sunnuntai 12. lokakuuta 2014

212. Electric Light Orchestra: Balance of power (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Runsaista orkesterisovituksistaan ja omalaatuisista soitinkokeiluistaan tunnettu 1970-luvun hittiyhtye Electric Light Orchestra oli uransa loppusuoralla 1980-luvulla. Yhtyeen viimeisellä levyllä oli runsaus oli vaihtunut suppeuteen ja akustisuus synteettisyyteen. Siitä huolimatta levyllä oli hyvät hetkensä ja se parhaimmillaan on osoitus Jeff Lynnen sopeutumisesta uuteen aikakauteen popmusiikissa.

Electric Light Orchestran kultakauden viimeinen albumi Balance of power kuullostaa ja näyttää kaikin tavoin levyltä, joka oli tehty täyttämään levy-yhtiön kanssa sovittu julkaisukiintiö. Kansi on yhtyeen uran mielikuvituksettomin, pituudeltaan levy on lyhin minkä ELO oli koskaan tehnyt ja ennen levyn tekoa maestro Jeff Lynne oli kutistanut parhaimmillaan 11 jäsenisen yhtyeen minimiin.

Sinfonisista elementeistä innoituksensa saaneen yhtyeen levyistä Balance of power on ainoa, jolla ei kuulla yhtään jousisoittimia alkukauden fagoteista ja metsästystorvista puhumattakaan. Jousien ja puhaltimien äänet on korvattu lähes täysin syntetisaattorilla.
Sovituksiltaan ja toteutukseltaan kunnianhimottoman albumin pelastaa Jeff Lynnen kautta linjan hienot sävellykset. ELO oli ollut Lynnen rakas projekti sen alkuvuosista lähtien, eikä hän 15 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeenkään osannut eikä halunnut tehdä lauluja vasemmalla kädellä.
Lynne, joka ensimmäisen albumin jälkeen oli säveltänyt, tuottanut ja laulanut ELO:n kaikki levytykset oli lauluntekijänä edelleen voimissaan. Levyn ensimmäiset kaksi laulua Heaven only knows ja So serious ovat ytimekkään tarttuvia iskusävelmiä (molemmat alle kolmen minuutin mittaisia), joiden synteettinen yleisvaikutelma sopi hyvin 1980-luvun soundimaailmaan.

Lynne oli edelleen myös eleettömän taitava laulaja, joka toi sopivasti henkeä yhtyeen lauluihin. Levyn parhaassa balladissa Getting to the point Lynnen lämmin ääni vie (onneksi) voiton ylitsevuotavan 80-lukulaisesta sovituksesta. ELO:n levyillä harvinainen saksofonisoolo tuo myös hyvän lisävivahteen kappaleeseen.
Kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeen muut jäsenet olivat Lynnen luotetuimpia työkavereita. Rumpuja soittava Bev Bevan oli ollut Lynnen kelkassa jo The Moven ajoista lähtien, ja Lynnen kanssa koskettimia soittava Richard Tandy oli liittynyt ELOon ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 1972. Koskettimien ja laulun lisäksi Lynne itse soitti kitaraa ja bassoa ja toimi aiempien levyjen tapaan albumin tuottajana.
Balance of power ei menestynyt Electric Light Orchestran kultavuosien levyjen tapaan, ja Lynne oli valmis laittamaan pisteen yhtyeen uralle. Tuotettuaan George Harrisonin comeback-albumin Cloud 9 Lynnestä tuli kysytty tuottaja, jonka johdolla syntyivät muiden muoassa Roy Orbisonin Mystery girl, Tom Pettyn Full moon fever ja Paul McCartneyn Flaming pie -albumit. Lynne liittyi Harrisonin, Pettyn, Orbisonin ja Bob Dylanin muodostamaan Travelling Wilburys superyhtyeeseen ja muiden projektiensa ohessa julkaisi vuonna erinomaisen soololevyn Armchair Theatre vuonna 1990.

