torstai 31. joulukuuta 2015

226. Edith Piaf: Qu'as-tu fait John? (1947)

Joulukuussa juhlittiin Edith Piafin 100-vuotispäivää. Juhlan kunniaksi esittelen pari Piafin kappaletta, jotka ovat meillä jääneet tuntemattomaksi pääasiassa sen vuoksi, että ne eivät aukea kuulijalle ilman ranskankielisen tekstin ymmärtämistä. Ensimmäiseksi Piaf ja lauluntekijä Michel Emer kertovat synkän tarinan Yhdysvaltain kuumasta Etelästä, ajalta jolloin toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sain joululahjaksi Edith Piafin menestysvuosien katalogista vastaavan Warner Musicin kokoaman juhlaboksin. Tyylikkääseen ja suurikokoiseen kansioon oli koottu Piafin sodanjälkeisen uran koko tuotanto (kymmentä Decca-levy-yhtiölle tehtyä levytystä lukuunottamatta), kymmenen cd:llistä studioäänitteitä ja toinen mokoma konserttitallenteita. Boksin arvoa kohottivat lisäksi 10-tuumainen vinyylialbumi ja kolmiulotteiset pop-up-kuvat Piafin uran varrelta. Levykä kuunnellessani kiinnitin huomioni useaan kappaleeseen, jotka toki olin kuullut aiemminkin mutta jotka vasta nyt saivat minut ymmärtämään niiden merkityksen.

Yksi näistä kappaleista on vuonna 1947 levytetty Qu'as-tu fait John? Dramaattisen rakkauslaulun sijaan laulu oli kertomus joka Ranskan sijaan sijoittui vuosisadan vaihteen Yhdysvaltoihin. Siellä mustien oikeusturva oli olematon, ja pienestäkin epäilystä tummaihoisen elämä saattoi päättyä lyhtypylvääseen (samaa lynkkausteemaa sivusin jo Annie Lennoxin Nostalgia-albumin arvostelussa). Laulun kirjoitti Piafille yksi hänen suosikkilauluntekijöistään, Ranskanjuutalainen Michel Emer, joka aiemmin oli säveltänut hänelle monta hittiä (mm. aiemmin esittelemäni kappaleen L'accordéoniste).

Laulussa puuvillapelloilla työskentelevää Johnia syytetään valkoisen naisen raiskaamisesta. Paikallinen sheriffi katsoo tumput suorina viattoman pojan lynkkaamista. Kun miestä syyttäneen naisen omantunto alkaa kolkuttaa, ei sheriffi tee elettäkään virheen korjaamiseksi.
Tässä tarkempi käännös, jonka olen tehnyt alkutekstin ja siitä netistä löytyneen englanninkielisen käännöksen perusteella:

Lousianan sydämessä 
polttavan auringon alla
John ahkeroi Savannahin 
suurella puuvillapellolla.
Suurten hikipisaroiden alla
hän työnsä väsyneenä lopettaa, 
kun väkijoukko vihainen juoksee tärisevän John-paran luo.
Margaret osoittaa häntä syyttävällä sormellaan:
"Tuo kävi minuun käsiksi!"

 Mitä teit, John, mitä teit?
Kävitkö käsiksi valkoiseen naiseen?
Mitä teit, John, mitä teit?
Joitko liikaa sunnuntaina,
aivan känniin huppeliin?
Mitä teit, John, mitä teit?

 John viedään kylään,
toimistoon sheriffin.
Valkoinen joukko raivoissaan
vaati nopeaa tuomiota.
"Pannaan roisto roikkumaan,
oppikoon hän siitä olemaan". 
John sätkii oksan päässä,
kunnes lopulta hiljenee.
Miehet ja naiset valkoiset
menevät kotiin nukkumaan.

 Mitä teit, John, mitä teit?
Ei saa koskea valkoiseen naiseen.
Mitä teit, John, mitä teit?
Loppusi näit oksan päässä!
Sinut hirtettiin, niinkuin oikein on.
Mitä teit, John, mitä teit?

 Nukkuva talo herää kovaan kolinaan.
Katuva Margaret ovea tuskissaan koputtaa.
Sheriffi herää, kysyy mitä nyt?
"Minä se neekeriä himoitsin, minä olen syyllinen. 
Minä häneen kosketin, mutta hän ei suostunut."
Vihainen sheriffi hänelle tiuskaisee:
"Mitä tuollaisia taruja mustan miehen tähden! 
Mene, anna olla. Hyvää yötä, Margaret, hyvää yötä vaan."

 Mitä teit, John, mitä teit?
Torjuitko valkoisen naisen?
Mitä teit, Jon, mitä teit?
Silti jouduit hirteen.
Tuuli vastaa hymyillen: "Nyt on hän onnellinen. 
Taivaassa ilon sai hän luona hyvän Jumalan".



Kiihkeä sovitus ja Piafin tulkinta tukevat kertomusta erinomaisesti, Kuulijan on helppo kuvitella mielessään Etelän kuumuus, väkijoukon sokea raivo ja Johnin pelko epäoikeudenmukaisuuden edessä. Ilman tekstin ymmärtämistä kappale jää täysin irralliseksi, eikä sitä juurikaan ranskankieltä ymmärtävien Piaf-fanien piirin ulkopuolella tunneta.

Edith Piaf esitti kappaletta ahkerasti konserteissaan 1940-luvun loppupuolella ja kappale äänitettiin jo vuonna 1947. Sitä ei kuitenkaan julkaistu kuin osana levyllä ollutta sikermää. Ensimmäisen kerran äänite julkaistiin kokonaisuudessaan vasta vuonna 1973.
Englanninkieliset käännökset lähes kaikista Edith Piafin kappaleista löytyvät internetistä (esimerkiksi sivulta http://lyricstranslate.com/en/edith-piaf-lyrics.html), joten kielitaidon puutteen ei tarvitse olla esteenä maailman suosituimman ranskalaisen laulajan musiikista nauttimiseen.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

225. Annie Lennox: Nostalgia (2014)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Artisti voi vanheta monella tavalla. Hän voi takertua nuoruuteen tai ottaa kaikki irti iän tuomasta elämänkokemuksesta ja arvovallasta. Näin on jokaisella soololevyllään tehnyt Eurythmicsin-yhtyeen suursuosuosiosta ja sitä seuranneesta menestyksekkäästä soolourasta nauttinut Annie Lennox. 60-vuotissynttäreitään hän juhli vuosi sitten julkaisemalla albumillisen soul-, blues- ja jazz-klassikoita. Lennoxin pettämätön tyylitaju kattaa levyn jokaisen kappaleen aina silmiä hivelevään kansikuvaan asti.

Harvaa uutta levyä olen odottanut tällä vuosituhannella kuin Annie Lennoxin albumia Nostalgia. Eurythmics-uran jälkeen tehdyt viisi erinomaista sooloalbumia olivat jo kertoneet tarinaa hienosta muusikosta, joka jokaisella albumillaan halusi kertoa asioista, jotka olivat tärkeitä hänelle juuri sillä hetkellä. Diva (1992) oli vielä varsin nuoren solistin vakuuttava itsenäisyyden osoitus Eurythmics-vuosien jälkeen, Bare (2003) oli keski-ikäisen naisen hätähuuto henkilökohtaisten ongelmien keskellä ja Songs of mass destruction (2007) Lennoxin kannanotto naisen asemaan ja maailman tilanteeseen yleensä. Olin oppinut että jokainen Lennoxin soololevy oli odottamisen arvoinen tapaus.

 Nyt Lennox kaivautui edellisen vuosisadan alkupuoliskon amerikkalaiseen lauluaarteistoon. 
Hoagy Carmichaelin Memphis in June (jonka aikaisemmin oli levyttänyt muiden muassa Nina Simone) aloittaa albumin tunnelmallisesti. Lennox kertoo levyn kommenteissa että häntä on erityisesti kiehtonut sanoittaja Paul Francis Websterin tapa kuorruttaa tavallisia asioita häpeämättömän koreilivilla lisämääreillä tyyliin "Everythings so peacefully dandy". 

Itse en ehkä kiinnittänyt niin paljoa huomiota tekstiin, mutta vaikka Annie kuullostaa modernilta itseltään, hän rakentaa kappaleessa kauniin sillan entisaikojen glamouriin. Tämä glamour saa sopivasti säröä albumin ensimmäisellä singlelohkaisulla, jossa Lennox tekee selvää Screamin' Jay Hawkinsin omalaatuisesta rakkauslaulusta I put a spell on you. Vaikka Lennox ei pyrikään esityksessään imitoimaan Hawkinsin raakkumista, hän antaa kaiken omasta ääniarsenaalistaan tähän upeaan esitykseen. 
Vanhojen laulujen lisäksi Lennox kunnioittaa levyllä viime vuosisadan merkittäviä amerikkalaisia laulajia. Jazzlegenda Billie Holiday saa levyllä huomiota kahden kappaleen verran. Niistä toinen on hieno God bless the child, jonka lähtökohtana oli hänen äitinsä siteeraama raamatunlause heidän riidellessään menestyksestä nauttimaan päässeen Hollidayn ansaitsemista rahoista.
Nostalgian toinen Billie Holiday -cover on synkkä Strange fruit, joka kertoo lähes inhorealistisin vertauskuvin Yhdysvaltain etelävaltioita vuosisadan alussa kuohuttaneesta lynkkausaallosta, jossa mustia hirtettiin puihin ja lyhtypylväisiin. Rankan tekstinsä vuoksi suuri Columbia levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta kappaletta. Itsenäisen pienen levy-yhtiön julkaisemana kappaleesta tuli Holidayn uran menestynein levy. Ihmisoikeusasioita uransa aikana edistäneen Annie Lennoxin tulkinta kappaleesta on upea.
Löytyy albumin nostalgisesta aarteistosta tavallisia rakkauslaulujakin. Itseäni kosketti levyä kuunnellessa eniten Annien versio mm. Jo Staffordin listaykköseksi laulamasta 50-luvun hitistä You belong to me. Big band -sovituksella alun perin julkaistu kappale saa Nostalgialla herkän piano ja jousitaustan.
Upean musiikin lisäksi en voi kuin ihailla sitä tyylitajua, jolla koko paketti on laitettu kokoon. Vähäisin elementti tästä ei ole levyn kansi, joka jälleen kerran saa kaipaamaan vanhaan kunnon vinyylikauteen, jolloin kuvaa sai ihailla 30x30 cm pahvikotelon kannesta. Synkistä väreistään huolimatta kuva on rauhoittava ja lämmin. Pitkän uran tehnyt Lennox ei yritäkään piilotella ikäänsä, hän antaa ryppyjen näkyä, eikä yritä viedä huomiota värikkäillä vaatteilla tai yliampuvilla meikeillä. Valokuva yksinkertaisesti mustaan pukeutuneesta Annie Lennoxista on kaunein, mitä kuusikymppisesä laulajasta on koskaan otettu.

Kantta katsellessa ja levyä kuunnellessa on helppo uppoutua nostalgiaan ja matkustaa ajassa 50-70 vuotta taaksepäin. 42 minuutin mittaisena levy on vain hitusen liian lyhyt. Tekisitkö, Annie, toisen minun mielikseni?

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 7. marraskuuta 2015

224. The Mamas & the Papas: Deliver (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Mamas & the Papas yhtyeen lyhyt ura tuotti viisi albumia, joista neljä ensimmäistä olivat tyylitajuisia kokoelmia täynnä hiveleviä lauluharmonioita, John Phillipsin upeita melodioita ja hyvällä maulla valittuja ja sovitettuja coverkappaleita. Yhtyeen albumeista kolmas ei ollut tästä poikkeus. Levyn lauluista löytyi niin hersyvää itseironiaa ja haikeaa itsetutkiskelua yhtyeeltä, joka tiesi pian hajoavansa.

Lapsesta saakka kuoroissa laulaneena olen aina ollut heikkona virheettömälle stemmalaululle, ja se värittää myös levyhyllyäni. Electric Light Orchestra, the Beatles, Abba, The Beach Boys ja Queen ovat muutama esimerkki suosikkiyhtyeistäni, jotka ymmärsivät aistikkaasti sovitettujen lauluharmonioiden päälle. Siksi onkin mielestäni yllättävää, että yksi stemmalaulun mestareista, amerikkalainen the Mamas & the Papas löysi tiensä sydämeeni ja levyhyllyyni vasta muutama vuosi sitten.

Siinä missä esimerkiksi the Beach Boysin ja ELOn harmoniat koostuivat samankaltaisten äänten yhteissoinnista, the Mamas and the Papas -yhtyeen laulusoundin avain oli yhtyeen jäsenten äänten erilaisuus. Voimakasääniset Cass Elliot ja Dennis Doherty dominoivat yhtyeen laulujen soolo-osuuksia, mutta yhteislaulussa John ja Michelle Phillipsin hennomat äänet toivat niihin toivottavaa kontrastia ja pakottivat kovaääniset kollegansa hallitsemaan ja hillitsemään auditiivista egoaan. Tämä on erinomaisesti havaittavissa albumin The Mamas & the Papas Deliver aloituskappaleessa, jonka soolon poikkeuksellisesti lauloi Michelle Phillips.
Phillipsin valinta laulun solistiksi osoittaa yhtyeen nerokkuuden. Vaikka Michelle Phillipsin soolo kappaleessa on haavoittuva ja heiveröinen kuin haavanlehti, se sopii tähän lauluun erinomaisesti. Yhteislauluosuus osoittaa, että vaikka Phillips ja Cass ovat laulajina täysin eri planeetalta kuin heidän yhtyetoverinsa, nelikon äänet täydentävät toisiaan erinomaisesti. 

Vuosi 1966 oli ollut yhtyeelle vauhdikas mutta samalla vaikea. Saman vuoden aikana yhtye oli julkaissut kaksi erinomaista albumia (jotka esittelin numeroilla 96 ja 149), Michelle Phillips oli erotettu yhtyeestä petettyään Johnia yhtyetoveri Dennisin kanssa (joka aiemmin oli seurustellut Cass Elliotin kanssa), ja myöhemmin samana vuonna Michelle palasi yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi. Alunperin kahdesta pariskunnasta koostunut yhtye ei koskaan toipunut tästä neliödraamasta, ja yhtyeen omien sanojen mukaan lähtölaskenta alkoi jo ensimmäisen albumin julkaisun aikoihin.

Kolmannella levyllä tämä ristiriita ei kuitenkaan näkynyt. Phillipsin pariskunnan yhdessä kirjoittama Creeque Alley kertoo humoristisesti yhtyeen syntyhistorian. Laulun tunnetuin, Elliot "Mama" Cassin ylipainoon suoraan viittaava lause "No-one's getting fat except Mama Cass" otettiin mukaan Cassin suostumuksella. Tekstissä viitataan myös Lovin spoonful -yhtyeen Zal Yanovskyyn ja John Sebastianiin, Byrdsin kitaristi Roger McQuinniin ja Eve of Gestruction -kappaleesta tunnettu Barry MacGuireen, joilla kaikilla oli roolinsa yhtyeen syntyhistoriassa.
Hyvällä huumorintajulla ja upealla äänellä varustettu Cass Elliot oli yhtyeen tähti. Muiden yhtyeen albumien tapaan tälläkin levyllä on yksi Cassin soolona esittämä viihdeklassikko. The Boys from Syracuse -musikaalista poimittu Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin kappale Sing for your supper sopi jälleen Cassin tyyliin ja ääneen erinomaiasesti. 
Vaikka Rodgers/Hart-klassikot olivat the Mamas & the Papas -yhtyeen suosikkimateriaalia, tulivat yhtyeen tärkeimmät kappaleet John Phillipsin kynästä. Tämän levyn ja ehkä yhtyeen koko tuotannon vaikuttavin kappale on Look through my window, jossa Phillipsin melodia sovituksineen ja jäsenten yhteislaulu muodostavat haikean kauniin kokonaisuuden. Laulun tekstissä Philips tuntuu surevan jo etukäteen sekä yhtyeen että avioliittonsa kajastavaa hajoamista.
The Mamas & the Papas Deliver -albumi oli yhtyeen aiempien levyjen tapaan epäyhtenäinen ja laadultaan vaihteleva albumi, mutta kokonaisuus ei onneksi ollut pelkästään singlehittien varassa. Yhtyeen menestys siis jatkui, vaikka sisäinen kuohunta teki yhteistyöstä vaikeaa. Yhtye sai vielä aikaiseksi yhden menestysalbumin (joka mielikuvituksettomasti sai nimen The Papas & the Mamas), mutta sen jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille soolourilleen. 

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 31. lokakuuta 2015

223. Queen: Hot space (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat. 
Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 16. elokuuta 2015

222. Queen + Paul Rodgers: The Cosmos Rocks (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Queenin tarina ei päättynyt Freddie Mercuryn kuolemaan. Brian May ja Roger Taylor halusivat yhä esiintyä ja he pyysivät yhtyeen kolmanneksi jäseneksi Paul Rodgersin. Nimellä Queen + Paul Rodgers yhtye kiersi maailmaa vuosina 2005-2006. Uudella solistilla varustettu Queen otettiin vastaan hieman kurttuotsaisesti. Lavoilla Paul Rodgersia siedettiin, mutta kun yhtye julkaisi studioalbumin Cosmos Rocks oli vastaanotto jäätävä. Minusta kriitikoiden ja yleisön lyttäämällä albumilla on kuitenkin hetkensä.

Legendaarisen laulusolistin kuolema tappaa yleensä myös yhtyeen. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että The Doors jatkoi toimintaansa ja julkaisi peräti kolme albumia Jim Morrisonin kuoleman jälkeen? Queen oli samassa tilanteessa Freddie Mercuryn kuoltua syksyllä 1991. Jälkeenjääneistä äänityksistä John Deacon, Brian May ja Roger Taylor saivat leivottua kelvollisen (mutta mauttomasti nimetyn) Made in Heaven (1994) -albumin, mutta sen jälkeen yhtyeelle ei ollut näkyvissä tulevaisuutta. Singlen No-one but you (1997) jälkeen basisti John Deacon veti omat johtopäätöksensä ja vetäytyi täysin julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halusivat kuitenkin jatkaa. Queen+:ksi nimetty yhtye esiintyi eri laulusolistien kanssa, plussan perässä on vuosien varrella nähty muun muassa George Michaelin ja Adam Lambertin nimet.

Varteenotettavin yhteistyö Queen+:lla on ollut kuitenkin Paul Rodgersin kanssa.
Aiemmin mm. Bad Company -yhtyeessä esiintynyt Paul Rodgers oli ihanteellinen yhtyekumppani May:lle ja Taylorille. Monipuolisena muusikkona hän pystyi lavalla hoitamaan laulajan lisäksi basistin ja kitaristin tehtäviä. Q+PR:n vuosien 2005-2006 maailmankiertue oli Queenin suurin operaatio sitten alkuperäisen yhtyeen Magic-kiertueen vuonna 1986. Vaikka Rodgers ei pystynyt (eikä pyrkinytkään) korvaamaan Mercurya, otettiin yhtye vastaan varovaisen innostuneesti. Samaa ei voi sanoa studioalbumista, jonka Q+PR julkaisi pari vuotta myöhemmin.
Brian Mayn ja Roger Taylorin motiiveja ei käy kiistäminen. Paul Rodgersin kanssa tehty kiertue ja albumi Cosmos Rocks osoittaa, että he olivat edelleen taitavia muusikoita ja olisi ollut epäoikeudenmukaista kieltää heitä tekemästä mitä he parhaiten osaavat. Levyn kappaleet osoittavat lisäksi, että Mercuryn kuolema ei vienyt heiltä taitoa kirjoittaa tarttuvia pop-teoksia.

Paul Rodgers oli erinomainen laulaja. Vaikka esimerkiksi edellä esitellyt kappaleet ovat hyvin queen-vaikutteisia, ei Rodgers yrittänyt toistaa Mercuryn maneereja vaan teki laulut omalla tavallaan. Uusi albumi antoi Maylle ja Taylorille mahdollisuuden tehdä myös täysin erilaista musiikkia kuin mitä Queenin levyllä kuultiin. Blues-sävyinen Voodoo on tästä erinomainen esimerkki.
Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi Cosmos rocks sai jäätävän vastaanoton. Yleisö ei ollut valmis Queenin toiseen tulemiseen ilman haudasta kaivettua laulusolistiaan, eikä kriitikotkaan voineet olla vertaamatta albumia Queenin huippukauden tuotoksiin. Samalla yleisö ja kriitikot sulkivat korvansa levyn parhailta hetkiltä.
Levyn suurin ongelma ei ollut sen musiikissa vaan kannen vasemmassa yläkulmassa. Oli typerää kutsua Queeniksi (plussan kanssa tai ilman) yhtyettä, jossa oli jäljellä vain kaksi sen alkuperäistä jäsentä. Mercuryn ainutlaatuisen äänen lisäksi levyltä puuttuivat John Deaconin niin ikään helposti tunnistettavat bassokuviot ja molempien sävellykset. Vertailu entiseen oli itsestään selvä kohtalo levylle, jota yritettiin myydä vanhan legendan nimellä. Korrektimpi nimitys yhtyeelle olisi ollut Queen miinus.
Mutta jos levy olisi julkaistu jollain muulla nimellä (yhtyeestä käytetty lyhenne Q+PR ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto), olisi yleisö ehkä huomannut että vaikka levy ei olekaan parasta Queenia, se on itse asiassa varsin hyvä. Mayn kitara soi entiseen tapaan ja Taylor on paikallaan rumpusetin takana. Kolmikon ainoaksi yhteiseksi studiotyöksi jäänyt albumi on sisällöltään epätasainen, etenkin levyn rock-kappaleet ovat mielestäni aika väkinäisiä. Parhaimmillaan Rodgersin, Mayn ja Taylorin yhteistyö on kuitenkin popahtavammissa kappaleissa sekä kauniissa balladeissa, jotka eivät häpeä Queenin kappaleiden rinnalla lainkaan. Toisaalta monet kriitikot pitivät rock-revittelyjä levyn ainoana siedättävänä sisältönä. Minä olen eri mieltä.
Kolmikon yhteistyö päättyi pian Cosmos Rocks -albumin jälkeen. Rodgersin mukaan yhteistyö oli alun perinkin tarkoitettukin väliaikaiseksi. Kunnianhimoisesti tehdyn levyn täysi lyttäys ostavan yleisön ja kriitikoiden taholta tuskin vaikeutti tuota päätöstä.

Cosmos Rocks on näin jäänyt kuriositeetiksi Queenin levykatalogissa. Kun Queen ilmoitti yhtyeen vinyylilevyjen uudelleenjulkaisusta kesällä 2015, ei Cosmos Rocks -albumi ollut mukana. Ilmeisesti yhtye ei itsekään pidä May-Taylor-Rodgers-trioa Queenin seuraajana vaan omana yhtyeenään jolla on vain samankaltainen nimi.

Ja sitä se onkin. Kysymyksessä ei ollut se vuodesta 1970 vuoteen 1991 ihastuttanut ja vihastuttanut megayhtye vaan kolmen eläkeikää lähestyvän rockmuusikon yhteisprojekti. Sen musiikissa toki oli paljon kaikuja menneisyydestä mutta se kuitenkin kieltäytyi takertumasta vanhoihin kaavoihin. Jos Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers olisivat hyväksyneet tämän, olisi ehkä suuri yleisökin ottanut heidän levynsä vastaan suosiollisemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)