tiistai 7. tammikuuta 2014

200. The Beatles: Rubber soul (US version 1965)

Amerikkalainen Capitol-yhtiö ei juurikaan kunnioittanut The Beatlesin kotimaassaan rakentamia albumikokonaisuuksia. Vastaavasti Beatles-fanit nykyään eivät juurikaan kunnioita yhtyeen amerikkalaisalbumeja. Joukossa on kuitenkin myös onnistuneita uudelleenvirityksiä. The Rubber soul -albumin amerikkalaisversiota monet pitävät jopa alkuperäisjulkaisua parempana. Kappalevalinnoilla levystä rakennettiin pehmeä ja akustissountinen levy, joka sopi hyvin 1960-luvun puolivälin folk-buumiin.

Yhdysvalloissa äänilevymarkkinoiden lainalaisuudet olivat 1960-luvulla hyvin erilaiset kuin Euroopassa. Levyjä julkaistiin useammin kuin Euroopassa, niillä oli vähemmän kappaleita ja singlehitit piti sijoittaa albumille myyntiä edistämään. Kun Parlophone julkaisi vuosina 1964-1966 Britanniassa kuusi The Beatles -albumia, laittoi Capitol myyntiin samana aikana niitä yksitoista. Capitolin levyillä oli usein eri nimi ja kansi ja kappaleiden määrä oli vähennetty 14:stä 11-12:teen. Ihan oikeutetusti osaa Capitolin virityksistä pidetään hutaisten koottuna rahastuksena, mutta joskus amerikkalaisten viritykset osuivat myös oikeaan.
Capitolin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaisema Rubber Soul näyttää päälle päin samalta kuin samanniminen Euroopassa julkaistu albumi. Vain kannen tummemmat värisävyt ja Capitol-logo kannen oikeassa yläkulmassa paljastaa, että jotain muutoksia on tehty. Eron huomaa kuitenkin viimeistään, kun levyn laittaa soimaan. Sähkökitaroiden sävyttämän Drive my car -kappaleen sijaan levyn aluksi kuullaan akustinen I've just seen the face, jonka eurooppalaiset kuulivat aiemmin samana vuonna julkaistulla Help!-levyllä.

Capitol poisti alkuperäisestä Rubber Soul -albumista neljä kappaletta ja korvasi ne kahdella Help!-albumin raidalla. Amerikkalaisen levy-yhtiön tavoitteena oli selvästi tehdä albumista pehmeämpi ja folk-henkisempi riisumalla levyltä pois soundeiltaan rankemmat kappaleet (Nowhere man, Drive my car ja If I needed someone) sekä tyyliin muuten sopimaton countryjolkotus What goes on.