Electric Light Orchestra palasi levylle lyhyesti vuosituhannen vaihdettua, mutta vuonna 2001 julkaistu Zoom oli käytännössä Lynnen toinen sooloalbumi, jonka kanteen painettiin ELO:n nimi vain levy-yhtiön vaatimuksesta. Kikka ei toiminut, levy myi huonosti ja Electric Light Orchestran paluu jäi yhteen levyyn.

Lue myös:

lauantai 27. syyskuuta 2014

211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
 levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

Lue myös:


tiistai 23. syyskuuta 2014

210. Mamma Mia! på svenska/The Movie Soundtrack (2005/2008)


Kuuntele The Movie Soundtrack kokonaan Spotifyssa.
Mamma Mia!, maailman menestynein musikaali, saa teatteriensi-iltansa Suomessa 15 vuotta Lontoon ensi-illan jälkeen. Suomalaisversion kunniaksi esittelen musikaalin kymmenistä levytyksistä kaksi, joiden tekoon Abba-herrat Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Ruotsinkielinen musikaaliversio avaa uuden ikkunan Abba-lyriikoihin, ja elokuvan soundtrack on kuin vanhojen Abba-muusikoiden luokkakokous.

Mamma Mia! -musikaalista on tehty jo kymmeniä levytyksiä monilla kielillä ja monilla kokoonpanoilla. Vanhana Abba-fanina olen pitänyt näitä levytyksiä jokseenkin turhina; miksi ostaa teatterilevytystä, kun kappaleiden alkuperäiset ja ylittämättömät esitykset löytyvät Abba-levyiltä?

Abba-miesten Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuminen levyntekoon erottaa Mamma Mia på svenska -levyn ja elokuvasta tehdyn soundtrackin muista levytyksistä. Musikaalin ruotsalaisversio julkaistiin cd:llä vuonna 2005, ja Ulvaeus vastasi tekstien ruotsintamisesta yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa (Strömstedt myös tuotti levyn). Vaikka joistain lauluista oli jo olemassa ruotsinkielinen Abba-versio, käännettiin ne nyt uudelleen musikaalin tarinaa silmälläpitäen. Esimerkiksi Abban 1974 levyttämä ruotsinkielinen teksti kappaleeseen Honey Honey kirjoitettiin nyt uusiksi.

Musikaalissa naimisiin menevä Sofie (Nina Lundseie/Amanda Seyfried) lukee äitinsä päiväkirjaa ja kertoo ystävättärilleen kolmesta isäehdokkaasta. Vertailun vuoksi alla linkit molempien Mamma Mia -levytysten versioihin sekä Abban kahteen originaaliversioon.
Elokuva musikaalista tehtiin yhdeksän vuotta teatteriensi-illan jälkeen. Laulavasta tähtikaartista (mm. Meryl Streep, Pierce Brosnan & Colin Firth) huolimatta soudtrack-albumin mielenkiintoisin nimi löytyy tuottajan pallilta. Alkuperäiset Abba-levytykset Björn Ulvaeusin kanssa tuottanut Benny Andersson vastasi siitä, että uudet versiot tehtiin kaikkia Abba-laatukriteerejä kunnioittaen. Koskettimia soittavan Anderssonin lisäksi myös monet levyn muut soittajat olivat mukana jo alkuperäisillä Abba-äänitteillä, mikä tekee elokuvan soundtrackista erityisen mielenkiintoisen. Esimerkiksi basisti Rutger Gunnarsson oli mukana esittämässä Waterloota Brightonin euroviisuissa 40 vuotta sitten ja Lasse Wellander vastasi monien Abba-hittien kitarasooloista. Tämän lähemmäksi alkuperäistä Abba-soundia ei levyllä tulla koskaan pääsemään.
En juurikaan ole kuunnellut ajatuksella Björn Ulvaeusin (ja osittain manageri Stig Andersonin) kirjoittamia Abba-laulujen alkuperäistekstejä, ehkä sen vuoksi että aktiivisimpina Abba-fanitusvuosinani en englantia vielä osannut. Uudet ruotsinkieliset käännökset ovatkin avanneet laulujen merkitystä minulle aivan uudella tavalla. Strömstedt ja Ulvaeus ovat onnistuneet käännöksissä erinomaisesti pitämään kiinni niiden alkuperäisestä merkityksestä menettämättä kuitenkaan niiden luontevuutta ja laulettavuutta. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon tunnetta ja asiaa näihin kappaleisiin sisältyy. Samoja Strömstedt/Ulvaeus -tekstejä kuunnellaan myös Svenska teaternin Mamma Mia! -versiossa.

