sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

163. Ilanit: Ei Sham (single 1973)

Israelin ensimmäinen euroviisuedustaja Ilanit on jäänyt mieleeni sekä kappaleen että oman esiintymisensä ansiosta. Ey-Sham on edelleen yksi suosikkikappaleistani Eurovision laulukilpailujen historiassa, ja vaaleakutrista Ilanitia on aina ilo katsella vuoden 1973 viisutallenteilla. Harmi vain, että kappaleesta ei ole säilynyt  kunnollista levyversiota.

Yksi Eurovision laulukilpailujen upeimmista asioista on aina ollut se, että moni kotimaansa ulkopuolella tuntematon laulaja on saanut esitellä taitojaan myös muulle maailmalle. Yksi minulle viisujen kautta löytynyt tuttavuus on Israelia kahdesti edustanut Ilanit.

Israel osallistui viisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1973 herättäen huomiota muutenkin kuin lisääntyneiden turvatoimien vuoksi. Kappaleen Ei Sham oli säveltänyt kotimaassaan tunnettu säveltäjä ja sovittaja Nurit Hirsh, joka sai kunnian olla Euroviisujen historian toinen naispuolinen kapellimestari ja yksi vain kolmesta naisesta, jotka viisuhistorian aikana ovat saaneet johtaa viisuorkesteria. Hirsh palasi viisuihin kapellimestarina viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänen säveltämänsä A-ba-ni-bi saavutti Israelin ensimmäisen viisuvoiton. Hänestä tuli näin ollen myös ensimmäinen Euroviisujen voittokappaleen säveltänyt nainen.

Ilanit pitkine hiuksineen ja värikkäine vaatteineen ei hävinnyt huomiossa Hirshille lainkaan. Laulajan vahva tulkinta Hirshin hienosta sävellyksestä oli täynnä tunnetta ja hymyä, ja Israelin ensimmäinen viisukappale saavuttikin kunnioitettavan neljännen sijan. Itse tutustuin vuoden 1973 euroviisuihin 20 vuotta myöhemmin, kun opiskelukaverini esitteli euroviisukokoelmiaan. VHS-nauha oli huonolaatuinen, mutta siitä huolimatta ihastuin Ilanitiin ja tähän upeaan kappaleeseen.
Ey Sham -kappaleen suuri tragedia on se, että laulusta ei ole olemassa (en ole ainakaan kuullut) hyvälaatuista äänitallennetta. Esityksistä paras on ehdottomasti edellä esitelty liveversio Luxeburgissa pidetyissä viisukisoissa. Valitettavasti Luxemburgin television äänimiksaaja ilmeisesti nukkui lähetyksen aikana, sillä orkesterin jousisektiota ei kuulu lainkaan ja näin ollen suuri osa Hirshin hienosta sovituksesta jäi viisuiltana kuulematta.

Kappale julkaistiin kotimaassaan singlenä. Alkuperäiset masternauhat kappaleesta ovat sittemmin ilmeisesti hukkuneet, sillä cd-levylle kappale on kopioitu joko c-kasetilta tai huonolaatuiselta vinyylisingleltä. Hyvälaatuista äänitettä kappaleesta ei todennäköisesti ole enää tallessa lainkaan. Englanninkielinen singleversio on laadultaan hieman parempi, mutta tulkintana se ei tavoita alkukielisen version tenhoa. Erinomaisen suomenkielisen version kappaleesta levytti Marion Rung nimellä Sain muiston.
Ilanit esiintyi toisen kerran Eurovision laulukipailujen kansainvälisessä finaalissa vuonna 1977 kappaleella Ahava hi shir li'shna'im. Laulaja oli tälläkin kertaa oma lumoava itsensä, mutta kappale ei ollut aivan yhtä tehokas kuin neljä vuotta aiemmin ja hän sijoittui yhdenneksitoista. Yrityksistä huolimatta ei Ilanit ole enää kolmatta kertaa päässyt viisulavalle.

Alkuperäisen hebreankielisen singlen b-puoli on jäänyt minulle arvoitukseksi. Netistä löytyneissä kuvissa levyn kappaleet on kirjoitettu hebreankielisin aakkosin, joten minulla ei ole ollut mahdollisuuttakaan päätellä mikä kappale singlen b-puolelta löytyy ja löytyisikö kappaletta Spotifysta tai YouTubesta. Jos joku lukijoistani tietää enemmän, niin kuulisin mielelläni vastauksen nyt avoimeksi jäävään kysymykseen.

p.s. Toistuvaan kysymykseen siitä miten Israel voi osallistua Euroviisuihin on lyhyt ja selkeä vastaus. Eurovision laulukilpailut on avoin kaikille Euroopan yleisradiounionin EBU:n jäsenmaille riippumatta siitä missä maanosassa maa sijaitsee.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 9. huhtikuuta 2013

162. Elvis Presley: Elvis Presley (1956)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Ensimmäisellä albumillaan 21-vuotias Elvis Presley esitteli monipuolista lahjakkuuttaan. Ennen albumin julkistamista hän oli jo ehtinyt herättämään pahennusta lantionliikkeillään ja ennakkoluulottomalla tavallaan yhdistää valkoista ja mustaa musiikkia, mutta albumi osoitti että hän oli myös lahjakas ja tyylitajuinen muusikko, jonka skaala ulottui rock'n'rollista countryyn ja ikivihreisiin iskelmiin saakka.

Aiemmin tänä vuonna alkaneen Elvis Presley -harrastukseni kautta olen tutustunut hänen levytyksiinsä aina 1950-luvun nuoruusvuosista hänen viimeisten elinvuosiensa kappaleisiin. Presleyn albumeita ei koskaan ole arvostettu kokonaisuuksina, vaan hänen tuotantoa tutkitaan yleensä hänen singlehittiensä kautta. Tämän vuoksi uutena harrastaja hänen 108 singleä ja 70 albumia kattava tuotantonsa on ollut vaikeasti hallittava.

En ole koskaan ollut 1950-luvun rock'n'rollin ystävä, joten en uskonut kauheasti välittäväni Elviksen ensimmäisestä soololevystä, joka julkaistiin singlen Heartbreak hotel -jälkimainingeissa. Siksi olinkin yllättynyt kuinka monipuolinen ja myös äänenlaadultaan tasokas tämä nyt jo 57 vuotias levy on.
Carl Perkinsin säveltämä ja alun perin levyttämä Blue suede shoes on sitä r'n'b-tyyliä, mistä 1950-luvun Elvis parhaiten muistetaan. Perkins levytti kappaleen alun perin Sun-levymerkillä, jolle Presley levytti ennen siirtymistään suuren RCA-yhtiön rahasammoksi. Lojaalisuudestaan entistä tuottajaansa Sam Phillipsia ja kunnioituksesta Perkinsiä kohtaan Presley vaati, että kappaleen singlejulkaisua siirretään myöhemmäksi jotta se ei söisi Perkinsin levytyksen menestystä.
Suurin osa Presleyn ensimmäisen soololevyn kappaleista äänitettiin alkuvuodesta 1956. Samoissa sessioissa levytettiin myös Presleyn ensimmäinen ykkössingle Heartbreak Hotel, mutta silloisen tavan mukaan tämä hittisingle jätettiin pois albumilta. Sen sijaan levyltä löytyy muutama Sun-äänitysten ylijäämäkappale. Elviksen Sunille äänittämät kappaleet ovat lähempänä country & western tyyliä, hyvä esimerkki tästä on debyyttialbumille sijoitettu kappale Trying to get to you.

Elviksen RCA:lla omaksumaa uudempaa tyyliä on sen sijaan kappale One sided love affair, jota kuullessa voi kuvitella hänen heiluttavan lantiotaan tyttöjen kiljuessa ja isien paheksuessa vieressä.
Elviksen ensimmäisen soololevyn hämmästyttävin piirre ei ole sen korkea laatu vaan sen tyylien monipuolisuus. Country ja R'n'B-kappaleiden seasta löytyy perusamerikkalainen ikivihreä iskelmä Blue moon, jota tulkitessaan Presley osoittaa monipuolisuuttaan laulajana. Hieno tallenne on myös peräisin Sun-levymerkin ylijääneistä nauhoituksista.
Elvis Presleyn ensimmäisen albumin satsattiin enemmän kuin tuohon aikaan albumeihin oli tapana, minkä tuloksena kyseessä on yksi artistin uran parhaista albumikokonaisuuksista.

Elviksen koko uran aikana levy-yhtiö RCA:n painopiste oli kuitenkin menestyvien singlejulkaisujen tekemisessä. Albumikokonaisuudet olivat vain hittilevyjen sivutuote, ja seuraavaa yhtä laadukasta Elvis-albumia saatiinkin odottaa 1960-luvulle asti. Pikkukiekkojen tärkeyttä korostaa myös se, että kaikki Elvis Presley -albumin kappaleet julkaistiin myös singleinä vuoden sisällä albumin julkaisusta.

Lue myös:

Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

161: Johann Sebastian Bach: Matthäus-Passion (1727)


Kuuntele Spotifysta Sir George Soltin tai John Eliot Gardinerin johtama levytys
Pääsiäisen hittikappaleita ovat jo lähes 300 vuotta olleet Johann Sebastian Bachin passiot. Vuosi sitten esittelin Johannes-Passiota, joten tänä vuonna näin hiljaisella viikolla on paikallaan kertoa Bachin toisesta suuresta pääsiäisteoksesta. Matteus-Passiossa on kaikki suurempaa, siinä on kaksi kertaa enemmän esiintyjiä, se on lähes kaksi kertaa pitempi ja mahtipontisempi ja se on yleisesti tunnetumpi ja suositumpi. Itselleni Matteus on tärkeä etenkin sen upeiden aarioiden ansiosta.