Vaikka levyn alkuperäiskonsepti rikottiin, monien mielestä muutokset paransivat levyn yhtenäisyyttä.
Rubber Soul -albumin molemmat versiot ovat hyvin John Lennon -painotteisia. Vaikka Nowhere man jätettiin amerikkalaisversiolta pois, loisti Lennon Girl-kappaleen lisäksi Norwegian wood, Word ja In my life -kappaleilla. Kaikki kolme olivat hyviä esimerkkejä Lennonin kasvamisesta sekä säveltäjänä että etenkin sanoittajana. Enää aiheena ei ollut vain tytön ja pojan välinen rakkaus, vaan Lennon pohti elämää myös uusilta kanteilta.
Paul McCartneyn tunnetuin laulu Rubber Soulilla on eittämättä Ranskassa suureksi hitiksi noussut Michelle, mutta muuten hänen Rubber Soulille kirjoittamansa kappaleet ovat jääneet varsin tuntemattomiksi. Tämä on sääli, sillä myös McCartney kehittyi 1960-luvun puolivälissä laulunkirjoittajana pitkin harppauksin. Oma suosikkini albumin McCartney-kappaleista on You won't see me.
Vuosikymmenen puolivälissä kitaristi George Harrison lisäsi painoarvoaan yhtyeessä. Rubber Soul -albumia varten hän sävelsi kaksi laulua, joista tosin toinen pudotettiin albumin USA-painokselta. Levylle jätetty Think for yourself erosi tyyliltään merkittävästi Lennon/McCartney-sävellyksistä, mutta on silti mielestäni yksi levyn parhaista kappaleista.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuuntelivat erilaista Rubber Soulia vuoteen 1987 asti, jolloin albumin brittiversio julkaistiin cd:nä. Capitolin tohtoroima versio julkaistiin cd-boksissa 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2014 Rubber Soul ja muut Capitolin julkaisemat Beatles-albumit julkaistaan kaikki itsenäisinä cd:inään yhtyeen amerikanvalloituksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Monet, etenkin yhtyeen amerikkalaiset fanit, pitävät Rubber Soul -albumin amerikkalaista versiota edelleen parempana kokonaisuutena, vaikka siinä onkin vähemmän musiikkia kuin alkuperäisessä versiossa. Muiden muassa the Beach Boys -velho Brian Wilson käytti inspiraationaan juuri levyn USA:ssa julkaistua versiota. Minun mielestäni USA-versio on tyyliltään yhtenäisempi, enkä kaipaa poisleikattuja lauluja lainkaan. Nämä laulut julkaistiin Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin albumilla Yesterday and today, joka koottiin lähes yksinomaan aiemmilta albumeilta poisleikatuista kappaleista. Tämä levy, johon liittyy myös yksi musiikkihistorian oudoimmista levynkansiepisodeista, on esittelyvuorossa seuraavana.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

torstai 2. tammikuuta 2014

199. The Beatles: Meet the Beatles (1964)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vuoden 2014 tammi-helmikuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun the Beatles teki pophistoriaa: Ensimmäisen kerran yhtye Amerikan ulkopuolelta valtasi kaikki myyntilistojen kärkipaikat Yhdysvalloissa, ja maan edelleen jatkuva rakkaustarina liverpoolilaisnelikon kanssa sai alkunsa. Tammikuun 1964 lopulla julkaistiin albumi, joka löi moninkertaisesti kaikki LP-myyntiennätykset myyden enemmän kuin siltä irroitettu single I want to hold your hand. Levy oli myös ensimmäinen monista USA:ssa julkaistuista Beatles-albumeista, joka rakennettiin varta vasten amerikkalaisyleisöä varten.

Vaikka the Beatles oli vuonna 1963 huippusuosittu kotimaansa lisäksi lähes kaikissa länsimaissa (Kanada mukaanlukien), ei yhtyeen levy-yhtiön EMI:n USA:n haara Capitol ollut kiinnostunut. Koskaan aikaisemmin ei ulkomainen rock-musiikki ollut menestynyt Yhdysvalloissa, joten miksi the Beatles olisi ollut siitä poikkeus. Yhtyeen ensimmäiset singlet julkaistiin näin ollen pikkumerkeillä, eivätkä ne saavuttaneet mainittavaa menestystä.

Lopulta Capitol kuitenkin taipui Britanniasta tulleen painostuksen edessä ja suostui julkaisemaan yhtyeen viidennen singlen I want to hold your hand. Kovin suuria ei Capitol tälläkään kertaa odottanut, mutta kappaleessa oli jotain joka erotti sen aiemmista singlejulkaisuista.

Capitol oli suunnitellut julkaisevansa singlen tammikuun 1964 alussa. Kappaletta oli kuitenkin ehditty jo soittaa eri puolilla maata radiossa, ja radiosoiton aiheuttaman kysynnän vuoksi singlen julkaisua aikaistettiin. Se julkaistiin lopulta toisena joulupäivänä, mikä oli äänilevymarkkinoilla ennenkuulumatonta.
Kun single helmikuussa nousi USA:n singlelistan kärkeen, oli Capitol ehtinyt jo julkaista ensimmäisen the Beatles albuminsa. Vaikka Meet the Beatlesin kansi muistutti marraskuussa Euroopassa julkaistua albumia With the Beatles, oli siihen tehty selkeitä muutoksia. Kappaleiden määrä oli pudotettu 14:stä 12:een, ja mukaan oli liitetty amerikkalaiseen tapaan uuden singlen molemmat puolet.