Musikaalin kaikki kappaleet eivät kuulu Abban hitteihin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Oman lapsensa kasvamista seurannut Ulvaeus kirjoitti Slipping through my fingers -kappaleen jo 34 vuotta sitten yhtyeen viimeiselle The Visitors -albumille. Nyt nimellä Kan man ha en solkatt i en bur (=Voiko auringonsäteen vangita häkkiin) ruotsinkielinen versio tuo tuoreen, mutta aina yhtä riipaisevan näkökulman vanhemmuuteen ja siihen, että lapset ovat lapsia vain vähän aikaa. Laulu on musikaalin nessuhetki.
Elokuvasoundtrackillä Benny Anderssonin sormenjälki on kuultavissa laulujen päivitetyissä mutta silti vanhoja äänityksiä kunnioittavissa sovituksissa. Vuoden 1978 salaperäinen hitti The name of the game on yhä Abban kiehtovimpia levytyksiä ja se toimii musikaalin molemmissa levytyksissä hienosti. Kohtaus, jossa Sofie yrittää udella kolmelta isäehdokkaalta kuka heistä olisi se oikea, leikattiin pois lopullisesta elokuvasta, mutta onneksi Amanda Seyfriedin tulkinta kappaleesta on kuitenkin soundtrack-albumilla mukana.
Esittelemilläni Mamma mia levytyksillä on kummallakin mukana pari kappaletta, jota ei toiselta löydy. Ruotsinkielisessä levytyksessä Abban viimeinen single Under attack toimii erinomaisena ääniraitana Sofien painajaiselle, jossa häistä tulee kolmen isäehdokkaan välinen tappelu.
Yhtälailla onnistunut on elokuvan bilekohtaukseen lisätty Gimme, gimme, gimme, joka julkaistiin myös soundtrackin singlenä. Musiikkivideolla piipahtaa cameo-roolissa tuottaja-säveltäjä Benny Andersson itse.
Molemmat Mamma Mia! -musikaalilevytykset ovat hienoja muistoja mukavasta musikaalielämyksestä ja toimivat myös viihdyttävinä äänitteinä sellaisenaan. Uskon että moni näiden levyjen kuuntelun jälkeen tarttuu myös alkuperäisiin Abba-levyihin, joilla nämä kappaleet ovat parhaimmillaan.

Levytyksiä ei kannata vertailla alkuperäisiin Abba-levytyksiin kovin kireä pipo päässä. Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog ovat alkuperäistulkinnoissaan ylittämättömiä, mutta näyttelijät eivät versioissaan pyrikään korvaamaan alkuperäisesityksiä.

Musikaalissa laulujen tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin ja kuvata musiikin ja lyriikan keinoin päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Suurin tulkintavastuu on päähenkilö Donnan esittäjällä. Vaikein ja samalla vaikuttavin tunteiden, tulkinnan ja laulusuorituksen yhdistelmä on Donnan esittämä The winner takes it all. Sekä Meryl Streep että Gunilla Backman onnistuvat siinä erinomaisesti. Kappaleessa on haastetta myös Mia Hafrénille, joka esittää Donnan roolin Svenskanin tuotannossa.
Mamma Mia saa Suomen ensi-iltansa ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa 27. syyskuuta, ja lippuja on myyty jo ennen ensi-iltaa 75 000 kappaletta. Toivottavasti musikaalin ruotsinkielinen menestys Suomessa rohkaisee jonkin suomenkielisen teatterin sijoittamaan varsin kalliiseen tuotantoon. Mamma Mia! olisi kiva kuulla ja kokea myös suomenkielellä. 

