perjantai 9. elokuuta 2013

178. Alice & Franco Battiato: I treni di Tozeur/Le biciclette di Forlì (single 1984)

Joka vuosi Eurovision laulukilpailuissa on kappaleita jotka eivät yritäkään noudattaa tuttua viisukaavaa. Vuonna 1984 Italian Alicen ja Franco Battiaton I treni di Tozeur on hyvä esimerkki rajoja rikkovasta euroviisusta, joka yhdisti italoiskelmää 80-luvun poptrendeihin ja oopperaan. Monet pitävät yhä parhaana kappaleena joka viisulavalla on koskaan esitetty.

1980-luvulla euroviisuharrastukseni keskittyi loppukilpailuista nauhoitettujen c-kasettien kuunteluun. Vuoden 1984 kilpailu oli yksi lapsuusvuosieni parhaista, ja tämän vuoden kasetti soi radionauhurissani uudelleen ja uudelleen. Kisan parhaat kappaleet löytyivät kasetin lopusta. Toiseksi viimeisenä soitettu Italian I treni di Tozeur pysäytti minut joka kerta. Alicen tumma ääni ja Franco Battiaton nasaali tulkinta sopivat täydellisesti yhteen, omalaatuinen melodia (joka osittain oli pihistetty Mozartin Taikahuilu-oopperasta) ja tahtilaji pitivät arvoituksellisuutta yllä. Kappaleen kruunasi kolmen oopperalaulajan laulama loppukuoro.


Laulun lopun oopperaosuudesta vastasi studioversiossa amerikkalainen mezzosopraano Marilyn Horne. Luxemburgissa pidetyn viisufinaalin taustakuorossa laulua säesti kolme Milanon La Scalan oopperalaulajaa. Kuoro-osuus kesti vain kahdeksan sekuntia, mutta siitä tuli yksi tämän muutenkin omalaatuisen kappaleen poikkeuksellisista tunnusmerkeistä. Battiaton säveltämä kappale yhdisti myös kiehtovalla tavalla klassisen musiikin elementtejä 1980-luvulla muodissa olleisiin rytmikone- ja syntetisaattorisoundeihin.

Laulu herätti paljon huomiota, ja vuoden 1984 euroviisukappaleista juuri tämä menestyi parhaiten eurooppalaisilla levymarkkinoilla. Kisan lopputuloksissa kappale jäi viidenneksi. Alice ja Battiato julkaisivat molemmat kappaleesta myös sooloversionsa.
Kappaleella oli suuri merkitys Alicen uralle. Hän oli herättänyt huomiota jo kolme vuotta aiemmin San Remon festivaalin voittokappaleellaan Per Elisa (myös Franco Battiaton säveltämä), mutta I treni di Tozeur avasi hänen uransa kunnolla Italian rajojen ulkopuolella. Menestystä sekä levymyynti että konserttimarkkinoilla riitti 1990-luvun alkupuolelle saakka.

Singlen b-puolella oleva instrumentaalikappale ei juuri huomiota herättänyt, mutta olkoon se tässä mukana johdonmukaisuuden vuoksi.
I treni di Tozeur -kappaleen menestyksen innoittamana Alice levytti albumillisen Franco Battiaton suosituimpia hittejä. Erinomaisen Gioielli Rubati -albumin esittelen seuraavaksi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

lauantai 20. heinäkuuta 2013

177. Queen: The Miracle (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Queenin 13. albumi keräsi huomion heti kannellaan. Kuten kuvakin antaa ymmärtää, yhtyeen jäsenet olivat vuonna 1989 yhdistäneet voimansa entistä voimakkaammin tukeakseen vakavasti sairastunutta laulusolistiaan. Albumin hittikavalkadi ja muut erinomaiset kappaleet peittävät erinomaisesti synkän totuuden Freddie Mercuryn rappeutuvasta terveydestä.

20 vuotta sitten tiedot uusista levyjulkaisuista sai parhaiten perjantain Helsingin sanomista, elokuvailmoitusten ja sarjakuvien välistä. Vaikka olin Queen-fani jo tuolloin, en ollut kuullut yhtyeen tekevän uutta levyä, joten ensimmäisen kerran sain tiedon The Miracle -levystä perjantailehden ilmoituksesta ennen kouluun lähtöä. Lukiolaisena minulla oli hyppytunti heti aamun ensimmäisen tunnin jälkeen, ja se riitti hyvin pikavierailuun Musiikki Fazerilla. Näin aamulla lehdessä näkemäni levy oli hyppysissäni jo ennen aamukymmentä.

En levyä kuunnellessani ollut tietoinen sen teon aikana yhtyeen ylle kerääntyneistä tummista pilvistä. Kolme vuotta aiemmin julkaistu Queen-albumi A Kind of magic ja sitä seurannut maailmankiertue olivat olleet suurmenestyksiä. Kiertueen jälkeen yhtyeen laulusolisti Freddie Mercury toteutti unelmansa levyttämällä ihailemansa oopperadiiva Montserrat Caballén kanssa albumin Barcelona. Näiden äänitysten aikoihin Mercury sai tiedon HIV-positiivisuudestaan. Hän kuitenkin halusi jatkaa työskentelyään entiseen tahtiin niin pitkään kuin pystyi. Sairaudesta tiesivät vain lähimmät ihmiset, edes Queenin muille jäsenille ei kerrottu asian oikeaa laitaa vielä vuosiin. Päälle päin Queen toimi entiseen tapaan, ja uusi albumi oli jälleen energiaa ja mahtailua oleva paketti.
Brian May:n säveltämä albumin ensisingle oli Queenmaista mahtailua tutuimmillaan. Moniääninen stemmalaulu, mahtipontinen kertosäe ja Mayn helposti tunnistettava kitarasoolo antoivat ymmärtää, että macho-kuningattaren valtakunnassa kaikki oli kuin ennenkin. Tutunlaista oli menestyskin, single nousi kotimaassaan listakolmoseksi. Edes kappaleen musiikkivideosta ei löytynyt todisteita Mercuryn heikkenevästä kunnosta.

Monien mielestä The Miracle oli tervetullut askel vanhan "perinteisen" Queenin suntaan. Vaikka A Kind of Magic oli myyntimenestys, kriitikot pitivät sitä keskinkertaisena albumina, ja uuden albumin energisempi linja otettiin innostuneesti vastaan. Vaikka huhuja Mercuryn AIDS-diagnoosista esiintyi juorulehdissä ajoittain, yhtye pyrki musiikkivideoillaan kumoamaan epäilyt laulusolistinsa terveydestä. Vauhdikkain videoista tehtiin kappaleeseen Breakthru'.
Menevä Breakthru' kappale syntyi kun rumpali Roger Taylorin ja Mercuryn keskeneräiset laulut yhdistettiin onnistuneesti toisiinsa. Levyn kaikki kappaleet merkittin ensimmäistä kertaa koko yhtyeen nimiin ilman tietoa kuka varsinaisesti laulun oli säveltänyt. Yhtye pyrki tällä helpottamaan yhteisten ideoiden hyödyntämistä ja vähentämään tekijänoikeusmaksuista syntyviä kiistoja. Jälkikäteen on myös helppo uskoa että toimenpiteellä haluttiin piilottaa se tosiseikka, että sairauden pahentuessa Freddie Mercury osallistui entistä vähemmän laulujen kirjoittamiseen.

Kollektiivisista tekijätiedoista huolimatta Miracle-levyltäkin on helppo tunnistaa kuka minkäkin kappaleen alkuperäissäveltäjä on. I want it all on selvästi peräisin rock-kitaristi Brian Mayn sävellaarista. Vastaavasti latinalaisrytmeistä innoituksensa saanut Rain must fall muistuttaa olennaisilta osiltaan basisti John Deaconin kirjoitustyyliä. Another one bites the dust ja I want to break free -hittien kirjoittaja oli yhtyeen hiljaisin jäsen, mutta kuten tämäkin kappale todistaa, erinomainen basisti ja säveltäjä. Tekstin kappaleeseen kirjoitti Freddie Mercury, joka usein aiemminkin oli tehnyt kirjoitusyhteistyötä julkisuudesta vetäytyvän basistin kanssa. Vaikka kappaleesta ei mikään hitti tullutkaan, on hyvätuulinen Rain must fall yksi albumin suosikkikappaleistani.
Lainkaan vaikeaa, etenkin näin jälkikäteen, ei myöskään ole arvata kuka sävelsi ja sanoitti (muiden yhtyeen jäsenten avustamana) levyn päätöskappaleen Was it all worth it. Kohtalonsa tietävä Freddie Mercury summasi elämänsä ja uransa kappaleeseen, joka oli kuin esimakua tulevien albumien dramaattisista kappaleista The Show must go on ja Mother love.
Kesti vielä kaksi vuotta ennenkuin Mercury julkisesti myönsi todeksi lehdistössä kiertäneet huhut; hänellä oli AIDS. Vuonna 1989 kuitenkin Mercury ja hänen yhtyekaverinsa pitivät suunsa supussa, ja suoriin kysymyksiin vastattiin suorilla valheilla: mitään sairautta ei ole, Mercury on erinomaisessa kunnossa. Myöskään levy ei paljastanut mitään, Mercuryn laulusuorituksista ei löytynyt heikkouden merkkejä, yhtye oli voimissaan ja menestys oli erinomainen niin myynnin kuin arvostelujenkin osalta.

The Miracle ei kokonaisuutena ole tasalaatuisimpia Queen-albumeja, mutta levyn parhaat kappaleet nostavat sen yhtyeen epätasaisen katalogin kärkipäähän.

