lauantai 13. lokakuuta 2012

134. Eva Dahlgren: Ung och stolt (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Jos 1980-luvun alkupuoliskon albumit tekivät ruotsalaisen Eva Dahlgrenin tunnetuksi myös Suomessa, nosti vuoden 1987 albumi Ung och stolt hänet supertähden asemaan. Laulajan kuudes albumi esitteli laulajan rokkarina, pop-tähtenä, vetoavien rakkauslaulujen tulkitsijana sekä uusia musiikillisia uria aukovana kokeilijana. Monista eri tyyleistä huolimatta albumi toimii myös kokonaisuutena, mistä suurin ansio kuuluu Dahlgrenin kautta linjan erinomaisille sävellyksille ja pohdiskeleville teksteille. Vuosikymmenten 1980 ja 1990 vaihteessa laulaja oli uransa huipulla, jonne hän ei enää sen jälkeen ole yltänyt.

Tamperelainen radionkuuntelija ei vuonna 1987 voinut välttyä Eva Dahlgrenilta. Laulajan uusi albumi Ung och stolt oli paikallisen Radio 957:n erityisessä suosiossa, ja aikana ennen soittolistoja levyn lähes kaikki kappaleet soivat vuorotellen paikallisradion lähetyksissä. On siis tämän radioaseman ansiota, että myös minä kiinnostuin Dahlgrenin musiikista. 957:n Dahlgren-hypetys meni välillä naurettaviin mittasuhteisiin, radion tiskijukka Alex Nieminen julisti euforisesti, että tämän levyn jälkeen kukaan ei enää muista Benny Anderssonia. Väite on osoittautunut vääräksi, mutta on hyvä osoitus siitä kuinka arvostettu Dahlgren Suomessa, jopa Tampereella (jossa ruotsinkielisiä ei juurikaan asu) oli silloin.

Ung och stolt oli tekijälleen selkeä käännekohta. 27-vuotias nuori (ung) laulaja oli levyllä rokimpi kuin koskaan, toisaalta sen herkkyys oli herkempää kuin millään aikaisemmalla albumilla. Äidinkielestään ylpeä (stolt) laulaja teki ensimmäistä kertaa levyn, jonka kaikki kappaleet olivat ruotsinkielisiä. Unkarilaissyntyisen Gabor Palotain suunnittelema kansi huokui naisenergiaa. Samaa energiaa löytyy levyn avauskappaleessa Jag klär av mej naken, jossa Dahlgren laulamisen lisäksi soittaa saksofonia ja sähkökitaraa yhdessä tuottaja Anders Glenmarkin kanssa, joka vastaa kappaleen muista soittimista.
Itse muistan nähneeni kappaleen esityksen Hittimittari-ohjelmassa, ja levyn kappaleista tässä olikin eniten hittipotentiaalia. Uransa alkuvuosina kaksi kertaa Ruotsin euroviisukarsintaan vastahakoisesti osallistunut Dahlgren ei pyynnöistä huolimatta enää viisulavalle noussut, mutta tämä kappale olisi ollut täydellinen paketti tähän kisaan.
Viisu-Evan jälkeen kuullaan hieman klassisempaa Dahlgrenia. Kappaleen Resan taustalla kuullaan symbalien lisäksi ainoastaan vaskipuhaltimia, jotka Anders Glenmarkin taitavasti sovittamina säestävät täydellisesti Dalgrenin herkkää tulkintaa. 
Rock-Evaa löytyy albumilta enemmän kuin miltään hänen aikaisemmalta levyltään. Kappaleessa Fromme mannen Dahlgren sivaltaa vastakkaista sukupuolta, joka pitää "sydäntään rahapussissa", "myy kuolemaa" ja "leikkii jumalaa". Eva Dahlgren ei tunnetusti säästänyt sanojaan halutessaan saada asiansa ymmärretyksi.