Lue myös:

lauantai 13. syyskuuta 2014

209. Marie Fredriksson: Nu! (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Syöpädiagnoosin ja kuntoutumisen jälkeen Roxetten laulusolistina maailmalla tunnettu Marie Fredriksson jatkoi soolouraansa verkalleen. Vuonna 2013 Fredriksson palasi radioaalloille seitsemän vuoden tauon jälkeen ruotsinkielisellä sooloalbumilla. Uusi levy osoitti että Fredrikssonilla oli edelleen sanottavaa. Vaikka Fredriksson ei aiemmista albumeistaan poiketen säveltänyt itse uuden levyn lauluja, oli se erinomainen uusi luku Roxette-tähden laadukkaalla soolouralla.

Marie Fredrikssonilla oli takanaan menestyksekäs sooloura jo ennen Roxetten maailmanmenestystä, ja hän halusi jatkaa uraansa myös rankkojen syöpähoitojen jälkeen. Aiemmin esittelemäni englanninkielinen albumi The Change oli samanaikaisesti synkkä ja toiveikas paluu parrasvaloihin ja sitä seurannut Min bäste vän huomattavasti kevyempi kokoelma coverversioita.

Fredriksson palasi yhteen vanhan ystävänsä Per Gässlen kanssa. Kahden Roxette-albumin ja maailmankiertueen jälkeen Fredriksson koki olevansa valmis uuden sooloalbumin tekoon. Albumin ensimmäinen single jatkoi suoraan siitä, mihin The Change oli jäänyt.
Kom vila hos mig -kappaleessa yhdistyy The Change -albumin tapaan tiukka rockmainen ilmaisu, mutta silti toiveikas melodia ja teksti. Laulun sävelsi ja sanoitti aviomies ja tuottaja Mikael Bolyos, joka tekstissään selkeästi palasi pariskunnan rankkoihin vuosiin, jolloin Fredriksson oli lähellä kuolemaa.

Vaikka Fredrikssonin maailmanmenestys perustuu englanninkielisiin Roxette-hitteihinsä, osoittaa tämä(kin) soololevy, kuinka paljon parempi tulkitsija hän on omalla äidinkielellään. Hyvänä esimerkkinä artistin taidoista on kappale Bara tre ord, jonka hienon tekstin kirjoitti yksi Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista Kenneth Gärdestad. Aviomies vastasi tälläkin kertaa musiikista.
Aiemmin soololevyjensä lähes kaikki kappaleet säveltänyt Marie Fredriksson jätti tällä kertaa levyn sävellystyön lähes kokonaan Bolyosin harteille. Oliko syynä sitten Roxetten paluu lavoille tai kahden teini-ikäisen lapsen täysipäiväinen äitiys, niin uudelle albumilla ei ole kuin yksi Fredrikssonin sävellys. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä uudet laulut sopivat laulajalleen erinomaisesti. Rockkitara ja Fredrikssonin vetoava ääni sulautuvat hienosti yhteen myös kappaleessa Det är nu.
Levyn kannesta ja YouTube:sta löytyvistä livetallenteista näkee selvästi, että syöpä ja sen hoidot ovat jättäneet jälkensä 56-vuotiaaseen laulajaan. Hänen ääneensä on kuitenkin vastaavasti tullut uutta syvyyttä ja tummuutta, mitkä osaltaan tekevät uudesta levystä puhuttelevan kokonaisuuden.
Uusi albumi sai ruotsalaislehdistöltä hiema varauksellisen vastaanoton, mutta minulle levy on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon enemmän Marie Fredriksson on ruotsinkielisenä sooloartistina kuin menestysbändi Roxetten toisena jäsenenä. Laulaja oli myös itse innoissaan levystään ja konsertoi runsaasti ympäri Ruotsia kevään 2014 aikana.