Lue myös
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 8. heinäkuuta 2013

176. Queen: Queen (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Kaikki suuri on aluksi ollut pientä, ja tämä pätee myös yhteen maailman tunnetuimmista ja suosituimmista megayhtyeistä. Queenin debyyttialbumi ei päässyt levymyynnillä kehuskelemaan eikä sen kappaleita edelleenkään soiteta hittiradioasemilla. Tuttujen stadion-singalong-hittien sijaan tämä mielenkiintoinen albumi sisältää eri musiikkityylien yritelmiä aivan kuin yhtye olisi halunnut kokeilla mikä toimii ja mikä ei. Suosittelen levyä ehdottomasti niille Queen-faneille jotka haluavat tuntea yhtyeen katalogista muutakin kuin puhkisoitetut megasuosikit.

Queenin uran alusta puuttui kaikki se loisto, glamour ja ylimielisyys, joista yhtye tuli tunnetuksi loistovuosinaan. Klubien ja oppilaitosten lavoilla esitystään treenanneella yhtyeellä ei ollut rahaa kunnollisiin studiosessioihin, ja kunnollisen demon puute oli merkittävä este levytyssopimuksen saamisessa. Menestyksekäs De Lane Lea -studio tarvitsi testaajaa uusille äänityslaitteilleen ja collegepiireissä rajoja rikkovana bändinä mainetta saanut Queen sai paikan. Yhtye pääsi rellestämään tuliterässä studiossa mielensä mukaan ja samalla äänittämään itselleen kovasti kaivatun demonauhan. 

Tämän demon avulla John Deacon, Brian May, Freddie Mercury ja Roger Taylor saivat levytyssopimuksen Trident-yhtiön kanssa. Yhtiön johtajat eivät odottaneet yhtyeeltä suuria ja antoivat yhtyeen käyttää studiota vain sen ollessa vapaana muilta artisteilta. Queenin ensimmäinen albumi levytettiinkin lähes poikkeuksetta öisin kello kolmen ja kuuden välissä.
Queenin ensimmäinen single levytettiin aluksi De Lane Lea -studiolla ja äänitystä päivitettiin Trident-studioiden yösessioissa. Kappale on tarttuva ralli, jossa on kuultavissa monta elementtiä jotka olivat tyypillisiä yhtyeen musiikille koko sen uran ajan. Nuori Freddie Mercury on elementissään laulusolistina ja Brian Mayn kitarasoundi on helppo tunnistaa jo tässä vaihessa. Roger Taylorin rumpusoolo ja John Deaconin eloisa bassoilu osoittavat että yhtyeen jäsenet olivat täysiverisiä muusikoita jo vuonna 1973.

Queenin ensimmäisillä levyillä lauluntekovastuu oli Mayn ja Mercuryn harteilla, Deacon ja Taylor nousivat tasavertaisiksi säveltäjiksi vasta yhtyeen uran jälkimmäisellä puoliskolla. Albumin avauskappale Keep yourself alive oli peräisin Brian Mayn sävelkynästä. Mayn käsialaa on myös levyn toinen kappale Doing all right, jonka hän sävelsi yhdessä edellisen yhtyeensä Smile laulusolisti-basisti Tim Staffelin kanssa. Doing all right on sekalainen keitos herkkää balladia, heavykitarointia ja glam-rockia. Tässäkin muodossa se on yksi Queenin ensilevyn suosikeistani.
Freddie Mercury keskittyi ensimmäisillä Queen-levyillä monitasoisten ja -osaisten rock-teosten säveltämiseen. Näistä rock-oopperoista tunnetuin ja menestynein on tietenkin kaksi vuotta ensilevyn jälkeen julkaistu Bohemian Rhapsody. Ensimmäisellä levyllä tätä Mercuryn kunnianhimoista lauluntekotapaa edusti useampikin kappale, mutta näistä onnistunein on myyttiseen Rhyen valtakuntaan sijoittuva My fairy king. Kappaleen äänitysten yhteydessä muulle yhtyeelle paljastui Mercuryn virtuoosimainen taito soittaa pianoa. Kappale paljastaa myös säveltäjänsä taiteilijanimen alkuperän. Kappaleessa viitataan "mother Mercuryyn", ja tämän jälkeen Freddie vaihtoi sukuminensä Bulsarasta Mercuryksi.
Mercuryn luodessa lauluissaan myyttista fantasiamaailmaa pysyivät Mayn lauluissa molemmat jalat todellisen maailman pinnalla. Levyn kaunein laulu The night comes down on hyvin henkilökohtainen laulu nuoruuden päättymisestä ja aikuistumisen vaikeudesta. Levyn akustinen soundi on peräisin De Lane Lean testisessioista, sillä myöhemmin Tridentin yöäänityksissä ei yhtye onnistunut tavoittamaan alkuperäisäänityksen herkkyyttä.
Queenin debyyttialbumi sai kriitikoilta innostuneen vastaanoton. Levyä pidettiin lupaavana ja yhtyettä verrattiin Led Zeppeliiniin. Kesti kuitenkin vielä yli vuoden ennenkuin yleisö alkoi innostua yhtyeestä. Yhtyeen kakkosalbumi Queen II sai jo osan yleisöstä lämpenemään, kolmas albumi Sheer heart attack sisälsi sen tuikitärkeän ensihitin Killer Queen ja neljäs levy A Night at the Opera räjäytti viimein pankin. 

Seuraavaksi hyppään 16 vuotta eteenpäin Queenin historiassa. Vuonna 1989 Miracle-albumin julkaissut yhtye oli hyvin erilainen ja erilaisten haasteiden edessä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 27. kesäkuuta 2013

175. Heart: Desire walks on (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Amerikkalainen aikuisrockyhtye Heart täytti radioaallot ja myyntilistat 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiteillään Never, These dreams, Alone ja All I want to do is make love to you. Vuosikymmenen vaihduttua ei menestys enää jatkunut entisenlaisena. Albumilla Desire walks on yhtye yritti uudistua ja levy yhdistelikin ennakkoluulottomasti folkia ja popimpia sävyjä sekä raskampaa rockia. Yhdistelmä toimi yllättävän hyvin ja levy on yksi parhaista mitä olen yhtyeeltä kuullut. Tästä huolimatta levyn hittejä ei juuri Suomessa soitettu eikä albumin myynti noussut kotimaassakaan enää entisiin sfääreihin.

Jo 1970-luvulla aloittanut Ann ja Nancy Wilsonin tähdittämä rockyhtye Heart nousi megayhtyeluokkaan yhdistettyä voimansa lauluntekijöiden Diane Warren, Tom Kelly, Billy Steinberg, Martin Page ja Robert John "Mutt" Lange kanssa 1980-luvun puolivälissä. Vaikka yhtyeen jäsenet jatkoivat myös itse laulujen kirjoittamista, tulivat suurimmat hitit (kuten Alone, All I wanna do is make love to you ja These dreams) näiden hittinikkareiden kynästä.

Vuosikymmenen vaihtuessa kasarikiharat suoristuivat ja levykansien ja musiikkivideoiden synkät värit vaihtuivat kirkkaisiin. Wilsonin sisarukset halusivat jälleen tarttua sävellyskynään. Siinä missä vuonna 1990 julkaistun Brigade-albumin 13 kappaleesta vain neljä oli yhtyeen jäsenten säveltämiä, kolme vuotta myöhemmin tehdyllä albumilla itse sävellettyjä kappaleita oli jo yhdeksän. Wilsonin sisarukset halusivat lisäksi laajetaa tyyliskaalaansa aikuisrokista folkin suuntaan. Folk-sävyjä on kuultavissa muun muassa kappaleessa Back to Avalon jonka Wilsonit sävelsivät yhdessä brittibasisti Kit Hainin kanssa.
Raskaampi rock oli albumilla vähäisemmässä roolissa kuin yhtyeen aiemmilla levyillä. Black on black II kappaleen säveltämisessä Wilsoneita auttoi kanadalainen muusikko Lisa Dal Bello.
Kaksi edellistä kappaletta julkaistiin singlemuodossa, mutta ne eivät juuri levymyyntitilastoja hetkauttaneet. Levyn menestynein ja eniten 1980-luvun hittejä muistuttanut kappale Will you be there olikin tilaustyö Robert John "Mutt" Langelta. Hänen vetoavustaan huolimatta kappale ylsi vaivoin USA:n singlelistan top 40:een. Kappale, jonka soolon lauloin poikkeuksellisesti kitaristi Nancy Wilson, levytettiin myös espanjaksi.
Will you be there on albumin kappaleista ainoa, jonka ulkopuolinen säveltäjä teki varta vasten yhtyettä varten. Sen ja yhtyeen jäsenten sävellysten lisäksi albumilta löytyy pari mielenkiintoista cover-versiota. Singlenä julkaistiin alun perin Donna Summerin 11 vuotta aiemmin levyttämä Woman in me, mutta levyn covereista onnistunein on uusioversio Bob Dylanin neljä vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Ring them bells. Tällä levyllä kappale on muutettu duetoksi Ann Wilsonin ja Alice in Chains -yhtyeen laulusolistin Layne Stanleyn välillä. Kappale on myös esimerkki yhtyeen maanläheisemmästä folktyylistä.
Desire walks on -albumin jälkeen Wilsonin sisarusten tiet erkanivat ja kumpikin jatkoi uraansa omilla tahoillaan. Ann ja Nancy perustivat uuden Heartin vuosituhannen vaihduttua ja palasivat menestysuralle viimeistään albumin Red velvet car (2010) -myötä. Suomessa yhtye tunnetaan kuitenkin parhaiten 1980-90-luvun hiteistään. Suosittelen Desire walks on -albumia niille, jotka viettivät nuoruuttaan yhtyeen tunnetuimpien hittien tahdissa.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. kesäkuuta 2013

174. Marti Webb: Tell me on a sunday (1980)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Andrew Lloyd Webber tunnetaan  suurista musikaaleistaan Evita, Cats ja Phantom of the Opera. Sen sijaan meillä on jäänyt tuntemattomaksi hänen laulaja-näyttelijä Marti Webbille säveltämänsä yhden naisen minimusikaali Tell me on a sunday, joka kertoo nuoresta naisesta joka muuttaa Yhdysvaltoihin uuden elämän ja uuden rakkauden toivossa. Marti Webbin äänen lisäksi musikaalilevytyksen antina on joukko hienoja Webber-sävellyksiä, joita ei ole soitettu puhki radiossa ja teattereissa.

Andrew Lloyd Webber -kärpänen puraisi minua kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin kävin katsomassa musikaalin Jesus Christ Superstar. Tämän jälkeen tutustuin Webberin muihin musikaaleihin Evita, Cats ja Phantom of the Opera Tampereen kirjaston musiikkiosaston avustuksella. Innostus huipentui muutama vuosi myöhemmin Lontoonreissulla päästessäni katsomaan West Endin teatteriin musikaalin Starlight Express.

Tutustuessani näihin suuriin musikaalimenestyksiin kuulin ohimennen pari laulua vähemmän tunnetusta musikaalista Tell me on a sunday. Kappaleet jäivät mieleeni, ja lopulta ostin musikaalin levytyksen tuntematta sen muita kappaleita. Riski kannatti, sillä levy on erinomainen.

Brittiläinen laulaja ja näyttelijä Marti Webb tuli Andrew Lloyd Webberin tietoisuuteen kun Elaine Paigelle haettiin tuuraajaa Broadwayn Evita-produktioon. Webb osoittautui erinomaiseksi Eva Peróniksi. Webber oli niin vaikuttunut 35-vuotiaan näyttelijän lahjoista, että halusi säveltää kokonaisen musikaalin Webbiä ajatellen. Tuloksena oli Tell me on a sunday, yhdelle naislaulajalle sävelletty minimusikaali.
Tarina kertoo Yhdysvaltoihin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka etsii onnea suurien mahdollisuuksien mantereelta. Musikaali etenee monologin tapaan, eikä lavalla koko aikana esiinny kuin yksi ihminen. Sen ensimmäisesessä kappaleessa Take that look off your face nimettömäksi jäävä päähenkilö kuuntelee epäuskoisena ystäväänsä, joka väittää nähneensä päähenkilön rakastetun toisen naisen kanssa. Laulun alussa hän tyrmää epäilyt mutta kappaleen edetessä hän alkaa kuitenkin itsekin miettiä tapahtunutta ja epäillä, olisiko ystävän kertomus miehen petollisuudesta sittenkin totta.

Tästä alkaa sarja epäonnisia miessuhteita, kun Sinkkuelämää-sarjassa konsanaan. Monologi jatkuu keskusteluna uuden miesystävän, elokuvatuottaja Sheldon Bloomin kanssa. Suhde ei kuitenkaan kestä, sillä Bloom viettää enemmän aikaa studiolla ja seurapiireissä kuin naisystävänsä kanssa.
Ikuisena optimistina musikaalin tähti etenee suhteesta toiseen uskoen aina että tällä kertaa löytyy se oikea. Tapahtumia ja tunnelmia avaavat hyvin päähenkilön kirjeet äidilleen. Nämä lyhyet "kirjelaulut" ovat hyvä esimerkki sanoittaja Don Blackin nerokkuudesta saada paljon asiaa lyhyeen lauluun.
Suomessa musikaalin Tell me on sunday kappaleita ei juurikaan ole kuultu. Kappaleet ovat kuitenkin ehtaa Andrew Lloyd Webberiä, tarttuvia ja vastustamattoman melodisia, ja koska niitä ei ole hänen muiden musikaalihittiensä tapaan soitettu puhki radiossa, teatterissa, elokuvissa ja konserteissa, ne ovat säilyttäneet tuoreutensa. Näyttelijänä uransa tehnyt Webb on erinomainen tulkitsija ja hän saa tekstit kuullostamaan itsekoetulta.
Valitettavasti päähenkilön suhteet päättyvät yksi toisensa jälkeen, milloin miehen uskottomuuteen, liikaan kiireeseen tai päähenkilön epäröintiin. Musikaalin ydin löytyy sen nimikappaleesta Tell me on a sunday, jossa nainen yrittää löytää parhaan ja kivuttomimman tavan erota rakkaastaan. Kappale on jälleen erinomainen esimerkki Blackin upeasta tekstikynästä. Kysymyksessä on yksinkertaisesti kaunein erolaulu minkä tiedän.

En halua tietää kenen syy,
en sillä tiedolla mitään tee.
En halua riidellä päivin öin,
sinä lähdet, se sattuu jo tarpeeksi.
Älä hiivi salaa pois sanomatta sanaakaan.
Älä kännipäissäsi paiskaa ovea takanasi.
Niin en halua lopettaa,
tiedän miten haluan sinun jättävän hyvästit:
Mennään sirkukseen trapetsia katsomaan.
Kiltti, säästä jäähyväiset sunnuntaille.

Alkuperäinen Tell me on sunday esitettiin noin tunnin mittaisena televisioesityksenä jonka ainoana tähtenä oli Marti Webb. Myöhemmin Webb siirtyi esittämän musikaalia teatteriin, missä se muodosti Webberin Variations-balettiteoksen kanssa esityksen Song and Dance. Yhden naisen minimusikaalista ei ole tullut Webberin suurteosten kaltaista hittishowta, mutta sitä on esitetty menestyksekkäästi muun muassa Lontoossa ja Broadwaylla aina näihin päiviin saakka. Pääroolia ovat Marti Webbin lisäksi esittäneet mm. Lulu ja Sarah Brightman. Koskahan musikaali käännetään jonkin suomalaisnäyttelijän yhden naisen showta varten?

Itse pidän Marti Webbin alkuperäislevytystä musikaalin parhaana versiona. Monien Webber-musikaalien tavoin Tell me on a sunday toimii erinomaisesti myös vain levyltä kuunneltuna, Don Blackin tekstit vievät tarinaa eteenpäin ja ovat osaavat kertoa olennaisen lyhyessä ajassa. Juonessa pysyy kiinni vaikka ei näekään mitä lavalla tapahtuu.

Marti Webbin uran painopiste on edelleen teatterissa ja häntä voi nähdä yhä musikaaleissa ja näytelmissä. Webb on Tell me on sundayn jälkeen tehnyt myös muutaman soololevyn, mutta niiden menestys ei ole ollut kovin kummoinen, ainakaan Britannian rajojen ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

tiistai 11. kesäkuuta 2013

173. Dusty Springfield: White Heat (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
White Heat on todellinen outolintu Dusty Springfieldin katalogissa. 1970-luvulla pettymyksiä yksityiselämässään ja urallaan kohdannut Springfield yritti luoda nahkaansa tekemällä moderneja soundeja ja rytmejä hyödyntävän "nykyaikaisen" levyn. Yhdysvalloissa äänitetty albumi ei vielä kääntänyt Dustyn uraa nousuun, mutta se sisälsi muutaman erinomaisen kappaleen ja oli alkusoittoa Pet Shop Boysin orkestroimalle menestyksekkäälle come backille viisi vuotta myöhemmin.

Kun vuosituhannen alussa innostuin ostamaan Dusty Springfieldin albumituotantoa kokoelmiini, olivat odotukseni alimpana White heat -albumia kohtaan. Mitä uransa aallonpohjassa ollut Springfield olisi voinut saada aikaiseksi? Levyyn yhdistetyt termit New wave ja disco eivät olleet omiaan lisäämään odotuksiani. Yllätyksekseni levy on osoittautunut yhdeksi Springfieldin uran vahvimmista albumeista. Se ei ole tavanomainen Dusty Springfieldin hittialbumi, eikä sen kappaleita juurikaan löydy laulajan kokoelmilta. Sen sijaan se on tyyliltään laidasta laitaan hyppelevä sillisalaatti, jonka parhaat kappaleet kuittaavat komeasti sen heikoimmat hetket.

Hurjimmillaan albumin kylmät rytmit jyräävät laulun, laulajan ja samalla kuulijan jalkojensa alle. Parhaiten moderni tyyli, sävelmä ja Dustyn tulkinta ovat tasapainossa kappaleella Sooner or later. Kappale olisi ollut hyvää hittiainesta, ellei Springfield olisi niin voimakkaasti leimattu 1960-luvun jo kuihtuneeksi tähdeksi. Tulkinnallaan laulaja todistaa että tämä ei pidä paikkaansa.
Toinen onnistunut 1980 syntikkarytmien ja Dustyn edelleen tunnistettavan savuisen äänen synteesi on kappale Don't call it love. Kaikki levyn "nykyaikaiset" kappaleet eivät ole yhtä onnistuneita. Vaikka albumista pidänkin, joudun sitä aina kuunnellessani hyppäämään yli levyn räikeimmät sähköshokkikappaleet.
Vanhaa, 1960 luvun Dusty-tyyliä kuullaan White Heat -albumilla vain hetkittäisesti.  Runsaalla jousisovituksella kuorrutettu dramaattinen Time and time again palauttaa mieleen laulajan kunnian hetket parin vuosikymmenen takaa. Levytys on yksi Springfieldin uran jälkimmäisen puoliskon uljaimmista tuotannoista.
Edellämainittua kappaletta lukuunottamatta Springfield tuntui kääntäneen selkänsä menneisyydelleen yrittäen veljeillä uuden sukupolven muusikoiden ja yleisön kanssa. Levyn säveltäjälistalta löytyi uuden vuosikymmenen kaksi tähteä, Sting (joka oli mukana säveltämässä levyn rokkaavinta kappaletta I don't think we could ever be friends) sekä Elvis Costello, jonka kynästä syntyi levyn toinen vaikuttava balladi Losing you.
Levyn kiinnostavin ja samalla mykistävin kappale on albumin päättävä Soft Core, jossa 43 vuotias laulaja vain pianon säestyksellä kuvailee pieleen mennyttä ihmissudetta kuin Marlene Dietrich laulamassa Bertolt Brechtin runoa. Levytys syntyi vahingossa laulajan kävellessä studioon ja liittyessä säveltäjä Kevan Staplesin pianonsoittoon harjoitustilanteessa. Onnekas äänittäjä älysi laittaa nauhan pyörimään, ja tämä ainutlaatuinen hetki saatiin talteen yhdellä otolla. Äänitteen alun askeläänet kuuluvat diivalle itselleen hänen astellessa mikrofonin eteen.
White Heat oli rohkea veto laulajalta, jolta kuulijat edelleen odottivat Son of a preacher manin ja Some of your lovingin tapaisia perinteisiä 1960-luvun hittejä. Dusty Springfield, joka käytännössä oli tuottanut omat levynsä jo 1960-luvulla sai nyt ensimmäistä kertaa levyn kansiteksteissä nimensä viereen tuottajatittelin.

Tämä ei kuitenkaan auttanut, levy menestyi yhtä huonosti kuin edeltäjänsä, ja kotimaan levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta levyä lainkaan. Britanniassa levy saikin ensimmäisen julkaisunsa vasta vuonna 2002, kun albumi julkaistiin odotetusti ja ansaitusti remasteroituna cd:nä.

Springfield tuskin itsekään odotti näin kokeilevalle albumille suurta menestystä ja hän olikin valmis lopettamaan uransa, kun Pet Shop Boys pyysi yllättäen häntä laulamaan singlellään What have I done to deserve this, josta tuli yksi hänen uransa suurimmista hiteistä. Dusty Springfieldiä odottikin vielä yksi paluu parrasvaloihin ja musiikkiyleisön suosioon. Käsittelen Pet Shop Boysin kanssa yhteistyönä syntynyttä albumia Reputation blogissani myöhemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

172. The Springfields: Silver threads and golden needles/Island of dreams (single 1962)

Ennen menestyksekästä soolouraansa Dusty Springfield esiintyi The Springfields -yhtyeessä veljensä Tomin ja Mike Hurstin kanssa. Folk-pop-yhtyeen suurimpia menestyksiä oli heidän versionsa countryklassikosta Silver Threads and Golden needles, jossa yhdistyvät hienosti trion yhteensopivat äänet ja hulppea jousisovitus. Kappale oli yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa. Singlen b-puolelta löytyvä Island of Dreams oli vastaavasti yhtyeen suosituin kappale Britanniassa.

Aiemmin Lana Sisters -lauluyhtyeessä esiintynyt Mary O'Brien liittyi vuonna 1960 veljensä Dion O'Brienin johtamaan lauluyhtyeeseen. Yhtye, jonka kolmas jäsen oli Tim Field, vaihtoi nimekseen The Springfields ja O'Brienin sisarukset vaihtoivat nimensä Dusty ja Tom Springfieldiksi.

Folkia ja poppia yhdistänyt trio tuli pian suosituksi kotimaassaan Isossa Britanniassa ja he saivat jopa oman televisio-ohjelmansa. Yhtyeen musiikin selkärankana olivat Tomin sävellykset ja kolmen laulajan hienosti yhteen sointuvat lauluäänet. Tim Fieldin vaihduttua Mike Hurstiksi yhtyeen suosio kasvoi ja maine levisi Britannian ulkopuolelle, jopa Yhdysvaltoihin saakka. Amerikassa erityisen suosituksi nousi yhtyeen versio alunperin Wanda Jacksonin levyttämästä countryklassikosta Silver threads and golden needles.
Kolmikko muunsi hienosti amerikkalaisen countryn brittiläiseksi folkiksi. Laulajien äänet sointuivat yhteen kappaleessa erityisen hyvin, Dustyn helposti tunnistettavan äänen viedessä suurimman huomion. Levytykseen luotu jousisovitus oli niin ikään erinomainen, joten ei ihme että kappale sai huomiota myös Atlantin toisella puolella.

Britanniassa suosituimmaksi Springfields-kappaleeksi nousi Tom Springfieldin säveltämä Island of dreams. Sovitukseltaan hieman riisutummassa kappaleessa yhtyeen naislaulaja sai selkeästi suuremman roolin, Dusty laulaa kappaleessa käytännössä sooloa Tomin ja Miken laulaessa taustoja. Vuonna 1969 nämä kaksi kappaletta yhdistettiin samalle singlelle.
Kun The Springfields hajosi loppuvuodesta 1963 jatkoivat Tom Springfield ja Mike Hurst omia uriaan menestyksekkäinä lauluntekijöinä ja tuottajina. Dusty Springfield sen sijaan siirty soolouralleen nousseen yhdeksi maailman merkittävimmistä naislaulajista.

1960-luvun menestysvuosien jälkeen Dustyn ura joutui vaikeuksiin. 20 vuotta Silver threads and golden needles -singlen julkaisun jälkeen laulaja julkaisi albumin White Heat, jolla hän rohkeasti yritti uudistaa imagoaan ja musiikkiaan paremmin ajan vaatimuksia vastaavaksi. Tuloksena oli jälleen yksi kaupallinen epäonnistuminen, mutta sisällöltään levy on vieläkin yksi Dustyn mielenkiintoisimmista albumeista. Asiasta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 31. toukokuuta 2013

171. Kate Bush: The Red Shoes (1993)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kate Bushin ura musiikin ihmelapsena ja brittipopin outona lintuna tuntui päättyvän 15 vuotta ensilevyn jälkeen, kun hän seitsemännen albuminsa The Red Shoes jälkeen katosi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 12 vuodeksi. Taustoja uran keskeyttämiseen voi hakea tältä albumilta, jota kriitikot vieroksuivat ja laulaja itsekin väheksyi. Minun mielestäni albumi on kuitenkin yksi hänen parhaistaan. Levyn kruunaa Bushin hienoin saavutus, majesteetillisen kaunis Moments of pleasure.

Kun The Red Shoes -albumi ilmestyi, olin tuore ja kiihkeä Kate Bush -fani. Olin käyttänyt Bushia aiheena ylioppilasaineessani ja tehnyt hänestä radio-ohjelman viestinnänkurssin harjoitustyönä. Opiskelijaboksini televisiosta päivystin Music Televisionia odottaen uutta Kate Bush -materiaalia.

Ensimmäiset sävelet uudelta albumilta kuulin kuitenkin aivan toista, uutta ja ihmeellistä media käyttäen. Sain sähköpostiini latauslinkin, jonka kautta pystyisin kuulemaan uuden, ennenkuulemattoman Kate Bush -kappaleen. Pitkän, varmaan kolme varttia kestäneen latauksen jälkeen sain kuultavakseni kappaleen Moments of pleasure. Alla linkit remasteroituun Spotifyversioon, laulun ensiesitykseen ja lievästi sanottuna pyörryttävään musiikkivideoon, joka on ote Bushin ohjaamasta elokuvasta The Line, the cross and the curve.
Vaikka verkon yli ladatun tallenteen laatu vastasi lähinnä puhelinlinjaa, pystyin heti kuvittelemaan miten Wuthering Heights oli lumonnut britit 15 vuotta aiemmin. Kappaleen pitää kasassa Bushin aistikas pianosäestys. Säveltäjä Michael Kamenin jousisovitus kasvattaa kappaletta alun hauraudesta lopun kliimaksiin. Samaan aikaan hauraassa ja vahvassa laulusuorituksessaan Bush muistelee hiljattain kuolleita ystäviään, kollegoitaan ja työkavereitaan. Laulun tekstissä Bush lainaa äitiään, joka kuoli pian levyn julkaisun jälkeen. Minulle Moments of pleasure on edelleen Kate Bush hienoin levytys ja koskettavin laulu. Muu albumi ei aivan yllä tämän kappaleen kanssa samalle tasolle, vaikka hienoja kappaleita riittää.

Levynteon rinnalla Bush ohjasi samalla lyhytelokuvaa The line, the cross and the curve, jonka tarina sivuaa klassikkoelokuvaa Punaiset kengät, jossa tanssia huijataan laittamaan jalkansa kengät jotka eivät suostu lopettamaan tanssimista.  Levyn seitsemän ensimmäistä laulua kuullaan elokuvassa, joka myös toimii näiden laulujen musiikkivideona. Elokuvan teemalaulu The Red Shoes lainaa idean jos toisenkin irlantilaisesta musiikista.
Elokuvanteon ohella Bush kokeili myös uusia yhteistyökuvioita. Kappale Why should I love you oli tarkoitus tehdä yhteistyössä Princen kanssa. Loppujen lopuksi kuitenkin yhteistyö ei toiminut ja Bush pyyhki lähes kaikki Princen luomat elementit pois kappaleesta. Princen kädenjälki on kuitenkin kuultavissa etenkin laulun loppupuolella. Kappaleen taustalta löytyy myös Bushin aiemminkin käyttämä lauluyhtye Trio Bulgarka.
Toinen kuuluisa muusikko, joka osallistui The Red Shoes -albumin tekoon oli kitaristi Eric Clapton, jonka soolo on kuultavissa kappaleessa And so is love.
Kate Bush ei peittänyt sitä, että albumin teko oli hänelle raskasta aikaa. Äitinsä sairauden ja kuoleman lisäksi häntä koskettivat kitaristi Alan Murphyn kuolema ja ero pitkäaikaisesta poikaystävästä Del Palmerista. Palmer, jonka kanssa Bush oli seurustellut jo teinijoista lähtien, soitti edelleen Bushin albumilla bassoa, ja toimi sekä tämän albumin että vuonna 2005 julkaistun Aerial-albumin äänittäjänä. Eron tuskan Bush kanavoi albumin karuun päätöskappaleeseen You're the one, jossa laulaja käy läpi tuntojaan ennennäkemättömän henkilökohtaisella tavalla.
The Red Shoes -albumin ja sen rinnalla julkaistun elokuvan vastaanotto oli ristiriitainen. Kriitikot eivät nähneet tässä albumissa juurikaan sitä samaa kokeilevaa ja rajoja rikkovaa Bushia, johon he olivat ihastuneet Hounds of love -albumin yhteydessä. The line, the cross & the curve -elokuva lytättiin kaikilla rintamilla. Vaikka albumilta ei juuri löytynyt Running up that hillin tai Sensual worldin kaltaisia tarttuvia singlehittejä, levy meni hyvin kaupaksi nousten brittilistan kakkoseksi ja yltäen Yhdysvalloissa sijalle 28. Tämä oli Bushin siihen asti paras sijoitus Amerikassa. 

Kate Bush ei itsekään ollut tyytyväinen levyynsä. The Red Shoes -albumista alkoi 12 vuoden tauko, minkä aikana Bush meni naimisiin, tuli äidiksi ja keskittyi poikansa kasvattamiseen. Tauon päättyminen vuonna 2005 oli yhtä yllättävä kuin sen alkaminenkin. Bushin uudet albumit Aerial, Director's cut ja 50 words of snow ovat saaneet kriitikoiden ja ostajien suosion, mutta itse en löydä niiltä samaa hienoa laulunkirjoittajaa kuin aiemmilta levyiltä. Laulut soljuvat kauniisti korvasta sisään, mutta samalla myös toisesta korvasta ulos jättämättä kovinkaan merkittäviä muistijälkiä. Yksi Red Shoes -albumin suosikkiraidoistani Top of the city toimii toisin, se jättää miettimään ja herättää halun kuunnella uudelleen.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 24. toukokuuta 2013

170. Benny Anderssons orkester & Helen Sjöholm: Sommaren du fick/Story of a heart (single 2009)

Koko uuden vuosituhannen Benny Andersson on levyttänyt ja kiertänyt Ruotsin konserttipaikkoja oman orkesterinsa kanssa. Björn Ulvaeus on mukana orkesterin toiminnassa sanoittamalla yhtyeen levyjen laulut, joiden solistina toimii useimmiten Duvemåla-musikaalin ensimmäinen Kristina Helen Sjöholm. Lähimmäs vanhaa Abba-soundia Benny Anderssons Orkester on päässyt kappaleella Sommaren du fick, joka levytettiin myös englanninkielellä.

Abban jäsenistä Benny Andersson on ainoa, joka edelleen esiintyy ja levyttää aktiivisesti. Vuosituhannen alussa perustettu Benny Anderssons Orkester on julkaissut jo seitsemän albumia, ja yhtye kiertää joka kesä Ruotsin tanssilavoja ja konserttipaikkoja. Andersson yhdistää yhtyeen musiikissa vanhaa ja uutta iskelmää, ruotsalaista kansanmusiikkia ja ajoittain yhtyeen levyiltä on kuultavista myös selkeitä Abba-vaikutteita. Yhtyeen vakiohenkilöstoon kuuluu soittajien lisäksi laulajat, Kristina från Duvemålasta tähdeksi noussut Helen Sjöholm ja Chess-musikaalin miestähti, pitkän linjan ruotsalaislaulaja Tommy Körberg.

Vaikka yhtye esiintyy ruotsiksi, eikä ole juurikaan esiintynut kotimaansa ulkopuolella, on yhtyeen musiikkia yritetty viedä myös ulkomaille. Vuonna 2009 yhtyeen parhaat kappaleet äänitettiin uudelleen englanninkielisillä teksteillä ja julkaistiin kokoelmalevyllä muun muassa Isossa Britanniassa (nimellä Benny Andersson Band). Kokoelman yhteydessä julkaistiin single Story of a heart, joka soundeiltaan muistutti pitkästä aikaa vanhaa kunnon Abbaa. Tälläkin kertaa teksti oli Björn Ulvaeusin käsialaa.
Minulla ei ole tietoa Story of a heart singlen ja albumin menestyksestä Isossa Britanniassa, mutta en usko sen kovin paljoa listoja hätyytelleen. Asetelma oli jo valmiiksi epäreilu, Englantilaiset olivat Abban suurimpia ihailijoita, eikä korvikkeet (kuten aiemmin esitelleeni Josefin Nilsson tai Gemini) olleet koskaan kelvanneet briteille. Helen Sjöholm vakuutti jo 1990-luvulla esittäen viisi vuotta pääroolia Abbamiesten Kristina från Duvemala -musikaalissa. Muu maailma halusi kuitenkin Agnethan ja Fridan, vaikka kaikki tiesivät toiveen mahdottomaksi. 

Ruotsalaiset sen sijaan olivat olleet Helen Sjöholmin lumoissa jo Kristanan ajoista lähtien. Sjöholm oli ollut mukana Benny Anderssons orkesterin jokaisella levyllä ja hän teki vaikutuksen myös roolisuorituksellaan Niinkuin taivaassa -elokuvassa miehensä pahoinpitelemänä Gabriellana.

Story of a heart julkaistiin ruotsiksi nimellä Sommaren du fick.
Story of a heart/Sommaren du fick ei ole aivan parasta Benny Anderssonia, mutta pidän sitä silti erinomaisena muistutuksena siitä, että Andersson taitaa edelleen popkappaleiden kirjoittamisen.

Kymmenien hienojen Abba-hittien säveltäjä, työllään multimiljonääriksi rikastunut muusikko jatkaa edelleen uraansa tekemällä sitä mikä häntä huvittaa. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana hän on säveltänyt ruotsalaista pelimannimusiikkia oman orkesterinsa kanssa, julkaissut äänilevyllinen linnunlauluja, tuotannosta löytyvät myös vuoden 2013 Euroviisujen tunnushymni We write the story, Ruotsin kirkon virsikirjan virsi 717 Innan gryningen, oman Rival-hotellin henkilökunnan kanssa levytetty mainossingle 2nd best to none, Victorian ja Danielin häihin sävelletty juhlahymni Vilar glad i din famn ja viimeisenä tuotteena musikaali Hjälp sökes, jossa näyttelijöiden ja laulajien lisäksi lavalla nähdään koira, vuohia ja hevonen. Benny Andersson taitaa olla maailman onnellisin popmiljonääri.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

169. Ainbusk Singers: Älska Mej / Lassie / Gunatt (single 1990/1991)

Gotlantilainen folk/popyhtye Ainbusk Singers sai Glenmarkin sisarusten jälkeen ensimmäisenä kunnian toimia Benny Anderssonin instrumenttina. Yhtyeen 1990-luvun alkupuolella julkaisemat kaksi laulua antoivat Anderssonille vaihtelua musikaali- ja kansanmusiikkituotantojen lomassa. Näissä kahdessa laulussa yhdistyvät Anderssonin lempeä sävelkynä, yhtyeen jäsenen kirjoittamat koskettavat tekstit ja Anderssonin tuotanto, joka selvästikin oli siirtynyt 80-luvun mahtipontisuudesta uuden vuosikymmenen hienovaraisempaan ilmaisuun.

Abban lopetettua toimintansa lauluntekijä-tuottajaparin Benny Andersson & Björn Ulvaeus työnjako selkiytyi. Andersson otti suuremman vastuun säveltämisestä ja tuottamisesta ja Ulvaeus keskittyi lauluntekstien tekoon ja musikaaliprojektien ohjailuun. Tämä työnjako realisoitui ensimmäisenä Kristina från Duvemala -musikaaliprojektissa, joka täytti koko 1990-luvun alkupuoliskon.

Saadakseen vaihtelua ja mahdollisuuden tuottaa perinteistä popmusiikkia Andersson aloitti yhteistyön gotlantilaisen Ainbusk singers -lauluyhtyeen kanssa, ja edesauttoi sen nousemista suursuosioon Ruotsissa. Neljän laulajan muodostama yhtye julkaisi Anderssonin Mono music -levymerkillä ensimmäisen albuminsa, jonka Andersson myös tuotti. Andersson myös sävelsi ja tuotti yhtyeelle hitit Lassie ja Älska mej, joihin tekstin kirjoitti yhtyeen jäsen Marie Nilsson Lind.
Lassie ei juuri olisi voinut enempää erota Anderssonin edellisen pop-projektin, Karin & Anders Glenmarkin Gemini-yhtyeen tyylistä. Benny Andersson korvasi 1980-luvun pompöösit syntetisaattorisoundit akustisilla soittimilla. Ruotsinkielisen laulun tarkoituksena ei ollut valloittaa maailmaa vaan tehdä miellyttävää käyttömusiikkia Ruotsin markkinoille. Siinä koirasta ja pienen lapsen yksinäisyydestä kertova laulu myös onnistui. Lempeä kappale nousi Ruotsin listaykköseksi jouluksi 1990.

Lassieta seurasi kappale Älska mig, yksinkertainen pianolle (jota säveltäjä itse soitti), jousikvartetille ja huilulle sovitettu rakkauslaulu, joka niin ikään iski ruotsalaisten sieluun nousten hitiksi alkuvuodesta 1991. Herkkä balladi on Benny Anderssonin koko uran kauneimpia kappaleita, ja nelijäseninen lauluyhtye onnistuu tulkinnassa erinomaisesti. Tähän lauluun en kaipaa lainkaan Agnethaa tai Fridaa laulamaan.
Ainbusk Singersin ja Benny Anderssonin tiet erkanivat tämän kappaleen jälkeen. Kuin huutomerkkinä lauseen päätteeksi Benny Andersson ja Björn Ulvaeus sävelsivät ja tuottivat vielä yhtyeen laulajalle Josefin Nilssonille sooloalbumin Shapes (jonka esittelin blogini alkuvaiheessa), joka edelleen on onnistunein B&B-parin poptuotos Abban jälkeen.

Kaksi Benny Anderssonin säveltämää Ainbusk Singers -kappaletta julkaistiin samalla singlellä vuonna 1993. CD-singleltä löytyy lisäksi kappale Gunatt, jonka tekemiseen Benny Andersson ei osallistunut.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

torstai 23. toukokuuta 2013

168. Karin & Anders Glenmark: Gemini (1985)

Vaikka Abba julkaisi viimeisen levynsä loppuvuodesta 1982, eivät Benny Andersson ja Björn Ulvaeus täysin halunneet jättää popmusiikkia. Chess-musikaalin valmistumisen jälkeen B&B sävelsivät ja tuottivat kaksi albumia Glenmarkin sisarusparin muodostamalle Gemini-duolle. Ensimmäinen Gemini-albumi päivitti ABBA-soundin onnistuneesti 1980-luvulle, ja voidaan vain arvella kuinka hyvin se olisi menestynyt, jos Karin ja Anders Glenmarkin sijaan lauluosuuksista olisivat vastanneet Agnetha ja Anni-Frid. Se tarjoaa kuitenkin ikkunan siihen, miltä Abba olisi saattanut kuullostaa jos se olisi jatkanut toimintaansa.

Under attack -singlen jälkeen jäin odottamaan uutta Abba-levyä jota ei koskaan tullut. Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad tekivät toki soololevyjään, mutta Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen sävellysten ja tuotannon puuttuessa ne tarjosivat vain laihaa lohtua. Paremmin odotuksia täytti Anderssonin ja Ulvaeusin Chess-musikaalin levytys, jossa B&B-taika toimi täydellisesti.

Chess-albumin taustoja lauloivat Ruotsin kysytyimmät tausta- ja studiolaulajat, sisaruspari Karin & Anders Glenmark. Glenmarkien tiet olivat risteilleet Abban kanssa aiemminkin, he osallistuivat Glenmarks-perheyhtyeessä Ruotsin viisukarsintoihin samoina vuosina Abban kanssa, ja Anders oli soittanut kitaraa Abban varhaisilla levyillä (mm. Money, money, money -kappaleen kitarasoolo). Ennen Gemini-albumeja sisarukset olivat osallistuneet Ruotsin viisukarsintaan vuonna 1984 kappaleella Kall som is.

Chessin jälkeen Andersson ja Ulvaeus halusivat kokeilla jälleen popmusiikin tekemistä. Abba oli jo käytännössä hajonnut, joten uusi levy tehtiin Glenmarkien sisaruksille, jotka olivat tehneet vaikutuksen B&B:hen musikaalilevytystä ja -konsertteja tehtäessä.
Albumin aloittava Slowly sävellettiin alun perin Fridan soololevylle Shine, jonka kohokohtia tämä hienostunut balladi oli. Glenmarkeille sovitettu versio oli huomattavasti kokeilevampi ja rankempi sähkökitaroineen ja syntikkariffeineen. Kappale oli kuin koekeittiö, jossa Abba-herrat yrittivät päivittää 1970-luvun Abba-soundia uuden vuosikymmenen haasteisiin. Parhaiden Andersson/Ulvaeus-tuotteiden tapaan tästäkin levytyksestä löytyy joka kerralla jotain uusia puolia.

Levyn muu sisältö on tavanomaisempaa poppia. Levyn parhaita rakkauslauluja on Karin Glenmarkin tulkitsema Too much love is wasted joka julkaistiin 20 myöhemmin myös ruotsinkielisenä versiona uudelleen sovitettuna.
Vuosi 1985 olisi ollut osuva vuosi Abban paluulle. Chess-musikaalin ja soololevyjen jälkeen ei olisi ollut ihme vaikka intoa uuden Abba-levyn tekoon olisi löytynytkin. Onkin helppo ajatella Gemini-albumia sinä Abba-levynä joka olisi ilmestynyt, jos yhtye olisi halunnut vielä palata yhteen.

Albumin b-puolen aloittava hauras mutta silti tehokas Have Mercy olisi hyvin voinut olla 1980-luvun puolivälin uusi ABBA-hitti. Karin ja Anders Glenmark tulkitsevat upeasti sovitetun laulun lähes täydellisesti, mutta silti mietin miltä tämä olisi kuullostanut Agnethan ja Fridan duetoimana. Kappaleesta löytyy YouTubesta myös teknisesti surkea mutta silti koskettava akustinen versio, jonka Glenmarkit laulavat Benny Anderssonin pianosäestyksellä.
Geminin kaksi albumia julkaistiin myös Ruotsin ulkopuolella, mutta pohjoismaita lukuunottamatta menestys ei ollut kaksista. Ei vaikka albumilta löytyi uudelleen levytettynä Abban julkaisematta jäänyt Just like that -kappale. Vaikka Anders ja Karin Glenmark olivatkin laulun täysammattilaisia, kaipasi yleisö kuitenkin ABBAn alkuperäistä kokoonpanoa. Albumi ei kokonaisuutena myöskään yltänyt siihen tasaisen korkeaan laatuun, johon Abba-fanit olivat tottuneita. Levyn yhdeksästä kappaleesta vain kuusi oli Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin kynästä. Loput kappaleet sävelsi Anders Glenmark itse. Andersson ja Ulvaeus vastasivat kuitenkin levyn päätöskappaleesta Another you another me, johon tehtiin oikein musiikkivideokin.
Geminin ja B&B:n yhteistyö jatkui vielä toisen albumin verran. Albumi Geminism oli edeltäjäänsä tasalaatuisempi, mutta siitä puuttuivat Slowlyn ja Have mercyn tyyppiset huippukohdat. Maailmanmenestys jäi haaveeksi ja Glenmarkit jatkoivat uraa omilla tahoillaan. Anders Glenmark aloitti menestyksekkään soolouran kotimaassaan ja tuotti mm. Eva Dahlgrenin kahdeksan ensimmäistä levyä ja Fridan come-back albumin Djupa andetag. Karin jatkoi studiomuusikkona osallistuen myös Abba-miesten konsertti- ja levytysprojekteihin.

Geminin kaksi albumia on valitettavasti myyty loppuun ajat sitten, eikä levyjä löydy iTunesista eikä Spotifystakaan. Onneksi duon parhaat kappaleet sisältävä Gemini - Det bästä med Karin & Anders Glenmark on vielä saatavilla nettikaupoista. Duo levytti yhdessä joululevyn vuonna 2006 tosin ilman B&B:n osallistumista.

Geminin ensimmäinen albumi on hieno ajankuva siitä, mitä Andersson & Ulvaeus saivat aikaan 1980-luvulla. Kansanmusiikki- ja musikaaliprojektien ohessa Abba-miehet palasivat lyhyesti popin pariin 1990-luvun alussa tehden yhteistyötä gotlantilaisen Ainbusk singers-yhtyeen kanssa. Tästä kerron lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

167. Abba: Under attack/You owe me one (single 1982)

Abban hajoamisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 30 vuotta. Tämän "juhlan" kunniaksi kerron seuraavissa kirjoituksissani siitä, mihin Abban taru päättyi ja mitä sitten tapahtui. Yhtyeen viimeinen single julkaistiin vuodenvaihteessa 1982-1983, eikä sen myynti enää lähennellyt menestysvuosien lukuja. Kappale Under Attack on teknisesti pätevä ja viihdyttävä Abba-kappale, mutta sen jokainen tahti kielii väsymyksestä ja kyllästymisestä. Singlen b-puolella vanhaa kemiaa ei ole jäljellä nimeksikään.

The Visitors -albumin julkaisun (1981) jälkeen Abba yritti jatkaa vanhaan malliin. Pian kuitenkin yhtyeen jäsenet huomasivat, että asiat eivät olleet niinkuin ennen. Keväällä aloitetut äänityssessiot tuottivat vain kolme julkaisukelpoista raitaa, ja yhtye totesi yksimielisesti että työtä oli turha jatkaa. Abba laitettiin telakalle, ja yhtyeen jäsenet keskittyivät sooloprojekteihinsa.

Syksyllä 1982 yritettiin uudelleen paremmalla onnella. Uudet äänitetyt kappaleet olivat parempia ja yhteistyökin sujui melkein entiseen tapaan. Lopputuloksena oli kolme julkaisukelpoista raitaa, ja uuden albumin sijaan Abba päätti julkaista kokoelmalevyn ja kaksi singleä.  Ensimmäisenä julkaistiin single The day before you came/Cassandra ja kokoelmalevyn julkaisun jälkeen kappaleet Under Attack/You owe me one, joka jäi yhtyeen viimeiseksi uutta musiikkia sisältäneeksi singlejulkaisuksi.
Kun nämä kaksi singleä julkaistiin, 11-vuotias Abba-fani piti enemmän jälkimmäisestä. Surullisen rakkauslaulun sijaan Under attack kuullosti minusta enemmän siltä popahtavalta yhtyeeltä, jota olin neljä vuotta rakastanut. Benny Anderssonin syntikkariffiin perustuva kappale oli tarttuva ja täynnä, jälleen kerran, sovituksellisia yksityiskohtia joita kuulokkeet korvilla oli kiva bongata. Äänitteen ylestunnelma on kuitenkin kylmä ja sovitus perustuu turhan paljon syntetisaattoriin. Levy ei juuri listojen kärkipäivä kolkutellut. Nykyään pidän kappaletta ihan mainiona Abba-lauluna, mutta yhtyeen klassikkoihin se ei kuulu.

Singlen b-puolta pidän nykyään yhtenä Abban huonoimmista kappaleista. You owe me one on peräisin kevään 1982 epäonnistuneista sessioista, ja sen kuulee. Pikkunäppärillä ideoilla ja laulajien Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskogin äänien jälkikäsittelyllä yritetään turhaan peittää sitä, että sekä lauluntekijöiden että laulajien inspiraatio puuttui ja abbailu oli pelkkää pakkopullaa.
Single Under Attack/You Owe me one julkaistiin joissain maissa loppuvuodesta 1982, joissain maissa vuoden 1983 puolella. Jäin tämän jälkeen odottamaan uutta Abba-levyä jota ei koskaan tullut. Benny Andersson & Björn Ulvaeus eivät kuitenkaan lopettaneet popmusiikin tekoa. Musikaali- ja soololevyjen ohessa lauluntekijäparivaljakko teki vuosien varrella muutaman paluun popmusiikin maailmaan. Seuraavaksi esittelen kolme eri vuosikymmenillä tehtyä poplevyä, joissa Abban henki jatkoi elämää.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

tiistai 30. huhtikuuta 2013

166. Elvis Presley: From Elvis in Memphis (1969)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12).
Singer-ompelukonefirman sponsoroima televisiospesiaali palautti Elvis Presleyn takaisin hömppäfilmien näyttelijästä rock-musiikin kärkikaartiin syksyllä 1968. Menestyksen innoittamana Presley levytti ensimmäisen studioalbuminsa seitsemään vuoteen (jos soundtrack- ja gospel-albumeja ei lasketa) kotikaupunkinsa kuuluisassa American Sound Studiossa. Televisiokonsertin tapaan albumi From Elvis in Memphis todisti että rockin kuningas oli palannut ja paremmassa kunnossa kuin koskaan.

Elvis Presleyn albumituotanto on varovaisesti arvioiden hyvin epätasainen. Ennen  laulajan kuolemaa häneltä julkaistiin pelkästään Yhdysvalloissa lähes sata erilaista albumia. Studio-, soundtrack-, gospel-, kokoelma- ja live-albumien perinteiset rajat hämärtyivät, ja monet hänen levyistään olivat sekoitus noista kaikista. Uuden Elvis-fanin tutustuminen tähän levyjen suohon oli lievästi sanoen haastavaa. 

Levy-yhtiön RCA:n julkaisupolitiikka oli toisaalta ymmärrettävää. 1960- ja etenkin 1970-luvuilla Elvistä oli elokuva- ja konserttikiireiltään hyvin vaikea saada studioon ja silloinkin vain muutamaksi päiväksi. Toisin kuin monet tuon ajan suosikkilaulajat ja bändit, Presley ei käyttänyt energiaansa laadukkaiden albumikokonaisuuksien luomiseen. Hän äänitti mitä äänitti ja milloin äänitti ja RCA:n tehtäväksi jäi leipoa niistä levyjä markkinoille. Jos studioäänityksiä ei ollut tarpeeksi, levyjä täydennettiin konserttiraidoilla ja demoäänityksillä. Vuonna 1969 julkaistu From Elvis in Memphis -albumi oli loistava poikkeus säännöstä.
1960-luvun puolivälissä hömppäfilmeihin keskittynyt Presley alkoi olla musiikkipiireissä lähinnä vitsi. Vuonna 1968 kuvattu televisiokonsertti onnistui palauttamaan Elviksen uskottavuuden muusikkona, ja hän palasi levyttysstudioon uutta energiaa puhkuen. Paikaksi valittiin kotikaupunki Memphisin ylpeys American Sound Studio, joka oli niittänyt mainetta etenkin soul-levytyksistään. Tällä kertaa Presley halusi tehdä hyvän levyn ja levyttää vain sellaista musiikkia johon hän itse uskoi.

Ensimmäinen studiossa äänitetty kappale Long black limousine, synkkä kappale siitä kuinka maailmalle lähtenyt pikkukaupungin tyttö palaa kotiin toisin kuin oli suunnitellut, oli hyvä esimerkki Elviksen uudesta tyylistä joka kevyen viihdyttämisen sijaan haastoi kuulijansa. Aikuisempaa tyyliä edusti myös kappale True love travels on a gravel road.
Studion vakiotuottajan Chips Momanin johtamana ja studion oman bändin säestämänä syntyi sielukas ja edistyksellinen albumi, joka vakiinnutti Elviksen pop-musiikiin kärkinimenä ja kertoi kieltään myös hänen kypsymisenään artistina. Albumilta julkaistiin singlenä kappale In the ghetto, poikkeuksellisen kantaaottava kappale köyhyyden, rikollisuuden ja kuoleman noidankehästä. Laulu oli moneen vuoteen ensimmäinen top 10 listalle noussut Elvis Presley kappale.
Presley itse osallistui sessioihin aktiivisena artistina selvänä tavoitteenaan tehdä kerrankin laadukas albumi vastakohtana puolivillaisille soundtrack-albumeille. Nykymittapuiden mukaan hän kuitenkin vietti suhteellisen pienen määrän studiossa. 14 äänityspäivän aikana levytettiin kolmisenkymmentä kappaletta, joista parhaat kerättiin albumille From Elvis in Memphis ja sen niin ikään erinomaiselle seuraajalle Back in Memphis. Kaksi kultakimpaletta, Suspicious minds ja Kentucky rain säästettiin singleraidoiksi. Sessioiden ylijäämä-äänityksiä ei alunperin tarkoitettu levylle lainkaan, mutta RCA julkaisi niitä materiaalin puutteessa täyteraitoina 1970-luvun albumeilla.
Elviksen uusi innostuminen studiotyöskentelystä ei kestänyt kauaa. Presley oli vuosikymmenen vaihteessa suositumpi kuin koskaan ja kahdeksan seuraavan vuoden aikana Elvis esiintyi yli 1100 konsertissa. Ei siis ihme että, kuumimpien elokuvavuosiensa tapaan, Kuningasta ei juuri levytysstudiossa nähty.
Monet pitävät From Elvis in Memphis -albumia artistin parhaana albumina. Sen jälkeen albumien laatu kuitenkin laski dramaattisesti. Paria erinomaista, 1970-luvun alkupuoliskon albumia lukuunottamatta Presleyn 1970-luvun albumeja pidetään epäonnistuneina kokoelmina. Tuhoisa keikkaputki vaati veronsa elokuussa 1977, jolloin vasta 42-vuotias Presley kuoli sydänkohtaukseen.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 23. huhtikuuta 2013

165. Carole King: City streets (1989)

1970-luvulla menestyneimmät soololevynsä tehnyt Carole King teki onnistuneen paluun vuonna 1989. Vaikka levy on soundeiltaan selkeästi sähköistä 1980-lukua, on albumi parhaiden CK-perinteiden mukaisesti täynnä hienoja sävellyksiä ja koskettavia sanoituksia. Vaikka uran huipun miljoonamyynti olikin historiaa, osoitti King että hän edelleen oli varteenotettava lauluntekijä ja artisti.

Carole King oli yksi 1960-luvun menestyneimmistä popsäveltäjistä ja yksi 1970-luvun eniten myyneistä naislaulajista. Minun, kuten monen muunkin, suosion hän ansaitsi vuoden 1971 menestysalbumillaan Tapestry. Muut vuosien varrella ostamani Carole King -albumit ovat varmistaneet hänen paikkansa levyhyllyni parhaalla paikalla, eikä tämä asema ole ollut kertaakaan uhattuna. 

Ihailuni Kingiä kohtaan kasvoi entisestään luettuani hänen vuosi sitten ilmestyneen elämänkertansa. Jo 1950-luvulla uransa aloittanut lauluntekijä-laulaja osoittautui juuri niin lämminhenkiseksi, kaikkia ääri-ilmiöitä ja tuhoisaa elämäntyyliä karttavaksi järki-ihmiseksi kuin oli kuvitellutkin. Pelkkiä ruusunpunaisia unelmia ei toki hänenkään elämänsä ole ollut. Neljä hajonnutta avioliittoa ovat sisältäneet äitiyden ja rakkauden autuutta mutta myös läheisriippuvuutta, nyrkiniskuja ja suuria pettymyksiä. Ylä- ja alamäkien koulima, jo 70 ikävuotta ylittänyt legenda esiintyy edelleen, tänä vuonna Kingin ura täyttää jo 55 vuotta. Elämänkerran A Natural Woman äänikirjaversio (jonka laulaja itse myös lukee) istuu vakaasti muiden Kingin CD-levyjen vieressä.
Albumin City streets ilmestyessä King oli "vasta" 47 vuotias, ja uraa oli takana kolme vuosikymmentä. 1970-luvun menestysalbumien jälkeen levymyynti laski, ja parin epäonnistuneen levytyksen jälkeen King oli jättäytynyt sivuun musiikkibisneksestä. 7 vuoden levytystauon aikana hän tuki aktiivisesti demokraattisen puolueen vaalikampanjoita ja näytteli teatterissa. Näiden vuosien jälkeen King palasi studioon laukku täynnä uusia sävellyksiä ja uutta energiaa. Uudella levyllä esiintyi koskettimia soittavan laulajan lisäksi liuta tunnettuja artisteja Omar Hakimista Max Weinbergiin ja Branford Marsalisiin. Levyn aloittavalla nimikappaleella kitaraa soitti Eric Clapton, joka soittaa kitaraa myös kappaleessa Ain't that the way.
City Streets oli vasta toinen hyllyyni ostama Carole King -albumi. 18 vuotta aiemmin tehdyn Tapestry-albumin akustisuuden jälkeen vierastin hieman uuden levyn 80-lukulaista sähköistä soundimaalimaa syntetisaattoreineen ja sähköpianoineen, mutta hienot sävellykset auttoivat minua tottumaan toisenlaiseen King-albumiin. Sittemmin kokoelmiini ovat tiensä löytäneet hänen kaikki 18 sooloalbumiaan.
Levyn sävellykset olivat selvästi parasta Carole Kingiä 15 vuoteen. Tarttuvan City Streets -kappaleen rinnalla levyn parhaimmistoa on kodittomasta sydämestä kertova Homeless heart, jonka lempeys on suoraa jatkoa Tapestry-levyn balladeille.

Carole King aloitti menestyksekkään uransa laulunkirjoittajana yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa. Vaikka pariskunnan avioliitto päättyi jo 1960-luvun loppupuoliskolla, jatkoi pari laulujen säveltämistä aina 1990-luvulle saakka. City Streets -albumin kahdesta Goffin/King -laulusta jälkimmäinen myös päättää albumin. Lauluntekijäparin kemia toimii jälleen ilmiömäisesti, Gerry Goffinin syvälle käyvä teksti täydentää hienosti ex-vaimon mestarillista sävellystä. 
Vaikka City Streets sai hyvän vastaanoton, ei Carole Kingillä ollut enää paluuta 1970-luvun alkupuoliskon miljoonamyyntiin ja listahitteihin. Vaatimattomasta listamenestyksestään huolimatta albumi merkitsi Kingin paluuta esiintymislavoille, ja hän on 1990- ja 2000 -luvun ajan kerännyt täysiä katsomollisia baby boomer sukupolven lapsia, joiden elämän soundtrackia Carole King oli rakentamassa 1960-luvulla säveltämillään listahiteillä ja 70-luvun soololevyillään. Viimeisin Carole King -albumi on peräisin kahden vuoden takaa.

Vaikka en itse kuulu tuohon 40-50-luvuilla syntyneeseen sukupolveen, on Kingin musiikki varma tapa saada minut hyvälle mielelle. King on harvoja maailmantähtiä, jonka konserttiin olisin valmis matkustamaan ulkomaille asti. Valitettavasti Brooklynin kasvatti, nykyään maatilaa Idahossa asuttava juutalaisrouva ei juuri Euroopassa ole vieraillut. Unelmani Carole Kingin esiintymisestä Kirjurinluodolla kuitenkin elää...

Lue myös: 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 19. huhtikuuta 2013

164. Freddie Mercury & Montserrat Caballé: Barcelona (1988)

Kuuntele albumin 2013 versiota Spotifyssa.
Machoileva rokkikukko Freddie Mercury hämmästytti fanejaan ja sai levy-yhtiön repimään peliverkkarinsa ilmoittaessaan tekevänsä sooloalbumin yhdessä espanjalaisen oopperadiiva Montserrat Caballén kanssa. Kun levy levy-yhtiövaihdoksen jälkeen lopulta tehtiin eivät kriitikot oikein tienneet mitä siitä sanoa. Vuosien kuluessa ja eritoten Mercuryn kuoleman jälkeen albumia on alettu arvostaa, ja sitä pidetään hänen musiikkilajien rajoja rikkovana mestariteoksenaan. Levyn äänitysten aikoihin Queen-vokalisti sai tiedon HIV-diagnoosistaan ja tämä vaikutti laulujen teksteihin ja äänitteen yleistunnelmaan.

Queenin pitkän ja menestyksekkään uran tunteville on ehkä yllätys se kuinka lyhyt ja kuoppainen yhtyeen laulusolistin Freddie Mercuryn sooloura oli. Kahdesta sooloalbumistaan ensimmäisen Mercury teki niinkin myöhään kuin vuonna 1985. Minäkin suurena Queen-fanina ostin Mr Bad Guy -albumin innostuneena. Parin kuuntelun jälkeen levy unohtui hyllyn perälle ja jossain vaiheessa vein levyn divariin.

Myös muualla vastaanotto oli tyly. Vaikka Mercury itse oli tyytyväinen levyynsä, se oli kaupallinen katastrofi. Yleisen mielipiteen mukaan se oli tyylitajuisen poplevyn sijaan itsetyytyväisen artistin tympeä egotrippi. Toisin kuin Queen-levyjä tehtäessä Mercurylta puuttui nyt vastavoima, joka olisi pitänyt eri tyylien kanssa mesoneen supertähden aisoissa.  

Kaivattu vastavoima löytyi arvaamattomalta taholta. Mercury oli pitkään ihaillut oopperaa ja etenkin espanjalaista oopperalaulajaa Montserrat Caballéa. Espanjanvierailullaan tähti oli puolihuolimattomasti maininnut ihailevansa sopraanoa ja haluavansa levyttää tämän kanssa. Caballé tarttui tarjoukseen eikä Mercury voinut perääntyä. Parin tapaamisen jälkeen tähtien kemia toimi niin hyvin, että yhden singlen sijaan he päättivät tehdä yhdessä kokonaisen albumin.
Vuonna 1987 singlenä julkaistu Barcelona-kappale oli Mercuryn ja hänen tuottajakumppaninsa Mike Moranin tilaustyö Caballélle, joka halusi heidän levyttävän laulun hänen kotikaupungistaan. Aihevalinta oli osuva senkin vuoksi, että kaupunki oli juuri valittu vuoden 1992 olympiakaupungiksi. Mercuryn ja Caballén oli tarkoitus esittää kappale kisojen avajaisissa.

Jo ensimmäinen yhteistyön hedelmä osoitti, että vaikka laulutapa olikin toinen, ei Mercury jäänyt tulkinnassa kakkoseksi. Toinen esimerkkikappaleeni, Freddien suosikkimaata ylistävä La japonaise osoittaa kuinka tarkka ja taidokas Mercury oli laulajana. Mercuryn ja Moranin monivivahteinen sävelmä on jälleen huikean hieno synteesi oopperaa ja poppia ja se yhdisti myös taidokkaasti japanilaisia sävelkulkuja länsimaiseen musiikkiin.
Freddie Mercury suhtautui intohimoisesti Barcelona-projektiin ja Caballé, Moran ja levyn kolmas tuottaja, Queenin viimeiset levy tuottanut David Richards tukivat häntä omalla innostuksellaan ja ammattitaidollaan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita. Ensimmäisen soololevyn epäonnistumisesta varovainen CBS-levy-yhtiö sai hepulin kuullessaan Mercuryn levyttävän oopperalaulajan kanssa, ja "kenkää" saanut rokkikukko sai etsiä uuden levy-yhtiön albumilleen. Tämä ei hidastanut Mercury-Caballé-junaa, ja levylle tehtiin toinen toistaan hurjempia tyylikeitoksia. Levyn uljaimassa kappaleessa The Golden boy popin ja oopperan liemeen lisättiin aimo annos gospelmausteita. Vaikka alla nähtävällä musiikkivideolla aukoo suutaan täysiverinen gospelkuoro, levyn hengennostatuksesta vastasi oikeasti joukko Britannian kokeneimpia studiolaulajia.
Queen-solistin heittäytymistä Barcelona-albumien kappaleisiin voi vain ihailla. Taustalla oli kuitenkin vakavampia asioita. Freddie Mercury sai projektin alkumetreillä tiedon Aids-diagnoosistaan, ja Montserrat Caballé on haastatteluissa kertonut kuinka Mercury jo sairauden alkumetreillä halusi tehdä hyvää työtä ja laulaa niin hyvin kuin mahdollista niin kauan kuin hän siihen vielä pystyi. Onneksi Mercuryllä oli vielä kolme musiikkipitoista vuotta edessään.

Lähimpänä Queenin tyyliä on balladi How can I go on, joka on myös levyn kappaleista ainoa, johon Montserrat Caballén klassinen laulu sopii mielestäni huonosti. Laulun kirjoittanut Mercury verhoili tuskansa kauniisiin mutta karuihin tekstiriveihin.

On suola meren haihtunut pois
Seison sen rannalla kruunuani vailla
alastomana ja haavoilla.
Minua osoitat julmalla sormellasi.
Eikö kukaan usko minua, 
kuule huutoani ja ota minua hoitoonsa.

Miten tästä eteenpäin,
päivästä päivään.
Kuka antaa minulle voimaa kestää.
Missä olen turvassa, minne kuulun.
Tässä surun suuressa maailmassa.
Kappaleella How can I go soitti bassoa helposti tunnistettavaan tyyliinsä Queen-basisti John Deacon. Albumin muu instrumentaatio on lähes yksinomaan peräisin Mike Moranin soittamasta syntetisaattorista. Moranin sovitukset ovat niin taidokkaita, että ainakaan minä en kaipaa levylle oikeaa orkesteria.

Queenin haukkumiseen tottuneilla kriitikoilla oli vaikeuksia suhtautua Mercury/Caballé-yhteistyöhön. He eivät tietenkään voineet kehua tätä epäortodoksista tyylien sekamelskaa, mutta harva uskalsi myöskään avoimesti epäillä suuren oopperadiivan tyylitajua. Levyä kuvattiinkin sanoilla "outo", "haastava" ja "erilainen". Vasta Mercuryn kuoleman jälkeen levy on saanu ansaitsemansa hyväksynnän myös arvostelijoilta. Levyä pidetään nykyään Freddie Mercuryn lyhyen soolouran ehdottomana huippukohtana.

Vuonna 2012 albumista julkaistiin uusi verio, jossa levyn instrumentaaliosuudet levytettiin uudelleen sinfoniaorkesterille sovitettuna. Itse pidän kuitenikin enemmän albumin alkuperäisestä versiosta. Kummasta sinä pidät enemmän, esimerkkilinkit molempiin versioihin löytyvät yllä. Spotifysta löytyy valitettavasti vain uusi versio.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)