Suorien sanojen vastapainoksi Ung och stolt levyltä löytyy myös yksinkertaisia rakkauslauluja. För minnenas skull -kokoelmalevyn esittelyssä Dahlgren kertoo kappaleen Lämna mej inte här syntyneen, kun hajonneesta miksauspöydästä ei löytynyt kuin kolme toimivaa ääniraitaa. Tuottaja Glenmarkin säestäessä syntetisaattorilla laulajaa syntyy yksinkertaisista yksinkertaisin mutta samalla kauneista kaunein rakkauslaulu, joka alunperin sijoitettiin levyn cd-version bonusraidaksi ja singlen b-puoleksi. Täyteraidasta tuli kuitenkin yksi albumin parhaista hetkistä.
Tämä laulu samoin kuin Resan-kappaleen sovitus kertovat siitä, kuinka tärkeä rooli Anders Glenmarkilla oli Dahlgrenin levyjen teossa. Laulaja selvästi luotti Glenmarkiin, sillä hän tuotti tämän kahdeksan ensimmäistä albumia. Glenmarkin ansioksi voidaan lukea myös Mitt liv -kappaleen tunnelmallinen ja pienieleisesti kasvava tausta. Oikean akustiikan saamiseksi laulun flyygeliosuudet äänitettiin studion sijaan konserttisalissa. Pianoa säestää Glenmarkin soittama hillitty syntetisaattori.
Tämän levyn jälkeen mikään ei estänyt Eva Dahlgrenia. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Fria Världen 1.989 oli suuri menestys ja parhaiten menestyi kaksi vuotta myöhemmin julkaistu En blekt blondins hjärta. Tämän jälkeen Dahlgrenin ja Glenmarkin tiet erosivat ja Dahlgren kokeili jotain uutta levyttämällä albumin Jag vill se min älskade komma från det vilda säveltäjä Anders Hillborgin ja kapellimestari Esa-Pekka Salosen kanssa. 

Dahlgrenin ura jatkuu edelleen, vaikka hänen viimeiset albuminsa eivät ole enää minuun vedonneet. Syksyn 2012 kiertueen hän aloitti lokakuun alussa Turusta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

133. The Beach Boys: Sunflower (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beach Boysia pidetään yleisesti 1960-luvun alkupuoliskon bändinä ja sen musiikista tunnetaan lähinnä näiden alkuvuosien surffihitit. Yhtye teki 1970-luvullakin monta erinomaista albumia, jotka eivät kuitenkaan tavoittaneet suuren yleisön suosiota. Yksi näistä albumeista on Sunflower, joka myi ilmestymisvuonnaan surkeasti, mutta jota monet yhtyeen musiikkia tuntevat pitävät yhtenä The Beach Boysin parhaista. Levyn musiikilliseen menestykseen vaikutti erityisesti se, että Brian Wilsonin lisäksi myös yhtyeen muut jäsenet osoittautuivat taitaviksi lauluntekijöiksi.

Olin lukenut kehuvia arvioita The Beach Boysin 1970-luvun alkupuolen albumeista, mutta huonon kaupallisen menestyksen vuoksi niitä ei juuri kaupoista tai kirjastoista löytynyt. Vasta 2000-luvun uusintajulkaisujen myötä pääsin tutustumaan muiden muassa albumiin Sunflower.

1960-luvun loppupuolisko oli rantapojille vaikeaa aikaa. Yhtyeen suosio romahti ykköshitti Good vibrationsin jälkeen, eikä kovasti odotettua Smile-albumia koskaan julkaistu. Yhtyeen voimahahmon Brian Wilsonin mielenterveys oli alamaissa, ja yhtyeen muut jäsenet joutuivat ottamaan enemmän vastuuta yhtyeen tuotannosta. Tuloksena oli vuosikymmenen vaihteessa muutama erinomainen albumi, jotka valitettavasti eivät kuitenkaan saaneet ostavaa yleisöä puolelleen. Sunflower-albumia pidetään yhtyeen parhaista levyistä, mutta USA:n albumilistalle se nousi vasta sijalle 151.

Levyn tekemisessä oli ongelmansa. Masentuneesta Brian Wilsonista ei ollut levyn tuottajaksi ja laulujakin hän sai kirjoitettua vain kourallisen. Toisaalta etenkin rumpaliveli Dennis ja Brianin tuuraajasta vakiojäseneksi korotettu Bruce Johnston osoittautuivat taitaviksi laulunkirjoittajiksi. Albumin tuottajaksi merkittiin koko yhtye. Silti ensimmäinen masternauha ei kelvannut levy-yhtiölle, joka vaati enemmän hittejä. Kun albumi lopulta julkaistiin olivat yhtye, levy-yhtiö ja kriitikot yksimielisiä siitä, että kysymyksessä oli yksi yhtyeen parhaista albumeista, ellei peräti paras.
Brianin ja Carl Wilsonin ja Al Jardinen yhteistyönä syntynyt Our sweet love yhdisti The Beach Boys -yhtyeen parhaat elementit. Edelleen kirkkaat, tosin sävyltään jo hieman aikuistuneet falsettiäänet täydellisessä harmoniassa, Brian Wilsonmainen vetoava melodia upealla orkesterisovituksella.

Suurimman kehityksen lauluntekijänä oli yhtyeessä tehnyt kuitenkin rumpali Dennis Wilson, joka sai levylle neljä erinomaista kappaletta. Levyn aloittavassa Slip on through kappaleessa yhtyeen tunnettuun laulusoundiin on saatu mukaan aimo annos rosoisuutta, joka erottaa kappaleen 1960-luvun rantapoikatuotannosta.
Dennis Wilson vastasi myös levyn herkimmästä kappaleesta. Bileprinssinä tunnettu Dennis näytti tunteikkaamman puolensa kappaleella Forever. Alla myös kappaleen live-esitys, jossa säveltäjä itse laulaa soolo-osuuden.
Yhtyeen uusin jäsen Bruce Johnston näytti omia säveltäjäkykyjään kappaleella Tears in the morning, jossa perinteiseen Beach Boys -balladiin yhdistettiin ranskalainen musette-haitari.
Sunflower ei onnistunut kääntämään yhtyeen onnea kotimaassaan. Levy nousi albumilistalla parhaimmillaankin vain 151. sijalle, eli käytännössä se ei myynyt juuri lainkaan. Vaikka sitä seuranneet albumit myivät hieman paremmin, oli yhtyeen alamäki vääjäämätön. Mielenterveysongelmista kärsivä Brian Wilson irrottautui entistä enemmän yhtyeen toiminnasta, ja The Beach Boys nousi listoille lähinnä vain 1960-luvun hittejä kierrättävillä kokoelmalevyillä. Yhtyeestä tulikin suosittu nostalgialiveyhtye, joka useissa erimuotoisissa kokoonpanoissa on soittanut vanhoja hittejään näihin päiviin saakka 

Vuonna 2012 julkaistiin ensimmäinen The Beach Boys -albumi 20-vuoteen ja sen tekoon osallistuivat kaikki elossa olevat yhtyeen alkuperäiset jäsenet (Denis ja Carl Wilson olivat kuolleet vuosina 1983 ja 1998). Albumi That's why God made the Radio sai myötämielisiä arvioita ja se sai Yhdysvaltain albumilistalla parhaan sijoituksen sitten vuonna 1965 ilmestyneen Summer days and summer nights -albumin. Tähän levyyn palaan pikapuoliin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 2. lokakuuta 2012

131. The Beach Boys: Today (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta The Beach Boysin ensimmäisen albumin ja the Beatlesin ensisinglen ilmestymisestä, nämä historialliset levyt julkaistiin viiden päivän sisällä lokakuussa 1962. Brittinelikon levyjä olen jo esitellyt useamman, joten nyt on aika tutustua kalifornialaispoikien tuotantoon kolmen eri albumin ja kolmen eri vuosikymmenen näkökulmasta. Ensimmäisenä esittelen vuonna 1965 ilmestyneen Today-albumin, jolla Brian Wilsonin johtama yhtye alkoi siirtyä iloisista rantaelämää, autoilua ja tyttöjä ylistävistä lauluista vakavampiin sävyihin. Today-levyllä tyylit jakautuivat selkeästi vinyylilevyn puolien mukaan, a-puoli koostui iloisista lauluista ja b-puolelle sijoitettiin kaikki balladit. Today:ta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista albumeista.

Suhteeni The Beach Boys -yhtyeeseen on syntynyt pikkuhiljaa yli 20 vuoden aikana. Alkuun en voinyt sietää yhtyeen falsetilla laulettua "surffimusiikkia", mutta vuoden 1967 hitti Good Vibrations ja muutama muu 1960-luvun loppupuolen kappale sai minut kiinnostumaan yhtyeestä. Kuitenkin vasta viime vuosina olen järjestelmällisesti tutustunut kaikkiin yhtyeen 50-vuotisen uran aikana tekemiin levyihin. Näihin 30 albumiin mahtuu paljon turhaa tavaraa, mutta kokonaisuutta leimaa Brian Wilsonin ainutlaatuinen lahjakkuus tuottajana ja säveltäjänä ja koko yhtyeen erittäin taitavat laulusuoritukset.

Vaikka The Beach Boysin Today -albumi on ollut hyllyssäni jo 1990-luvulta saakka, alan vasta nyt päästä perille sen nerokkuudesta. Levy sijoittuu aikaan, jolloin yhtyeen 23-vuotias johtaja Brian Wilson jättäytyi pois yhtyeen livekiertueilta ja keskittyi kotonaan laulujen säveltämiseen ja levyjen äänittämiseen ammattimuusikoiden avustuksella. Kiertueelta palanneen yhtyeen (Brianin veljet Carl ja Dennis Wilson, edellisten serkku Mike Love, koulukaveri Al Jardine ja Brianin tuuraajaksi palkattu Bruce Johnston) tehtävänä oli opetella laulut, äänittää vokaaliosuudet olemassaoleviin taustoihin ja lähteä uudelle kiertueelle uusien kappaleiden kanssa.

Surffailu-, autoilu- ja tyttöaiheisista lauluistaan tuttu yhtye oli muutenkin vääjämättömien muutosten edessä. Fun in the sun -rallien veto oli loppunut, ja Brian Wilson haki uusiin lauluihinsa aiheet ihmismielen vakavammalta puolelta, ihmissuhteiden koukeroista ja omasta tuskaisasta kasvustaan koululaispojasta aikamieheksi. Today-levyllä vanha ja uusi tyyli olivat selkeässä vastakkainasettelussa sekä tekstien että musiikin osalta.
Albumista puolet on tuttuakin tutumpaa hauskanpidosta ja kauniista tytöistä kertovia kappaleita. Pinnalta ne ovat kevyitä ja huolettomia poppispaloja, mutta kun pinnalta vähän raaputtaa löytyy konepellin alta Brian Wilsonin äärimmäisyyksiin asti hiomia soitin- ja laulusovituksia. 
Jo tässä vaiheessa yhtyeen levyt säveltänyttä, tuottanutta ja osittain sanoittanutta Brian Wilsonia pidettiin popmusiikin nuorena nerona. Tämä erityisasema kävi raskaaksi parikymppiselle Wilsonille, joka ei jaksanut vuodesta ja albumista toiseen tuottaa niitä iloisia ralleja, joita yleisö ja levy-yhtiö hänelle odotti. Today-levyn b-puolelle sijoitetut viisi balladia olivat esimakua Wilsonin halusta ja pakottavasta tarpeesta kehittyä lauluntekijänä ja tuottajana.
Viisi peräkkäistä rauhallista kappaletta popalbumilla oli ennenkuulumatonta ja levy-yhtiö ja monet fanit ihmettelivät minne yhtye oli menossa. Toisaalta juuri näiden kappaleiden ansiosta Today-albumista tuli The Beach Boysin ensimmäinen pitkäsoitto, jota arvostettiin kokonaisuutena eikä vain pakettina singlehittejä ja täyteraitoja.
Kiss me baby muistuttaa kuulijoita Wilsonin veljesten sekä Al Jardinen ja Mike Loven ainutlaatuisesta yhteislaulusoundista, joka ei tarkoittanut pelkästään korkeita falsettiääniä vaan toimi myös alemmissa rekistereissä. Vahvin ennusmerkki yhtyeen tulevasta linjasta oli kuitenkin levy viimeinen kappale (jos albumin päättävää studiokeskustelua ei lasketa) In the back of my mind, jonka herkistä vokaaliosuuksista vastasi yksin yhtyeen rumpali Dennis Wilson. Solistin taustalla soivat oboet ja jouset olivat esimakua vuosi myöhemmin ilmestyvästä Pet Sounds -albumista, jota pidetään yhtyeen mestariteoksena. Tämän laulun sanoituksesta on turha hakea surffausta tai Kalifornian aurinkoa.
Today-albumi ei vielä julkistuessaan saanut osakseen nykyisenlaista arvostusta. Teiniyleisö ei innostunut b-puolen balladeista, ja levy-yhtiö Capitol muistutti Brian Wilsonia siitä, minkälainen musiikki myy parhaiten. Wilson jaksoi vielä yhden albumin verran miellyttää levy-yhtiötä (Summer days and summer nights -albumi sisälsi mm. suuret hitit California Girls ja Help me Rhonda), mutta sen jälkeen hän ei suostunut enää kompromisseihin. Tuloksena oli kriitikoiden ylistämä mutta kaupallisesti flopannut Pet sounds, listaykköseksi noussut Good vibrations -single sekä megalomaanisiin mittasuhteisiin noussut Smile-albumiprojekti, joka saatiin valmiiksi vasta vuonna 2011.

Tämän pyörityksen keskellä Brian Wilson menetti mielenterveytensä ja The Beach Boys suuren yleisön suosion. Vaikka The Beach Boys -yhtyeen levymyynti ei enää koskaan noussut lähellekään 1960-luvun alkupuoliskon tasoa, onnistui yhtye tekemään vielä muutaman erinomaisen albumin. Yksi näistä mestariteoksista oli vuonna 1970 ilmestynyt Sunflower, jonka esittelen piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

130. The Beatles with Billy Preston: Get Back/Don't let me down (single1969)

 
Kun The Beatlesin viimeinen livekonsertti pidettiin tammikuussa 1969, paikkana ei ollut stadion, konserttisali tai edes televisiostudio. Yhtye kiipesi Apple-yhtiönsä toimistorakennuksen katolle vain muutaman sadan metrin etäisyydellä Piccadilly Circusista, ja esitti kosketinsoittaja Billy Prestonin kanssa kymmenisen kappaletta ennenkuin poliisi keskeytti tämän luvattoman esiintymisen. Kattokonsertissa ensiesityksensä saivat myös kappaleet Get Back ja Don't let me down, jotka yhtye oli äänittänyt pari päivää aikaisemmin samaisen talon kellarissa sijaitsevassa studiossaan. Uusi single oli edustava kappale käynnissä olleesta Get back -projektista, jonka tarkoituksena oli palata yksinkertaiseen soittamiseen ja levyn tekemiseen ilman studiotemppuilua.

Vuosi sitten tekemäni Lontoonreissun tärkeimpiä käyntipaikkoja oli 3 Savile Row, tavallisen näköinen toimistorakennus noin 350 metriä Piccadilly Circusilta. Talossa ei näkynyt merkkejäkään siitä, että 42 vuotta aikaisemmin siinä sijaitsi The Beatlesin Apple-yhtiön pääkonttori ja että talon katolla pidettiin yhtyeen viimeinen livekonsertti talvisena torstaipäivänä. Katsoin taloa ja kiipesin pari kertaa ylös ja alas rappuset, joita The Beatles oli aikoinaan astellut, ja lähdin pois. Olin käynyt siellä.

The Beatlesin konsertti Lontoon kattojen yllä oli varsin riitaisan Get Back -projektin kliimaksi. Alun perin hyvältä kuullostaneen suunnitelman tarkoituksena oli harjoitella uuden albumin kappaleet, levyttää ne ja lopulta pitää konsertti elokuvakameroiden kuvatessa. Lopputuloksena piti olla yhtyeen viides elokuva ja uusi albumi, jossa yhtye palaisi juurilleen, vanhaan kunnon rock'n'rolliin, joka äänitettäisiin ilman studiotekniikan erikoiskikkoja ja moninkertaisia päällekkäinäänityksiä.

