin ennen harjoitusten alkua, mutta jotka Helsingin lavaesityksen jälkeen nousivat suosikeikseni.


Serbia oli vuonna 2007 suurimpia suosikkejani, mutta vuosien saatossa olen jonkin verran kyllästynyt kappaleen turhanpäiväisen paisutteluun. Myös tämän kappaleen kohdalla Mikki Kuntun valoshow, tällä kertaa huomattavasti hillitympi, toi lauluun uusia tasoja. Serbialle voiton lopulta tuonut kappale on malliesimerkki balkanin power-balladista.
Unkarin kappaleessa ei paljoa taustakuvioita tarvittu. Magdi Ruszan karhea viisublues matkalaukkuineen ja liikennemerkkeineen oli kisojen riisutuimpia mutta samalla kunnianhimoisimpia esityksiä. Laulajan jännityksestä värisevä ääni hieman haittasi muuten virheetöntä blues-kokonaisuutta.
Vuoden omalaatuisimmasta lisähärpäkkeestä vastasi Slovenian laulaja Alenka Gotar. Asiaa sen enempää paljastamatta siteeraan TV2:lle lähetystä juontanutta Heikki Paasosta: Slovenia ei luottanut Hartwall Areenan valaistukseen vaan toi mukanaan oman lukulampun. Myös tämä oopperaa ja diskorytmejä yhdistelevä kappale vakuutti minut vasta Hartwall areenan lavalla.
Kaikki listalla aiemmin esitellyt kappaleet osallistuivat semifinaaliin, ja Islantia lukuunottamatta nämä kappaleet kuultiin myös lauantain finaalissa. Suoraan finaaliin päässeistä lauluista suosikkini oli Saksa, jota tällä hetkellä pidän koko vuoden 2007 viisujen parhaana kokonaisuutena. Roger Cicero osoitti Frank Sinatramaisella esityksellään, että myös saksankieli voi olla kaunista. Modernien hytkytysten seassa big band -puhaltimet ja vanhan ajan New York -iskelmä olivat todella tervetullut yhdistelmä. Ja jälleen taustan valoprojisoinnit tukivat kappaletta erinomaisesti.

Huomasit varmaan, etten kommentoinut lainkaan esittelemieni kappaleiden sijoituksia itse kilpailussa. En pidä näitä sijoituksia kovin tärkeänä näin jälkikäteen ajateltuna, ja Helsingin kilpailujen päätyttyä lopputulokset saivat liiankin suuren roolin kisojen jälkipelissä. Etenkin Ruotsissa, jonka ennakkosuosikkina kisaan lähtenyt edustaja The Ark menestyi odotettua huonommin, katkera lehtikirjoittelu johti keskustelun mielestäni täysin väärille urille. Viisuissa on mielestäni kysymys hienosta showsta, johon maat eri puolilta Eurooppaa (ja sen ulkopuolelta) voivat osallistua, ja hienosta musiikista (kyllä!). Kilpailu, pisteet ja sijoitukset tuovat jännitystä ohjelmaan, mutta liian vakavasti niitä ei saa ottaa. Vuoden 2007 Euroviisujen tulokset voi tarkistaa Wikipedian sivuilta. Kisojen finaalin voi myös katsoa kokonaisuudessaan täältä.

Vuoden 2007 Eurovision laulunkilpailut oli näytön paikka Helsingille ja Yleisradiolle, jotka onnistuivat tekemään tapahtumasta hienon shown Hartwall areenalle ja televisiokatsomoihin. Suomen pääkaupunki muuttui viisukaupungiksi, tapahtuma näkyi kaduilla ja toreilla, ja riemuun osallistuivat kaikki suomalaiset, nekin jotka muuten eivät tästä karnevaalista perustakaan. Nämä kaikki hienot muistot mielessäni kuuntelen tätä vuoden kappaleet yhteen kokoavaa cd:tä uudelleen ja uudelleen.

perjantai 25. toukokuuta 2012

98. Isabelle Aubret: Un premier amour (EP 1962)

 
Viisuviikon kunniaksi esittelen vuoden 1962 euroviisuvoittajan, joka edelleen on mielestäni kaikkien aikojen paras euroviisuvoittaja. Isabelle Aubretilla on ihanan tulkintavoimainen ääni, jota kuultiin viisuissa vielä myöhemminkin. Un premier amour oli jo kolmas Ranskan voittoviisu seitsemän ensimmäisen viisuvuoden sisällä, mutta tähän maan voittoputki katkesi muutamaksi vuodeksi. Kappaleen äänilevyversiossa on vangitseva tunnelma, joka liveversiosta puuttuu.


