perjantai 2. marraskuuta 2012

140. Marie Fredriksson: I en tid som vår (1996)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Roxette vei 1990-luvulla laulajaa, jonka laulamat, toinen toistaan seuranneet englanninkieliset pophitit soivat radioissa ja levysoittimissa kautta maailman. Marie Fredriksson ei unohtanut kuitenkaan soolouraansa, joka antoi hänelle mahdollisuuden säveltää lauluja, jotka eivät Roxetten repertuaariin sopineet ja laulaa omalla äidinkielellään. Synkän Den ständiga resan -albumin jälkeen Fredriksson löysi elämänsä miehen, ja uusi onnellisempi Marie esiintyi levyllä I en tid som vår, joka ilmestyi vuonna 1996.

Den ständiga resan (blogini levy numero 3) on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimpia ruotsalaisia rock-levyjä, joten odotin suurella innolla Marie Fredrikssonin seuraavaa soololevyä. Opiskeluni Vaasassa antoi minulle mahdollisuuden seurata Ruotsin television kautta sikäläistä musiikkielämää, ja eräänä aamuna Ruotsin TV4:n aamutelevisiossa soitettiin uusi Marie Fredrikssonin musiikkivideo kappaleesta Tro.
Tunnetun ruotsalaisen elokuvaohjaaja Colin Nutleyn musiikkivideossa näytetään pätkiä elokuvasta Änglagård, jossa kappale Tro myös kuultiin. Tyylikäs musiikkivideo loi oivan tunnelman pohdiskelevaan kappaleeseen, joka oli kuin suoraa jatkoa Den ständiga resan -albumin väsyneisiin tunnelmiin sisältäen kuitenkin toivon pilkahduksen. Odotukseni uutta albumia kohti kasvoivat entisestään.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen olin hieman pettynyt. Fredrikssonin tuoreen aviomiehen Michael Bolyosin tuottama albumi oli soundeiltaan rosoisempi ja tyyliltään vähemmän hienostunut kuin laulajan edellinen soololevy, eivätkä laulut ensikuulemalla olleet aivan yhtä vetoavia kuin edellisellä levyllä.
Olen aiemmin pohtinut sitä, kuinka ihminen antaa itsestään eri kielellä täysin erilaisen kuvan. Marie Fredriksson on hyvä esimerkki tästä. Ruotsinkielellä laulaessaan hänellä on äänessään aina tietty alakuloinen soundi, kun taas englanninkielisissä hiteissä Marien äänessä on positiivista energiaa. Eroa on toki myös itse lauluissa, esimerkiksi kappale Ber bara en gång ei juurikaan muistuta Roxetten tuotantoa.
Kuluneet 16 vuotta ovat avanneet tätä albumia minulle, ja nykyään pidän sitä yhtenä Fredrikssonin parhaista albumeista. Itse laulunsa säveltävä ja sanoittava Fredriksson on parhaimmillaan ruotsinkielisissä balladeissa, joihin sisältyy sekä onnea, kaihoa että lievää alakuloisuutta. 
Fredriksson jatkoi kiireistä sooloartistin, Roxette-tähden ja äidin roolia kunnes vuonna 2002 kaikki oli lähellä loppua. Laulajalta löydettiin pahalaatuinen aivokasvain. Leikkauksen sekä rankkojen syöpähoitojen jälkeen alkoi toipuminen, minkä aikana hän sävelsi, sanoitti ja äänitti aviomiehensä kanssa ensimmäisen englanninkielisen sooloalbuminsa Change. Tämän varsin rankan albumin esittelen lähiaikoina.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 1. marraskuuta 2012

