tiistai 18. joulukuuta 2012

150. Annie Lennox: A Christmas Cornucopia (2010)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Näin joulun alusviikolla on sopiva esitellä hieman tämän vuosíkymmenen puolella syntynyttä joulumusiikkia. Vaikka lähes kaikki Annie Lennoxin joululevyn kappaleet ovat perinteisiä joululauluja, on vanha Eurythmics-tähti muokannut lauluja uuteen uskoon lisäämällä moderneja soundeja ja afrikan rytmejä. A Christmas Cornucopia on niitä harvoja popartistin tekemiä joululevyjä joita jaksan kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Olen aina karsastanut iskelmä-, pop- ja rock-tähtien joululevyjä. Niissä usein artistit poistuvat omasta musiikkimaailmastaan ja kuorruttavat puhki ylisoitetut jouluklassikot kliseisillä jousiorkestereilla ja kulkusten kilinällä. Harvat artistit ovat uskaltaneet ottaa nämä kaikkien tuntemat joululaulut ja muokata ne omalle tyylilleen uskollisesti muotoon joka miellyttää niin artistin perinteistä fanikuntaa ja musiikkiyleisöä yleisemminkin. Tässä Annie Lennox on onnistunut erinomaisesti.

A Christmas Cornucopian (=joulun runsaudensarvi) lauluista useimmat ovat suomalaisille vähän tuntemattomampia. Tämä tekee Lennoxin versioista entistäkin mielenkiintoisempia. Esimerkiksi levyn aloittava Angels from the realms of glory kuullostaa uudelta Lennox-kappaleelta, jouset ovat kuin suoraan kappaleesta Walking on broken glass ja enkelikuoro tuo mieleen Eurythmicsin vanhan There must be an angel-hitin. Laulun teksti ja viimeistään kertosäkeen Gloria in excelsis Deo -kuoro muistuttavat, että kysymyksessä on kuitenkin perinteinen joululaulu.
Englantilaisille tutumpi joululaulu on myös God rest ye merry gentlemen. Laulaja täydentää muuten varsin perinteistä tulkintaa tinapilleillä, afrikkalaisilla rummuilla ja haitarilla, joita Lennox myös itse soittaa.
Lennox osoittautuu tällä levyllä varsinaiseksi multi-instrumentaliksi. Hänen soitinlistastaan löyty useita erilaisia puhaltimia, lyömäsoittimia ja koskettimia. Hän myös osaltaan vastaa kappaleiden jousisovituksista. Varsinainen eri soittimien runsaudensarvi on kappale As Joseph was a walking. Lennoxin lisäksi levyllä moninaisia instrumentteja soittavat tuottaja Mike Stevens, äänittäjä Mark Stevens ja rumpali Barry van Zyl. Levyn monissa kappaleissa esiintyy afrikkalainen lapsikuoro.
Joululevynsä kansitekstissä artisti kertoo, että joululla ei ole hänelle uskonnollista merkitystä. Joululaulut ovat Annie Lennoxille kuitenkin tärkeä osa elämää ja tätä vuodenaikaa. Lennoxin suhdetta jouluun kuvaa hyvin levyn päättävä Universal child. Se ei varsinaisesti ole mikään joululaulu, vaan äidin rakkauslaulu vastasyntyneelle lapselleen. Laulun sanoman voi hyvin ajatella niin Jeesuksen äidin kuin maailman kaikkien muiden äitien (ja miksei isienkin) sydämelle.
A Christmas Cornucopia saa inspiraationsa brittiläisestä joululauluperinteestä, levyn kappaleista ainoastaan Jouluyö juhlayö on yleisesti Suomessa laulettu joululaulu. Osittain juuri tämän vuoksi albumi on piristävä poikkeus muiden pop-, iskelmä- ja rocktähtien joululevyistä.

Hienointa levyssä on kuitenkin se, että Annie Lennox on tehnyt sen savalla vakavuudella ja kunnianhimolla kuin muutkin levynsä. Arvostan tätä skottilaislaulajaa entistäkin enemmän.
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

149. The Mamas & The Papas (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisellä albumillaan ja hiteillä Monday monday ja California dreaming julkisuuteen ponnahtanut The Mamas & the Papas ei kertaakaan onnistunut uusimaan ensimmäisten levyjensä saamaa suosiota. Levyjen laadun ja myynnin laskemisestä huolimatta yhtye teki hyvää musikkia vielä kolmen albumin verran. Yhtyeen nimetön toinen albumi antaa hienon läpileikkauksen yhtyeen tyylipaletista. Albumi on erityisen onnistunut, kun ottaa huomioon sen myllerryksen, joka yhtyeen sisällä tapahtui sen levytyksen aikoihin.

The Mamas & the Papas -yhtyeen ensialbumi If you can believe your eyes and ears oli menestynein synteesi siitä, mitä nelikko John & Michelle Phillips, Cass Elliot ja Denny Doherty saivat yhdessä aikaiseksi. If you can believe... oli myös yhtyeen onnistunein albumikokonaisuus, sitä seuranneet neljä albumi olivat kukin jonkin verran edeltäjäänsä huonompia.

Yhtye teki kuitenkin hienoa musiikkia koko lyhyen yhteistyönsä (1965-1968, en laske mukaan levy-yhtiön vaatimuksesta 1971 julkaistua yhtyen viidettä albumia) ajan. Albumit olivat epätasaisia, mutta jokaiselle mahtui mukaan muutama klassikkokappale, jossa tämä neljän hyvin erilaisen (ja erinäköisen) muusikon yhteistyö toimi ainutlaatuisella tavalla.

Yhtyeen toisella albumilla yhdistyvät hienosti ne eri tyylit, joita mamat ja papat käyttivät. Kysymys oli nimenomaan lauluyhtyeestä, jonka neljä erilaista laulajaa täydensivä toisiaan oivallisesti. Parhaita esimerkkejä yhtyeen harmoniasta on lyhyt Once was the time I thought.
Vuonna 1966 yhtyeen henkilökohtaiset suhteet olivat kaukana siitä unisonosta, joka edellisellä kappaleella kuultiin. Alunperin yhtye koostui kahdesta pariskunnasta. Michelle ja John Phillips olivat olleet naimisissa jo monta vuotta ennen yhtyeen perustamista, ja Cass Elliot ja Denny Doherty seurustelivat. Ennen tämän albumin äänityksiä paljastunut Michellen ja Dennyn välinen suhde rikkoi kuitenkin yhtyeen sisäisen kemian. Suhteen seurauksena Michelle Phillips erotettiin yhtyeestä väliaikaisesti ja korvattiin sijaislaulajalla. Tilanteen rauhoituttua Phillips kuitenkin palasi yhtyeeseen, eikä kukaan tiedä millä levyn kappaleista laulaa Michelle ja millä häntä korvaamaan tullut Jill Gibson.

Levyllä tätä ihmissuhteiden vuoristorataa ei kuitenkaan kuule. Uusien, useimmiten John Phillipsin säveltämien laulujen lisäksi The Mamas & the Papas oli taitava versioimaan tunnettuja hittejä omaan tyyliinsä. Martha and the Vandellasin alun perin levyttämä Dancing in the street on hyvä esimerkki kappaleesta, jonka yhtye muokkasi omaan tyyliinsä sopivaksi alkuperäistä kunnioittaen. Lauluharmoniat ja hauska sovitukselliset ratkaisut tekevät kappaleesta mielenkiintoisen kuunneltavan. Laulusolistina kappaleessa on yhtyeen väriläiskä Cass Elliot. Laulun televisioesitys on katsomisen arvoinen jo pelkästään "Mama" Cassin koreografian ansiosta.
Lauluntekijä John Phillips ammensi yhtyeen kappaleisiin aineksia rockin ja popin lisäksi folk-musiikista. Tätä tyyliä edustaa taivaallisesti sovitettu Dancing bear, jonka solistina on Denny Doherty.
The Mamas & the Papas yhtyeen toinen albumi antaa hyvän kuvan yhtyeen tyylien kirjosta, popista ja folkista hypähdetään sujuvasti tyylipaletin toiseen laitaan. Cass Elliot loistaa solistina kappaleessa Words of love, joka tinttipianoineen muistuttaa kabareenumeroa. Tämänkin kappaleen televisioesitys osoittaa, kuinka suuri merkitys väritelevisiolla oli yhtyeen menestyksessä.
Yhtyeen sisäisistä ristiriidoista huolimatta The Mamas & the Papas jatkoi toimintaa vielä parin vuoden ajan hajoten lopulta vuonna 1968. Tänä aikana syntyneet albumit The Mamas & the Papas Deliver ja The Papas & the Mamas ovat sisällöltään yhtä vaihtelevia kuin kaksi ensimmäistä albumia sisältäen hutien lisäksi monta korvia hivelevää hittiä. Phillipsit, Elliot ja Doherty palasivat vastahakoisesti yhteen vielä vuonna 1971, jolloin levy-yhtiö vaati oikeusjutulla uhaten heiltä vielä yhtä albumia. Syntynyt levy People like us on syystäkin hukkunut unohduksen usvaan.

Lue myös:

    Lähettänyt klo 1 kommentti:
    Tunnisteet: , ,

    lauantai 1. joulukuuta 2012

    148. Kate Bush: Never for ever (1980)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
    Kun 21-vuotias Kate Bush julkaisi albuminsa Never for ever, oli hänellä takanaan jo ykköshitti Wuthering heights, kaksi menestysalbumia sekä uransa ensimmäinen ja viimeinen konserttikiertue. Kolmannen albuminsa Bush sävelsi, sovitti ja tuotti itse, ja skeptikoiden epäilyksistä huolimatta lopputulos oli kautta linjan laatutyötä. Levyn sisältää tukun erinomaisia sävellyksiä ja aistikkaita sovituksia. Ja neiti Bushin ääni oli, edelleen, vertaansa vailla.

    Olen juuri lukenut Graeme Thomsonin tuoreen kirjan Kate Bush ja musiikin lumo. Kirja kertoo sopivan yksityiskohtaisesti, mutta liikaa menneisyydessä rypemistä välttäen, tämän mielenkiintoisen brittitähden urasta ja musiikista. Sain siis paljon tietoa Kate Bushin elämästä ja musiikin taustoista, tietoa jota minulla ei aiemmin ollut. Kirjailija on kuitenkin mielestäni lumoutunut liiaksi Bushin omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta, kritiikkiä saavat Bushin levyt ja laulut, jotka kirjailijan mukaan ovat liian ymmärrettäviä tai liian "tavallisia".

    Oma suhteeni Bushin musiikkiin on hyvin toisenlainen. En ole koskaan jaksanut kaivella laulujen teksteistä erikoisia viestejä enkä ylitulkita niiden mytologiaa. Minulle tärkeintä Kate Bushin, niinkuin muidenkin suosikkiartistieni musiikissa, ovat hyvät melodiat, laulajan tulkinnat sekä sovitukset jotka antavat milloin taiteellista mielihyvää tai yksityiskohtien runsaudensarven, josta joka kuuntelulla tekee uusia löytöjä. Sellainen levy on Bushin kolmas albumi Never for ever.

    Kaksi aiempaa levyä ammattituottajan ohjauksessa levyttänyt ihmelapsi Kate Bush sai kolmannella levyllä kaiken taiteellisen päätösvallan itselleen (aputuottajanaan kaksi edellistä levyä äänittänyt John Kelly). Tämä osoittaa kuinka levy-yhtiö ennenkuulumattomalla tavalla luotti nuoreen suojattiinsa. Itse en keksi ketään naispuolista artistia (ja miespuolisistakin tulee mieleen vain Beach Boys -nero Brian Wilson), jolle tällainen valta olisi suotu näin nuorena. Eikä Bush pettänyt luottamusta, ei taiteellisilla eikä kaupallisilla mittareilla.
    Levyn aloittava Babooshka on hyvä esimerkki siitä, kuinka Bush osasi tehdä todella tarttuvia hittimelodioita. Laulun tarinakin on keskimääräistä ymmärrettävämpi Kate Bush -tarina: kertomus väljähtäneessä avioliitossa asuvasta naisesta, joka haluaa testata kuinka altis hänen miehensä olisi lähtemään vieraan naisen matkaan. Nainen naamioituu toiseksi naiseksi, lähettää miehelle hajustettuja rakkauskirjeitä ja samalla katsoo avuttomana miehen lumoutuessa uudesta naisesta. Laulun nerokkaan minimalistisessa videossa Bush itse näyttelee juonittelevaa vaimoa, miestä esittää kookas kontrabasso.

    Elämää syvempiä asioita käsittelee kappale Blow away (for Bill), joka on omistettu Bushin kiertueella onnettomuudessa kuolleelle nuorelle valomiehelle. Laulussa Kate luettelee edesmenneitä muusikoita Sid Viciousista ja Buddy Hollysta tuntemattomampiin suuruuksiin ja pohtii mitä musiikille tapahtuu tekijänsä kuoltua. Onnistuneessa paketissa on kauniisti tulkittu melodia, aistikas sovitus ja sopivan pohdiskeleva sanoitus.
    Bush ei juuri koskaan ole ollut kantaaottava lauluntekijä, protestia tai politiikkaa hänen lauluistaan ei löydy. Siksi onkin erikoista, että Never for ever -levyltä löytyy peräti kahdesta laulusta vahvaa sanomaa, ja nämä molemmat lisäksi julkaistiin singleniä. Army dreamers tuo selvästi julki sen, mitä nuori laulaja on mieltä armeijasta ja sodasta. Laulussa kerrotaan äidin näkökulmasta nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla rock-tähti, poliitikko tai isä ellei sota olisi katkaissut hänen elämäänsä ennen 20. ikävuotta. Laulun musiikkivideo tukee hyvin tekstiä.
    Never for ever -levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu Breathing ottaa, jos mahdollista, vielä suoremmin kantaa sotaa vastaan. Tällä kertaa näkökulma on syntymättömän lapsen, joka ydintuhon jälkeen yrittää hengittää äitinsä kautta raitista ilmaa. Tälläkin kertaa musiikkivideo kulkee käsi kädessä laulun tekstin kanssa. Singlen b-puolella julkaistu kappale Empty bullring on esimerkki Kate Bushin ja pianon välisestä yhteispelistä, joka ei muita instrumentteja tarvitse. Vaikka kappaletta ei löydy Never for ever -albumilta, sijoitan sen tähän yhteyteen.
    Never for ever on kahden sitä edeltävän Kate Bush albumin tavoin kokoelma älykkään melodisesti eteneviä sävelmiä mutta myös helposti sulatettavia kappaleita joidenkin laulujen erikoisista aiheista huolimatta. Bushin musiikista kiinnostuneelle se onkin helpoin paikka aloittaa tutustumista hänen albumeihinsa.

    Tämän jälkeen Bush siiryi musiikissaan kokeellisempaan suuntaan, mikä aluksi vieraannutti hänen fanejaan mutta viimeistään Hounds of love -albumin kohdalla sai jälleen koko maailman puolelleen.

    lue myös:

      Lähettänyt klo Ei kommentteja:
      Tunnisteet: , ,

      keskiviikko 21. marraskuuta 2012

      147. Cumulus: Höstvisa/Vinden i ditt hår (single 1977)

      Cumulus-yhtyeen repertuaari oli 1970-luvulla laaja. Toisessa laidassa oli suomen- ja ruotsinkielinen folkmusiikki ja välilä yhtyeen musiikki oli selvää poppia, yhtye teki jopa yhden albumillisen rock-klassikoita salanimellä Dick Dynamite and His Hot Lips. Yhtyeen tunnetuin ja menestynein kappale on kuitenkin versio Erna Tauron ja Tove Janssonin ikivihreästä Höstvisa, joka oli ensimmäinen suomalaislevy Ruotsin singlelistan kärkikymmenikössä ennen Suomi-heavyn voittokulkua 2000-luvulla.

      Höstvisa/Syyslaulu oli tunnettu laulu jo 1965-vuodesta lähtien, jolloin tämä Erna Tauron säveltämä ja Tove Janssonin sanoittama laulu menestyi hyvin Yleisradion järjestämässä laulukilpailussa (Euroviisuista ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kysymys). Suomenkielisen käännöksen Janssonin tekstistä teki Esko Elstelä. Laulusta tekivät oman versionsa muiden muassa Bo Andersson ja Marjatta Leppänen. Molemmilla kieliversioillaan tämä ikivihreän aseman saanut laulu vakiinnutti paikkansa yhteislaulutilaisuuksissa, koulujen musiikintunneilla ja toivekonserttien soittolistoilla. Tunnetuiman ja menestyneimmän version kappaleesta teki Cumulus.

      Cumulus oli suomalaisen popmusiikin kameleontteja 1970-luvulla. 1960-luvun lopun Hair-musikaalin ja folkbuumin vanavedessä syntynyt yhtye levytti folkin lisäksi eri maiden kansanmusiikkia, keskitien amerikkalaisia pop-kappaleita ja suomenkielisiä versioita rock-klassikoista. Yhtyeessä yhdistyivät suomalainen ja suomenruotsalainen musiikkikulttuuri ja se teki tasaiseen tahtiin levyjä molemmilla kotimaisilla kielillä. Vuosikymmenen loppupuoliskolla yhtyeeseen kuuluivat Anki Lindqvistin lisäksi Cay Carlsson, Sakari Lehtinen, Petri Hohenthal ja Lasse von Hertzen, joka oli korvannut yhtyeestä soolouralle lähteneen Hectorin.