Muistan katsoneeni ensimmäisen kerran Eurovision laulukilpailun loppukilpailun kokonaan vuonna 1977, ja jonkinasteiseksi viisufaniksi minua on voinut kutsua vuodesta 1978 alkaen, jolloin nauhoitin kasettinauhurilla ensimmäisen kerran kisat talteen. Kun vuonna 1981 ilmestyi ensimmäinen kokoelmalevy siihenastisista euroviisuvoittajista, oli tietysti itsestään selvää että ostin vinyylialbumin kokoelmiini. Tämän levyn myötä pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan viisujen historiaan, joka on täynnä ikivihreitä.

Vuoden 1962 voittaja ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia viisujen ikivihreitä, mutta se on minun listassani pikku hiljaa noussut voittajien parhaaksi.

Isabelle Aubret oli 1960-luvulla tunnettu laulaja Ranskassa ja 74-vuotias laulaja jatkaa uraansa edelleen. Viisuvoittajan lisäksi hän on tehnyt lukuisia muita hienoja levytyksiä.
Vuoden 1962 Eurovision laulukilpailut pidettiin Luxemburgissa, jolloin Suomea edusti Marion kappaleella Tipi-tii.Ylivoimaiseksi voittajaksi tänä vuonna valittiin kuitenkin siis Ranska. Kappaleen Un premier amour studioversion sovitus eroaa merkittävästi Luxemburgin lavalla esitetyn version sovituksesta. Minulle rakkaampi on tuo levyversio, jonka sovitus ja tunnelmallinen tulkinta on nostanut kappaleen minun mielessäni siihen asemaan jossa se nyt on.

Mutta ei tuossa liveversiossakaan mitään vikaa ole.
Ranskassa ei 1960-luvulla juuri singlejä julkaistu, huomattavasti suositumpi formaatti oli EP, joka oli singlelevyn kokoinen, mutta sisäisi kahden kappaleen sijaan neljä laulua. Isabelle Aubretin Un premier amour -EP sisältää kolmen muun kappaleen lisäksi version Aubretin version viisujen isäntämaan Luxemburgin kappaleesta Petit bonhomme. Hieno versio tämäkin.
Isabelle Aubret edusti Ranskaa euroviisuissa uudelleen vuonna 1968, jälleen hienolla kappaleella La Source, ja hän yritti maansa edustajaksi niinkin myöhään kuin vuonna 1983. Viimeisin albumi on vuodelta 2006 ja viimeisimmän kiertueensa ahkera laulaja teki viime vuonna.

tiistai 22. toukokuuta 2012

97. The Bee Gees: You win again/Backtafunk (single 1987)

Gibbin veljesten muodostama the Bee Gees loi yli 40 vuotta kestäneen menestysuran. Värisevällä falsetolla laulavan trion suurimpia hittejä oli vuonna 1987 julkaistu You win again. Bee Geesin taru päättyi lopullisesti kaksi päivää sitten, kun Robin Gibb kuoli syöpään. Maurice oli kuollut jo 9 vuotta aiemmin, joten yhtyeen laulusolisti Barry Gibb on yhtyeen ainoa elossaoleva jäsen.

Korkealta kimittävä The Bee Gees ei ole koskaan ollut suosikkiyhtyeitäni, mutta olen aina ymmärtänyt Gibbin veljesten lahjat tuottajina ja lauluntekijöinä. Muun muassa veljesten Barbra Streisandille tuottama Guilty-albumi on yksi suosikkilevyjäni. Pari yksittäistä Bee Geesien hittiä on onnistunut tunkeutumaan myös minun suosikeikseni. Yksi näistä on vuoden 1987 hitti You win again, jonka jatkuva pakkosyöttö MTV:n välityksellä sai minut puolelleen.

You win again on onnistunut yhdistelmä yhtyeen lahjakkuutta lauluntekijöinä ja tuottajina, ja tällä kertaa heidän falsettilaulunsa pysyi aisoissa. Alla kappaleen musiikkivideo ja äänenlaadultaan parempi Grooveshark-linkki.
Vaikka levyhyllystäni ei juurikaan Bee Geesien albumeja löydy, on pakko arvostaa heidän pitkää uraansa ja sen monipuolisuutta. Barry, Robin ja Maurice Gibbin tuotantoon kuuluu niin 60-luvun poppia, 80-90-lukujen modernimpia soundeja kuin Saturday Night Fever -tyyppistä 70-luvun diskomeininkiäkin.