139. Electric light orchestra: No answer (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
The Electric Light Orchestran ensimmäinen albumi jatkoi suoraan siitä, mihin the Move pääsi viimeisellä levyllään, mikä ei ole ihme julkaistiinhan nämä kaksi levyä vain parin kuukauden sisällä. ELO:n ensilevy koostui jälleen Jeff Lynnen ja Roy Woodin monipuolisista sävellyksistä ja monia tyylejä yhdistelevistä sovituksista. Tällä kertaa Lynne, Wood ja yhtyeen kolmas jäsen Bev Bevan lisäsivät perinteisen rock-yhtyeen soitinarsenaaliin sellaisia instrumentteja kuin sello, metsästystorvi, fagotti, käyrätorvi ja kontrabasso. Lopputuloksena oli erittäin mielenkiintoinen levy, joka kuitenkin jäi Lynnen ja Woodin viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

Pari kirjoitusta sitten esittelemäni The Moven Message from the country -levyn äänitysten aikoihin into oli korkealla yhtyeessä. Jeff Lynne, Roy Wood ja Bev Bevan olivat aloittaneet äänittämään ensimmäistä albumia yhtyeelle The Electric Light Orchestra, jonka piti olla kolmikon kunnianosoitus the Beatlesille ja jatkoa yhtyeen klassikkobiiseille Strawberry fields forever ja I am the walrus. Kitaristi ja kosketinsoittaja Lynnen, multi-instrumentalisti Woodin ja rumpali Bevanin rinnalle palkattiin puhallinsoittaja, kaksi viulistia ja kolme sellistiä. Tarkoitus oli tehdä rock-levy, jollaista aiemmin ei oltu kuultu. Sellainen myös saatiin.
Jeff Lynnen säveltämä ensimmäisen albumin aloituskappale muistuttaa hyvin paljon Message from the country  -albumin aloituskappaletta, suurimpana erona uusien soittimien merkittävä osuus sovituksessa. ELO ei käyttänyt soittimia perinteiseen klassiseen tapaan, vaan selloa soitossa reviteltiin parhaiden kitarasoolojen tapaan ja kappaleesta muodostuukin kitaran, rock-jousien ja erinäköisten puhaltimien kolmoisottelu. Se, että Jeff Lynne osasi myös säveltää hienoja kappaleita, ei tässä vaiheessa ollut enää mikään yllätys.

Mutta Roy Wood ei jäänyt kakkoseksi. Jos levyn avauskappale oli jousisoitinten juhlaa, on ELO-konseptin alunperin keksineen Woodin kappale Look at me now kuin säveltäjänsä rakkaudenosoitus erinäköisille puhallinsoittimille jousisektiota kuitenkaan unohtamatta. On helppo kuvitella, että the Beatlesin Eleanor Rigby jousitaustoineen on innoittanut Woodia tämän kappaleen kohdalla.
No answer -albumin musiikki eroaa hyvin paljon siitä musiikista, josta Electric Light Orchestra tuli tunnetuksi 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin kappaleden taustalla soi kokonainen sinfoniaorkesteri. Kappaleessa Mr Radio kuitenkin jousitaustat muistuttavat jo jonkin verran myöhempien vuosien hittejä. Lynnen säveltämän kappaleen loppuinstrumentaaliosuus takaperin äänitettyine orkestereineen on erityisen viehättävä, ja tuo mieleen Beatlesin Revolution 9:n nauhaluupit.
Lynnen suuntautuessa jo melodisempaan hittisuuntaan, ei Roy Wood turhia yleisöä kosiskellut. Kuusiminuuttinen instrumentaalikappale, Englannin sisällissotaa kuvaava The Battle Of Marston Moor (July 2nd, 1644) on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista musiikkia, progea ja sinfonista kerrontaa. Jo tässä vaiheessa oli helppo havaita, että Lynnen ja Woodin ambitiot kohdistuivat täysin eri suuntiin.
Erinomaisesta albumista huolimatta the Electric Light Orchestra ei jatkanut toimintaansa alkuperäisessä kokoonpanossaan. Uuden albumin äänitysten alettua Roy Wood erosi yhtyeestä ja perusti yhtyeen the Wizzard. Jeff Lynne jatkoi ELO:n diktaattorina aina vuoteen 1986 asti. Näihin 15 vuoteen mahtuu monta jäsen- ja tyylinvaihdosta sekä, etenkin 1970-luvun loppupuoliskolla, aimo annos hittisinglejä ja -albumeja.

Pidän ELOn ensilevyä kuitenkin yhtenä yhtyeen tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista albumeista, johon suosittelen tutustumaan.
p.s. Tämän albumin nimen taustalla on mielenkiintoinen tarina. Levy julkaistiin aluksi Isossa Britanniassa ilman nimeä. Kun amerikkalainen levy-yhtiö tiedusteli rätisevän kaukopuhelulinjan yli albumin nimeä, ei yhtye aluksi vastannut tiedusteluun. Muistilapulle kirjoitettu "No answer" (="Ei vastausta") tulkittiin albumin nimeksi, ja tällä nimellä levyä tänä päivänäkin monissa lähteissä kutsutaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

138. Marie Fredriksson: Efter stormen (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kun Marie Fredriksson ja Per Gessle aloittivat yhteistyön Roxette-yhtyeessä, oli Fredriksson jo suosittu naislaulaja ja lauluntekijä kotimaassaan. Hän jatkoikin soolouraansa rinnan Roxetten kanssa, kunnes The Look, Joyride ja muut suurhitit tekivät yhtyeestä maailmankuulun. Efter stormen -albumi oli laulajan viimeinen soololevy ennen maailmanmainetta, ja sillä on hyvin vähän yhteistä iloisten englanninkielisten renkutusten kanssa, joista Roxette tulisi pian tunnetuksi. Levyn voima ovat laulajan omat hienot sävellykset ja pohdiskelevat tekstit. Seuraavaa soololevyä häneltä saatiin odottaa viisi vuotta.

Vaikka en koskaan ole kovin paljoa perustanut Roxetten poppisralleista (toki yhtyeellä on myös minua miellyttävää materiaalia), on yhtyeen naisjäsen yksi suosikkilaulajistani. Aiemmin esittelin jo hänen parhaan albuminsa Den ständiga resan, joka oli Marie Fredrikssonin  tapa toipua Roxetten julkisuusrumbasta. Vuonna 1987 tilanne oli hyvin toisenlainen. Roxette oli Fredrikssonin ja Per Gesslen yhteistyönä tehnyt juuri ensimmäisen albuminsa, ja maailmanmenestys oli vielä vain hämyinen unelma.

Albumin Efter stormen tehnyt Marie Fredriksson oli kahden edellisen levynsä ansiosta noussut Ruotsin naislaulajien kärkikaartiin. Niille jotka tuntevat Fredrikssonin lähinnä Roxetten iloisista kappaleista tyyliin Joyride tai balladeista kuten Fading like a flower, vuonna 1987 ilmestynyt albumi esittelee tyystin erilaisen laulajan. Pitemmän hiusmallin lisäksi Fredriksson myös kuullostaa erilaiselta. Levyn aloittava Om du såg mig nu on hyvä esimerkki laulusta, jossa Fredriksson ei himmaile, vaan antaa äänensä raikua lähes kristallit särkevällä volyymilla. Tästä huolimatta tämä kuolleelle isälle kirjoitettu laulu on levyn kauneimpia ja koskettavimpia kappaleita.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Roxetten kaikki kappaleet ovat yksinomaan Per Gesslen säveltämiä. Tämäkin albumi (myöhemmistä sooloalbumeista puhumattakaan) osoittaa, kuinka myös Marie Fredriksson oli taitava tekemään tarttuvia popkappaleita. Efter stormen -albumin nimikappale on hyvä esimerkki tästä. 
Niille, jotka väittävät että ruotsinkieli on rumaa, neuvon kuuntelemaan tämän albumin. Levyn tunnelmapala Aldrig som främlingar on ruotsinkieltä kauneimmillaan. Kuten olen aiemmin todennut Céline Dionin kohdalla, on äidinkielellään laulavan Marie Fredrikssonin tulkinnassa enemmän aitoutta ja voimaa kuin niissä englanninkielisissä Roxette-kappaleissa, joista hänet paremmin tunnetaan.
Vuonna 1988 julkaistu Roxetten toinen albumi Look Sharp ja etenkin sen hittisingle The Look muuttivat Ruotsin hittilistoilla viihtyneen naislaulajan maailmantähdeksi. Onneksi hän ei kuitenkaan Abban naistähtien tapaan hylännyt soolouraansa vaan jatkoi soololevyjen tekoa myös Roxetten läpimurron jälkeen. 
Kappale Längtan osoittaa, kuinka Marie Fredrikssonin soololevyjen tyyli erosi merkittävästi Roxetten tyylistä. Tätä tyyliä seurasi myös seuraavaa Marie Fredrikssonin soololevy Den ständiga resan, jota saatiin kuitenkin odottaa viisi vuotta. Tämän levyn esittelin blogissani jo aiemmin. Yhdeksän vuotta Efter stormen -levyn jälkeen maailmanmaineen koulima laulaja julkaisi albumin I en tid som vår, jonka esittelen blogissani piakkoin.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

137. The Move: Message from the country (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Birminghamista kotoisin oleva The Move yhdisti 1960-1970-lukujen vaihteessa perinteiseen rockiin psykedeelisiä sävyjä sekä häivähdyksiä progesta ja heavy metalista. Bändin johtohahmo Roy Wood oli multi-instrumentalisti, joka ei yhtyeensä levyillä kaihtanut sellaisiakaan soittimia kuin nokkahuilu, oboe, fagotti tai sello. Viimeisinä vuosina yhtyeen rivistöön liittyi lahjakas lauluntekijä Jeff Lynne. Parivaljakko alkoi yhdessä suunnitella seuraajaa The Beatlesille, yhtyettä joka yhdistäisi rockiin klassisen musiikin elementtejä. Ennen Electric Light Orchestran perustamista Wood, Lynne ja rumpali Bev Bevan tekivät The Moven parhaan albumin, joka oli selvää esimakua yhtyeestä, josta tuli 1970-luvun suurimpia menestystarinoita.

Vaikka The Movea pidettiin the Beatlesin ja the Rolling Stonesin ohella yhtenä kolmesta suuresta 1960-luvun brittiyhtyeestä, ei siitä ole noussut yhtä suurta legendaa kuin näistä kahdesta muusta. Osittain syynä tähän on ollut se, että yhtyeen kokoonpano vaihteli viisivuotisen toimintansa aikana useasti, eikä sen tuotanto ollut yhtä laajaa ja arvostettua kuin Rolling Stonesilla ja Beatlesilla. Edellämainituista yhtyeistä poiketen Roy Woodin johtama yhtye ei koskaan saanut jalansijaa USA:n levylistoilla.

Aiemmin Idle Racessa soittanut Jeff Lynne liittyi yhtyeeseen vuonna 1970, ja näin The Move sai oman lauluntekijäparivaljakkonsa Beatlesin (Lennon/McCartney) ja Stonesien (Jagger/Richards) tapaan. Lynnen liittyessä The Moven ura oli jo loppusuoralla. Pari suunnitteli tässä vaiheessa jo uutta yhtyettä, joka jatkaisi siitä mihin heidän ihailemansa The Beatles oli I am the Walrus -kappaleessa päässyt: popyhtyettä, joka ennakkoluulottomasti yhdistäisi rock-ilmaisun klassisen musiikin elementteihin. The Move oli apinoinut liverpoolilaisyhtyettä jo vuoden 1968 ykköshitillään Blackberry way, mutta nyt oli tarkoitus mennä paljon pitemmälle.

Yhtyeen muut jäsenet eivät projektista innostuneet, ja the Move supistui kolmihenkiseksi. Electric Light Orchestra -projektiin osallistui Woodin ja Lynnen lisäksi rumpali Bev Bevan. The Move oli vielä velkaa levy-yhtiölleen yhden albumin, jota levytettiin samanaikaisesti ELO:n ensilevyn kanssa.
Vaikka The Moven viimeinen albumi Message from the country syntyikin ELO-projektin sivutuotteena, on kysymyksessä erinomainen levy, allekirjoittaneen mielestä yhtyeen paras. Jeff Lynnen säveltämä levyn nimikkokappale voisi hyvin olla peräisin Elon debyyttilevyltä, siinä missä tämän levyn moni kappale olisi sopinut hienosti The Moven repertuaariin.

Jeff Lynne ei peitellyt Beatles-vaikutteitaan. Levyn hienoimmassa kappaleessa Lynne kuullostaa kovasti John Lennonilta, rumpurytmi on kuin Ringo Starrin kapuloista ja Lynnen ja Woodin laulustemmat ovat kuin suoraan Abbey Roadilta. 
Kaksi erinomaista säveltäjää oli The Movelle ja sitä seuranneelle Electric Light Orchestralle kaksiteräinen miekka. Säveltäjäparilla ei ollut vaikeuksia täyttää levyjä hienoilla lauluilla, mutta nämä kaksi egoa ajautuivat aika ajoin myös törmäyskurssille. Moven viimeisellä levyllä Lynnen ja Woodin tyylit erosivat voimakkaasti toisistaan. 
Siinä missä Lynne nojasi vahvoihin melodioihin, oli Woodin tyyli lähempänä 1960-luvun loppupuoliskon pyskedeelistä rockia. Lähimpänä perinteistä rockia Wood pääsi kappaleella Ella James. Kappale It wasn't my idea to dance on Roy Woodin näkemys progesta ja hän käyttää siinä hyväksi monipuolista soitinarsenaaliaan.
Jeff Lynnen ja Roy Woodin toisistaan poikkeavat tyylit tekevät albumista varsin hajanaisen paketin. Laulut ovat kuitenkin niin hienoja, että tyylien sekametelisopan syö mielellään. Lynne, Wood ja Bevan levyttivät Message from the countryn kanssa samanaikaisesti Electric Light Orchestran ensilevyä, joka julkaistiinkin vain kaksi kuukautta myöhemmin.

Parin vuonna 1972 julkaistun singlen jälkeen The Move kuopattiin lopullisesti. Kahden vahvan muusikon ja lauluntekijän yhteiselo ei kauaa kestänyt, ja Roy Woodin ja Jeff Lynnen tiet erkanivat pian ELO:n ensilevyn jälkeen. Lynnen johdolla Electric Light Orchestrasta tuli yksi 1970-luvun menestyneimmistä yhtyeistä, jonka ensilevyn esittelen tässä blogissa piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 16. lokakuuta 2012

136. Dschinghis Khan: Moskau/Rocking Son Of Dschinghis Khan (single 1979)

Saksalainen Dschinghis Khan -yhtye tuli tunnetuksi maansa Euroviisuedustajana vuonna 1979. Hyvän menestyksen innoittamana yhtye teki liudan muitakin hittejä, jotka Suomessa tulivat tunnetuksi lähinnä käännösiskelminä. Värikkäät asut ja nykysilmin katsottuna äärimmäisen kornit koreografiat saavat helposti unohtamaan, että Ralph Siegelin yhtyeelle säveltämät kappaleet ovat kulutusiskelmää parhaimmillaan. Yksi näistä kappaleista on Moskau, joka Suomessa tuli tunnetuksi nimellä Volga.

Vuoden 1979 Eurovision laulukilpailut on minulle yksi elämäni suurimmista televisiokokemuksista. Kahdeksanvuotiaan tuoreen euroviisufanin innolla katselin kisoja, joissa oli poikkeuksellisen korkeatasoinen kappalevalikoima, tyylikäs lava ja kisat järjestettiin eksoottisessa Jerusalemissa. Kilpailun eksoottisimpia esityksiä oli Saksan Dschinghis Khan, jonka esitti kilpailua varten koottu yhtye, joka kantoi samaa nimeä kuin esittämänsä laulu. Värikkäästi pukeutunut yhtye huh hah huutoineen ei juuri tehonnut minuun, mutta korni esitys ja tarttuva melodia nosti laulun lopputuloksissa neljänneksi. Suomessa kappaleen lauloi hitiksi omalla machoenergiallaan Frederik.