      Syyslaulu ei koskaan ole kuulunut suosikkikappaleisiin. Kotonani tätä laulua laulettiin paljon, ja olin jo ehtinyt siihen jo kyllästymään. Cumuluksen koreilematon ruotsinkielinen tulkinta muutti kuitenkin mieleni kappaleesta.
      Cumulus levytti kappaleen alkuperäistekstin kanssa vuonna 1977. Yhtye esitti kappaletta myös suomeksi (kts. ylläoleva linkki), mutta suomennetun version he levyttivät vasta vuonna 1990. Vaikka sovitus on periaatteessa molemmissa levytyksissä sama, on vuoden 1977 ruotsinkielinen versio äänitteenä ja tulkintana paljon parempi.

      Ruotsinkielinen teksti sopii paremmin Anki Lindqvistin suuhun ja teksti muutenkin soljuu paljon paremmin. En myöskään pidä tavasta, jolla Lindqvist notkauttaa säkeiden loput tavalla, jota hän ei ruotsinkielisessä versiossa käytä. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että 70-luvun äänitystekniikka antaa enemmän oikeutta yhtyeen hiveleville lauluharmonioille, kuin 90-luvun digitaalitekniikka, joka antaa levytykselle steriilin soundin.  Elstelän käännös tulkitsee suomenkielelle hienosti Janssonin runon tunnelmalliset vivahteet.

      Kappale huomattiin myös Ruotsissa. Single nousi parhaimmillaan Svensktoppenin sijalle kuusi (edellä hönkäilivät mm. Baccaran Yes sir I can boogie ja Donna Summerin I Feel love) ja kappaletta kantanut albumi nousi sijalle seitsemän. Tältä albumilta löytyi myös singlen b-puoli Vinden i ditt hår, jonka sävelsi nuori ruotsalainen lauluntekijä Torsten Arnbro.
      Suomalaislaulun menestys Ruotsissa oli ennenkuulumaton, eikä sama toistunut kuin vasta 2000-luvulla, jolloin Suomi-heavy levisi kotimaamme ulkopuolle (tosin eivät edes Lordi eikä Nightwish yltäneet Ruotsin singlelistalla kahdeksatta sijaa korkeammalle). Uusista levyistä ja jopa omasta televisiosarjasta huolimatta Cumulus ei kuitenkaan toista hittiään Ruotsin listoille saanut.

      Cumuluksen ura alkoi myös pikkuhiljaa hiipua. Vuonna 1981 yhtye osallistui Syksyn Säveleen kappaleella Juorujuttu, mutta sen jälkeen ainakin levyrintamalla oli hiljaista. Yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäi vuonna 1991 julkaistu albumi Swing (jolla julkaistiin myös aiemmin julkaisematta jätetty syksärikappale). Tätä kirjoitettaessa ei Cumuluksen 16 albumista ainuttakaan ole julkaistu cd:nä mikä on suuri puute suomalaisten levyjen uudelleenjulkaisuissa.

      Höstvisa on Cumulusta parhaimmillaan ja se löytyy cd-muodossa kokoelmalevyiltä, joita onneksi on julkaistu useampia.

      Lue myös:
      Lähettänyt klo Ei kommentteja:
      Tunnisteet: , ,

      sunnuntai 18. marraskuuta 2012

      146. The Rutles (1978)

      Kuuntele koko albumi Spotifyssa
      The Rutles oli Eric "nudge nudge" Idlen parodinen rakkaudenosoitus the Beatles-yhtyeelle. Vuonna 1978 julkaistu elokuva All you need is cash oli yksityiskohtien osuvuudessa ja hauskuudessa ainutlaatuinen viihdeparodia, josta eniten irti saivat, ja saavat edelleen liverpoolilaisyhtyeen ystävät, jotka tuntevat yhtyeen musiikin ja historian kuin omat taskunsa. Mutta hauskaa on muillakin, myös niillä jotka eivät koskaan ole ymmärtäneet mitä ihmeellistä Beatlesissa on. Komediasta puolet on Neil Innesin luomassa Rutles-musiikissa, joka toimii myös levyltä kuunneltuna.

      Rock-parodia, kuten parodia yleensäkin, on vaikea taiteenlaji. Ainoat tuntemani onnistuneet rock-parodiat ovat Rob Reinerin kasariheviparodia This is Spinal Tap ja Eric Idlen The Rutles - All you need is cash, naurettavia ja oikeaan osuvia yksityiskohtia sisältävä The Beatles -satiiri.

      Monty Python -komediaryhmässä tunnetuksi tullut Eric Idle oli George Harrisonin hyvä ystävä (Harrison myös esiintyy lyhyesti Rutles-elokuvassa), ja muutenkin tunsi aiheensa hyvin. Komediaveteraani osasi tehdä elokuvasta hauskan myös niille katsojille, jotka eivät ole aivan yhtä perillä the Beatlesin historiasta.

      The Rutles -projektin toinen tärkeä hahmo oli Monty Pythonin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Neil Innes, joka onnistui täydellisesti Beatles-musiikin apinoinnissa. Hänen ansioistaan Rutles-elokuvan soundtrack toimii myös elokuvasta irrallisena tuotteena. Kappale Hold my hand on erinomainen esimerkki kappaleesta, joka kuullostaa täydelliseltä Beatles-kappaleelta olematta jonkin tietyn kappaleen kopio. Laulu sisältää aineksia ainakin kappaleista All my loving, She loves you ja I want to hold your hand.
      Idle ja Innes esittivät myös parodian päärooleja. Eric Idle on täydellinen Paul McCartney -kopio Dirk McQuickly ja Innesin Ron Nasty on helppo tunnistaa John Lennoniksi. The Rutlesin tarina noudattaa omaan nyrjähtäneeseen tapaansa The Beatlesin tarinaa. Myös laulujen elokuvassa näytettävät musiikkivideot näyttävät tutuilta, kuten tämä Ouch!-elokuvan tunnusmelodia.
      Neil Innes (joka oli esiintynyt lyhyesti myös Beatlesin elokuvassa Magial mystery tour) oli jo Monty Pythonin elokuvien musiikkia luodessaan osoittanut taitonsa eläytyä eri musiikkityyleihin. The Rutles-albumi sisältää koko Beatles-musiikin kirjon alkuvuosien jee-jee-kappaleista psykedelisiin kokeiluihin ja Valkoisen tuplan ja Let it be -albumin kypsempään perusrokkiin. Doubleback Alley -kappaletta ei ole vaikea yhdistää vuoden 1967 Beatles-hittiin Penny Lane.
      All you need is cash -elokuvassa sivutaan lähes kaikkia Beatlesin albumeita ja elokuvia. Vastikään dvd:nä julkaistu ja YLE Teemalla esitetty Magical Mystery Tour saa Idlen ja Innesin käsittelyssä nimen Tragical History Tour, ja I am the walrus kääntyy muotoon Piggy in the middle.
      The Rutlesin Yellow Submarine Sandwich -elokuvasta peräisin oleva kappale Cheese and onions on jälleen kappale, joka kuullostaa suoralta Beatles-kopiolta, mutta kukaan ei tunnista mistä kappaleesta kopio on tehty. Kappaleen musiikkivideo on rakastava pastissi The Beatlesin animaatioelokuvasta Yellow Submarine.
      Joissakin kohdin Neil Innesin pastissit olivat jo liiankin tunnistettavia. Kappale Get up and go, sen sanoitus ja sävel sekä esityspaikka muistuttivat niin paljon Beatlesin Get back -kappaletta, että kappale todettiin lopulta oikeudessa tämän kappaleen plagiaatiksi. Se ei kuitenkaan vähennä allaolevan esityksen viihdearvoa.
      Spinal Tapin tapaan The Rutles jatkoi omaa elämäänsä televisioelokuvan jälkeenkin (tosin ilman Eric Idlea). Yhtye on esiintynyt yhdessä ajoittain, ja julkaissut leytettyä materiaalia viimeksi vuonna 2007. Eric Idle teki vuonna 2002 jatko-osan Can't buy me lunch, mutta sitä on yleisesti pidetty epäonnistuneena. Vuonna 1978 julkaistu elokuva (joka löytyy myös YouTubesta) ja albumi ovat edelleen paras tapa tutustua tähän yhtyeeseen, joka on "a living legend, that will live long after other living legends have died".
      Lähettänyt klo Ei kommentteja:
      Tunnisteet: , , , , , ,
      Tilaa: Blogitekstit (Atom)