Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva West Side Story on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvamusikaaleja. Niin myös sen soundtrack-albumi, joka oli 1960-luvun menestynein amerikkalainen lp-levy ja joka vietti USAn albumilistan kärjessä huikeat 54 viikkoa. Albumin menestystä ei haitannut edes se julkinen salaisuus, että suurimman osan sen hittimelodioista tulkitsijana toimi joku muu levyn kannessa mainittu ja elokuvassa roolia esittänyt näyttelijä.
Kun näin
West Side Story -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä, oli se musiikkia harrastavalle ja helposti liikuttuvalle koululaiselle järisyttävä kokemus. 1950-luvun New Yorkiin sijoittuva Romeo ja Julia -kertomus kielletystä rakkaudesta traagisine loppuineen oli vaikuttava jo sellaisenaan. Kun siihen lisättiin
Leonard Bernsteinin svengaava musiikki, hienot näyttelijäsuoritukset ja elokuvan näyttävä kuvakieli, olin valmis julistamaan WSS:n maailman parhaaksi elokuvaksi.
Musikaalista tunnetaan parhaiten sen rakkauslaulut
Maria ja
Tonight sekä räiskyvä
America. Esittelen tässä blogissa kuitenkin vähemmän tunnettua ja näinollen myös vähemmän kuultua elokuvamusiikkia tästä musikaaliklassikosta.
Elokuva ja sen musiikki vangitsevat heti alkutekstien aikana. Hitchcock-elokuvien (mm.
Psycho,
Vertigo,
North by Nortwest) alkutekstigrafiikoista maineeseen noussut
Saul Bass vastasi musikaalin minimalistisesta alusta, jossa New Yorkin siluetti vaihtaa väriä Bernsteinin musiikin tahdissa. Alkutekstin ainoat sanat, elokuvan nimi, nähdään vasta kohtauksen lopussa, jossa grafiikka sulautuu Manhattanin siluettiin. Ainutlaatuisen alkutekstiosion taustalla kuullaan tyylikäs sikermä musikaalin melodioista.
New Yorkin maisemat jatkuvat elokuvan alkukohtauksessa, joka koreografian keinoin ilman sanoja luo elokuvan pohja-asetelman, kahden jengin välisen sodan kaupungin kaduilla.
Elokuvan tekoon palkattiin poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa. Ohjaajista toinen koreografi Jerome Robbins (joka oli ohjannut musikaalin Broadway-version) vastasi näistä tanssiin perustuvista kohtauksista. Tämä ainoa aidoilla paikoilla kuvattu kohtaus on elokuvan näyttävimpiä. Elokuvan muut kohtaukset kuvattiin New Yorkin sijaan Hollywoodin studioilla.
Veteraaniohjaaja Robert Wisen roolina oli elokuvan visuaalinen puoli ja juonen eteenpäin vieminen. Hän olikin omimmillaan niissä henkilökuvauksissa, jotka eivät perustuneet tanssiin ja koreografiaan. Elokuvan toinen pääroolihahmo, Richard Beymerin näyttelemä Tony ei juurikaan tanssi, vaan esittelee tunteensa ja persoonansa laulaen. Hahmo esitellään laululla Something's coming, joka on suosikkikappaleitani musikaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että Beymer ei itse laulanut roolihahmonsa lauluja, vaan äänenä toimii Jim Bryant.
Nuorempana olin innostunut West Side Storyn lauluista, mutta nyt myöhemmin elokuvan instrumentaalit ovat vieneet huomioni. Syynä tähän todennäköisesti se, että DVD-aikana olen päässyt katsomaan elokuvaa hyvällä laadulla (ja koko laajakuvan mitalla) omassa televisioruudussani. Musiikki ja esiintyjien tanssisuoritukset toimivat niin hyvin yhteen, että laulun sijaan näyttelijät tuntuvat esittävän vuorosanansa pikemmin tanssin kuin tekstin muodossa. Elokuvan näyttävimpiä joukkokohtauksia on tanssisalikohtaus, jossa jengit mittelevät voimiaan tappeluringin sijaan tanssilattialla.
- Mambo (ote elokuvasta, YouTube)
- Dance at the gym (restauroitu soundtrack,Mambo kohdasta 2:35 eteenpäin, Spotify)
Tanssisalikohtauksen koreografiat ovat Jerome Robbinsin käsialaa, mutta hän ei ollut paikalla kohtauksen kuvauksissa. Koreografi-ohjaajan perfektionismi kävi elokuvan tuottajien ja rahoittajien hermoille, sillä tanssikohtauksia kuvattiin kerta toisensa jälkeen Robbinsin löytäessä niistä aina korjattavaa. Lopulta elokuvan toinen ohjaaja sai potkut ja porttikiellon kuvauspaikalle.
Elokuvan lopputuloksessa ohjaajaparin yhteistyö näyttää kuitenkin saumattomalta. Tarina etenee, ja elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset sulautuvat saumattomasti sen juoneen ilman kiusallista kertomuksen pysähtymistä. Yksi elokuvan tunnetuimmista laulu- ja tanssikohtauksista on puertoricolaisnuorten kiista siitä, oliko Amerikkaan muuttaminen loppujen lopuksi lainkaan hyvä idea. Alkuperäisessä teatteriversiossa laulu esitettiin vain tyttöjen kesken, elokuvassa lauluun osallistuvat myös jengin pojat, mikä lisää energiaa vähintään 50 prosentilla.
Anitaa näyttelevä
Rita Moreno ja Sharks-jengin johtajaa esittänyt
George Chakiris (joka teatteriversiossa oli esittänyt kilpailevan Jets-jengin Riff-johtajaa) saavat harvinaisen kunnian laulaa itse oman soolonumeronsa (tosin balladeissa Anitaa dubbasi
Betty Wand).
1960-luvulla oli yleistä, että näyttelijät hoitivat näyttelemisen ja laulajat laulamisen, yksi ihminen teki harvoin molempia. Näin myös elokuvan pääpari Maria (
Natalie Wood) ja Tony (Richard Beymer) vain aukoivat suurimmissa lemmenlauluissa suutaan
Marni Nixonin ja Jim Bryantin huolehtiessa lauluosuuksista. Ehkä tämän vuosi elokuvan pääparin yhteistyö ei toimi niin hyvin kuin toivoisi.
Kappaleessa
Somwhere Nixonin ja Bryantin duetointi on muodollisesti pätevää, mutta kemia ja rakkauden palo puuttuu. On ironista, että vaikka elokuvan lopputeksteissä ja miljoonia myyneen albumin kansiteksteissä annettiin kunniaa mm. musiikinopettajille ja harjoituspianisteille, ei laulujen varsinaisia esittäjiä mainittu kuin vasta 1990-luvun remasteroiduissa versioissa.
Tanssi-, joukko- ja toimintakohtauksissa ei herkästä kemiasta ole tietoakaan, tunteet räjähtävät niin valkokankaan kuin kaiuttimienkin läpi. Elokuvan hurjin tanssiesitys nähdään loppupuoliskolla, kun Jets-jengi toipuu johtajansa Riffin yllättävästä kuolemasta. Uudeksi johtajaksi noussut Ice (
Tucker Smith, joka lauloi oman roolinsa lisäksi Riffin lauluosuudet) yrittää pitää joukkonsa kasassa järkytyksen jälkeen.
Parkkihallissa tapahtuvassa kohtauksessa Robbins ja tanssijat puristavat mestarillisesti nuoren vihan, pelon ja epätoivon tanssin muotoon. Täydellisyyteen pyrkivä koreografi kuvautti kohtauksen niin monta kertaa, että Baby Johnia näytellyt
Eliot Feld joutui sairaalaan. Kun kohtaus lopulta saatiin purkkiin, polttivat näyttelijät polvisuojuksensa Jerome Robbinsin toimiston ikkunan alla.
Hienoja esimerkkejä West Side Story elokuvasta ja sen musiikista olisi vielä useita, mutta kaikkia en saa tähän, jo muutenkin pitkäksi venyneeseen kirjoitukseen mahtumaan. Suosittelen dvd:n/bluray:n hankkimista, sillä WSS on elokuvamusikaalin moderneja klassikoita (ja tämän kirjoituksen suhruiset YoutTube-linkit eivät todellakaan anna hyvää kuvaa elokuvan näyttävyydestä). Paras tietysti on, jos löydät elokuvateatterin, jossa ruutu laidasta laitaan tyylillä pakattu elokuva on nähtävissä suurella kankaalla.
Elokuva on legendaarinen monista syistä. Yksi harvemmin mainituista erikoisuuksista on Saul Bassin suunnittelema lopputekstiosio, joka on edelleen hienoin mitä olen missään elokuvassa nähnyt. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaivaa lopputekstien raapustamisessa tiiliaitoihin on ollut ilman nykyajan digitaalisia apuvälineitä. Lopputekstien aikana kuultava musiikki on alkumusiikin tapaan hienosti sovitettu potpuri musikaalin sävelmistä.
Elokuvan alkuperäiselle soundtrackille ei kaikki elokuvan musiikki mahtunut. Edellä esitellyt alku- ja lopputekstimusiikit sekä osa tanssisalikohtauksesta (mm. yllä esitelty Mambo) puuttuivat levyn vinyyliversiosta ja varhaisista cd-levyistä. Puuttuvat musiikit on lisätty 1990-luvulla remasteroituun cd-versioon joka peittoaa vinyylin myös äänenlaadultaan.
Musiikin säveltäjä Leonard Bernstein ei osallistunut elokuvan musiikin tekoon, ja hän julkaisi oman oopperalaulajien kanssa tehdyn levytyksen West Side Storysta 1980-luvulla. Myös teatteriversioista on tehty useampikin WSS-albumi. Minulle tämä elokuvan soundtrack-albumi on kuitenkin ainoa varteenotettava levytys tästä hienosta musikaalista.