1980- ja 1990-luvuilla pääsin laulamaan Johann Sebastian Bachin Johannes-Passiota Harjun Nuorten Kuoron (nyk. Harjun kamarikuoro) riveissä yli kymmenen kertaa. Kuoro ei minun aikanani koskaan esittänyt Matteus-Passiota, joten tästä Bachin toisesta suuresta pääsiäisteoksesta olen päässyt nauttimaan vain kuulijana, sekä konserttisalissa että äänilevyltä. Omasta hyllystäni löytyy veteraanikapellimestari Sir Georg Soltin johtama versio passiosta, mutta toinen kuulemani cd, John Eliot Gardinerin johtama on myös minulle tärkeä.

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että en ole Bachin enkä muutenkaan klassisen musiikin asiantuntija. Syvällisen analyysin sijaan esittelen tätä pitkää teosta (lähes neljä tuntia) esimerkkinäytteiden kautta.

Johannes-Passion tapaan Matteus-Passio seuraa Jeesuksen kärsimysnäytelmää. Tarina kuvailee pääsiäisviikon tapahtumia Raamatun tekstin mukaisesti Jeesuksen pidätyksestä hänen hautaamiseensa. Teoksen alkukuoro kutsuu kuulijoita Jeesuksen kärsimystielle. Matteus-Passion mahtipontinen yleissävy on havaittavissa heti aloituskuorossa jossa  esiintyy kahden sekakuoron lisäksi lapsikuoro. Alla linkit molempiin levytyksiin kuoro-osasta. Soltin johtama Chicagon sinfoniaorkesterin ja kuoron esitys on niin mahtipontinen, ettei meinaa yhdelle cd:lle mahtua.
  • Kuoro: Kommt, ihr Töchter, helft mir klagen – O Lamm Gottes unschuldig 
Kertomus seuraa Matteuksen evankeliumin tekstiä jae kerrallaan mitään pois jättämättä. Evankelista Matteuksen osuuden hoitavan tenorin lisäksi kertomuksen muita rooleja (mm. Jeesus, Pilatus ja Pietari) esittävät solistit. Kuoro esittää kansanryhmien, sotilaita ja opetuslapsien vuorosanat. Seuraavassa esimerkissä kuoro esittää ylipappien ja kirjanoppineiden joukkoa, joka pohtii miten Jeesuksen saisi parhaiten pidätetyksi.
Raamatun tekstin mukaan kulkevaa kertomusta rytmittävät ja tauottavat solistien laulamat aariat ja kuorojen esittämät kuoro-osat ja koraalit. Kohdassa jossa Jeesus vangitaan, sopraano- ja alttosolistit surevat duettoaariassaan Jeesuksen kohtaloa. Taustalla kuoro opetuslasten äänellä puolustaa Jeesusta syytöksiä vastaan. Kappale päättyy dramaattiseen kuorofinaaliin, jossa salamat ja ukkoset jylisevät.
Siinä missä Johannes-Passio on minulle tärkeä kuoro-osuuksiensa vuoksi, sisältää Matteus mielestäni Bachin kauneinta soololaulumusiikkia. Passion kaunein aaria on alttosolistin laulama "Herra armahda"-aaria. Georg Soltin levytyksen hankin aikoinaan siksi, että levyllä juuri tämän aarian laulaa äärimmäisen kauniisti ruotsalaisaltto Anne-Sofie von Otter. von Otter on mukana myös Gardinerin passiolevytyksessä, mutta siinä tämän kauniin aarian laulaa kontratenori Michael Chance. Tässä aariassa solistin lisäksi hyvin tärkeä rooli on viulusolistilla.
Soltin levytyksen toinen minua miellyttävä solisti on suomalainen Tom Krause. Bassosolisti on Matteus-passiossa saanut laulettavakseen kaikkein vauhdikkaimmat aariat, kuten tämä Gebt mir meinen Jesum wider. Solistin kanssa iloittelemaan pääsee ykkösviulun soittaja.
Koraalit ovat virrenomaisia hymnejä, musiikin muotoon puettuja rukouksia, joissa kuulija voi itse hiljentyen osallistua passion tapahtumiin. Matteus-Passion koraalit eivät vaikuttavuudessaan yllä mielestäni Johannes-passion koraaleihin, mutta tunnelmaa niissä on silti. Koraalin Befiehl du deine Wege melodia tunnetaan Suomessa pääsiäisvirtenä Oi rakkain Jeesukseni, piinattu verinen.
Jos Krause ja von Otter ovat suosikkilaulajiani Soltin levytyksellä, pidän enemmän Gardinerin Matteuksen sopraanosolisteista. Vaikka Kiri te Kanawa on yksi maailman tunnetuimmista oopperalaulajista, en kauheasti pidä hänen laulutyylistään. Soltin levyllä laulavan te Kanawan sijaan minua miellyttää Gardinerin sopraanorooleissa vuorottelevat Barbara Bonney ja Ann Monoyios. Aus Liebe will mein Heiland sterben -sopraanoaarian erityispiirre on se, että sen säestyksenä käytetään ainoastaan puhaltimia.
Ruotsalaissopraano Anne-Sofie von Otter esiintyy tenorisolisti  Anthony Rolfe Johnsonin tapaan molemmilla esittelemilläni levytyksillä. Soltin levyllä von Otter esittää kaikki alttoaariat, kun taas Gardinerin levyllä hän jakaa altto-osuudet kontratenori Michael Chancen kanssa. Aaria Können Tränen meiner Wangen antaa hyvän mahdollisuuden vertailla kahden eri kapellimestarin, kuoron ja orkesterin tapaa käsitellä tätä Bachin suurteosta, sillä molemmissa levytyksissä sen laulaa sama solisti.
Vaikka passiot käsittelevätkin synkkiä aiheita, surua ja kärsimystä, ei Bachin teokset ole pelkkää kaihoa ja synkkyyttä. Monissa aarioissa on myös toivoa ja ilonpilkahduksia. Bassoaaria Mache dich mein Herze rein on esimerkki siitä miten duurisoinnut sopivat myös kärsimysnäytelmään.
Blogini toinen esimerkki evankelistan ja kuoron yhteistyöstä Raamatun tekstin tulkinnassa on kohta, jossa Jeesus laitetaan hautaan ja ylipapit vaativat vartiota haudalle etteivät opetuslapset varasta ruumista.
Passion lopussa solistit ja kuoro esittävät vuorotellen jäähyväisensä kuolleelle Jeesukselle. Pitkänperjantain vakio-ohjelmistoon kuuluvat passiot päättyvät Jeesuksen kuolemaan ja jättävät pääsiäisen ilosanoman kertomisen pääsiäiskantaattien ja -oratorioiden tehtäväksi. Näitä Johann-Sebastian Bach teki lukuisia.
    • Resitatiivi + kuoro: Nun ist der Herr zur Ruh gebracht/Mein Jesu, gute Nacht
    Unkarilaisen Sir Georg Soltin levytys Matteus Passiosta on muhkea ja mahtipontinen, eikä se monien asiantuntijoiden mukaan ole passion parhaita levytyksiä. Olenkin ostanut sen hyllyyni lähinnä Anne-Sofie von Otterin ja Tom Krausen hienojen aarioiden vuoksi. Brittiläisen John-Eliot Gardinerin tulkinta teoksesta on kevyempi ja raikkaampi mikä osittain johtuu siitä, että hänen käyttämänsä Monteverdi choir on huomattavasti Soltin kuoroa pienempi. Oman pikantin sävynsä Gardinerin levytykseen tuovat barokkiajan soittimet, joita hänen English Baroque Soloists -orkesterinsa soittaa. Kokonaisuutena Gardinerin levytys miellyttää minua siis hieman enemmän. 

    Parhaat Matteus-Passio-kokemukseni ovat kuitenkin kuulijana konserttitilanteessa. Kun passion alkukuoro lähtee käyntiin esimerkiksi Tampere-talon konserttisalissa tai Tampereen tuomiokirkossa, ei kyyneliltä voida välttyä. Myöskään upean loppukuoron tunnelmaa ei äänilevyiltä löydy.
    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    torstai 21. maaliskuuta 2013

    160. Euroviisut - Suomen finaaliklassikot (1961-2007)

    Lyhennttyä Spotify-versiota albumista voit kuunnella täällä.
    Suomalaisiin viisuperinteisiin kuuluu jokavuotinen jossittelu siitä, olisiko Suomi pärjännyt paremmin valitsemalla jonkin toisen kappaleen meitä edustamaan. Tämän jossittelun historia koottiin muutama vuosi sitten kokoelmalevylle, jolta löytyy 40 kappaletta aina Tamara Lundin Olen mikä olen -kappaleesta Nightwishin Sleepwalkeriin, joiden viisutie tyssäsi Suomen karsintoihin. Kokoelmalta löytyy monta hittiä, mutta ei vastausta siihen kysymykseen olisiko maamme viisumenestys ollut parempi toisenlaisilla lauluvalinnoilla.

    Neil Hardwickin käsikirjoittamassa komediasarjassa Sisko ja sen veli lanseerattiin ns. Svoinnutin tapaus määrittelemään kaikkea sitä, mitä olis voinut tapahtua, jos asiat olisivat toisin. Yksi rakastetuimmista svoinnut-keskustelujen aiheista on Suomen euroviisuhistoria. Joka vuosi karsinnoissa jäi rannalle lukuisia kappaleita, joilla Suomi "oli svoinnut" menestyä paremmin kuin sillä joka loppukilpailuun lähetettiin. Näistä kappaleista koottiin vuonna 2007 kokoelmalevy, joka on hyvä paketti svoinnut-kappaleita jälkiviisaita viihdyttämään.