Lopputuloksena oli varsin onnistunut albumikokonaisuus. Capitol halusi levyllä korostaa John Lennonin ja Paul McCartneyn laulunkirjoitustaitoja, joten yhtä kappaletta lukuunottamatta levyltä poistettiin kaikki cover-versiot. Oma suosikkini on Lennonin laulama All I've got to do, jota en muista kuulleeni koskaan muuten kuin oman cd-soittimeni soittamana. 
Meet the Beatles -albumin (ja sen esikuvana toimineen With the Beatles -levyn) suosituin Paul McCartney -sävellys oli All my loving. Kappaletta ei julkaistu Englannissa eikä USA:ssa singlenä, sen sijaan mm. Kanadassa ja Suomessa siitä tuli singlelistan ykkönen.
Albumilta löytyy myös George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys. Lennonin ja McCartneyn tuotteliaisuuden innostama Harrison sävelsi kappaleen yrittäessään selvittää onnistuisiko myös hän laulunteossa. Vastaus kiistatta myönteinen. Vaikka Harrisonin tunnetuimmat ja arvostetuimmat Beatles-kappaleet julkaistiin vasta 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on Don't bother me hyvä ensisävellys, eikä se juurikaan kalpene levyn muiden kappaleiden rinnalla.
Meet the Beatles -albumin menestys Yhdysvalloissa oli käsittämön. 1960-luvun alkupuolella levymyynti keskittyi singleihin ja 500 000 kappaleen albumimyyntiä pidettiin erinomaisena, nousi Meet the Beatles -albumin myynti yli viiteen miljoonaan ylittäen selvästi I want to hold your hand -singlen myynnin. Amerikkalaiset albumit sisälsivät yleensä muutaman singlehitin ja sen lisäksi tukun täyteraitoja mutta the Beatles muutti tämänkin käytännön ja todisti, että laatumusiikilla täytetty lp on hyvää bisnestä.
Alusta loppuun laatumusiikilla pakattu Meet the Beatles päättyy kappaleeseen Not a second time, jonka musiikilliset arvot tunnustettiin myös korkeammissa kulttuuripiireissä. The Times -lehden musiikkikriitikko William Mann kirjoitti kappaleesta tunnetun arvionsa, jossa hän vertaasi sitä Gustav Mahlerin Das Lied von der Erdeen ja kehui erityisesti sävelmän "Aeolisia kadensseja". Laulun säveltäneen John Lennonin mukaan aeoliset kadenssit kuullostivat lähinnä eksoottisilta linnuilta.

Meet the Beatles pysyi USA:n albumilistan kärjessä 11 viikkoa kunnes Capitolin toinen Beatles kokoelma Second album (jolta löytyivät Meet the Beatlesiltä poistetut viisi With the Beatles -albumin raitaa) korvasi sen listan ykköspaikalla. Kultasuoneen iskenyt Capitol jatkoi Meet the Beatles -albumin ennennäkemättömän menestyksen jälkeen omien Beatles-albumiensa paketointia aina vuoteen 1967 asti. Vaikka menestys oli taattu, harva näistä albumeista oli yhtä onnistuneesti koottu kuin Meet the Beatles.

Beatlesin juhlavuoden kunniaksi esittelen vielä kaksi amerikkalaiselle yleisölle räätälöityä albumia. Näitä albumeja usein pidetään vääristeltynä totuutena, koska ne eivät edusta niitä levyjä jotka yhtye itse Englannissa kokosi. Maailman tärkeimmillä popmarkkinoilla Yhdysvalloissa nämä levyt kuitenkin olivat se tapa jolla yleisö Beatles-musiikkiin tutustui. Alkuperäiset, Britanniassa julkaistut the Beatles-albumit julkaistiin Amerikan mantereella vasta vuonna 1987.