Valitettavasti hänen soolouransa on Suomessa jäänyt tuntemattomaksi, joten kiertue ei yltänyt tänne asti. Meillä Fredriksson nähdään seuraavan kerran Roxetten lokakuussa alkavan maailmankiertueen merkeissä. Peräti 11 Venäjälle buukatun konsertin jälkeen Roxette yhtye esiintyy meillä kahdesti marraskuun puolella Helsingissä ja Turussa.

Suosittelen kuitenkin kaikille Marien soololevyjä, joita olen tässä blogissa esitellyt aiemmin neljä. Nu jatkaa tätä albumisarjaa kunniakkaasti.

Lue myös:

tiistai 19. elokuuta 2014

208. Edith Piaf: Hymne à l'amour/La p'tit Marie (savikiekko 1950)

Kun tehdään listaa maailman parhaimmista rakkauslauluista, niin tämä kappale on ehdottomasti listalla mukana, ellei peräti sen kärkisijoilla. Hymne à l'amour on Edith Piafin tunnetuimpia lauluja sen hienon melodian, koskettavan sanoituksen ja Piafin järisyttävän tulkinnan vuoksi. Kappaleen legendaarisuutta lisää sen taustalla oleva surullinen ja ristiriitainen rakkaustarina.

Ensimmäinen musitikuvani Pariisin varpusesta Edith Piafista sijoittuu mummolaani, jonka levyhyllyssä oli Piafin kokoelmalevy. Levyltä löytyi myös Hymni rakkaudelle, jonka mahtipontinen sovitus, Piafin dramaattinen ääni ja vaikuttava loppuhuipennus jäivät pienen lapsen mieleen, vaikka en laulun sanoista (enkä sen puoleen rakkaudestakaan) ymmärtänyt vielä mitään.
Taivas sininen alas pudotkoon,
maa allani hajotkoon.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua 
en maailmasta piittaa lain.
Niin kauan kuin rakkaus täyttää aamuni,
niin kauan kuin saan levätä sylissäsi,
eivät maailman murheet haittaa, 
koska sinä, rakkaani, minua rakastat.

Vuonna 1915 syntynyt laulaja (oikealta nimeltään Edith Giovanna Gassion) levytti ensimmäiset laulunsa 1930-luvulla, mutta suuren yleisön suosion hän ansaitsi Saksan miehityksen aikana ja sen jälkeen tuoden toivoa ja kaivattua viihdettä sodan runteleman maan asukkaille. Kulissien takana hän myös auttoi vastarintaliikettä esiintymällä sotavankileireillä. Konserteista otettujen valokuvien avulla vangeille tehtiin väärennettyjä henkilöpapereita, joiden turvin vastarintaliike pystyi salakuljettamaan vankeja maan rajojen ulkopuolelle.

Sodan jälkeen Piaf sai tunnustusta maansa eteen tekemästään työstä, ja hänen suosionsa nousi uusiin lukemiin. Vuonna 1949 elämä näytti siis hymyilevän laulajalle, jonka konsertit täyttyivät ihmisistä ja jonka levyjä sodasta toipuvan maan asukkailla alkoi pikku hiljaa olla rahaa ostaa. 1940-luvun vaihtuessa 50-luvuksi oli Edith Piaf kotimaansa Ranskan suurin laulajatähti.
 
Matkustan maailman ääriin,
muutan hiukseni mustasta valkeaksi,
jos sinä sitä pyydät.
Haen sinulle kuun taivaalta,
varastan maailman rikkauden,
jos sinä sitä pyydät.

Loistelias ura piilotti taakseen yksinäisen artistin joka ei ollut tavoittanut sitä onnea, josta hän lauluissaan unelmoi. Oman uransa ohessa Piaf nosti maineeseen lukuisia mieslaulajia (esimerkiksi Yves Montand, Charles Aznavour ja Charles Dumont), jotka usein täyttivät partnerin paikan myös laulajan yksityiselämässä. Dominoivan ja oikukkaan Piafin miessuhteet olivat kuitenkin lyhytikäisiä, joten kumppanin puuttuessa Piaf haki lohtua alkoholista ja lääkkeistä.