    Kovaäänisintä spekulointi on ollut niinä vuosina, jolloin Suomi jäi finaalin hännille tai peräti viimeiseksi. Näin kävi muun muassa vuonna 1963, jolloin Laila Halmeen Muistojeni laulu toi Suomelle ensimmäisen jumbosijan. Samana vuonna karsintaan osallistui kappale, josta on sittemmin noussut niin suuri ikivihreä klassikko, ettei suurin osa suomalaisista edes tiedä sen osallistuneen Suomen viisukarsintaan. Tamara Lundin kappale on myös siitä harvinainen, että sen karsintaestyksestä löytyy vielä videotallenne. Kokonaisia karsintalähetyksiä Yleisradion arkistoista löytyy vasta vuodesta 1973 alkaen.
    Vuonna 1966 kotimaisiin karsintoihimme osallistui jo uransa suurimman menestyksen taakseen jättänyt Laila Kinnunen. Ennen Katri-Helenaa Suomen varmasti suosituin laulajatar olisi varmasti saanut nostetta uralleen ranskalaistyylisellä kappaleella Muistojen bulevardi, mutta viisulavalle haluttiin popimpaa tavaraa ja Luxemburgiin Suomen edustamaan lähetettiin Ann Christinen esittämä Playboy. Kohtalainen lopputulos, 10. sija 18 kappaleen joukossa vaimensi kovaäänisimmät jossittelijat.
    Abban voitto vuoden 1974 loppukilpailussa vei kaiken huomion, eikä juuri kukaan jäänyt miettimään olisiko jokin muu kuin Brightoniin valittu Carita Holmströmin: Älä mene pois voinut uhata Waterloon voittokulkua. Oma suosikkini tuon vuoden karsinnoista oli Kaj Chydeniuksen säveltämä Jäähyväiset, jonka esitti Anneli Sari.
    1970-luvulla laulukilpailut olivat suosituimpia uusien levyjen markkinointiväyliä. Levy-yhtiöt lähettivät tärkeimmät artistinsa sekä Syksyn Säveleen että Euroviisuihin. Kirka osallistui uransa aikana Euroviisuihin useammin kuin kukaan muu. Oma suosikkini hänen edustuskappaleistaan oli vuonna 1976 Fredin Pump pumpille hävinnyt Neidonryöstö. Artisti itse ei kovinkaan paljon laulua arvostanut ja hän levytti kappaleesta ainoastaan vaisun liveversion, joka häviää tempossa ja tehokkuudessa kirkkaasti karsintaesityksestä. Alla molemmat versiot kappaleesta. Paremmin menestyi vuoden 1984 ehdokas Hengaillaan, jolla Kirka pääsi viisuilemaan aina Luxemburgissa pidettyyn finaaliin saakka.
    Toisin kuin yleensä luullaan, Suomen viisutaival ei pelkästään ole ollut rämpimistä jumbopaikasta toiseen. Suomen viisuhistoriaan mahtuu myös hyviä sijoituksia. Paras tahti Suomella oli 1970-luvulla, jolloin Suomi ei saanut yhtään viimeistä sijaan ja neljä kertaa maamme pääsi top 10:een. Huonoin sijoitus tällä vuosikymmenellä oli 18 (20 osallistujasta), jonka sai Seija Simola vuonna 1978.

    Saman vuoden kotimaan karsintoihin osallistui pitkä rivi maamme huippuartisteja. Vuoden karsintakappaleista parhaiten on jäänyt elämään Lea Lavenin dramaattinen Aamulla rakkaani näin. Nimekkäääseen taustakuoroon kuuluivat Paula Koivuniemi, Maarit Hurmerinta ja Irina Milan. 
    Vuonna 1989 Suomi sai yhden parhaista viisumenestyksistään Anneli Saariston esittäessä kappaleen La dolce vita. 11 vuotta aiemmin hän oli vielä varsin tuntematon laulaja, mutta hänen karsintakappaleensa Sinun kanssasi sinua ilman on omia henkilökohtaisia karsintasuosikkejani.
    Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tapani Kansa, Frederik ja Taiska olivat vuoden 1981 karsintojen tähtikaartia. Yksi suurimmista yleisön suosikeista oli Markku Aron ja Nisa Sorayan kappale Mun suothan tulla vierees sun, joka sekin joutui luovuttamaan voiton Riki Sorsan Reggae OK:lle. Tämäkin tulos antoi aiheen lukuisille svoinnut-keskusteluille, sillä Rikin menestys kansainvälisessä finaalissa ei päätä huimannut.
    1990-luku ei meille menestystä suonut, yksikään edustuskappaleemme ei yltänyt kymmenen parhaan joukkoon. Huonosti kävi myös Edean Aava-kappaleelle vuoden 1998 kisoissa, mikä sai jälleen spekulaatiot valloilleen. Olisiko Jari Sillanpää pärjännyt paremmin viisulavalla, entä Nylon Beat? Itse olisin suonut voitton Ultra Bralle, jonka hurjasti sovitettu ja gustolla esitetty Tyttöjen välisestä ystävyydestä olisi varmasti herättänyt Birminghamin lavalla huomiota, vaikkei pisteitä olisi tullutkaan. 
    Tämän vuosituhannen kitkerin svoinnut-väittely nousi vuonna 2000. Nightwish sai valtaosan puhelinäänistä, mutta koska puhelinäänet muodostivat vain puolet annetuista pisteistä, sijoittui kansainvälisen menestyksen kynnyksellä odotellut heavy-yhtye vasta kolmanneksi. Oma suosikkini oli karsinnassa toiseksi tullut Anna Erikssonin Oot voimani mun, joka Tukholman kisoissa olisi varmasti menestynyt paremmin kuin raadin ja puhelinäänien yhteissummalla voittajaksi valittu Nina Åströmin A little bit.
    Monien mielestä Nightwishin Sleepwalker "oli svoinnut" olla maamme ensimmäinen voittokappale, ja kun seuraavan kerran ehdokkaana oli raskasta rokkia, ei lopputulos ollut epäselvä. Lordi voitti ylivoimaisesti niin Suomen karsinnat kuin lopulta Ateenassa pidetyn kansainvälisen finaalinkin.

    Seuraavana vuonna meillä ei juuri huolehdittu oman kappaleen menestyksestä, tärkeintä oli onnistuminen kansainvälisen finaalin järjestämisessä. Suomi jatkoi raskaalla linjalla valiten kotikisoihin edustajaksi Hanna Pakarisen kappaleen Leave me alone. Suosikkilaulajani Johanna Kurkela oli mukana karsinnoissa kahdella kappaleella. Suomen finaaliklassikot -kokoelmalta löytyy hieno kappale Olet uneni kaunein, vaikka Kurkelan toinen kappale Jossain metsäin takana oli mielestäni Kurkelan kahdesta karsintakappaleesta parempi.
    Kaksi cd:llistä Suomen viisukarsinnoissa rannalle jääneitä kappaleita antaa hyvän yleiskuvan siitä, kuinka tärkeästä instituutiosta Euroviisuissa ja etenkin niiden kotimaisissa karsinnoissa on kysymys. Lukuisat artistit ja hittikappaleet ovat aloittaneet taipaleensa sieltä, vaikka niiden alkuperä halutaan usein täysin unohtaa. Vaikka Krista Siegfrids peittosi tänä vuonna monta hienoa kappaletta, uskallan luvata myös niille pitkää ikää Suomen popmusiikin historiassa.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , ,

    tiistai 5. maaliskuuta 2013

    159. Dusty Springfield: Longing (julkaisematon 1974)

    Monta ensiluokkaista levytystä on jäänyt julkaisematta vain sen vuoksi, että artisti ei ole ollut tyytyväinen äänitysten tuloksiin. Levytys on voinut kaatua myös artistin henkilökohtaisiin ongelmiin tai ristiriitoihin levy-yhtiön kanssa. Dusty Springfeldin albumin Longing kohdalla oli kysymys oli näistä kaikista kolmesta. Onneksi cd-aika on tuonut tämän levyn kappaleet Dusty-fanien saataville, sillä vaikka äänitykset jäivät osittain kesken, on musiikki Dustya parhaimmillaan.

    1970-luvun puolivälissä Dusty Springfieldillä ei mennyt hyvin. 1960-luvun suuri brittilaulaja etsi uutta suuntaa alamäessä olevalle uralleen muuttamalla Yhdysvaltoihin, mutta sieltäkään ei menestyksen reseptiä löytynyt. Erinomainen Cameo albumi vuodelta 1973 ei kriitikoiden kiitoksista huolimatta juurikaan saanut kuulijoita eikä Springfield itsekään ollut tyytyväinen sen tekoon. Laulaja ei kotiutunut Amerikan mantereelle, jossa ihmiset eivät ymmärtäneet hänen mahdollisuuksiaan eikä hän itsekään oikein tietänyt mitä haluaisi tehdä.

    Uuden levyn äänityksissä ongelmat kasvoivat. Aiemmin Springfieldillä oli ollut aktiivinen rooli levyjen teossa. Hän käytännössä tuotti omat levynsä, mutta 1960-luvulla ei tapoihin kuulunut että naislaulajalla olisi annettu niin suurta kunniaa levyn kansiteksteissä. Cameo ja Longing -albumien äänityksissä Dustylla ei ollut juurikaan sanavaltaa siihen miten kappaleet sovitettiin, ja hän joutui usein laulamaan valmiisiin soitintaustoihin, jotka olivat hänen kannaltaan väärässä sävellajissa.

    Tyytymättömin Springfield oli kuitenkin itseensä. Aiemminkin hän oli epäillyt omia taitojaan, mutta nyt omien kykyjen epäily oli muuttunut jo sairaalloiseksi. Huonon itsetunnon taustalla oli eittämättä uusi kotimaa ja uudet levytysolosuhteet, mutta suurin syy oli varmasti holtittomaksi mennyt alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden käyttö. Lopulta Longing -albumin äänitykset keskeytettiin, vaikka levyn nimi, kansi ja osa kappaleista oli valmiina.
    Ensimmäiset näytteet Longing-albumilta julkaistiin 25 vuotta levyn äänitysten jälkeen kokoelmalla Simply...Dusty, jolta löytyi kolme Longing -albumille äänitettyä kappaletta. Levyn aloituskappaleeksi suunnitellun Exclusively for me -kappaleen tallenteessa ei kuulu merkkiäkään äänitysten epäonnistumisesta. Laulajan sumuinen ääni kannattelee heiveröistä melodiaa mestarillisesti, ja kappaleesta olisi voinut tulla suurikin hitti, jos se olisi julkaistu aikanaan.

    Toinen hieno, Simply...Dusty -kokoelmalla julkaistu kappale on lauluntekijä Melissa Manchesterin säveltämä Home to myself, johon pätevät samat kehusanat kuin edelliseenkin lauluun. Tästäkään on vaikea löytää mitään syytä levytysten epäonnistumiseen tai laulajan tyytymättömyyteen. Pianoa laulussa soittava Manchester on itse kehunut Springfieldin tulkintaa parhaaksi, mitä hänen sävellyksistään on koskaan tehty.
    Edelliset kappaleet olivat esimerkkejä äänityksistä, jotka hyllytettiin lähes julkaisuvalmiina. Toisten kappaleiden kohdalla Dusty Springfield oli ottanut vasta harjoitusottoja, viimeisteltyjä vokaaliosuuksia ei koskaan tehty. Barry Mannin ja Cynthia Weilin kappale Make the man love me on selvästi jäänyt viimeistelemättä, mutta Dusty osoittaa tässä keskeneräisessäkin tallenteessa, kuinka hän oli jo suunnitellut pitkälle miten hän aikoi tämän kappaleen tulkita. Tämä äänite julkaistiin kokoelmalevyllä Beautiful Soul, jolla julkaistiin ensimmäistä kertaa suurin osa Longing-albumin kappaleista vuonna 2001.
    Ainoa moite jonka minä löydän Longing-albumista on sen balladipainotteisuus. Vähänkään ripeämpiä kappaleita levyltä, jos se olisi julkaistu, olisi löytynyt vain pari. Toinen niistä on albumin jälkeenjääneiden nauhojen keskeneräisin tallenne, laulu jonka lauluosuuksista solisti ei itse äänittänyt kuin osan. Tämän vuoksi kappaletta ei sisällytetty Beautiful soul -kokoelmallekaan.

    Laulu olisi todennäköisesti jäänyt ikuisesti Dunhill-levy-yhtiön arkistoon, ellei Springfieldin aikalainen olisi tarttunut tilaisuuteen. Petula Clarkia oli Springfieldin kuoltua jäänyt harmittamaan, ettei hän koskaan ollut tehnyt duettoa hyvän ystävänsä kanssa. Yli 30 vuotta alkuperäisten äänitysten jälkeen Clark täydensi keskeneräisen tallenteen omilla vokaaliosuuksillaan. Dusty Springfieldin ja Petula Clarkin duetto Corner of the sky julkaistiin Clarkin albumilla Duets vuonna 2007.
    Niinpä, cd-ajan ansiosta alunperin julkaisemattomaksi jääneen albumin kaikki kappaleet on julkaistu uuden vuosituhannen puolella, ja nämä äänitteet voi koota eri lähteistä suunnitellun kaltaiseksi albumiksi. Jälkiviisaana on helppo todeta että Dustyn kaikki epäilyt omaa tulkintaansa ja äänityksiä kohtaan olivat virheellisiä. Jos albumi olisi julkaistu aikanaan, olisi se ollut yksi hänen kaikkien aikojen parhaita levyjään.

    Valitettavasti Beautiful soul -kokoelma, josta Petula Clark -duettoa lukuunottamatta löytyvät kaikki Longing-albumin kappaleet, on aikoja sitten myyty loppuun. Myöskään Spotifysta ei hyllytetyn Longing-albumin kappaleita löydy Simply...Dusty-kokoelma sen sijaan on edelleen myynnissä. Siitä löytyy ensimmäisten kahden esimerkin lisäksi levyn dramaattisin kappale In the winter, jossa Springfield kuvailee kohtaamista entisen rakastetun ja hänen uuden naisensa kanssa. Kappale on kuin Dustyn versio Carolan Rakkauden jälkeen -kappaleesta. 
    Dusty Springfieldin ura ei onneksi päättynyt tähän epäonnistumiseen. Parin vuoden hiljaiselon ja itsensä etsiskelyn aikana hän nousi uransa ja elämänsä aallonpohjalta uuteen nousuun. Uudet albumit eivät edelleenkään myyneet hyvin, mutta elämänilo ja halu tehdä musiikkia oli palannut.

    Vuonna 1978 Springfield julkaisi jälleen erinomaisen albumin It begins again, johon hän äänitti uudet versiot Longing-levylle tekmistään kappaleista Turn me around ja Love like yours. Vuosikymmenen vaihteessa häneltä tuli myös kaksi muuta albumia. Varsinainen come-back alkoi kuitenkin vuonna 1987, jolloin yhteistyössä Pet Shop Boys -yhtyeen kanssa syntyivät hittisinglet What have I done to deserve this ja Nothing has been proved sekä erinomainen ja tällä kertaa myös hienosti myynyt albumi Reputation. Dusty oli vihdoin palannut.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    torstai 14. helmikuuta 2013

    158. Edith Piaf: Une enfant/Chante-moi (savikiekko 1951)

    Ranskalainen chanson-legenda Edith Piaf kertoi lauluissaan usein tarinan viattomuudesta ja optimismista joka päättyy tragediaan ja kuolemaan. Piafin ääni sopi hyvin draamaan, ja sitä on riittämiin kappaleessa Une enfant. Se ei kuulu laulajansa tunnetuimpiin kappaleisiin mutta se on yksi helmi tämän ranskalaislaulajan laajassa tuotannossa. Savikiekon toiselta puolelta löytyvä lempeä ja onnellinen Chante-moi tuo esiin Piafin valoisamman puolen.

    1950-lukua voidaan pitää Edith Piafin menestyksekkäimpänä vuosikymmenenä. Tällöin sodasta toipuneessa Ranskassa oli tarvetta taitaville artisteille ja mikä tärkeintä, ihmisillä alkoi olla jälleen rahaa käydä konserteissa ja ostaa levyjä. Piaf saavutti Euroopan lisäksi suurta menestystä myös Yhdysvalloissa.

    Suurena laulajatähtenä hän auttoi alkuun myös monia muita artistinalkuja. Yksi näistä oli nuori armenialaissyntyinen Charles Aznavour, joka kirjoitti laulun Une enfant varta vasten mentorilleen. Laulu kertoo rikkaasta, elämäänsä kyllästyneestä tytöstä, joka etsii jännitystä ja rakkautta karkaamalla hunsvottipojan matkaan tuhoisin seurauksin. Laulu sisälsi kaikki ne elementit, joita Piaf kaipasi: epätoivoista rakkautta, naivia optimismia, nuoruutta ja kuolemaa.
    Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
    Kevään lapsi,
    lepää tiellä.

    Hän tuli sieltä, 
    missä rikkaus oli elämääkin tärkeämpää.
    Hän jätti perheensä pojan vuoksi.
    Boheemin, joka osasi rakkauden sanat
    niin kauniisti sanoa,
    ja sai hänen kyllästyneen
     sydämensa hehkumaan.
    Kaksi aurinkoista sydäntä lähti matkaan
    ilman osoitetta
    mukanaan vain heidän nuoruutensa
    ja kielletyn hedelmän makeus.

    Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
    Kevään lapsi,
    lepää tiellä

    Kahta rakastunutta sydäntä ei voinut vangita
    ei aika, ei kausi eikä paikka.
    He elivät päivä kerrallaan
    ja kulkivat pysähtymättä paikasta toiseen.
    He etsivät tilaa suurelle rakkaudelleen,
    sen nykyhetkelle ja tulevaisuudelle.
    Rakkaus oli kaunis, sokea,
    joka keinui kuin laulu
    sinisen taivaan alla.

    Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
    Kevään lapsi,
    lepää tiellä.

    Mutta pojan rakkaus oli liian suuri, 
    että se olisi mahtunut pienen tytön sieluun.
    Tyttö eli sydämensä tahtiin,
    ja pojan sydän oli hänen maailmansa.
    Tämä maailma ei ollut Jumalan mieleen.
    Heidän ainoa ravintonsa oli heidän rakkautensa.
    Kun se ei enää riittänyt, antoi poika periksi ja
    jätti tytön vain muutaman murenan vuoksi.
    Lapsi jäi yksin nälkäisenä.

    Lapsi, tyttö vain kuudentoista.
    Kevään lapsi,
    lepää tiellä
    kuolleena.
    (käännös allekirjoittaneen)

    Laulun dramaattista kertomusta täydentää hienosti sen sovitus. Jokaisen kertosäkeen sovitus on erilainen korostaen näin myös laulun kertomuksen dramaattisia käänteitä. 

    Savikiekon B-puolella on Edith Piafin itse sanoittama Chante-moi (laula minulle), jossa laulun kertoja pyytää kadulla laulavaa poikaa laulamaan kauniita lauluja rakkaudesta, lauluja jotka poistaisivat surun kertojan sydämestä. Kappaleen sävelsi tunnettu ranskalainen orkesterinjohtaja Robert Chauvigny. Piaf levytti laulun myös englanniksi omalla aksentillaan. Aiemmin esittelemäni Sous le ciel de Paris -kappaleen tapaan Chante-moi on hyvä esimerkki siitä, miten Piaf osasi tulkita myös vähemmän dramaattista materiaalia.
    1950-luvun menestyksen vuosilla oli myös kääntöpuolensa. Myrskyisät ihmissuhteet ja terveysongelmat veivät Piafin lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttäjäksi, mikä rapautti heiveröisen laulajan kuntoa entisestään. Piaf kuoli 47-vuotiaana syksyllä 1963, eli hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    maanantai 11. helmikuuta 2013

    157. Bonnie Raitt: Luck of the draw (1991)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    1970-luvulla liudan erinomaisia mutta huonosti myyneitä levyjä tehneen Bonnie Raittin onni kääntyi 1980-luvun lopussa. Albumi Nick of time nosti Raittin listaykköseksi Yhdysvalloissa. Sitä seurannut Luck of the draw menestyi vieläkin paremmin ja se on yli 7 miljoonalla myydyllä kappaleellaan kitaristi-laulajan menestynein albumi. Avain menestykseen oli esittäjänsä varovainen askel suurta yleisöä miellyttävämpään suuntaan.