Seuraavaksi esittelen vielä kaksi Amerikkalaista yleisöä varten tohtoroitua The Beatles -albumia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

maanantai 30. joulukuuta 2013

198. Sting: The last ship (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Satama-alueella lapsuutensa viettänyt Sting käsitteli telakka- ja satamaelämää albumillaan Soul Cages. Hän ei kuitenkaan saanut aihetta silloin valmiiksi, vaan kirjoitti aiheesta näytelmän, jonka ensi-iltaa odotetaan vuonna 2014. Stingin ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä soololevy kymmeneen vuoteen sisältää musiikkia tästä näytelmästä. Se on tunnelmallinen ja puhutteleva ajankuva laman runtelemasta telakkakaupungista, joka valmistautuu viimeisen laivan rakentamiseen.

Stingin viimeisin "tavallinen" soololevy julkaistiin vuonna 2003. Sacred heart -albumin jälkeen Stingin äänitetty tuotanto sisälsi kokeiluja klassisen ja keskiaikaisen musiikin parissa. Voidaan tosin kysyä onko edes tänä vuonna julkaistu The Last ship -albumi "perinteinen" rock-albumi, vaikka se ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen koostuukin Stingin omista sävelmistä.

Last ship on albumin lisäksi Stingin kirjoittama musiikkinäytelmä, jonka on tarkoitus saada ensi-iltansa ensi vuonna. Näytelmä jatkaa samojen teemojen parissa, joita Sting käsitteli albumillaan Soul cages (jota käsittelin blogissani numerolla 195). Näytelmä vie meidät 1960-luvun brittiläiseen telakkakaupunkiin. Telakkaa ollaan sulkemassa, ja työtenkijät valmistautuvat rakentamaan telakan viimeistä laivaa, josta työn lisäksi tulee vertauskuva koko kaupungin ja kaupungin asukkaiden unelmista ja toiveista.
Jo Soul cages -albumilla Sting osoitti tarinankertojan lahjansa. The Last Ship näyttää etteivät nämä taidot ole minnekään kadonneet. Levyn laulut ovat selvästi alisteisia tarinalle, joten levyllä ei juurikaan kuulla moderneja tai edes semi moderneja rock-kappaleita. Lähimpänä perus-Stingiä on ehkä singlenä julkaistu And yet, jota ainakin tässä vaiheessa on vaikea liittää levyn telakkateemaan.
Kuusikymppiseksi ehtinyt Police-basisti kuullostaa levyllä siltä, kuin hän olisi odottanut vuosikymmeniä saadakseen laulaa levyn laulut ja kertoa kertomuksen. Herkkä August winds on esimerkki siitä, kuinka hän myös lauluntekijänä taitaa edelleen kauniin balladin kirjoittamisen
The Last Ship -albumin ongelma, ainakin minulle, on siinä että levyn kansilehdessä ei kerrota mitään samannimisen näytelmän juonesta eikä siitä, mitkä lauluista suoraan liittyvät näytelmään ja mitkä eivät. Monista lauluista kuitenkin saa selkeän kuvan, että ne ovat osa isompaa kerronnallista kokonaisuutta. Kuulija jää kaipaamaan lisää tietoa: kenestä laulut kertovat, mitä näytelmässä tapahtuu ja miten se päättyy. Tällainen kappale on muun muassa kappale Language of birds, jonka teksteissä on suoria viittauksia Soul Cages -albumiin ja sen aloittavaan, niin ikään telakkatyöläisistä kertovaan Island of souls -kappaleeseen.
Suoraan näytelmään tuntuu viittaavan myös kappale Practical arrangement, jossa Stingin esittämä rakastunut mies (telakkatyöläinen?) yrittää vakuuttaa itsenäistä yksinhuoltajaäitiä muuttamaan yhteen kanssaan. Albumin erikoispainokselta löytyy kappaleen duettoversio, jossa Jo Lawry laulaa naisen vuorosanat tuoden kappaleeseen sen kaipaamaa kaksitasoisuutta.
Jo Lawryn esittämän telakan sairaanhoitajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin lisäksi levyltä löytyy myös muita "henkilöhahmoja". Jimmy Nail esittää kappaleissa telakan työnjohtajaa (jota kuullaan kappaleessa What have we got sekä erikoispainokselta löytyvässä näytelmän avauskappaleessa The Shipyard). Levyllä esiintyy myös brittiläinen folkyhtye The Unthanks, jonka jäsen Becky Unthank duetoi Stingin kanssa kappaleen So to speak. Kappaleessa Sting esittää telakan voipunutta pappia (?) joka sairaalavuoteella pohtii tulevaisuuttaan. Unthank (sairaanhoitaja?) tuo oman, nuoren naisen näkökulman asiaan.
The Last Ship on miellyttävä ja puhutteleva levy, josta on hyvin vaikea löytää heikkoja lenkkejä. Kun itse musiikissa ei ole vikaa, on moitittavaa haettava sen ulkopuolelta. Äsken mainittu So to speak on hyvä esimerkki kappaleesta, joka miellyttää musiikillaan mutta jättää tekstillään kuulijan hämmennyksen valtaan. Ketä ovat Father O'Brien ja Meg, jotka on merkitty laulun esittäjiksi, ja miten he liittyvät tarinaan suljetun telakan viimeisestä laivasta? Levyn kansilehti ei anna tähän vastausta.

Toinen moite koskee levyn julkaisua. The Last ship on julkaistu kolmena painoksena. Normilevyn lisäksi albumista löytyy Deluxe version ja rajoitetusti saatavilla oleva Super Deluxe package, jotka sisältävät selkeästi näytelmään sävellettyjä lauluja. Nämä kappaleet ovat selvästi kuitenkin osa hienoa musiikkikokonaisuutta, joten on sääli että ne jäävät suurelta osalta levyn ostajista kuulematta.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin hyvä mieli siitä, että Sting on jatkanut uraansa näin hienolla musiikkikokonaisuudella. Toivottavasti myös näytelmä on yhtä laadukas.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 27. joulukuuta 2013

197. Elvis Presley: How great Thou art (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Gospelmusiikki ei ollut vain Elvis Presleyn tapa julistaa maailmankatsomustaan. Sekä valkoinen että musta hengellinen musiikki olivat osa hänen lapsuuttaan syvästi uskonnollisessa Yhdysvaltain etelässä, ja Presley ammensi molemmista lähteistä vaikutteita koko uransa ajan. Hänen kolmesta gospelalbumistaan toinen yhdisteli onnistuneesti eri hengellisen musiikin genrejä ja rockin kuningas sai siitä uransa ensimmäisen Grammy-palkinnon. 

Elvis Presleyn lapsuudessa kirkko ja hengellinen musiikki olivat tärkeitä. Enemmän kuin tietoinen valinta, kirkossakäynti oli 1930-1940-luvuilla etelävaltioissa tapa jota kaikki noudattivat. Raja mustien ja valkoisten yhteisöjen välillä oli tuolloin hyvin tiukka, mutta se ei estänyt nuorta Elvistä livahtamasta valkoisten perinteisemmästä jumalanpalveluksesta katsomaan ja kuuntelemaan mustien kirkkojen huomattavasti riehakkaampaa meininkiä. Näillä kokemuksilla oli keskeinen merkitys Elviksen musiikkityylin syntymisessä.

Vaikka rock'n'roll ja myöhemmin hillitympi aikuispoppi teki Presleystä suositun, hän piti aina gospelia suosikkimusiikkityylinään. Ensimmäisen gospelalbumin hän julkaisi jo vuonna 1960. His hand in mine -albumin sessioissa hän äänitti oman versionsa gospelklassikosta Crying in the chapel. Jostain syystä kappale jätettiin albumilta pois ja julkaistiin singlenä vasta viisi vuotta myöhemmin. 
Monien yllätykseksi tämä vain pianon, basson ja the Jordanaires lauluyhtyeen säestämä hengellinen laulu nousi USA:n singlelistan kolmoseksi ja se valtasi peräti ykköspaikan Englannin listoilla. Kappale lisättiin myöhemmin myös yhdeksi uuden gospelalbumin raidoista.

