lauantai 7. marraskuuta 2015

224. The Mamas & the Papas: Deliver (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Mamas & the Papas yhtyeen lyhyt ura tuotti viisi albumia, joista neljä ensimmäistä olivat tyylitajuisia kokoelmia täynnä hiveleviä lauluharmonioita, John Phillipsin upeita melodioita ja hyvällä maulla valittuja ja sovitettuja coverkappaleita. Yhtyeen albumeista kolmas ei ollut tästä poikkeus. Levyn lauluista löytyi niin hersyvää itseironiaa ja haikeaa itsetutkiskelua yhtyeeltä, joka tiesi pian hajoavansa.

Lapsesta saakka kuoroissa laulaneena olen aina ollut heikkona virheettömälle stemmalaululle, ja se värittää myös levyhyllyäni. Electric Light Orchestra, the Beatles, Abba, The Beach Boys ja Queen ovat muutama esimerkki suosikkiyhtyeistäni, jotka ymmärsivät aistikkaasti sovitettujen lauluharmonioiden päälle. Siksi onkin mielestäni yllättävää, että yksi stemmalaulun mestareista, amerikkalainen the Mamas & the Papas löysi tiensä sydämeeni ja levyhyllyyni vasta muutama vuosi sitten.

Siinä missä esimerkiksi the Beach Boysin ja ELOn harmoniat koostuivat samankaltaisten äänten yhteissoinnista, the Mamas and the Papas -yhtyeen laulusoundin avain oli yhtyeen jäsenten äänten erilaisuus. Voimakasääniset Cass Elliot ja Dennis Doherty dominoivat yhtyeen laulujen soolo-osuuksia, mutta yhteislaulussa John ja Michelle Phillipsin hennomat äänet toivat niihin toivottavaa kontrastia ja pakottivat kovaääniset kollegansa hallitsemaan ja hillitsemään auditiivista egoaan. Tämä on erinomaisesti havaittavissa albumin The Mamas & the Papas Deliver aloituskappaleessa, jonka soolon poikkeuksellisesti lauloi Michelle Phillips.
Phillipsin valinta laulun solistiksi osoittaa yhtyeen nerokkuuden. Vaikka Michelle Phillipsin soolo kappaleessa on haavoittuva ja heiveröinen kuin haavanlehti, se sopii tähän lauluun erinomaisesti. Yhteislauluosuus osoittaa, että vaikka Phillips ja Cass ovat laulajina täysin eri planeetalta kuin heidän yhtyetoverinsa, nelikon äänet täydentävät toisiaan erinomaisesti. 

Vuosi 1966 oli ollut yhtyeelle vauhdikas mutta samalla vaikea. Saman vuoden aikana yhtye oli julkaissut kaksi erinomaista albumia (jotka esittelin numeroilla 96 ja 149), Michelle Phillips oli erotettu yhtyeestä petettyään Johnia yhtyetoveri Dennisin kanssa (joka aiemmin oli seurustellut Cass Elliotin kanssa), ja myöhemmin samana vuonna Michelle palasi yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi. Alunperin kahdesta pariskunnasta koostunut yhtye ei koskaan toipunut tästä neliödraamasta, ja yhtyeen omien sanojen mukaan lähtölaskenta alkoi jo ensimmäisen albumin julkaisun aikoihin.

Kolmannella levyllä tämä ristiriita ei kuitenkaan näkynyt. Phillipsin pariskunnan yhdessä kirjoittama Creeque Alley kertoo humoristisesti yhtyeen syntyhistorian. Laulun tunnetuin, Elliot "Mama" Cassin ylipainoon suoraan viittaava lause "No-one's getting fat except Mama Cass" otettiin mukaan Cassin suostumuksella. Tekstissä viitataan myös Lovin spoonful -yhtyeen Zal Yanovskyyn ja John Sebastianiin, Byrdsin kitaristi Roger McQuinniin ja Eve of Gestruction -kappaleesta tunnettu Barry MacGuireen, joilla kaikilla oli roolinsa yhtyeen syntyhistoriassa.
Hyvällä huumorintajulla ja upealla äänellä varustettu Cass Elliot oli yhtyeen tähti. Muiden yhtyeen albumien tapaan tälläkin levyllä on yksi Cassin soolona esittämä viihdeklassikko. The Boys from Syracuse -musikaalista poimittu Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin kappale Sing for your supper sopi jälleen Cassin tyyliin ja ääneen erinomaiasesti. 
Vaikka Rodgers/Hart-klassikot olivat the Mamas & the Papas -yhtyeen suosikkimateriaalia, tulivat yhtyeen tärkeimmät kappaleet John Phillipsin kynästä. Tämän levyn ja ehkä yhtyeen koko tuotannon vaikuttavin kappale on Look through my window, jossa Phillipsin melodia sovituksineen ja jäsenten yhteislaulu muodostavat haikean kauniin kokonaisuuden. Laulun tekstissä Philips tuntuu surevan jo etukäteen sekä yhtyeen että avioliittonsa kajastavaa hajoamista.
The Mamas & the Papas Deliver -albumi oli yhtyeen aiempien levyjen tapaan epäyhtenäinen ja laadultaan vaihteleva albumi, mutta kokonaisuus ei onneksi ollut pelkästään singlehittien varassa. Yhtyeen menestys siis jatkui, vaikka sisäinen kuohunta teki yhteistyöstä vaikeaa. Yhtye sai vielä aikaiseksi yhden menestysalbumin (joka mielikuvituksettomasti sai nimen The Papas & the Mamas), mutta sen jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille soolourilleen. 

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 31. lokakuuta 2015

223. Queen: Hot space (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat. 
Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 16. elokuuta 2015

222. Queen + Paul Rodgers: The Cosmos Rocks (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Queenin tarina ei päättynyt Freddie Mercuryn kuolemaan. Brian May ja Roger Taylor halusivat yhä esiintyä ja he pyysivät yhtyeen kolmanneksi jäseneksi Paul Rodgersin. Nimellä Queen + Paul Rodgers yhtye kiersi maailmaa vuosina 2005-2006. Uudella solistilla varustettu Queen otettiin vastaan hieman kurttuotsaisesti. Lavoilla Paul Rodgersia siedettiin, mutta kun yhtye julkaisi studioalbumin Cosmos Rocks oli vastaanotto jäätävä. Minusta kriitikoiden ja yleisön lyttäämällä albumilla on kuitenkin hetkensä.

Legendaarisen laulusolistin kuolema tappaa yleensä myös yhtyeen. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että The Doors jatkoi toimintaansa ja julkaisi peräti kolme albumia Jim Morrisonin kuoleman jälkeen? Queen oli samassa tilanteessa Freddie Mercuryn kuoltua syksyllä 1991. Jälkeenjääneistä äänityksistä John Deacon, Brian May ja Roger Taylor saivat leivottua kelvollisen (mutta mauttomasti nimetyn) Made in Heaven (1994) -albumin, mutta sen jälkeen yhtyeelle ei ollut näkyvissä tulevaisuutta. Singlen No-one but you (1997) jälkeen basisti John Deacon veti omat johtopäätöksensä ja vetäytyi täysin julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halusivat kuitenkin jatkaa. Queen+:ksi nimetty yhtye esiintyi eri laulusolistien kanssa, plussan perässä on vuosien varrella nähty muun muassa George Michaelin ja Adam Lambertin nimet.

Varteenotettavin yhteistyö Queen+:lla on ollut kuitenkin Paul Rodgersin kanssa.
Aiemmin mm. Bad Company -yhtyeessä esiintynyt Paul Rodgers oli ihanteellinen yhtyekumppani May:lle ja Taylorille. Monipuolisena muusikkona hän pystyi lavalla hoitamaan laulajan lisäksi basistin ja kitaristin tehtäviä. Q+PR:n vuosien 2005-2006 maailmankiertue oli Queenin suurin operaatio sitten alkuperäisen yhtyeen Magic-kiertueen vuonna 1986. Vaikka Rodgers ei pystynyt (eikä pyrkinytkään) korvaamaan Mercurya, otettiin yhtye vastaan varovaisen innostuneesti. Samaa ei voi sanoa studioalbumista, jonka Q+PR julkaisi pari vuotta myöhemmin.
Brian Mayn ja Roger Taylorin motiiveja ei käy kiistäminen. Paul Rodgersin kanssa tehty kiertue ja albumi Cosmos Rocks osoittaa, että he olivat edelleen taitavia muusikoita ja olisi ollut epäoikeudenmukaista kieltää heitä tekemästä mitä he parhaiten osaavat. Levyn kappaleet osoittavat lisäksi, että Mercuryn kuolema ei vienyt heiltä taitoa kirjoittaa tarttuvia pop-teoksia.

Paul Rodgers oli erinomainen laulaja. Vaikka esimerkiksi edellä esitellyt kappaleet ovat hyvin queen-vaikutteisia, ei Rodgers yrittänyt toistaa Mercuryn maneereja vaan teki laulut omalla tavallaan. Uusi albumi antoi Maylle ja Taylorille mahdollisuuden tehdä myös täysin erilaista musiikkia kuin mitä Queenin levyllä kuultiin. Blues-sävyinen Voodoo on tästä erinomainen esimerkki.
Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi Cosmos rocks sai jäätävän vastaanoton. Yleisö ei ollut valmis Queenin toiseen tulemiseen ilman haudasta kaivettua laulusolistiaan, eikä kriitikotkaan voineet olla vertaamatta albumia Queenin huippukauden tuotoksiin. Samalla yleisö ja kriitikot sulkivat korvansa levyn parhailta hetkiltä.
Levyn suurin ongelma ei ollut sen musiikissa vaan kannen vasemmassa yläkulmassa. Oli typerää kutsua Queeniksi (plussan kanssa tai ilman) yhtyettä, jossa oli jäljellä vain kaksi sen alkuperäistä jäsentä. Mercuryn ainutlaatuisen äänen lisäksi levyltä puuttuivat John Deaconin niin ikään helposti tunnistettavat bassokuviot ja molempien sävellykset. Vertailu entiseen oli itsestään selvä kohtalo levylle, jota yritettiin myydä vanhan legendan nimellä. Korrektimpi nimitys yhtyeelle olisi ollut Queen miinus.
Mutta jos levy olisi julkaistu jollain muulla nimellä (yhtyeestä käytetty lyhenne Q+PR ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto), olisi yleisö ehkä huomannut että vaikka levy ei olekaan parasta Queenia, se on itse asiassa varsin hyvä. Mayn kitara soi entiseen tapaan ja Taylor on paikallaan rumpusetin takana. Kolmikon ainoaksi yhteiseksi studiotyöksi jäänyt albumi on sisällöltään epätasainen, etenkin levyn rock-kappaleet ovat mielestäni aika väkinäisiä. Parhaimmillaan Rodgersin, Mayn ja Taylorin yhteistyö on kuitenkin popahtavammissa kappaleissa sekä kauniissa balladeissa, jotka eivät häpeä Queenin kappaleiden rinnalla lainkaan. Toisaalta monet kriitikot pitivät rock-revittelyjä levyn ainoana siedättävänä sisältönä. Minä olen eri mieltä.
Kolmikon yhteistyö päättyi pian Cosmos Rocks -albumin jälkeen. Rodgersin mukaan yhteistyö oli alun perinkin tarkoitettukin väliaikaiseksi. Kunnianhimoisesti tehdyn levyn täysi lyttäys ostavan yleisön ja kriitikoiden taholta tuskin vaikeutti tuota päätöstä.

Cosmos Rocks on näin jäänyt kuriositeetiksi Queenin levykatalogissa. Kun Queen ilmoitti yhtyeen vinyylilevyjen uudelleenjulkaisusta kesällä 2015, ei Cosmos Rocks -albumi ollut mukana. Ilmeisesti yhtye ei itsekään pidä May-Taylor-Rodgers-trioa Queenin seuraajana vaan omana yhtyeenään jolla on vain samankaltainen nimi.

Ja sitä se onkin. Kysymyksessä ei ollut se vuodesta 1970 vuoteen 1991 ihastuttanut ja vihastuttanut megayhtye vaan kolmen eläkeikää lähestyvän rockmuusikon yhteisprojekti. Sen musiikissa toki oli paljon kaikuja menneisyydestä mutta se kuitenkin kieltäytyi takertumasta vanhoihin kaavoihin. Jos Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers olisivat hyväksyneet tämän, olisi ehkä suuri yleisökin ottanut heidän levynsä vastaan suosiollisemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)