    Warnerin annettua Bonnie Raitille potkut 1980-luvun puolivälissä hän sai pian uuden mahdollisuuden Capitol-levy-yhtiön suojissa. Uudella levy-yhtiöllä laulaja-kitaristi otti varovaisen mutta samalla tietoisen askeleen blues-scenestä lähemmäs mainstream-poppia. Muutos kannatti välittömästi, sillä Raittin ensimmäinen Capitol-albumi Nick of time oli suuri menestys. Seuraava albumilla Luck of the draw Raitt astui askeleen pitemmälle, ja lopputuloksena oli laulajan toistaiseksi menestynein albumi.
    Levyn aloituskappale on hyvä esimerkki siitä, miten Raitt sovelsi menestysreseptiä vanhaan tyyliinsä. Leppoisasti etenevä ja sovinnaisesti tekstitetty blues-pop-country-kappale miellytti sekä hänen vanhoja blues-fanejaan, mutta kappale sopi myös poppiradioiden soittolistoille.

    Albumin toinen singlejulkaisu menestyi vieläkin paremmin. I can't make you love me on intiimitunnelmainen blues-balladi yksipuolisesta rakkaudesta. Kappaleen hienon pianosoolon soittaa Bruce Hornsby. Raittin lauluääni sopii täydellisesti tähän haikeansurulliseen rakkauslauluun, josta tuli esittäjänsä suurin singlehitti.
    Laulaja halusi osoittaa, että hän uudesta menestyksestään huolimatta ei halunnut hylätä bluesjuuriaan. Delbert McClintonin kanssa duetoitu Good man good woman sai vuonna 1991 Grammy-palkinnon vuoden parhaasta rock duetosta.
    Hitaat kappaleet ovat kuitenkin minun mielestäni Luck of the draw -albumin parhaita hetkiä. I can't make you love me -hitin lisäksi kappaleissa One part be my lover ja All at once 42-vuotias Bonnie Raitt osoittaa taitavuutensa tulkitsijana. Raitt on myös itse säveltänyt molemmat kappaleet.
    Nick of time ja Luck of the draw -albumien aloittama menestys on jatkunut näihin päiviin saakka. Viimeisimmän albuminsa Bonnie Raitt julkaisi keväällä 2012 ja tähänastisella urallaan hän on saanut 9 Grammy-palkintoa. Suomessa Raitt vieraili vuonna 2003 ollen Järvenpään PuistoBlues-tapahtuman pääesiintyjä.

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 10. helmikuuta 2013

    156. Bonnie Raitt: Give it up (1972)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    Amerikkalainen blueskitaristi ja laulaja Bonnie Raitt sai läpimurtonsa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa albumeillaan Nick of time ja Luck of the draw. Hän oli kuitenkin tehnyt sitä ennen jo pitkän uran, yhdistäen levyillään bluesia, countrya, folkia mainstream-popmusiikkiin. Yksi hänen hienoimmista albumeistaan on hänen toinen levynsä Give it up, joka ei kuitenkaan hätyytellyt levymyyntilistoja.

    Opiskellessani helsinkiläisessä kansanopistossa vuonna 1991-1992 pääsin käsiksi pääkaupunkiseudun kirjastojen todella laajaan levykokoelmaan. Kirjaston ansiosta tutustuin Bonnie Raittin tuotantoon, joka oli kiinnostanut minua jo pitkään. Aloin pikkuhiljaa kerätä Raittin levyjä kokoelmiini. Levyjen löytämistä vaikeutti se, että levykaupoilla oli vaikeuksia sijoittaa hänen albumeitaan oikeaan tyylilajiin. Laulaja-kitaristin albumeita sai etsiä milloin blues- ja milloin country-hyllyistä. Hänen monipuolinen tyylinsä olisi oikeuttanut levyjen sijoittamisen myös folk-, pop- ja rock-kategorioihin.

    Slide-kitaran taitajana tunnettu Raitt teki 1970-luvulla monta tyylikästä albumia, jotka osoittivat hänen taitonsa kitaransoiton lisäksi tulkitsijana ja lauluntekijänä. 23-vuotiaan artistin toinen albumi Give it up on yksi parhaista esimerkeistä siinä, miten hän onnistui vaivatta eri tyylilajeissa. Hänen kitaransoittonsa on helposti tunnistettavaa ja sopivasti "räkää" sisältävä lauluääni tuo eloa ja sisältöä kappaleeseen kuin kappaleeseen.

    Albumin räväyttää käyntiin Raittin oma sävellys Give it up or let it go. Laulun sovitus vie ainakin minun mielikuvitukseni jonnekin amerikkalaiselle maaseudulle, jossa naiset eivät kiertele ja kaartele vaan sanovat suorat sanat, kun niiden aika on.
    Albumilta löytyy kaksi Bonnie Raittin omaa sävellystä, jotka eroavat toisistaan melkoisesti. Levyn aloittavan heinähatturevityksen jälkeen tuleva Nothing seems to matter on rakkauslaulu, jossa Raitt näyttää herkemmän puolensa.
    Bonnie Raittin monista tyylilajeista tunnetuin on hänen blues-kitarointinsa. Tätä lajia puhtaimmillaan edustaa kappale Love me like a man.
    Nuori kalifornialaislaulaja sai paljon vaikutteita myös länsirannikon laulaja-lauluntekijöiltä Carole Kingistä Joni Mitchelliin. Kappale Too long at a fair on laulajansa näköinen balladi, jota hän tosin ei itse ollut säveltänyt. Tämänlaisissa rauhallisissa kappaleissa Raitt on mielestäni laulajana parhaimmillaan.
    Albumin tunnetuin kappale on Eric Kazin säveltämä Love has no pride, jonka alunperin teki hitiksi amerikkalainen country- laulaja Linda Ronstadt. Monet pitävät kuitenkin Bonnie Raittin versiota tästä epätoivon täyttämästä rakkauslaulusta kaikkein parhaana tulkintana.
    Give it up ei Bonnie Raittin 70-luvun levyjen tapaan juurikaan tehnyt vaikutusta hyvistä arvosteluista huolimatta. Albumi nousi parhaimmillaankin Amerikan listan sijalle 138. Huonon myynnin vuoksi levy-yhtiö Warner antoi Raittille lopulta potkut 1980-luvulla. Tämä osoittautui Raittille onnenpotkuksi, sillä Capitol-yhtiölle siirryttyään hän teki heti pari miljoonia myynyttä ja Grammyillä palkittua albumia 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. 

    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    tiistai 29. tammikuuta 2013

    155. Elvis Presley: If I can dream/Memories/Edge of reality (single 1968)

    Vuonna 1968 Elvis Presley oli kovan paikan edessä. Ennen maailman suosituimmaksi laulajaksi ja Rock 'n' rollin kuninkaaksi tituleerattu Elvis oli nyt epämuodikas ja monien mielestä parhaat päivänsä nähnyt entinen tähti. Asian muutti kerta heitolla Elviksen musiikin ympärille koottu reilun tunnin mittainen televisiospesiaali, jossa 33-vuotias Presley osoitti edelleen olevansa iskussa sekä live-esiintyjänä että laulajana. Ohjelma huipentui kappaleeseen If I can dream, jonka esityksessä oli voimaa, heittäytymistä ja rakkautta enemmän kuin hänen kaikissa elokuvissaan yhteensä.

    Elvis Presley on jäänyt minulle arvoitukseksi. Lapsena minä ja siskoni saimme hänen yhden albuminsa joululahjaksi, ja kai sitä jonkin verran myös kuunneltiinkin, mutta en koskaan innostunut. Kun myöhemmin aloin harrastamaan musiikkia ja levyjen keräilyä vakavammin, ohitin aina tämän rock-kuninkaan olettaen, että hänellä ei ole minulle mitään annettavaa.

    Yksi syy penseään suhtautumiseeni lienee se, että Elviksen ura ja tuotanto on paljon vaikeampi hahmottaa kuin esimerkiksi The Beatlesin tuotanto. Amerikkalaislaulajan ura kesti yli 20 vuotta ja sinä aikana levytti yli 100 albumin verran studioäänityksiä, elokuvasävelmiä ja livekonsertteja. Monissa tapauksissa Presleyn albumit sisälsivät näitä kaikkia limittäin ja lomittain ja suuri osa hänen singlehiteistään puuttuvat albumijulkaisuilta kokonaan. Vertailun vuoksi mainittakoon että The Beatlesin kahdeksan vuoden uran aikana äänitetty tuotanto löytyy 14 albumilta. Olen aina lähestynyt artisteja heidän albumiensa kautta, mutta Elviksen kohdalla tämä tuntui mahdottomalta.

    Vain pari viikkoa sitten päätin ottaa härkää sarvista ja pääkaupunkiseudun kirjastojen levykokoelman avustuksella ottaa selvää mikä Elvis Presley levylaulajana oli miehiään. Tämä prosessi on vielä kesken, mutta yhden vastaantulleen helmen esittelen jo nyt. Kysymyksessä on kappale, jonka hän esitti vuonna 1968 oman televisiokonserttinsa päätteeksi. Vain pari kuukautta Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn murhien jälkeen äänitetty laulu sisältää sitaatteja Kingin kuuluisasta "I have a dream"-puheesta ja siinä Elvis vetoaa joka solullaan paremman tulevaisuuden puolesta. Ohjelman päättänyt esitys jättää sekä kuulijan että laulajan itsensä haukkomaan henkeään. Vaikka levytys on hieno, on allaoleva videoversio esityksenä paljon tehokkaampi.
    Vuoden 1968 konsertti, joka pian ristittiin hänen come back -konsertikseen, oli Elviksen uralla merkittävä merkkipaalu. 1950-luvulla hän oli rock-kuningas, kaikkien tuntema uranuurtaja, joka yhdisti musiikissaan ennakkoluulottomasti mustien rythm and bluesia, gospelia ja valkoisten "vaarattomampaa" popmusiikkia joko ihastuttaen tai vihastuttaen. Kahden vuoden armeijatauon jälkeen hän siirtyi Hollywoodiin missä hän kymmenen vuoden aikana esiintyi ei vähempää kuin 27 elokuvan pääosassa.