Yhtyeen toiminta lamaantui Maurice Gibbin kuoltua yllättäen vuonna 2003. Nyt Robin Gibbin kuoltua yhtyeen tarun voidaan katsoa päättyneen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

96. The Mamas & The Papas: If you can believe your eyes and ears (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Kaliforniasta kotoisin oleva The Mama's and the Papas oli yksi 1960-luvun amerikkalaispopin värikkäimpiä yhtyeitä. Yhtye otti vaikutteita vuosikymmenen alkupuolen folk-buumista ja yhdisti sitä sen ajan rokin virtauksiin. Yhtyeen johtohahmon John Phillipsin sävellykset ja hienot laulusovitukset yhdistettynä nelihenkisen yhtyeen omalaatuiseen ulkoasuun nostivat menestykseen yhtyeen ensimmäisen albumin, joka sisältää monta ikivihreää kappaletta.

The Mamas and the Papas on yksi yhtyeitä, joista olen ollut pitkään kiinnostunut mutta en vain ole saanut itseäni tutustumaan syvemmin. Tunsin tämän 60-luvulla mainetta niittäneen yhtyeen pari suurinta hittiä ja uskoin, että heiltä löytyisi varmasti enemmänkin minua miellyttävää musiikkia, mutta en vain saanut aikaiseksi esimerkiksi lainata heidän albumejaan kirjastosta tai edes kuuntelemaan Spotifyn välityksellä. Tarvittavan alkusysäyksen sain vasta pari kuukautta sitten, kun yhtyeen koko tuotannon sisältävä neljän cd:n boksi tuli alennukseen Amazonin nettikauppaan. Tutustumiseni yhtyeen tuotantoon on vielä kesken, mutta debyyttialbumi If you can believe your eyes and ears vakuutti minut jo heti ensi kuuntelulla.

The Mamas & the Papas -yhtye perustettiin parin hajonneen folkyhtyeen raunioille, kun yhtyeiden jäsenet yhdistivät voimansa. Aluksi John & Michelle Phillipsistä, Denny Dohertystä ja "Mama" Cass Eliotista koostuva kokoonpano lauloi taustoja muille artisteille, kunnes yhtye sai oman levytyssopimuksen. Heti alusta alkaen yhtye lauloi pääasiassa johtohahmonsa John Phillipsin sävelmiä. Phillips myös sovitti yhtyeen lauluharmoniat, joista tuli heti alusta alkaen The Mamas & the Papas -yhtyeen tavaramerkki.

Yhtye oli kuin luotu juuri markkinoille tulleen väritelevision aikakaudelle, tästä kertoo myös seuraava kappaleeseen Monday Monday televisioesitys.
The Mamas & the Papas erottautui muista 60-luvun puolivälin yhtyeistä ulkonäöllään. Siinä missä muiden yhtyeiden jäsenet käyttivät samanalaisia vaatteita ja muutenkin pyrkivät muistuttamaan toisiaan, tämä yhtyeen jäsenet olivat kuin sateenkaaren eri värit. Michelle Phillips oli nukkemaisen pieni ja kaunis laulaja kun taas Mama Cassissa yhdistyivät riuskempi ruumiinrakenne enkelimäisen kauniiseen lauluääneen. Denny Dohertyllä ja kitaraa soittaneella John Phillipsillä täydennetty yhtye oli myös ensimmäinen suursuosioon noussut yhtye, jossa oli tasamäärä molempien sukupuolien edustajia.

Edellä esitelty Monday monday oli yhtyeen ensimmäinen ja ainoa USA:n listaykköseksi noussut kappale, mutta suurhittejä yhtye teki toki muitakin. Ensimmäisen albumin tunntuimmaksi kappaleeksi nousi kuitenkin John Phillipsin sävellys California Dreamin', josta myöhemmin teki oman versionsa muun muassa the Beach Boys. John Phillips sävelsi myöhemmin rantapoikien suurhitin Kokomo.
Balladien lisäksi yhtye esitti myös menevämpää tuotantoa. Oma suosikkini If you can believe your eyes and ears -albumilta on kappale Go where you wanna go, jossa hienojen lauluharmonioiden lisäksi kuullaan myös ainakin minun mieltäni hivelevä orkesterisovitus.
Yhtye rikkoi rajoja myös levynkansitaiteellaan. If you can believe your eyes and ears -levyn kansi kuvattiin kylpyhuoneessa yhtyeen ahtautuessa samaan kylpyammeeseen. Yhdysvalloissa levy kuitenkin vedettiin pois kaupoista, kun vessanpytyn näyttämistä julkisessa valokuvassa pidettiin sopimattomana.