Suunnitelman toteutus meni kuitenkin pieleen monellakin tapaa. Toisiinsa kyllästyneet muusikot riitelivät harjoitusten läpi, levytyssessioiden tuloksena oli satoja tunteja epämääräistä studiojammailua eikä konserttipaikastakaan päästy sopuun. Lopulta bändikamat, mikrofonit ja kuvausryhmä raahattin Apple-talon kellarissa sijaitsevasta studiosta talon katolle, jossa levyn uudet kappaleet soitettiin hämmästyneille lontoolaisille pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Let it be -nimen saanut elokuva ja albumi julkaistiin lukuisten riitojen saattelemana vasta seuraavana vuonna.

On siis aikamoinen ihme, että näistä sessioista syntyi mitään kovin hyvää. Projektin ensimmäinen tuotos, huhtikuussa 1969 julkaistu single Get Back/Don't let me down, oli kuitenkin yksi yhtyeen parhaista singleistä täynnä soittamisen riemua ja kaksi erinomaista Lennon/McCartney -sävellystä. Seuraavassa Paul McCartneyn säveltämästä kappaleesta levyllä julkaistu singleversio ja Let it be -elokuvassa nähty kattokonserttiversio.
Ulkopuolisena muusikkona Get back -sessioihin osallistui amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. The Beatles piti hänen osuuttaan näiden kappaleiden äänittämisessä niin merkittävänä, että ensimmäisen ja ainoan kerran ulkopuolisen artistin nimi mainitaan singlen esittäjätiedoissa.

The Beatlesin turhautumisesta, tulehtuneista suhteista ja jatkuvista riidoista huolimatta yhtye onnistui studiossa ja Apple-toimiston katolla tavoittamaan ainakin ajoittain sen saman soittamisen ilon, joka heidät oli aikoinaan tuonut yhteen. Kattokonsertti onnistui niin hyvin, että osa siellä esitetyistä ja äänitetyistä kappaleista (Dig a pony, I've got a feeling ja One after 909) julkaistiin sellaisenaan Let it be -albumilla. Aika hyvä saavutus kun ottaa huomioon äänityspaikan ja 1960-luvun äänitystekniikan.

Myös Get back ja John Lennonin säveltämä Don't let me down esitettiin onnistuneesti kattokonsertissa, mutta singlellä näistä kappaleista julkaistiin kuitenkin studiossa äänitetty tallenne. Alla molemmat versiot.

Hyvistä kappaleista huolimatta The Beatlesin päivät olivat luetut Get back -projektin päätyttyä. Ennen lopullista hajoamista yhtye onnistui kuitenkin kokoamaan rivinsä viimeisen albumin äänityksiä varten. Abbey Roadin levytysstudioiden mukaan nimetty albumi tehtiin tuottaja George Martinin valvonnassa käyttäen hyödyksi kaikkia niitä levytystudion mahdollisuuksia, joita Get back -projektin äänityksissä kieltäydyttiin käyttämästä. Abbey Roadista tuli yksi yhtyeen ylistetyimpiä albumeja, ja Get back -sessioista leivottu Let it be -albumi jäi selvästi sen varjoon.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 18. syyskuuta 2012

129. Michael Jackson: Dangerous (1991)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Michael Jacksonin Dangerous -albumi oli merkittävä itsenäisyyden osoitus artistilta, joka aiemmin oli tehnyt yhteistyötä joko veljesyhtye The Jacksonsin riveissä tai supertuottaja Quincy Jonesin kanssa. Ensimmäinen Jacksonin itsensä tuottama albumi sisältää laajan musiikkiskaalaan klubirytmeistä gospeliin ja maailmoja syleileviin balladeihin. Minulle albumin musiikista puolet on parasta Michael Jacksonia, kun taas toisen puoliskon ylitän nopeasti kaukosäätimellä.

En ole koskaan ollut Michael Jackson -fani ja olen lähinnä huvittuneena seurannut minkälaista hysteriaa tämä äänenmurroksen ohittama kimittäjä on etenkin kotimaassaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikainen kämppikseni kuitenkin sai minut tutustumaan myös siihen puoleen Jacksonissa, joka esiintyy parhaiten albumilla Dangerous: taitava säveltäjä ja vuosien varrella kokemuksen opettama tuottaja, joka saa albumillaan kuulijan pysymään hyppysissään. Jacksonin muut albumit eivät minua juuri ole hetkauttaneet, mutta cd-hyllyni kunniapaikalta löytyy tämä lähes mestariteos, jonka jälkeen kaimani henkilökohtainen ja ammatillinen ura lähti jyrkkään alamäkeen päättyen hänen ennenaikaiseen kuolemaansa 51 vuotiaana vuonna 2009.