Yhtyeen Dschinghis Khan kokosi saksalainen popsäveltäjä Ralph Siegel, jonka alan harrastajat tuntevat ahkerana euroviisusäveltäjänä. Vuosien 1974-2012 aikana hänen säveltämänsä kappaleet ovat edustaneet viittä eri maata Eurovision laulukilpailuissa yhteensä 20 kertaa, ennätys jota tuskin tulee rikkomaan kukaan muu kuin Siegel itse.

Hyvän viisumenestyksen innoittamana Dschingis Khan -yhtye jatkoi uraansa 1980-luvun puoliväliin saakka suosion painottuessa ensimmäisiin pariin vuoteen. Tuolta ajalta ovat peräisin yhtyeen suurimmat hitit, jotka meillä Suomessa tunnetaan käännöshitteinä.
En itse tunne juurikaan yhtyeen muuta tuotantoa, mutta tämä kappale on soinut päässäni siitä lähtien, kun kuulin sen radiosta joskus 1979-1980 paikkeilla. Tämä yhtyeen toinen single oli mielestäni paljon parempi ja kestävämpi kuin sitä edeltävä euroviisuhitti. Kappale nousi myös Suomessa hitiksi Juhamatin versiona (ylläolevassa linkissä myös Åke Blomqvistin tanssiohjeet kyseiseen kappaleeseen)

Siinä missä suomenkielinen Raul Reimanin teksti kertoo jännittävän tarinan luvattomasta rakkaudesta ja rakastavaisten pakomatkasta, hehkuttaa Berndt Meinungerin alkuperäisteksti Venäjän värejä, mystiikkaa ja nostalgiaa niinkuin vain kylmän sodan aikaisessa Saksassa osattiin kauniita naisia ja vodkaa unohtamatta.

Yhtyeen ulkoasu oli nerokas. Ylivärikkäät vaatteet, löysät lahkeet, liehuvat hihat, kruunut ja turbaanit loivat värikkään mutta samalla kuvitteellisen habituksen, jonka voi yhdistää niin Mongoliaan, Venäjälle kuin lähi-itäänkin. Lähi-itään sijoittuikin yhtyeen seuraava hitti Hadschi Halef Omar, joka Suomessa tunnetaan Frederikin esittämänä nimellä Sheikki Ali-Hassan.

Yhtyeen televisioesitykset koreografioineen ovat silkkaa 1970-lukua, camppia parhaimmillaan, jota katsoessa jää helposti huomaamatta että yhtyeen kappaleet ovat sovitusta ja melodiaa myöten nerokkaita pophittejä.

Kolmen edellämainitun hitin jälkeiseen Dschinghis Khan -tuotantoon en ole tutustunut, mutta mielenkiintoni heräsi uudelleen tätä kirjoitusta tehtäessä. Varmaan Amazon.de:sta löytyisi joku edullinen kokoelmalevy.

Jos löytyy, niin siltä toivottavasti puuttuu tämä Moskau-singlen b-puoli, mikä ei todellakaan ole yhtyeen eikä säveltäjä Ralph Siegelin uran huippuhetkiä. Allaolevan englanninkielisen televioesityksen saa katsoa vain omalla vastuulla.
Jos järkytykseltänne selvisitte (tai viisaasti skippasitte nuo ylläolevat linkit), niin tässä vielä lopuksi kaunis Dschinghis Khan -balladi. Komm doch Heim, joka löytyi Hadschi Halef Omar -singlen b-puolelta. Vielen Dank für die 1970er Jahren und der deutsche Schlager!
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)