John Phillipsin sävelmien lisäksi The Mamas & the Papas teki paljon hyviä cover-versioita. Ensimmäisen albumin parhaimmistoon kuuluu Beatles-kappaleen I call your name -cover, jossa Mama Cass pääsee esittelemään laulajantaitojaan.
Tutustumiseni yhtyeen muuhun tuotantoon on vielä kesken, joten en kovinkaan paljoa pysty tässä yhteydessä tiivistämään sitä, mihin suuntaan yhtyeen musiikki meni ensimmäisen albumin jälkeen. Yhtyeen neljä seuraavaa albumia eivät kuitenkaan myynnillään yltäneet ensimmäisen levyn tasoon, ja yhtye hajosi vuosikymmenen vaihtuessa. Mama Cass kuoli pian tämän jälkeen sydänkohtaukseen 32-vuotiaana.

lauantai 19. toukokuuta 2012

95. Donna Summer: She works hard for the money (1983)

Kuuntele albumi Spotifyssa
1970-luvulla discokuningattareksi nimitetty Donna Summer haki vuosikymmenen vaihduttua uutta tyyliä ja laajensi alaansa tanssilattialta päivän poppihitteihin. Hänen onnistuinen 1980-luvun levynsä käsitteli monissa kappaleissaan, ei vähiten nimikappaleessaan, naisen asemaa arjen paineissa. She works hard for the money menestyi singlenä erinomaisesti ja vei myös samannimisenalbumin hyvään myyntiin.

Vaikka Donna Summerin suurimmat menestysvuodet osuivat 1970- ja 80-luvuille, innostuin itse artistista vasta Stock-Aitken-Waterman-tuottajatrion kanssa tehdyn Another place in time -albumin myötä. 1990-luvun puolella aloin pikku hiljaa keräillä Summerin levyjä hyllyyni. She works hard for the money -albumiin törmäsin ensimmäisen kerran Niinisalon varuskunnan sotilaskodin kirjastossa, ja armeijasta päästyäni hankin pian tämän levyn myös omaan hyllyyni.

Donna Summerin siirtyminen diskotähdestä poplaulajaksi ei sujunut ongelmitta. Summer joutui uuden levy-yhtiönsä painostuksesta hylkäämään tuottajansa Giorgio Moroderin ja tuottajaksi määrättiin Quincy Jones, joka oli niittänyt mainetta muun muassa Michael Jacksonin levyjen tuottajan. Syntynyt levy Donna Summer oli ihan onnistunut, mutta Summer itse koki olevansa vain vierailija Jonesin albumilla.

Seuraavan albumin tuotti muun muassa gospel-musiikkia tehnyt Michael Omartian. Lopputuloksena oli toimiva ja viihdyttävä albumi, joka nimettiin levyn ykköshitin mukaan. Kappaleesta She works hard for the money tuli Donna Summerin 1980-luvun menestynein kappale, ja sen menestystä tuki erinomainen musiikkivideo.

Levy on 1980-luvun amerikkalaista poppia parhaimmillaan. Albumilla yhdistellään erinomaisesti uusia ja perinteisiä soittimia, muusikot pistävät parastaan muun muassa kappaleella Stop, look and listen.
Kuten 1970-luvun levyillään, osallistui Donna Summer itse levyn kaikkien laulujen säveltämiseen, useimmiten yhteistyössä tuottaja Michael Omartianin kanssa.

Kappaleen Unconditional love Summer esitti yhdessä brittiläisen teinipojista koostuneen reggaeyhtyeen Musical Youth kanssa. Reggae-tyyli tuo levyn tahtiin mukavaa vaihtelua.
Toisena duettokumppanina levyllä oli gospellaulaja Matthew Ward, jonka kanssa Summer esitti kappaleen Love has a mind of its own. Laulu osoittaa, että pop- ja diskogenrejen lisäksi Summer hallitsi myös soul-balladit.
She works hard for the money oli Donna Summerin onnistunein ja menestynein albumi 70-luvun diskovuosien jälkeen. Menestysreseptiä yritettiin toistaa uudella yhteistyöalbumilla tuottaja Michael Omartianin kanssa. Se menestyi kuitenkin huomattavasti huonommin, eikä Summer enää tehnyt kuin vain yhden menestyslevyn. Vuonna 1989 ilmestynyt Another place and time palautti Summerin lyhyesti takaisin hittikantaan.