1960-luvun puolivälissä Elvis Presleyn ura ei ollut parhaimmillaan. Viimeisen studioalbumin hän oli tehnyt vuonna 1962, ja sen jälkeen hänen aikansa oli mennyt toinen toistaan tylsempien elokuvien ja niiden mitättömien soundtrack-albumien tekoon. Presley näki gospelin pakotieksi tästä keskinkertaisuuden noidankehästä ja otti ensimmäisen kerran vuosiin itse aktiivisen otteen uuden levyn äänityksissä. Hän yhdisteli uudella levyllä Crying in the chapel -kappaleen tapaisia hengellisiä lauluja sekä lapsuutensa pakomatkoilla kuulemaansa mustien sielukasta gospelia.
Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Elvis koki levyttävänsä musiikkia jonka takana hän itse myös seisoi. Tämä kuuluu mm. hienossa kappaleessa Where could I go but to the Lord, jossa Presleyn hienon tulkinnan lisäksi loistavat taustalaulajat, joiden stemmat hän todennäköisesti myös itse sovitti. Elvis palasi kappaleeseen myös vuosi myöhemmin televisiospesiaalissaan.

Vaikka Presley oli herättänyt paheksuntaa ja vihaa konservatiivisissa piireissä, armeijavuodet sekä 1960-luvun elokuvat olivat luoneet hänestä uuden joka äidin mallivävyn. Vaikka päälle päin ei nuoruuden kapinasta ollut enää jälkeäkään, oli How great Thou art -albumi Presleyn tapa vastustaa sitä elokuvien ja elokuvasoundtrackien kierrettä johon hän oli joutunut. Ensimmäisen kerran vuosiin hän sai itse päättää mitä lauloi ja miten.
Gospelalbumi osoitti maailmalle ja myös Elvikselle itselleen, että hän pystyi edelleen monipuoliseen ja omakohtiseen tulkitaan. Albumin tyyli vaihteli Where no one stands alone -tyyppisestä hartaudesta ronskimpaan revittelyyn, jollaiseen hän oli ihastunut kotikaupunkinsa mustien köyhissä kirkoissa. Hyvä esimerkki tästä on kappale By and by, jonka Presley muokkasi negro spiritualista itselleen sopivaksi.
Rockin kuninkaan toinen hengellinen levy oli suuri menestys omassa sarjassaan ja nousi korkealle jopa sekulaarin musiikin myyntilistoilla. How great Thou art oli tärkeä askel Elvis Presleyn uralla halveksitusta elokuvatähdestä takaisin varteenotettavaksi levyartistiksi. Presleyn paluun sinetöi vuonna 1968 lähetetty televisiokonsertti ja vuonna 1969 julkaistu From Elvis in Memphis -albumi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 20. joulukuuta 2013

196. The Beach Boys: The Beach Boys' Christmas album (1964)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Joulun lähestyessä on aika poimia esiteltäväksi jälleen yksi jouluaiheinen levy. En aiemmin pitänyt The Beach Boys -yhtyeen joululevyä kuuntelun arvoisena kokoelmana, mutta nyttemmin minua on alkanut kiehtoa se lähes 50 vuotta vanha amerikkalainen joulutunnelma, jonka yhtye on hienosti saanut vangittua tälle äänitteelle.

Wilsonin perheessä joulutraditioihin kuului perheen poikien Brianin, Dennisin ja Carlin moniäänisesti laulamat joululaulut. Usein lauluun yhtyi kylässä käynyt serkkupoika Mike Love. Ei siis ihme, että kun pojat aikuisuuden kynnyksellä perustivat koulukaverinsa Al Jardinen kanssa yhtyeen the Beach Boys, oli yksi yhtyeen menestysvuosien levyistä juuri joululevy.

The Beach Boys' Christmas Album julkaistiin yhtyeen seitsemäntenä albumina loppuvuodesta 1964. Vaikka the Beatlesin johdolla maahan vyörynyt brittiläisen popin invaasio olikin jättänyt yhtyeen varjoonsa, ei the Beach Boysin suosio ja levymyynti siitä juurikaan kärsinyt. Heidän joululevy on myynyt ja soinut radioissa tasaisesti joka joulu puolen vuosisadan ajan.

Yhtyeen johtaja Brian Wilson kokosi albumin harkiten. Vinyylilevyn a-puolelle Brian Wilson sävelsi viisi uutta joululaulua, jotka yhtye soitti ja lauloi itse. Levyn suurin hitti oli Wilsonin säveltämä ja Mike Loven sanoittama kertomus joulupukin reestä, joka oli noussut singlehitiksi ja vuotta aiemmin. Tämä kaikki Beach Boys -hitin ainekset sisältävä kappale liitettiin itseoikeutetusti albumin avausraidaksi.
Joulupukkien, tonttujen ja lahjojen lisäksi joulu on rakkauden aikaa. Brian Wilson sanoitti itse oman sävellyksensä Merry Christmas baby, jonka päähenkilö suree tyttöystävän lähtöä. Voisiko joulu saada aikaan sovinnon?
Levyn B-puolella tunnelma siirtyy pukkien ja teinirakkauden sävyttämästä joulupopista hartaampaan tyyliin. Omien soittimien sijaan yhtyettä säestää orkesteri, jonka jouset on sovitettu yhtä taivaallisesti kuin yhtyeen laulustemmat. 1800-luvulta peräisin oleva joululaulu We three kings of orient are vie kuulijat pois tavaratalojen joulukiireestä ja kulkusten kilinästä. Tätä laulu kuunnellessa voi kuvitella Wilsonin veljeksiä laulamassa joulukuusen äärellä serkku ja koulukaveri seuranaan.
Vaikka albumin b-puolen tunnelma on jouluisen harras, vain edellämainittu We three kings of orient are viittaa joulun hengelliseen sanomaan. Muut orkesteritaustaiset laulut ovat amerikkalaisille tuttuja (mutta suomalaisille vieraampia) joululauluja joulun tunnelmasta sekä kaipauksesta. Laulut Blue christmas ja I'll be home for christmas koskettivat amerikkalaisia erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Vietnamin sota erotti rakkaat toisistaan myös joulun aikaan.
Itse sain The Beach Boysin joululevyn lahjaksi joskus 1980-luvun puolivälissä, kun olin kaivannut kotimme levyhyllyyn lisää uutta joulumusiikkia. Levyn jäi silloin parin kuuntelun jälkeen hyllyyn, kunnes innostuin yhtyeen musiikista enemmän 1990-luvun loppupuolella. The Beach Boys' Christmas albumin hienouden löysin vasta aivan äskettäin, enkä ihmettele lainkaan että levystä on yhdessä Phil Spectorin ja Elvis Presleyn joululevyjen ohella tullut amerikkalaisten joulujen kestohitti.

Levy on merkittävä yhtyeen katalogissa toisellakin tapaa. Albumi oli yhtyeen menestyskauden (->1966) viimeinen levy, jolla yhtyeen jäsenet soittivat itse soittimiaan. Vuonna 1965 ylirasittunut Brian Wilson jäi pois yhtyeen kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn ammattimuusikoiden (ns. the Wrecking crew) kanssa. Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Brianin kiertueilla korvannut Bruce Johnston äänittivät vokaaliosuutensa kiertueiden aikana äänitettyihin soitintaustoihin. Seuraavan kerran yhtyeen jäsenet palasivat levytystensä pääasiallisiksi muusikoiksi vasta vuoden 1967 lopulla, jolloin yhtyeen kaupallinen menestys oli jyrkässä alamäessä. Joulualbumi oli myös yhtyeen viimeinen albumi ennen vuotta 1968 joka julkaistiin stereona.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)