    Elokuvien laatu vaihteli keskinkertaisesta surkeaan, ja tämä koski myös niissä esitettyä musiikkia. Elvis turhautui vuosi vuodelta enemmän hengästyttävään tuotantotahtiin, joka ei antanut hänelle mahdollisuutta levyttää saatikka esittää sitä musiikkia, missä hän oli parhaimmillaan. NBC-televisioyhtiön televisiospesiaalissa Elvis halusi osoittaa, että hän edelleen oli varteenotettava rock-laulaja ja -esiintyjä.

    Ohjelma oli suuri menestys. Katsojat, jotka pitivät Elvistä eilisen päivän tähtenä, näkivät monipuolisen kattauksen 33-vuotiaan laulajan rock-klassikoita, gospel-potpurin mutta myös "aikuisempaan" makuun sopivaa keskitien poppia. Elvis todisti, että hän oli mestari näillä kaikilla aloilla, ja hänen tyttöjä, autoja, höpsöjä juonia ja tyhjänpäiväisiä rallatuksia sisältäneet elokuvansa unohtuivat saman tien.

    Vanhojen hittien lisäksi Elvis Presley esitti ohjelmassa myös uusia lauluja. Euroopassa If I can dream singlen b-puolelle sijoitettiin tyylikäs balladi Memories.
    Yhdysvalloissa singlen kääntöpuolelta löytyi päätöskappale Elviksen elokuvasta Elä hieman, rakasta hieman (Live a little, love a little). Elvis-elokuvien musiikki 1960-luvun loppupuolella oli pääasiassa keskinkertaista täytetavaraa. Edge of reality on tästä säännöstä piristävä poikkeus, vaikka mistään ikivihreästä kappaleesta ei olekaan kysymys.
    Vuoden 1968 televisioesiintyminen nosti jo kuolleeksi luullun laulajan takaisin rockin eturiviin. Hänen seuraava albuminsa From Elvis in Memphis oli myynti- ja arvostelumenestys ja singlet In the ghetto ja Suspicious minds nostivat hänet jälleen listakärkeen. Vuosikymmenen lopulla Las Vegasissa pidetyt konsertit osoittivat, että taika toimi myös lavalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Elvis oli suositumpi kuin koskaan.

    Lupaavasti alkanut paluu muuttui kuitenkin pian hitaaksi kuolemaksi. Elvis jatkoi hengästyttävää konserttitahtiaan ja huolehti kehäkestävyydestään lähinnä huumeilla ja unilääkkeillä. Avioero Priscilla-vaimosta ei helpottanut asiaa. Levy-yhtiö RCA lypsi tähdestä kaiken irti, 1970-luvun alun hittien jälkeen Elvis-albumeissa määrä korvasi laadun. Kaikki päättyi elokuussa 1977.

    Tutkimusmatkani Elvis Presleyn levyihin on vielä kesken, mutta palaan hänen tuotantoonsa tässä blogissa varmasti. 
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    torstai 24. tammikuuta 2013

    154. Peter Gabriel: Us (1992)

    Peter Gabrielin kuudennella albumilla oli suuret odotukset. Megamenestykseen noussut So-albumi sai arvoisensa seuraajan, sillä Gabriel jatkoi hienojen laulujen sarjaa myös uudella levyllään, jonka teksteissä hän ruoti hajonnutta avioliittoaan ja lapsuuden traumojaan. Us onkin paljon syvällisempi ja synkempi kuin edeltäjänsä, eikä se kaupallisesti menestynyt yhtä hyvin. Levyn äänimaailma on kuitenkin jälleen lumoava, josta Gabrielin lisäksi on tälläkin kertaa kiittäminen tuottaja Daniel Lanois'ta.

    Peter Gabrielin Us, niinkuin monet muutkin levyt 1990-luvun alkupuoliskolla, tuli elämääni MTV:n kautta. Oman opiskelukämpän etuja oli kaapelitelevisio kaikkine kanavineen, ja Music Television Europe oli päällä lähes koko ajan, kun olin kämpillä. Jo ennen kuin Us ilmestyi, kuulin albumin ensimmäisen singlen MTV:llä useaan otteeseen. Kuusi vuotta aiemmin ilmestynyt So oli suosikkilevyjäni joten odotin innolla Gabrielin uusia levyjä.

    MTV:llä tiheään soinut kappale Digging in the dirt pysäytti katsojan ruudun ääreen. Laulun rauhallinen rytmi sulkee sisäänsä hillittyä raivoa ja jotain synkkää, jota Gabriel "kaivaa mullan alta esiin". Täysin laulun sanoitus ei minulle aukea, mutta jos sen nerokasta musiikkivideota on uskominen, oli hänellä yksi jos toinenkin lapsuuden trauma purkamatta.
    Tuottaja Daniel Lanois'n vaikutus on kuultavissa Digging in the dirt -kappaleen ilmeikkäässä bassotyöskentelyssä ja lempeissä kitarasoundeissa ja lauluharmonioissa. Toinen Lanois'n tavaramerkki on rauhallisten kappaleiden intiimi tunnelma, jossa kuulija tuntee olevansa lähellä esittäjää. Tämä on erityisen ominaista kappaleessa Love to be loved. Balladimaisesta melodiasta huolimatta laulun sovituksessa tapahtuu koko ajan jotain.
    Jo So-albumin yhteydessä Gabriel herätti huomiota uraauurtavilla musiikkivideoillaan. Digging in the dirt hyödynsi videossaan uutta tekniikkaa synkän tekstin kuvittamisessa. Kappaleen Steam musiikkivideolla tekniikalla hulluteltiin koko rahan edestä. Videota katsellessa unohtaa helposti kuinka hyvä sen taustalla esitettävä kappale on.
    Us jatkoi tyylitajuisesti siitä, mihin Gabriel jäi So-albumillaan, vaikka levy ei samanlaisiin myyntilukuihin yltänytkään. Albumin voima oli tasaisen laadukkaassa kokonaisuudessa, mutta sen singlehitit eivät olleet yhtä "myyviä" kuin So-albumin Sledgehammer tai Big Time. Jossain mielessä voidaankin puhua kaupallisesta epäonnistumisesta.

    Albumia seurannut Secret world -kiertue oli kuitenkin suuri menestys. Kunnianhimoisen konsertin päätteeksi esitettiin albumin päätöskappale, jonka mukaan kiertue oli nimetty. Olen nähnyt konsertin vain videolta. Vaikka en ole ahkera konserteissa kävijä, tämän konsertin olisin halunnut nähdä paikan päällä.
    Secret world päättää tunnelmallisella tavalla hienon albumin. Us ei ole edeltäjänsä tapaan virheetön hittipaketti, mutta parhaimmilta osiltaan se ei juurikaan jää jälkeen So-albumin ylväästä täydellisyydestä.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    sunnuntai 20. tammikuuta 2013

    153. Sanna Nielsen: Hela världen för mig/All that it takes (single 2003)

    Vain 18-vuotias Sanna Nielsen nousi Ruotsin poptaivaalle maansa viisukarsinnoissa esittämällään kappaleella Hela världen för mig. Pari pienempää hittiä jo aiemmin tehnyt Nielsen vakuutti vahvalla äänellään ja varmalla esiintymisellään, ja kappaleesta tuli Melodifestivalen-klassikko. Monista yrityksistä huolimatta ei Nielsen vieläkää ole onnistunut Ruotsin karsintoja voittamaan, mutta hän on vakiinnuttanut paikkansa kotimaansa tähtitaivaalla.

    Sanna Nielsenin uralla on monia yhtymäkohtia kanadalaisen Céline Dionin kanssa. Dion teki ensimmäisen hittinsä 12-vuotiaana ja Nielsenin Som en fågel nousi Ruotsin listoille laulajansa ollessa 11-vuotias. Molemmat ovat laulajina virheettömän vakuuttavia, ääntä tuntuu molemmilla riittävän loputtomiin. Molemmat laulajat nousivat lapsitähdestä varteenotettavaksi aikuislaulajaksi Eurovision laulukilpailujen kautta. Dion voitti kansainvälisen loppukilpailun 20-vuotiaana, Nielsenin läpimurtohitti Hela världen för mig esitettiin Ruotsin viisukarsinnoissa laulajan ollessa kaksi vuotta nuorempi.

    Hela världen för mig on malliesimerkki hienosta ruotsalaisesta schagerista. Rauhallisen mutta jämäkän rytmin omaava sävelmä lähtee matalalta ja nousee tarttuvassa kertosäkeessä korkeuksiin. Toisen säkeistön kohdalla kaikki tehdään vielä vähän mahtipontisemmin. Sävelmä ja nuori laulaja ovat kuin luodut toisilleen.
    Nielsenin lavaesiintymisessä Melodifestivalen-lavalla vuonna 2003 on paljon samaa kuin Céline Dionissa. Suuri lava ja miljooniin nouseva katsojamäärä ei nuorta laulajaa häkellyttänyt, vaan hän veti kappaleen samalla varmuudella kuin kanadalainen virkasiskonsa 15 vuotta aiemmin. Ääntä nuoressa Nielsenissä riitti kuin pienessä kylässä.

    Erinomaisen sävellyksen teki Ruotsin Melodifestivalenin vakiokasvo Thomas G:son, joka vuoteen 2012 mennessä on säveltänyt 37 kappaletta kotimaansa viisukarsintoihin (Suomen karsintoihin hän on osallistunut neljä kertaa). Viidennestä sijastaan huolimatta Hela världen för mig oli vuoden suurimpia hittejä Ruotsissa. G:sonin pitkä työ palkittiin vihdoin vuonna 2012, jolloin hänen säveltämänsä Euphoria voitti Ruotsin karsinnan ja lopulta myös Azerbaidjanissa pidetyn kansainvälisen loppukilpailun.

    Nielsen ei toistaiseksi ole onnistunut voittamaan Ruotsin viisukarsintoja. Kuudesta ehdokkaasta parhaiten menestyi hänen 2008 laulamansa Empty room, joka sai enemmistön yleisöäänistä, mutta tuomariäänien riittämättömyyden vuoksi jäi kokonaispisteissä toiseksi.

    Hieno Empty room ja Nielsenin tulkinta olisi minun mielestäni ansainnut voiton. Kyseisen kappaleen myötä Nielsen vaihtoi esityskielekseen englannin, ja samalla allekirjoittaneen mielenkiinto laulajaan romahti. Nielsenin viehätys ja persoonallisuus ovat aina olleet vahvassa ruotsinkielisessä tulkinnassa, nyt hän hukkuu muiden Céline Dion -kloonien sekaan. Toivottavasti Nielsen laulaa pian jälleen äidinkielellään.

    Hela världen för mig -singlen b-puolelta löytyy kappaleen englanninkielinen versio, jota valitettavasti ei Spotifysta tai YouTubesta löydy.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    tiistai 15. tammikuuta 2013

    152. West Side Story - The Original Sound Track Recording (1961)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta.
    Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musikaaliin perustuva West Side Story on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvamusikaaleja. Niin myös sen soundtrack-albumi, joka oli 1960-luvun menestynein amerikkalainen lp-levy ja joka vietti USAn albumilistan kärjessä huikeat 54 viikkoa. Albumin menestystä ei haitannut edes se julkinen salaisuus, että suurimman osan sen hittimelodioista tulkitsijana toimi joku muu levyn kannessa mainittu ja elokuvassa roolia esittänyt näyttelijä.

    Kun näin West Side Story -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä, oli se musiikkia harrastavalle ja helposti liikuttuvalle koululaiselle järisyttävä kokemus. 1950-luvun New Yorkiin sijoittuva Romeo ja Julia -kertomus kielletystä rakkaudesta traagisine loppuineen oli vaikuttava jo sellaisenaan. Kun siihen lisättiin Leonard Bernsteinin svengaava musiikki, hienot näyttelijäsuoritukset ja elokuvan näyttävä kuvakieli, olin valmis julistamaan WSS:n maailman parhaaksi elokuvaksi.

    Musikaalista tunnetaan parhaiten sen rakkauslaulut Maria ja Tonight sekä räiskyvä America. Esittelen tässä blogissa kuitenkin vähemmän tunnettua ja näinollen myös vähemmän kuultua elokuvamusiikkia tästä musikaaliklassikosta.

    Elokuva ja sen musiikki vangitsevat heti alkutekstien aikana. Hitchcock-elokuvien (mm. Psycho, Vertigo, North by Nortwest) alkutekstigrafiikoista maineeseen noussut Saul Bass vastasi musikaalin minimalistisesta alusta, jossa New Yorkin siluetti vaihtaa väriä Bernsteinin musiikin tahdissa. Alkutekstin ainoat sanat, elokuvan nimi, nähdään vasta kohtauksen lopussa, jossa grafiikka sulautuu Manhattanin siluettiin. Ainutlaatuisen alkutekstiosion taustalla kuullaan tyylikäs sikermä musikaalin melodioista.
    New Yorkin maisemat jatkuvat elokuvan alkukohtauksessa, joka koreografian keinoin ilman sanoja luo elokuvan pohja-asetelman, kahden jengin välisen sodan kaupungin kaduilla.

    Elokuvan tekoon palkattiin poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa. Ohjaajista toinen koreografi Jerome Robbins (joka oli ohjannut musikaalin Broadway-version) vastasi näistä tanssiin perustuvista kohtauksista. Tämä ainoa aidoilla paikoilla kuvattu kohtaus on elokuvan näyttävimpiä. Elokuvan muut kohtaukset kuvattiin New Yorkin sijaan Hollywoodin studioilla.
    Veteraaniohjaaja Robert Wisen roolina oli elokuvan visuaalinen puoli ja juonen eteenpäin vieminen. Hän olikin omimmillaan niissä henkilökuvauksissa, jotka eivät perustuneet tanssiin ja koreografiaan. Elokuvan toinen pääroolihahmo, Richard Beymerin näyttelemä Tony ei juurikaan tanssi, vaan esittelee tunteensa ja persoonansa laulaen. Hahmo esitellään laululla Something's coming, joka on suosikkikappaleitani musikaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että Beymer ei itse laulanut roolihahmonsa lauluja, vaan äänenä toimii Jim Bryant.
    Nuorempana olin innostunut West Side Storyn lauluista, mutta nyt myöhemmin elokuvan instrumentaalit ovat vieneet huomioni. Syynä tähän todennäköisesti se, että DVD-aikana olen päässyt katsomaan elokuvaa hyvällä laadulla (ja koko laajakuvan mitalla) omassa televisioruudussani. Musiikki ja esiintyjien tanssisuoritukset toimivat niin hyvin yhteen, että laulun sijaan näyttelijät tuntuvat esittävän vuorosanansa pikemmin tanssin kuin tekstin muodossa. Elokuvan näyttävimpiä joukkokohtauksia on tanssisalikohtaus, jossa jengit mittelevät voimiaan tappeluringin sijaan tanssilattialla.
    • Mambo (ote elokuvasta, YouTube)
    • Dance at the gym (restauroitu soundtrack,Mambo kohdasta 2:35 eteenpäin, Spotify)
    Tanssisalikohtauksen koreografiat ovat Jerome Robbinsin käsialaa, mutta hän ei ollut paikalla kohtauksen kuvauksissa. Koreografi-ohjaajan perfektionismi kävi elokuvan tuottajien ja rahoittajien hermoille, sillä tanssikohtauksia kuvattiin kerta toisensa jälkeen Robbinsin löytäessä niistä aina korjattavaa. Lopulta elokuvan toinen ohjaaja sai potkut ja porttikiellon kuvauspaikalle.

    Elokuvan lopputuloksessa ohjaajaparin yhteistyö näyttää kuitenkin saumattomalta. Tarina etenee, ja elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset sulautuvat saumattomasti sen juoneen ilman kiusallista kertomuksen pysähtymistä. Yksi elokuvan tunnetuimmista laulu- ja tanssikohtauksista on puertoricolaisnuorten kiista siitä, oliko Amerikkaan muuttaminen loppujen lopuksi lainkaan hyvä idea. Alkuperäisessä teatteriversiossa laulu esitettiin vain tyttöjen kesken, elokuvassa lauluun osallistuvat myös jengin pojat, mikä lisää energiaa vähintään 50 prosentilla.
    Anitaa näyttelevä Rita Moreno ja Sharks-jengin johtajaa esittänyt George Chakiris (joka teatteriversiossa oli esittänyt kilpailevan Jets-jengin Riff-johtajaa) saavat harvinaisen kunnian laulaa itse oman soolonumeronsa (tosin balladeissa Anitaa dubbasi Betty Wand).

    1960-luvulla oli yleistä, että näyttelijät hoitivat näyttelemisen ja laulajat laulamisen, yksi ihminen teki harvoin molempia. Näin myös elokuvan pääpari Maria (Natalie Wood) ja Tony (Richard Beymer) vain aukoivat suurimmissa lemmenlauluissa suutaan Marni Nixonin ja Jim Bryantin huolehtiessa lauluosuuksista. Ehkä tämän vuosi elokuvan pääparin yhteistyö ei toimi niin hyvin kuin toivoisi.

    Kappaleessa Somwhere Nixonin ja Bryantin duetointi on muodollisesti pätevää, mutta kemia ja rakkauden palo puuttuu. On ironista, että vaikka elokuvan lopputeksteissä ja miljoonia myyneen albumin kansiteksteissä annettiin kunniaa mm. musiikinopettajille ja harjoituspianisteille, ei laulujen varsinaisia esittäjiä mainittu kuin vasta 1990-luvun remasteroiduissa versioissa.
    Tanssi-, joukko- ja toimintakohtauksissa ei herkästä kemiasta ole tietoakaan, tunteet räjähtävät niin valkokankaan kuin kaiuttimienkin läpi. Elokuvan hurjin tanssiesitys nähdään loppupuoliskolla, kun Jets-jengi toipuu johtajansa Riffin yllättävästä kuolemasta. Uudeksi johtajaksi noussut Ice (Tucker Smith, joka lauloi oman roolinsa lisäksi Riffin lauluosuudet) yrittää pitää joukkonsa kasassa järkytyksen jälkeen.

    Parkkihallissa tapahtuvassa kohtauksessa Robbins ja tanssijat puristavat mestarillisesti nuoren vihan, pelon ja epätoivon tanssin muotoon. Täydellisyyteen pyrkivä koreografi kuvautti kohtauksen niin monta kertaa, että Baby Johnia näytellyt Eliot Feld joutui sairaalaan. Kun kohtaus lopulta saatiin purkkiin, polttivat näyttelijät polvisuojuksensa Jerome Robbinsin toimiston ikkunan alla.
    Hienoja esimerkkejä West Side Story elokuvasta ja sen musiikista olisi vielä useita, mutta kaikkia en saa tähän, jo muutenkin pitkäksi venyneeseen kirjoitukseen mahtumaan. Suosittelen dvd:n/bluray:n hankkimista, sillä WSS on elokuvamusikaalin moderneja klassikoita (ja tämän kirjoituksen suhruiset YoutTube-linkit eivät todellakaan anna hyvää kuvaa elokuvan näyttävyydestä). Paras tietysti on, jos löydät elokuvateatterin, jossa ruutu laidasta laitaan tyylillä pakattu elokuva on nähtävissä suurella kankaalla.

    Elokuva on legendaarinen monista syistä. Yksi harvemmin mainituista erikoisuuksista on Saul Bassin suunnittelema lopputekstiosio, joka on edelleen hienoin mitä olen missään elokuvassa nähnyt. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaivaa lopputekstien raapustamisessa tiiliaitoihin on ollut ilman nykyajan digitaalisia apuvälineitä. Lopputekstien aikana kuultava musiikki on alkumusiikin tapaan hienosti sovitettu potpuri musikaalin sävelmistä.
    Elokuvan alkuperäiselle soundtrackille ei kaikki elokuvan musiikki mahtunut. Edellä esitellyt alku- ja lopputekstimusiikit sekä osa tanssisalikohtauksesta (mm. yllä esitelty Mambo) puuttuivat levyn vinyyliversiosta ja varhaisista cd-levyistä. Puuttuvat musiikit on lisätty 1990-luvulla remasteroituun cd-versioon joka peittoaa vinyylin myös äänenlaadultaan.

    Musiikin säveltäjä Leonard Bernstein ei osallistunut elokuvan musiikin tekoon, ja hän julkaisi oman oopperalaulajien kanssa tehdyn levytyksen West Side Storysta 1980-luvulla. Myös teatteriversioista on tehty useampikin WSS-albumi. Minulle tämä elokuvan soundtrack-albumi on kuitenkin ainoa varteenotettava levytys tästä hienosta musikaalista.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    keskiviikko 2. tammikuuta 2013

    151. The Best of James Bond 30th Anniversary (1962-1989)

    Kuuntele James Bond tunnusmelodioita Spotifyssa (playlist).
    James Bond -elokuvat muodostavat ainutlaatuisen tähän mennessä 23 elokuvan sarjan. Puolen vuosisadan aikana tehdyistä elokuvista on muodostunut formaatti, jossa monet asiat ja teemat toistuvat samanlaisina hieman varioituina vuodesta vuoteen. Yksi elokuvien toistuvista elementeistä ovat Bond-elokuvien alkutekstit, joiden taustalla soivista tunnusmelodioista on tullut lähes poikkeuksetta hittejä. Nämä hitit on koottu albumiksi useaan kertaan muodostaen näin musiikillisesti mielenkiitoisen aikamatkan Matt Monron välimerellisestä balladista Adelen tuoreimpaan tunnusmelodiaan.

    80-luvun alkupuoliskolla videonauhurit kuuluivat vain varakkaiden perheiden olohuoneisiin. Itse muistan, että jos jonkin kaverini kotiin hankittiin "videot", se oli uutinen koko luokassa. James Bond -elokuvat olivat uuden videovuokraamoliiketoiminnan kivijalka. Ensimmäinen kysymys tuoreen videoperheen lapselle olikin "montako Bondia olet katsonut". Ensimmäinen lähikosketus Bond-leffoihin (joiden ikäraja oli vielä yleisesti 16-vuotta) olikin, kun kokokoonnuimme viettämään 10 tai 11 -vuotissyntymäpäiväjuhlia hammaslääkäriperheeseen kuuluvan luokkatoverin kotiin. Synttärivieraat kerääntyivät television ja uutuuttaan hohtavan VHS-nauhurin ääreen, ja juhlien sisältö koostui 2-3:n James Bond -elokuvan katsomisesta.

    Perusteellisemmin tutustuin näihin elokuviin opiskeluaikoina, jolloin videonauhuri oli halventunut opiskelijan kukkarolle sopivaksi ja Bondeja näytettiin myös kotimaisilla televisiokanavilla. Elokuvat toistivat itseään juonen ja ohjauksen osalta, ja suurin mielenkiinto kohdistuikin pikkuhiljaa elokuvan alkuteksteihin ja niiden aikana soitettavaan musiikkiin. Ensimmäisen kerran tämä yhdistelmä kuultiin elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with love). Elokuvassa alkutekstien aikana kuultiin tunnusmelodian instrumentaaliversio. Matt Monron laulamana tämä hieno balladi kuultiin elokuvassa myöhemmin. Allaolevassa linkissä nämä kaksi on kuitenkin yhdistetty.
    Bond-elokuvien tunnuslaulujen tekstien aihe liittyi harvoin suoraan elokuvaan. Elokuvan nimen ympärille kudottiin useimmiten romanttinen tarina, jossa vain vihjeenomaisesti viitattiin agentin työn vaarallisuuteen ja jännittävyyteen. 

    Suoriten elokuvan aihetta koskettaa kappale Goldfinger, jota pidetään syystäkin kaikkien aikojen legendaarisimpana tunnusmelodiana. Sävelmän ensimmäistä kahta nuottia on jäljitelty Bond-tunnusmelodioissa tämän jälkeen usasti. Yhtä muistettava on myös Shirley Basseyn  laulusuoritus. Nerokkaan laulun tekstissä leikitään englannin kielen foneettisilla hienouksilla. Laulun aiheena on elokuvan pääkonna, jonka kultainen sormi uhkaa vaaraa pelkäämättömiä naisia. Hänellä kultainen (golden) sydämensä on kylmä (cold) kuin jää. 
    Vastaavalla tavalla Bond-vihulaista romantisoitiin elokuvan 007 ja kultainen ase -elokuvan tunnusmelodiassa, joka oli samalla ensimmäinen vakava yritys tuoda teemoihin mukaan reilua rock-henkeä. Teema toistui myös elokuvan lopputekstien aikana.
    Pian popartistit alkoivat kilpailla mahdollisuudesta päästä esittämään seuraavan elokuvan Bond-tunnari. 1960-luvulla tunnusmelodioita pääsivät laulamaan Matt Monron ja Shirley Basseyn lisäksi sellaiset popsuuruudet kuin Nancy Sinatra ja Tom Jones. 1970-luvulla artistien joukosta löytyivät muiden muassa Paul McCartney ja Carly Simon. Shirley Bassey on ainoana artistina saanut kunnian esittää Bond-tunnarin kolmessa eri elokuvassa. Hänen toinen esiintymisensä tapahtui vuoden 1971 elokuvassa Timantit ovat ikuisia, joka on kuin kypsän naisen versio Marilyn Monroen Diamonds are a girls best friends -sävelmästä.
    1970 ja 1980-luvuilla tunnusmelodiat alkoivat erkaantua edellisellä vuosikymmenellä muodostuneesta kaavasta. Melodiat muistuttivat enemmän tavallista perusiskelmää, ja agenttiteemaa sivuttiin vain laulun tekstissä jos siinäkään. Hyvä esimerkki tästä on Octopussy - mustekala -elokuvan tunnusmelodia, jonka tekstissä ei edes mainita elokuvan nimeä. Kappale on yksi Bond-suosikkejani.
    Modernimmat ja nuorekkaammat popteemat valtasivat Bond-elokuvat 1980-luvun puolivälissä Duran Duranin ja A-ha -yhtyeiden myötä. Esimerkkinä tästä 007 ja kuoleman katse -elokuvan tunnusmelodia, jossa ainoastaan otsikko ja laulun syntetisaattori-info viittaavat perinteiseen James Bond -brändiin. 
    1980- ja 1990-lukujen vaihteessa 007-tunnusmelodioissa alettiin jälleen ammentaa vanhojen hyvien aikojen Bond-tematiikasta. Yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä tunnusmelodioista on 007 ja lupa tappaa -elokuvan tunnuskappale, joka peittelemättä lainailee melodia- ja sovitusaihioita Shirley Basseyn Goldfinger -kappaleesta.
    Oma James Bond -kokoelma-cd:ni päättyy Licence to kill -kappaleeseen, mutta myöhemmiltä kokoelmilta löytyvät toki myös tuoreemmat Bond-tunnarit.

    Lupa tappaa -elokuvan myötä päättyi yksi aikakausi, kun  vuodesta 1967 elokuvien alkutekstigrafiikoista vastannut Maurice Binder kuoli. Hänelle seuraajaksi löytyi brittiläinen musiikkivideoiden ohjaaja Daniel Kleinman, jonka ohjaama Licence to kill -laulun musiikkivideo (katso linkki yllä) oli täydellinen työnäyte. Kleinmanin ensimmäiset alkutekstit nähtiin elokuvassa 007 ja kultainen silmä.

    Itse näin Goldeneyen Belgian opiskelijavaihtoni aikana (tietenkin ranskankielisellä dubbauksella), ja se on edelleen mielestäni kaikkien aikojen paras James Bond -elokuva. Kleinmanin upeat alkutekstit yhdistelevät taitavasti Bond-elokuvien kliseitä aseiden piipuista ja kauniista naisista elokuvan teemaan, Neuvostoliiton hajoamiseen. Suurelta valkokankaalta nähtynä tämä metaforakollaasi (Leninin patsaita moukaroivat naishahmot ja taivaalta putoilevat sirpit ja vasarat) oli mykistävän tyylikästä katsottavaa. Alkutunnuksen kruunaa Tina Turnerin laulama tunnusmelodia. U2-yhtyeen Bono ja Edge varastivat yhden jos toisenkin idean aiemmista Bond-melodioista Goldeneye-tunnusta säveltäessään.
    Oma suhteeni Bond-elokuviin katkesi vuonna 2002 julkaistuun Kuolema saa odottaa -elokuvaan. Tässä vaiheessa olin jo kyllästynyt agenttielokuvien itseään toistaviin rutiineihin, mutta pohjanoteeraus oli uuden elokuvan alkutekstien aikana nähty Madonnan säveltämä ja esittämä tunnusmelodia. Popin kuningatar hukkasi ainutlaatuisen tilaisuutensa, Die another day on Bond-historian selvästi mitättömin sävellys ja yksi Madonnan koko uran huonoimmista kappaleista.

    Tämän jälkeen en ole ehtinyt enkä jaksanut tutustua uusiin Bond-elokuviin, joten myös niiden tunnusmelodiat ovat jääneet minulle tuntemattomiksi. Pari kertaa kuulemani Adelen tuorein Skyfall-elokuvan tunnuskappale ei mielestäni nouse Matt Monron, Shirley Basseyn, Gladys Knightin tai Tina Turnerin bond-klassikoiden tasolle.

    James Bond -elokuvat ovat sarjana mainiota aivot narikkaan -toimintaviihdettä, jolle on tilausta kun pääkoppa ei jaksa käsitellä syviä merkityksiä sisältäviä elokuvaklassikoita. Omaan ajanviettooni eivät James Bond -elokuvat enää kuulu, mutta niiden tunnusmelodioista koottua cd:tä kuuntelen edelleen. 
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , , , , , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)