Sanon "lähes mestariteos", sillä Dangerous-albumin musiikki jakautuu selkeästi kahteen ryhmään. Minulle tärkeämpi osa levyn sisällöstä ovat melodiset pop-hitit, jotka albumilla ovat hänen uransa parhaita. Toisen puoliskon muodostavat vahvaan tanssibiittiin ja rytmikoneeseen (jonka yhteä elementtinä on laulusolistin ähinä) perustuvat hötkytykset, joista en juuri minulle tärkeää melodisuutta löydä.

Ainoa kappale, jossa nämä kaksi puolta yhdistyvät onnistuneesti on levyn ensimmäinen single Black or white, jossa rytmiryhmän rinnalla soivat sulassa sovussa mieleenjäävä sähkökitarariffi ja Jacksonin laulama tarttuva melodia. Thrillerin tapaan tähänkin kappaleeseen tehtiin itse laulua huomattavasti pitempi musiikkivideo, jonka ensiesitystä televisiossa seurasi yli 500 miljoonaa katsojaa ympäri maailmaa. Varsinainen kappale alkaa kohdasta 1:47.
Dangerous-albumi hyödynsi erinomaisesti juuri  markkinoille tulleen CD-formaatin parhaita puolia. Soundien kirkkaus ja digitaalisen äänitteen ylivertainen dynamiikka oli venytetty äärimmilleen, ja voin vain kuvitella, kuinka monta cd-soitinta tämä levy innoitti ostamaan. Hyvänä esimerkistä cd:n mahdollisuksien hyödyntämisessä käy kappale Who is it, jonka hienovaraiset mutta silti jykevät bassokuviot jäävät c-kasetilla varmasti kuulematta (mainittakoon myös, että tämän kirjoituksen YouTube-linkit eivät laadultaan anna parasta kuvaa Dangerous-cd:n tasosta).

Vahvaan rytmitaustaan perustuvien kappaleiden rinnalla levyltä löytyy muutama hitaampi kappale. Heal the world on jo hieman liiankin sliipattu uusversio We are the world -hyväntekeväisyyshitistä. Onnistuneempi herkistely on laulajan juurista ammentava Will you be there, jonka hurmoshenkisestä taustasta vastaa kuuluisan gospel-muusikko Andraé Crouchin johtama kuoro. Lähes kahdeksanminuuttisen albumiversion alussa kuullaan introna ote Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Tällä kertaa more is more, albumiversio on kaikkien minuuttiensa arvoinen.
Dangerous oli Michael Jacksonin menestysvuosien (en tunne hänen nuoruusvuosien soolotuotantoa) gospelpainotteisin albumi. Will you be there -laulun lisäksi henkeä kohottaa balladi Keep the faith, jonka gospeltaustoista vastaa jälleen Andraé Crouch Singers.
Vanhaa Billie Jean ja Thriller -tyyppistä Michael Jackson -hittiä edustaa parhaimmillaan kappale Remember the time, jonka musiikkivideoon sijoitettiin Black or whiten tapaan varmasti enemmän rahaa kuin Suomen koko äänilevytuotantoon samana vuonna. Yli yhdeksänminuuttisen videon seasta itse laulun löytää kohdasta 3:28.
Dangerous oli Michael Jacksonin viimeinen kiistaton menestys. Tämän jälkeen ylieeppisiin mittasuhteisiin noussut henkilöpalvonta, syytteet pedofiliasta (oikeus totesi Jacksonin syyttömäksi) ja riidat levy-yhtiön kanssa rapauttivat Jacksonin julkista kuvaa ja hänen albuminsa HIStory ja Invincible eivät menestyneet aivan edeltäjiensä tapaan. Popin prinssi suunnitteli suurta come-back-kiertuetta kesäksi 2009, mutta juuri ennen kiertueen alkua hän kuoli sydänkohtaukseen kotonaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)