Hylkään kotimaani, jätän ystäväni,
jos sinä sitä pyydät.
Naurakoot minulle, en välitä.
Teen mitä vain,
jos sinä pyydät.

Hymne à l'amour -laulun tekstin Piaf kirjoitti miehelle, josta olisi voinut tulla loppuelämän mittainen kumppani ellei kohtalo olisi päättänyt toisin. Ranskalainen nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestari Marcel Cerdan oli Pariisin varpusen elämän suurin rakkaus. Cerdanin ja Piafin suhde ei ollut vahvan naisen ja heikon miehen välinen tähdenlento vaan kahden itsenäisen ihmisen kypsä suhde. Piaf koki olevansa riippuvainen miehestään, ja tätä hän kuvasi laulun tekstissä ehdottomin sanoin.

Jos jonain päivänä maailma sinut minulta vie,
jos kuolet tai joudut kauas luotani.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua,
koska silloin kuolen minäkin.
On meillä silloin yhteinen ikuisuus
taivaan syvimmässä sinessä
huolia vailla.
Rakkaani, mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin?
Jumala yhdistää ne jotka toisiaan rakastavat.

Hymne à l'amour oli kahden naisen yhteistyötä. Säveltäjä Marguerite Monnot ja Piaf olivat aloittaneet yhteistyönsä jo 30-luvulla ja se jatkui aina Monnot'n kuolemaan asti vuonna 1961. Piafin teksti oli suora ja ehdoton rakkaudentunnustus miehelle, joka oli naimisissa ja kolmen lapsen isä. Pahat kielet ja juorut eivät kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle paheksumaan epäsovinnaisen parin suhdetta, sillä vain pari kuukautta laulun ensiesityksen jälkeen Cerdan kuoli lento-onnettomuudessa. Laulajan tuska ja kaipaus on kuultavissa onnettomuuden jälkeen tehdyssä levytyksessä sekä siitä tehdyssä elokuvatallenteessa.
Piafin elämä ei päättynyt Cerdanin kuolemaan. Jo vuonna 1952 Piaf meni ensimmäistä kertaa naimisiin toisen ranskalaisen laulajan Jacques Pillsin kanssa. Myrskyisä avioliitto päättyi neljä vuotta myöhemmin. Rikkinäisen yksityiselämänsä rinnalla Piaf jatkoi menestyksekästä laulajanuraansa. Euroopan lisäksi hänestä tuli tähti myös Yhdysvalloissa, jossa hän konsertoi lukuisia kertoja maan suurimmilla konserttilavoilla. Monien laulujensa tavoin Piaf levytti Hymne à l'amourin myös englanninkielisellä tekstillä.
Piaf avioitui toisen kerran vuonna 1962 yli 20 vuotta itseään nuoremman kreikkalaisen laulajan Theo Sarapon kanssa. Myrskyisä elämä ja päihteiden ja lääkkeiden väärinkäyttö johti Edith Piafin kuolemaan jo 48-vuotiaana vuotta myöhemmin.

Hymne à l'amour -savikiekon toiselta puolelta löytyy toinen Piaf/Monnot yhteistyö La p´tit Marie, joka ei kuitenkaan ole lainkaan samaa klassikkotasoa kuin savikiekon a-puolelta löytyvä ikivihreiden ikivihreä. Se on kuitenkin hieno sävelmä, josta joka kuuntelukerralla löytyy uusia tasoja.
Vuodet ovat kohdelleet hyvin Edith Piafin hymniä rakkaudelle ja hänen musiikkiaan ylipäätään. Kuuden vuosikymmenen aikana äänitys- ja masterointitekniikka on kehittynyt niin paljon, että alunperin rahisevalla savikiekolla julkaistu äänite on saatu retusoitua uskomattoman hyvään kuosiin (kuten ylläolevat Spotify-linkit todistavat). Ja tämä kappale, jos mikä, ansaitsee sen. 

Onko Hymne à l'amour siis maailman paras rakkauslaulu? En panisi lainkaan hanttiin.

Lue myös: