keskiviikko 21. syyskuuta 2016

237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

keskiviikko 31. elokuuta 2016

236. Donna Summer: Crayons (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Donna Summer tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta hän ei lopettanut uraansa hittiputken ehdyttyä. Vaikka Summerin viimeinen albumi ei maailmanlaajuisia hittejä sisältänytkään on se todiste hänen kyvystään sopeutua uuden vuosituhannen haasteisiin.

Niinkuin monille muillekin Donna Summer faneille myös minulle tutuinta ja rakkainta oli hänen 1970- ja 80-lukujen hittituotantonsa (kts. esimerkkejä kirjoituksista 10, 94, 95 ja 211). Menestysvuosien jälkeen hän katosi hittilistoilta ja radioaalloilta. Yksittäisiä singlejä ja kokoelmalevyjä hän teki edelleen, mutta kaupallisesti epäonnistuneen Mistaken identity-albumin (1990) jälkeen kesti 18 vuotta ennenkuin 70-luvun diskokuningatar palasi levylautaselle uutta musiikkia sisältävän albumin kanssa. Levyn ensisävelet todistivat välittömästi, että maailma, musiikki ja myös laulajatar itse olivat muuttuneet.
Vaikka levyn kannessa vuosien kuluminen oli saatu häivytettyä meikin ja efektien alle, kertoi albumin Crayons musiikki siitä kuinka kauas oltiin menty MacArthur Parkista tai This time I know for real:ista. Itse en tuohon aikaan juuri perustanut 1990- tai 2000-luvun tanssimusiikista, joten ensikuuntelulla Donnan uusi musiikki sai minussa aikaan hylkimisreaktion.

Muutaman vuoden sulattelun jälkeen annoin levylle ja sen singlehitille Stamp your feet uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa löysin tästäkin kappaleesta suosikkilaulajani sielukkaan (mutta samalla tyylikkäästi vanhentuneen) äänen kappaleessa, joka jäi repeatille sisäisessä levysoittimessani.

Kun lopulta hyväksyin Donna Summerin uuden tyylin, alkoi helmiä löytyä albumilta enemmänkin. Levyn toinen tanssimestariteos Science of love iski minua aluksi naamalle vihaamallani autotune-soundilla, mutta sen jälkeen kappale alkoi soida kuin uudelle vuosituhannelle päivitetty versio hänen parhaista 1980-luvun hiteistään.
Niin joustava en sentään minäkään ole, että olisin jaksanut kuunnella levyllisen autotune- ja tietokone-soundeilla toteutettua korkean energian uuden vuosituhannen tanssimusiikkia. Onneksi Summer ymmärsi myös meitä kasari- ja seiskari-ajan lapsia sisällyttämällä albumille muutaman seesteisemmänkin kappaleen. Levyn harvoista rakkauslauluista suorin on akustisella kitaralla maustettu Sand on my feet, jonka Summer oli miehelleen Bruce Sudanolle.
Kaksi vuosikymmentä kuuluu diivan äänessä, jossa soiva karheus oli uutta hänen aiempien vuosikymmenien faneilleen. Uusi roso oli selvästi kuultavissa Sand on my feet -kappaleessa, mutta hurjimman laulusuorituksen Summer antaa kappaleessa Slide over backwards. Kappaleen innoittajana toimi Summerin etelävaltioissa kohtaama kansannainen, joka oli köyhyydestä taistellut itsensä rankan elämän kautta oman baarin pitäjäksi. Miljoonien myytyjen leyvjen tuomasta menestyksestä nauttinut laulaja onnistuu ilmiömaisesti eläytymään tämän sitkeän naisen kohtaloon.
Kun muutaman vuoden torjunnan jälkeen tartuin Crayons-albumiin ilman ennakkoluuloja, alkoi tämä hieno levy avautua kuin ruusu paljastaen uusien terälehtien alta toinen toistaan kirkkaampia helmiä. Helmistä kaunein oli ehdottoman omaelämänkerrallinen, hivelevän kaunis ja riipaisevan koskettava Be myself again, jonka liitän Summerin parhaimpien balladien joukkoon. Vai olisiko se kenties parhaista parhain?
Aiemmin Giorgio Moroderin, Quincy Jonesin ja Stock-Aitken-Waterman-trion kanssa työskennelly Donna Summer todisti viimeisellä albumillaan kuinka hän jälleen kerran osasi valita täydelliset ja moderneimmat yhteistyökumppanit. Crayons-levyn tekijälistasta löytyy Rihannalle, Adelelle, Kylie Minoguelle, Shakiralle ja Pinkille lauluja tehneitä ja levyjä tuottaneita nuoren sukupolven muusikoita. Vaikka albumi ei uhannutkaan edellämainittujen artistien listamenestystä, nousi useampi sen kappaleista USA;n tanssilistoille. Entinen diskokuningatar ja uuden vuosituhannen diskoisoäiti oli palannut.
40 vuotta aiemmin saksankielisessä Hair-musikaalissa alkanut ura päättyi komeasti Crayons-albumiin. Se ei ole parasta Donna Summeria eikä myynniltään päässyt lähellekään huippuvuosien menestystä, mutta oli silti erinomainen jäähyväislevy jolla Summer osoitti että hän vielä 59-vuotiaana pystyi yllättämään faninsa. Valitettavasti neljä vuotta myöhemmin maailma yllättyi suru-uutiseen Summerin kuoltua keuhkosyöpään.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 28. elokuuta 2016

235. Nana Mouskouri: Le jour où la colombe... (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri rakensi uraansa 1960-luvun puolivälissä levyttämällä kreikkalaista kansanmusiikkia, amerikkalaista jazzia ja eurooppalaista iskelmää. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où la colombe... avasi uuden menestysuran Mouskourin uralla, kun hän yhdisti nämä kulttuuripiirteet samalle levylle. Muutaman vuoden sisällä Mouskouri löi itsensä lopullisesti läpi myös Britanniassa ja Saksassa tehden hänestä yhden maailman menestyneimmistä laulajista.

Olen blogini alkuvaiheessa (numeroilla 28 ja 63) kertonut, kuinka vanhempieni ja isovanhempieni levyhyllyistä löydetyt levyt tekivät Nana Mouskourista leikki-ikäisen taaperon suosikkilaulajan. Rakkaus Mouskouriin ei koskaan kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun olin pehmolevyn sijaan ottanut unilevykseni silmälasipäisen laulajattaren albumikannen tilasin valmistujaislahjaksi itselleni 34 cd:tä ja koko Mouskourin ranskankielisen tuotannon kattavan boksin. Näin pääsin tutustumaan moniin muihin hienoihin albumeihin jota hän oli tehnyt. Suosikkiperiodini oli 1960-luvun puoliväli, jolloin Mouskouri nousi ujosta kreikkalaislaulajasta maailmankuuluksi diivaksi.

Tällä kertaa esittelemäni levy vie meidät kreikkalaistähden uran käännekohtaan. 1960-luvun alkupuoliskolla ranskalaistunut artisti oli uuden kotimaansa lisäksi valloittanut Saksan singlehitillään Weiße Rosen aus Athen ja Yhdysvallat levyttämällä Harry Belafonten ja Quincy Jonesin kanssa. Hän ei kuitenkaan unohtanut kotimaataan. Ranskalaisten albumien lomassa hän levytti useamman albumin kreikkalaista musiikkia aviomiehensä Yorgos Petsilasin johtaman laulu- ja soitinyhtyeen The Atheniensin säestämänä. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où a colombe... yhdisti ensimmäistä kertaa nämä elementit samalle levylle.
Kappale Adieu Angelina on hyvä esimerkki uudesta tyylien yhdistelmästä. Kappale on ranskankielinen käännös Bob Dylanin säveltämästä kappaleesta Farewell Angelina, jonka tunnetuimman englanninkielisen version oli levyttänyt Joan Baez. Mouskourin levyllä kappale sai oman ominaisvärinsä The Atheniens -yhtyeen säestyksestä ja ranskankielisestä tekstistä. Kappaleesta tuli nopeasti Mouskourin nimikkokappale ja Dylanista hänen amerikkalainen suosikkisäveltäjänsä, jonka lauluja hän levytti toistakymmentä. Hänen lukuisista erinomaisista Dylan-covereistaan on aina pakko mainita järisyttävä ranskankielinen versio kappaleesta A Hard rain's gonna fall.

Tämän albmumin myötä The Atheniens -yhtyeestä tuli Mouskourin vakituinen taustakokoonpano, jonka säestys sopi erinomaisesti niin Dylanin protestilauluihin, keski-eurooppalaisiin iskelmiin kuin kreikkalaisiin pophitteihinkin.

Kreikkalaisten soundien lisäksi Mouskouri toi levyilleen mukaan entistä enemmän myös kreikkalaisia sävellyksiä. Kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakis sävelsi hänelle muun muassa herkän laulun Mon gentil pêcheur, johon ranskankielisen tekstin kirjoitti Ranskan Helismaa Pierre Delanoë. Mouskouri esitti kappaletta myös alkuperäiskielellä.
Mouskourin levyjen kulttuurikirjo laajeni merkittävästi tämän albumin myötä. Juutalaisia vaikutteita levyllä edusti israelilaisen Nachum Heimanin kirjoittama Le jour où la colombe.... Mouskouria ja aviomiehen kitara- ja lauluyhtyettä vahvistaa François Rauberin johtama orkesteri.
Vaikka Ranska oli 34-vuotiaan artistin tärkein kohdemarkkina, levytti hän suosituimmista kappaleistaan versiot parhaimmillaan jopa viidellä eri kielellä. Tällä levyllä paras esimerkki tästä on alunperin Tom Jonesin kirjoittama kappale Try to remember, jonka Mouskouri levytti ranskankielisen version lisäksi myös (ainakin) englanniksi, saksaksi ja italiaksi.
Eri kulttuurien sekoittaminen toimi erinomaisesti, ja Nana Mouskourin viides ranskankielinen albumi teki laulajasta supertähden uudessa kotimaassaan. Suunta jatkui kuitenkin edelleen ylöspäin. Vuonna 1963 Euroviisuissa Mouskouri ystävystyi BBC:n tuottajan Yvonne Littlewoodin kanssa, joka ehdotti monikulttuuriselle laulajalle omaa televisio-ohjelmaa.

BBC lähetti ensimmäinen jakson ohjelmasta Presenting... Nana Mouskouri vuonna 1968. Britit ihastuivat vahvasankaisissa silmälaseissaan esiintyvään eksoottiseen laulajaan, joka yhdisteli repertuaarissaan vaivatta kreikkalaisia, mannermaisia ja angloamerikkalaisia vaikutteita. Televisiosarja jatkui englannin televisiossa lähes kymmenen vuotta.

Suosikkikauteni Mouskourin tuotannossa päättyy 1970-luvun alkuvuosiin jolloin avioero Yorgos Petsilasista päätti hänen yhteistyönsä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Uusi onni löytyi kuitenkin läheltä; ranskalainen André Chapell oli toiminut Nanan äänittäjänä jo vuodesta 1963 ja tuottanut hänen kaikki levynä vuodesta 1965. Kymmenen vuotta myöhemmin Nana ja André olivat pari myös töiden ulkopuolella. Naimisiin he ehtivät kuitenkin vasta vuonna 2003.

Mouskourin menestys jatkui ilman The Atheniens -yhtyettäkin. Ranskan, Britannian ja Kreikan lisäksi hän alkoi levyttää ja esiintyä vakituisesti myös Saksassa ja menestys oli samaa luokkaa kuin muissakin maissa. Mouskourin suurin maiden rajat ylittänyt menestyskappale oli televisiosarjan Mistral's daughter tunnuskappale Only love, jonka hän levytti englanninkielen lisäksi myös ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Hänen tasainen levytystahtinsa ja menestys usealla kielialueella teki hänesta yhden maailman menestyneimmistä laulajista. Lopettaessaan uransa vuonna 2008 74-vuotias laulaja oli myynyt yli 300 miljoona albumia.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 5. elokuuta 2016

234. Kate Bush: Lionheart (1978)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bushin toinen albumi tehtiin kiireellä hyödyntämään debyyttialbumin menestystä. Kiire kuuluu levyn epätasaisessa laadussa, eikä albumi sisällä Wuthering Heightsin kaltaista megahittiä. Levy muistutti kuitenkin jälleen 20-vuotiaan laulajan ja lauluntekijän lahjakkuudesta, ja albumin parhaat kappaleet ovat Bushin tuotannon kärkeä.

Vuoden 1978 alussa Kate Bush yllätti brittiläisen musiikkiyleisön täysin. Täysin tuntematon 19-vuotias nousi tyhjästä singlelistan kärkeen vastustamattomalla Wuthering heights -kappaleellaan ja erinomainen esikoisalbumi The Kick inside (joka minun listallani on Bushin paras albumi) vakuutti yleisön ja musiikkilehdistön siitä, että kysymys ei ollut tähdenlennosta. Levy-yhtiö EMI oli kuitenkin epävarma suosion jatkosta ja usutti nuoren tähtensä pikapikaa uudelleen studioon varmistamaan ettei momentum mene hukkaan

Vain kahdeksan kuukautta ensialbumin jälkeen julkaistiin single Hammer Horror. Kiehtovasta tarinasta ja, jälleen kerran, minimalistisen nerokkaasta videosta huolimatta kappale jätti leyvjä ostavan yleisön kylmäksi, kahden top 10 -sijoituksen jälkeen Bushin kolmas pikkulevy mahtui vaivoin Britannian 50 myydyimmän singlen joukkoon.
Notre damen kellonsoittajan pääosan esittäjä on kuollut, ja laulun päähenkikö on pestattu näytelmän uudeksi tähdeksi. Jostain syystä kuolleen näyttelijän haamu ei hyväksy tätä vaan alkaa vainota seuraajaansa. Kappaleessa on mielestäni kaikki mitä olisi vaadittu kolmannelta Kate Bush -menestyssingleltä: mystinen tarina ja melodiaa hienosti tukeva jousisovitus ovat täydellinen pohja tulkinnalle, jonka vain Kate Bush voi tehdä.

Yleisö ei kuitenkaan ollut unohtanut nuorta tähteään. Albumi Lionheart julkaistiin marraskuussa ja Bush aloitti uransa toistaiseksi ainoan konserttikiertueensa puoli vuotta myöhemmin. Tämä antoi tarvittavan buustin singlelle Wow joka ahkeran radiosoiton myötä nosti Bushin Brittien singlelistan 14. sijalle, jonka vanavedessä albumikin nousi lopulta top 10:een. Menestystä ei taatusti haitannut se, että kappale (ja siihen tehty musiikkivideo) olivat selkeää jatkoa ykköshitti Wuthering Heightsille. Wow on Bushin uran alkupään vakuuttavimpia hittejä.
Britanniaa ja Eurooppaa kiertänyt Tour of life oli monipuolinen näytös Kate Bushin taidoista. Tanssia aiemmin opiskellut Bush suunnitteli jokaiseen kappaleeseen tarkan koreografian, jonka hän toteutti yhdessä kahden ammattitanssijan kanssa. Tanssimista edesauttoi rautalankahenkarista muotoiltu mikrofoniteline joka jätti laulajan kädet vapaiksi. Lavan sivussa soitti Katen veljien Paddyn ja Johnin sekä Del Palmerin (josta tuli myöhemmin hänen kumppaninsa ja äänittäjänsä) muodostama KT Band, joka soitti myös Lionheart-albumilla.

Konsertti julkaistiin myöhemmin videona, mutta dvd- tai BluRay-julkaisua saadaan odottaa edelleen. Konsertti löytyy vaihtelevantasoisina tallenteina YouTubesta.
Korkealta ja kovaa rokkaava Don't push your back on the Heartbrake oli Bushin konserttien huippukohtia, jossa yhdistyivät hieno ja monipolvinen kappale, siihen hyvin sopiva lavastus ja koreografia sekä Bushin tulkinta, joka ei juurikaan kärsinyt lava-actionista.

Don't push... toi tervetullutta vaihtelua myös Lionheart-albumille. Kiire-aikataulu jolla Lionheart-albumi tehtiin ei antanut Bushille juurikaan aikaa kirjoittaa uusia kappaleita, joten levy koostui pääasiassa The Kick inside -albumilta ylijäämäkappaleista. Lopputuloksena oli hieman tasapaksu kokoelma enemmän tai vähemmän hitaita kappaleita, joten annos revittelyä piristä albumia merkittävästi.

Vaikka levy ei Kick Insiden nerokkuuteen yltänytkään, oli Lionheart jälleen osoitus nuoren laulajan lahjakkuudesta. Ensimmäisen levyn tuottanut Andrew Powell osoitti tälläkin kertaa ymmärtävänsä Bushin musikaalisia ideoita. Nimen albumille lainanneessa kappaleessa Oh England my Lionheart Bushin melodiaa ja herkkää tulkintaa säestää aistikas kelttisovitus.
Vaikka yhteistyö Bushin ja Powellin välillä toimi hyvin toisen kerran saman vuoden aikana, Bush kaipasi lisää itsenäiyyttä. Kolmannen levynä Bush tuotti äänittäjänsä John Kellyn kanssa ja sen jälkeen hän kantoi itse vastuun leyjen tuotannosta kokonaan. Lionheart unohdetaan helposti, kun Bushin uran merkkiteoksia listataan, mutta se silti on kelvollinen jatko-osa hänen nerokkaalle debyytytialbumilleen ja askel kohti taiteellista itsenäisyyttä ja 1980-luvun Kate Bush -mestariteoksia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 4. heinäkuuta 2016

233. Queen: A kind of magic (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Sheer Heart Attack -albumin tapaan Queenin 12. albumi A kind of magic oli tärkeä merkkipaalu yhtyeen uralla. Ensimmäistä kertaa yhtyeen neljä jäsentä osallistuivat tasaveroisesti laulujen kirjoittamiseen. Lehdistö, jälleen kerran, vihasi Queenin levyä ja monet Queen-asiantuntijat eivät vieläkään arvosta levyä kovin korkealle sen hajanaisen tyylikeitoksen vuoksi. Minusta levyn monipuolisuus erottaa sen positiivisesti yhtyeen monista aiemmista levyistä. Myös yleisö oli Queenin puolella, levy myi erinomaisesti ja viimeiseksi jäänyt Magic tour oli yhtyeen suurin ja menestyksekkäin kiertue.

Kiinnostuin Queen-yhtyeestä kesällä 1986. Olin toki kuullut Bohemian Rhapsody -kappaleen aiemmin ja muistin nähneeni legendaarisen I want to break free -musiikkivideon telkkarista, mutta muuten yhtyeen musiikki oli jäänyt minulle tuntemattomaksi. Kiinostukseni heräsi kunnolla kun tamperelainen paikallisradio soitti juuri singlenä julkaistun kappaleen Friends will be friends. Itseäni kappaleessa miellytti erityisesti Queenin tavaramerkki, virheetön studiossa monistettu stemmalaulu joka huipentui laulun viimeisessä kertosäkeessä. Tästä Queen aloitti nousun musiikkirankingissani ja bändien listassa se kuuluu Top 3:een Abban ja the Beatlesin kanssa.
Alkutahdit Queenin 12. albumille lyötiin Lontoon Wembleyn stadionilla heinäkuussa 1985, jolloin Queen esiintyi yli 70000 ihmiselle Live Aid -tapahtumassa. Yhtyeen esiintymistä pidettiin yleisesti koko tapahtuman parhaana ja se inspiroi yhtyettä palaamaan studioon kahden vuoden tauon jälkeen.

Toinen innoittaja oli elokuva Highlander, joka kertoi kuolemattoman skotlantilaissoturin elämästä eri vuosisadoilla. Ohjaaja Russel Mulcahy pyysi Queenia kirjoittamaan elokuvan tunnusmelodian, ja elokuvaan ihastunut yhtye päätyi lopulta kirjoittamaan elokuvaan yhteensä kuusi kappaletta. Elokuvan lopputekstien aikana kuullaan albumin nimikappale A Kind of magic.
Vaikka rumpali Roger Taylor oli säveltänyt kappaleita kaikille Queenin levyille, oli A kind of magic vasta toinen singlenä julkaistu Taylor-sävelmä (edellinen oli vuoden 1984 suurhitti Radio Ga Ga).

A kind of magic oli ensimmäinen Queen-albumi, jossa yhtyeen kaikki neljä jäsentä osallistuivat hittitalkosiin tasapuolisesti. Aiemmin Brian May ja Freddie Mercury olivat dominoineet tällä saralla, mutta nyt tilanne oli toinen. Taylor ja  May sävelsivät kumpikin kaksi kappaletta. Mercury ja John Deacon tekivät yhteistyössä kaksi kappaletta jonka lisäksi kummankin kynästä syntyi yksi oma sävellys. Levyn aloitusraita One Vision oli yhtyeen koko uran toinen kappale, jonka tekijänoikeudet jaettiin tasan kaikkien neljän muusikon kesken. Myöhemmillä albumeilla kaikkien kappaleiden tekijänoikeudet kirjattiin Queen-nimen alle.

Neljän tasavahvan lauluntekijän yhteistyö johti laajaan tyylikirjoon, jota musiikkitoimittajat ja monet Queen-fanitkin vieroksuivat. Eniten kritiikkiä albumi sai John Deaconin säveltämästä kappaleesta One year of love.
Deaconin herkkä balladi oli käytänössä basistin ja laulusolisti Mercuryn duoprojekti, jonka rummuista huolehti rytmikone ja kitarasoolo oli korvattu kokonaan saksofonilla. Highlanderin rakkaustarinan innoittama kappale on mielestäni koskettava rakkauslaulu ja Mercuryn tulkinta on aidon teeskentelemätön. Musiikkilehdistölle ja monille faneille moinen siirappinen herkistely oli kuitenkin liikaa.

Vaikka yhtye näytti ulospäin yhtenäiseltä, albumia tehtiin pitkälti kahden muusikon ja yhden tuottajan tiimeissä. Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor työskentelivät uuden tuottajansa David Richardsin kanssa yhtyeen omilla studioilla Montreux:ssä samanaikaisesti kun Mercury ja Deacon linnoittautuivat vanhan tuottajansa Mackin kanssa Münchenin Musicland -studioille. Kappaleet toki viimeisteltiin yhdessä sessioiden päätteeksi.

Friends will be friends -laulun tapaan kappale Pain is so close to pleasure kirjattiin parivaljakon Mercury-Deacon nimiin. Kappale on hyvä esimerkki funkahtavasta tyylistä, joka yhdisti Mercurya ja Deaconia ja erotti heidät rock-henkisemmistä yhtyetovereistaan. Kappaleen juurevat bassokuviot eivät jätä epäselväksi kenen riffeistä kappale sai alkunsa. Mercuryn falsetissa lauletut soolo-osuudet sopivat hienosti kappaleen soul-tunnelmaan. May sentään sai lisätä kitarasoolon jälkikäteen. Myös tämä kappale sai tiukkapipoisimpien Queen-fanien kulmakarvat kurtistumaan.
Highlander-elokuvan kantava teema oli mahdoton rakkaus kuolevaisen ja kuolemattoman välillä. Tämän aiheen innoittamana syntyi eteerinen, Brian Mayn kirjoittama ja osin myös laulama Who wants to live forever, joka sai uusia merkityksiä Mercuryn kuoltua aidsiin viisi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa oli John Deaconin vuoro seurata sivusta kappaleen äänityksiä, sillä hän ei soita kappaleella nuottiakaan. Kappaleen hieno instrumentaaliversio Forever julkaistiin singlen b-puolella ja albumin cd-julkaisuilla.
Queenin levy-yhtiöillä eripuolilla maailmaa oli vaikeuksia markkinoida hyvinkin erilaisista aineksista koottua albumia. Tämän seurauksena eri maissa julkaistiin toisistaan täysin erilaisia singlepaketteja. Ainoastaan levyn avausraidat One vision ja A kind of magic julkaistiin singlenä maailmanlaajuisesti. Balladit Friends will be friends ja Who wants to live forever kelpasivat singlejulkaisuun vain Euroopassa. Yhdysvallat ei vieläkään ollut toipunut I want to break free -kappaleen drag-videosta, ja Capitol-levy-yhtiö yritti selvästi luoda yhtyeestä miehisempää kuvaa julkaisemalla singlenä albumin päätösraidan Princes of the universe. Kaiken kaikkiaan levyn yhdeksästä kappaleesta peräti seitsemän julkaistiin singlenä jossain päin maailmaa.
Capitolin yrityksistä huolimatta USA käänsi edelleen selkänsä sen popraameihin sopimattomalle yhtyeelle. Princes of the universe ei noussut listoille lainkaan ja albumikin pääsi parhaimmillaan Billboardin 42:lle sijalle. Muualla sen sijaan Queen oli yhtä suosittu kuin ennenkin, Englannissa albumi palautti yhtyeen listakärkeen kuuden vuoden tauon jälkeen. Lehdistön kritikki yhtyettä kohtaan jatkui entiseen malliin, muistan itse Helsingin Sanomien arvostelijan käyttäneen ilmaisua "Harvinaisen huono levy".

Puutteistaan huolimatta A Kind of magic on Queenin uran merkkipaaluja. Sitä seurannut Magic Tour -kiertue oli Queenin uran suurin kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi 26 kertaa. Unkarin Népstadionilla pidetty konsertti oli ensimmäinen kommunistimaissa järjestetty stadionkonsertti. Kiertue jäi kuitenkin yhtyeen viimeiseksi, sillä pian kiertueen päättymisen jälkeen yhtyeen laulaja sai tietää sairastavansa Aidsia. Vaikka Mercury kielsi asian julkisesti vuoteen 1991 asti, ei hänen kuntonsa riittänyt enää vastaaviin konserttiesiintymisiin. 

Studiossa Queen jatkoi edelleen hienojen ja menestyneiden levyjen tekoa. Albumit Miracle (1989) ja Innuendo (1991) nousivat edeltäjänsä tapaan Britannian listaykkösiksi, ja kuukausi Mercuryn kuolemaa ennen julkaistusta Greatest Hits II -albumista tuli maan kymmenenneksi eniten myyty albumi kautta aikojen. Suomessa Greatest Hits II on edelleen myydyin ulkomaisen artistin julkaisema albumi.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

232. Queen: Sheer heart attack (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Queenin kolmas albumi oli käännekohta yhtyeen uralla monella tavalla. Ensimmäistä kertaa yhtye onnistui kanavoimaan kunnianhimonsa ja luovuutensa raikkaan radioystävällisiin popkappaleisiin, jotka aukenivat myös yleisölle. Killer Queen -hitin myötä machokuningatar vakiinnutti paikkansa yleisön suosikkina ja kriitikkojen inhokkina. Laadukkaasti tuotetun ja tasalaatuisen albumin myötä kulttimaineessa ollut yhtye nousi suuren yleisön suosikiksi.

Vuonna 1974 ilmestynyt Queen II -albumi lokeroi Queenin glam- ja hard-rockin välimaastoon yhtyeeksi, jonka musiikki oli epämuodikkaan teatraalista, synkkää ja vaikeasti ymmärrettävää. Albumin a-puoli koostui Brian Mayn alakuloisen mahtipontisista balladeista, ja levyn jälkimmäinen puolisko oli Freddie Mercuryn lauluaihioista koostuva rock-ooppera, josta oli vaikea poimia hittejä radiosoittoon. Levyllä oli kuitenkin faninsa ja albumin päättävä Seven seas of Rhye tunkeutui Brittien single listan top 10:een.

Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi pyrki tietoisesti lähemmäs tavallista popyleisöä. Vaikka Queenin omintakeinen linja jatkui, olivat kappaleet nyt lyhyempiä ja rakenteeltaan yksinkertaisempia.
Albumin b-puolen aloittava In the lap of the Gods on hyvä esimerkki Mercuryn uudesta lähestymistavasta popmusiikkiin. Kappaleen dramaattinen alku (Roger Taylorin koirapillikorkeudelta laulaman alkufanfaari, Mercuryn pianoarpeggiot ja Mayn kitarariffi) sekä ylinopeudella äänitetty Mercuryn laulu toivat kappaleeseen kaikuja yhtyeen ensimmäisiltä levyiltä. Kuuden minuutin sijaan kappale oli kuitenkin vain reilun 3 minuutin mittainen ja rakentui perinteiseen säkeen ja kertosäkeen vuorottelun varaan. Tämä oli merkittävä kädenojennus radiokanavien ja yhtyettä aiemmin oudoksuneen yleisön suuntaan.

Levyn tunnetuin kappale oli Freddie Mercurya helpoimmillaan ja nerokkaimmillaan. Kappaleen tarttuva melodia sai vahvaa tukea yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneelta studiostemmalaululta (jota Queen ei koskaan pystynyt toistamaan konserttilavalla), jäntevältä pianonkilkutuksella ja Brian Mayn oivaltavan ilkikuriselta kitarasoololta. Kappaleesta tuli suuri hitti ja Queen muuttui yhdessä yössä keskinkertaisesti menestyvästä rock-yhtyeestä listahirmuksi.
Levyn tekoa ja koko yhtyeen toimintaa varjosti vuonna 1974 Brian Mayn sairastuminen. Amerikan kiertue (Queen oli tarkoitus toimia Mott the Hoople -yhtyeen lämmittelijänä) keskeytyi kitaristin sairastuttua maksatulehdukseen. Levyn äänitysten aikana pohjukaissuolen haava vei Mayn uudelleen sairaalaan ja aiemmin puoliksi Mercuryn kanssa yhtyeen kappaleista vastannut May saii sävellettyä levylle vain muutaman kappaleen. Studiotyöskentelyyn hän osallistui vain sen verran kuin jaksoi.

Mayn vähäistä osallistumista kompensoi rumpali Roger Taylorin ja basisti John Deaconin entistä isompi panos. Roger Taylorin kynästä syntyi yksi levyn parhaista kappaleista, rockballadi Tenement Funster, joka varmasti olisi ollut vahva ehdokas singlejulkaisuksi, jos sen sooloa olisi laulanut rock-diiva Mercury. Queenin uran alkupuoliskolla Taylor huolehti omien laulujensa soolo-osuuksista itse, ja hänen karhea rock-äänensä toi rosoista vaihtelua yhtyeen soundiin. Ensimmäistä Taylorin säveltämää Queen-singleä (Radio Ga Ga) saatiin odottaa vielä kymmenen vuotta.
Aiemmilla levyyillä bassonsoittoon tyytynyt John Deacon innostui hänkin laulunteosta. Hänen osuutensa levyn kappalevalikoimasta on Karibian rytmeistä innoituksensa saanut Misfire, jonka Freddie Mercury tulkitsee sopii vähäeleisesti. Jo tässä vaiheessa Deacon näytti kykynsä yksinkertaisen jäntevien popkappaleiden kirjoittajana, mistä esimerkkejä löytyi tulevina vuosina useamman kerran singlelistojen kärkisijoilta (ensimmäinen Deaconin säveltämä Queen-single I'm your best friend julkaistiin jo seuraavana vuonna). Mayn sairastaessa basisti vastasi itse kaikista kitaraosuuksista loppuhäivytyksen kitarasooloa lukuunottamatta, jonka May lisäsi kappaleeseen myöhemmin.
Työparin sairastellessa Mercury sai mellastaa vapaammin kuin millään muulla levyllä tätä ennen tai tämän jälkeen, ja hän esittelikin tyylipalettinsa koko kirjon. Kappale Lily of the valley on mahtipontisten extravaganzojen sijaan myyttiseen Rhyen valtakuntaan (jota Mercury käsitteli myös edellisillä Queenin albumeilla) sijoittuva herkkä balladi, joka toi esiin rokkikukon haavoittuvamman puolen.
Suuri osa Sheer heart attack -albumista äänitettiin Mercuryn, Taylorin ja Deaconin yhteistyönä. Muiden vaivojensa lisäksi vakavasta masennuksesta kärsinyt May pelkäsi joutuvansa syrjään, mutta yhtyeen muut jäsenet kielsivät koskaan edes harkinneensa kitaristin vaihtoa. Päästyään sairaalasta May osallistui albumin äänityksiin voimiensa mukaan ja osaan kappaleista hän lisäsi kitarasoolon jälkeenpäin. Queen joutui vastaavaan asetelmaan 16 vuotta myöhemmin, kun yhtyeen muut jäsenet joutuivat tukemaan kuolemansairasta Freddie Mercurya ja paikkailemaan hänen osuuksiaan. 

Mayn lyhyt ja koskettava Dear friends on hänen kiitoksensa tuesta yhtyekavereilleen. Paljon asiaa mahtuu yhteen minuuttiin.
Brian Mayn kontribuutiot Queenin kolmannelle albumille ovat vähäiset mutta sitäkin harkitummat, eikä Mayn vähäistä läsnäoloa juuri asiaa tuntematon huomaa. Eniten voimiensa tunnossa kitaristi oli kappaleella Now I'm here, joka levytettin Sheer heart attack -sessioiden loppupuolella. Kappale on perus-Queen-rockia parhaimmillaan ja se julkaistiinkin albumin toisena singlenä korostaen samalla yhtyeen monipuolisuutta. Yhtäläisyydet Killer Queeniin ovat vähäiset.
Jos Sheer heart attack oli osoitus yhtyeen jäsenten taidosta kehittää bändinsä imagoa ja repertuaaria paremmin suurelle yleisölle sopivaksi vaikeassa tilanteesta huolimatta, oli se myös yhtyeen tuottajan Roy Thomas Bakerin taidonosoitus. Baker leipoi kolmestatoista tyyleiltään ja soundeiltaan hyvin erilaisesta kappaleesta hienosti etenevän ja soundeiltaan tasalaatuisen albumikokonaisuuden, jossa kappaleiden väliset tauot trimmattiin minimiin. Vaikka Queen jatkoi menestysalbumien tekoa aina Mercuryn kuolemaan saakka, yhtyeen levyistä vain harva soljuu yhtä vaivattomasti tunnelmasta toiseen.

Vaikka levyn päätuöskappale nimensä puolesta viittaa aiemmin esittelemääni In the lap of the Gods -kappaleeseen, on kysymyksessä aivan oma teoksensa. Sana "teos" sopii tähän powerballadiin, joka on We are the championsiin verrattava singanlong-hymni. Tämäkin kappale olisi ollut rautaa singlejulkaisuna.
Singlejä Queenin kolmannelta albumilta julkaistiin vain kaksi. Kaksi hittiä ja tasaisen laadukas albumi riittivät kuitenkin nostamaan levyn Englannin singlelistan kakkossijalle (Killer queen saavutti saman sijan Britannian singlelistalla).

Kun Queen saavutti supertähden aseman kotimaassaan pääsi yhtye myös brittilehtien popkriitikkojen silmätikuksi. Toimittajien oli vaikea sulattaa yhtyettä, joka ei noudattanut popmusiikin selkeitä genrerajoja ja jonka laulusolisti keimaili, pröystäili, irstaili ja esitti yleisön rakastamaa musiikkia vailla nöyryyden häivää. Tämä viha-rakkaussuhde jatkui aina Mercuryn kuolemaan saakka.

Queen ei kuitenkaan välittänyt lehdistön nirppanokkatoimittajista. Sheer heart attackin jälkeen yhtye oli voimissaan ja valmistautui tekemään albumin josta yhtye edelleen parhaiten muistetaan. A night of the opera yhdisti onnistuneesti Queen II -albumin monipolviset popteokset Sheer heart attackin helposti pureskeltavaan mutta silti täysin omintakeiseen Queen-poppiin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 25. maaliskuuta 2016

231. Paul Simon: The Paul Simon Songbook (1965)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kun Simon & Garfunkel -duon ensimmäiset levytykset eivät johtaneet menestykseen duo hajosi, ja Paul Simon siirtyi luomaan uraa Britanniaan. Siellä hän levytti hyvin henkilökohtaisen ja Bob Dylan -vaikutteisen folk-albumin, jossa monet dueton myöhemmät hitit kuultiin ensimmäistä kertaa. Kun Simon & Garfunkel alkoi menestyä, Simonin ensimmäinen sooloalbumi unohdettiin moneksi vuosikymmeneksi.

Miljoonia levyjä myyneen Simon & Garfunkel -duon uran alku ei ollut loistokas. Parivaljakon ensimmäinen albumi, vuonna 1964 julkaistu Wednesday morning 3am oli erinomainen (esittely tulossa myöhemmin) ja levyltä löytyi muun muassa akustinen versio myöhemmin suurhitiksi nousseesta The Sound of silence -kappaleesta. Albumi jäi Beatlemanian jalkoihin ja myi surkeasti. Duo hajosi ja Paul Simon siirtyi jatkamaan soolouraansa Isossa Britanniassa.

Simonin ensimmäinen soololevy äänitettiin Lontoossa hyvin vaatimattomasti. Simon säesti itseään kitaralla ja esitys tallennettiin vain yhdellä mikrofonilla. Tuloksena oli intiimi ja henkilökohtainen levy, joka korosti Simonin taitoa lauluntekijänä ja omien laulujensa tulkitsijana.
Dylanhenkinen albumi alkaa Simonin akustisella tulkinnalla kappaleesta I am a rock, joka on sisäänpäin kääntyneen ihmisen puolustuspuhe. Simon & Garfunkel teki kappaleesta hienon rock-version vuotta myöhemmin, mutta Simonin sooloversiossa on oma viehätyksensä. Laulu kuulostaa omakohtaisen hauraalta, aivan kuin hän oikeasti kuvaisi omaa suhdettaan muihin ihmisiin ja maailmaan.

Albumin kapplaista lähes kaikki kuultiin myöhemmin menestysduon hittialbumeilla. The Paul Simon Songbook -albumin kantaaottavimmat ja rankimmat kappaleet löytyvät kuitenkin vain tältä levyltä. Kappale A Church is burning on lauluntekijän vihainen kannanotto Yhdysvaltain eteläosien synkkään ihmisoikeustilanteeseen. Kappaleessa on kaikuja vuoden 1964 "Vapauden kesän" tapahtumista, jolloin kolme mustien oikeuksien puolesta kampanjoinutta nuorta murhattiin Missisippin osavaltiossa. Samaan aiheeseen viittaa kappale He was my brother, jonka Simon & Garfunkel oli julkaissut ensimmäisellä soololevyllään.
Levyn herkempää puolta edustavat kappaleet Kathy's song ja April come she will, jotka julkaistiin vuotta myöhemmin jokseenkin muuttamattomina duettoalbumilla. Simonin sooloversiossa on kuitenkin jotain herkkyyttä ja konstailemattomuutta joka erottaa ne edukseen Simon & Garfunkel -versioista. Kappaleen Kathy's song päähenkilö oli Simonin brittiläinen tyttöystävä, joka esiintyy myös levyn kannessa.
Bob Dylanin vaikutus Paul Simonin musiikkiin on parhaiten hvaittavissa kappaleessa The side of a hill, jonka ainoaksi julkaisuksi Simonin ensimmäinen sooloalbumi jäi. Laulun aiheena on sodan mielettömyys ja seitsemänvuotiaan lapsen kohtalo sen jaloissa, aihe joka olisi hyvin sopinut myös Dylanin levylle kuten laulun akustinen säestyskin.
Jos levyn äänitysolosuhteet olivat vaatimattomat niin vaatimaton oli myös levyn menestys. Se julkaistiin aluksi vain Isossa Britanniassa kadoten saman tien. Yhdysvalloissa levyä ei julkaistu lainkaan.

Vaikka menestys ei ollut merkittävä, olisi Simonista voinut tulla soololaulajana yksi folk- ja protestilaulubuumin menestyneimmistä artisteista, ellei Atlantin toisella tapahtunut jotain mikä muutti popmusiikin historiaa. Simonin ja Art Garfunkelin tietämättä levy-yhtiö lisäsin duon ensimmäisen albumin akustiseen The Sounds of silence -kappaleeseen (jonka Simon oli levyttänyt myös soololevylleen) sähkökitara- ja rumputaustan. Asia tuli duon tietoisuuteen vasta kun julkaistu single oli noussut Yhdysvaltain singlelistan kärkeen.
Yllättävä menestys laittoi Paul Simonin soolouran telakalle, duo Simon & Garfunkel palasi yhteen ja aloitti viisi vuotta kestävän menestysuran. Simonin soololevy julkaistiin lyhyesti Yhdysvalloissa vuonna 1969, mutta vedettiin pian markkinoilta laulajan vaatimuksesta. Vuonna 1981 albumi julkaistiin osana Paul Simon -boksia ja cd:nä vuonna 2004.

The Paul Simon Songbook jäi laulajansa ainoaksi puhtaaksi folklevyksi. Aloitettuaan varsinaisen soolouransa Simon & Garfunkel -duon hajoamisen jälkeen laulaja-lauluntekijän tyyli oli lähempänä sen ajan popmusiikkia kuin 60-luvun riisuttua folktyyliä. Menestyneimmän sooloalbuminsa hän teki vuonna 1986, jolloin Etelä-Afrikassa levytetty Graceland palkittiin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnolla.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 14. maaliskuuta 2016

230. Boney M.: Nightflight to Venus (1978)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Saksalaisjamaikalainen poptuote Boney M. oli uransa huipulla vuonna 1978. Yhtyeen kolmas albumi oli virheetön poplevy, jonka laatu kantoi aina miljoonahiteistä vähemmälle huomiolle jääneisiin kappaleisiin asti. Levy osoitti myös sen, että viimeisen päälle tuotettu ja laskelmoitu levy saattaa olla samaan aikaan musiikillisesti vivahteikas ja paikoin koskettavakin paketti.

Jos unohdamme Britannian ja Yhdysvaltojen musiikkituotannon, tulivat 1970-luvun suurimmat hitit Ruotsista ja Saksasta. Abba oli tietenkin vuosikymmenien 1970-80 vaihteen suurin nimi, mutta harva muistaa nykyään kuinka tiukan vastuksen saksalainen Boney M. antoi Ruotsin popihmeelle. Kun aloin itse ostamaan levyjä omalla rahalla hyllyyni, olivat Boney M. ja Abba tasapuolisesti edustettuina.
Venäjän viimeisen tsaarittaren rakastajasta Rasputinista kertova laulu oli yhtyeen suurimpia hittejä, ja se tuli Suomessa tunnetuksi myös Mona Caritan viattomana versiona. Yhtyeen tuottajan Frank Farianin yhdessä Fred Jayn ja George Reyamin kirjoittama kappale oli hyvä esimerkki yhtyeen musiikista, jossa yhdistyivät perusteellisesti rakennettu tarttuva melodia ja yhtyeen laulajien äänille ja perinteisille soittimille rakennettu nerokas sovitus. Tässä kappaleessa ei syntetisaattoria tarvittu.

Toisin kuin orgaanisesti neljän ystävyksen ja kahden lemmenparin yhteistyöstä syntynyt Abba, Boney M. oli lähes teollisesti tuotettu kokoonpano. Laskukoneen takana hääräsi saksalaistuottaja Farian. Soolourasta unelmoinut mutta samalla julkisia esiintymisiä kammonnut Farian palkkasi julkisivukseen neljä Karibialta kotoisin olevaa laulajaa ja tanssijaa. Yhtyeen menestys yllätti Farianinkin, ja väliaikaiseksi tarkoitettu kokoonpano julkaisi levyjä kymmenen vuoden ajan. Uran suurin hitti osui vuoteen 1978, jolloin Nightflight to Venus -albumin b-puolen avausraita nousi mm. Britannian singlelistan kärkeen.
Kappale oli hyvä esimerkki Farianin tavasta poimia lauluja eksoottisista lähteistä ja taidosta muokata niistä kansainvälisiä hittejä. Rivers of Babylon oli alunperin jamaikalainen reggae-laulu, jonka tekstissä yhdistyivät rastafari-uskonnon ja kristinuskon opinkappaleet. Farian siivosi kappaleesta rastafari-vaikutteet ja onnistui luomaan kokonaisuuden, joka ei vieraannuttanut edes niitä kuulijoita, jotka eivät piitanneet sen raamatullisista viitauksista.

Laulun soolo-osuudet lauloi itseoikeutetusti yhtyeen laulusolisti Liz Mitchell, johon yhtyeen toinen laulaja Marcia Barrett ja matalista lauluosuuksista vastannut Farian yhtyivät. Yhtyeen muut jäsenet, Maizie Williams ja Bobby Farrell tyytyivät tässä, niinkuin yhtyeen muillakin levyillä, aukomaan mykkinä suitaan.

Rasputin ja Rivers of Babylon olivat albumin tunnetuimmat kappaleet, ja ne ovat jääneet elämään myös uudella vuosituhannella. Nightflight to Venus -albumin menestys ei kuitenkaan ollut vain singlehittien varassa, vaan levy oli nautittava ja onnistus kokonaisuus alusta loppuun. Kappale He was a steppenwolf oli erinomainen esimerkki kappaleessa, joka ei mahdu kolmen minuutin hittikaavaan. Se oli polveilevine sovituksineen lähes seitsemänminuuttinen taideteos, jonka teossa kunnianhimoa ei pidetty säästöliekillä.
1970-luvun pop- ja diskolevyissä minua on aina kiehtonut niiden soundi, joka rakennettiin rikkailla bändi ja orkesterisovituksilla. Syntetisaattorit ja muut efektit rantautuivat Boney M.:n levyille vasta lähempänä vuosikymmenen vaihdetta. Nightflight to Venus oli täynnä kitaroita, akustisia lyömäsoittimia, puhaltimia, jousia ja lauluharmonioita.

Vaikka Liz Mitchell lauloi sooloa lähes kaikilla yhtyeen hiteistä, pidän itse enemmän yhtyeen toisen laulajan Marcia Barrettin soulahtavasta äänestä. Tällä albumilla Barret pääsi laulamaan sooloa kahdella kappaleella. 
Uusien kappaleiden ja ylikansallisten sävellainojen ohella tuottaja Farian ei kainostellut koskea pop-klassikoihin. Diskomuottiin puristettu mutta samalla Marcia Barretin sielukkaalla tulkinnalla siunattu versio Roger Millerin 60-luvun hitistä King of the road kohotti varmasti joitan kulmakarvoja, mutta voin vain kuvitella mitä paheksuntaa aiheutti kun tanssilattioiden suosikki otti versioitavakseen Neil Youngin ikivihreän Heart of gold. Itselläni ei ole kummoistakaan suhdetta Neil Youngin tuotantoon, joten pidän Boney M. versiota kappaleesta erinomaisena. Jos ei muuta, niin albumin tyylikkäästi päättävä kappale osoittaa, kuinka saumattomasti Mitchellin, Barrettin ja Farianin äänet sointuivat yhteen.
Siltä irroitettujen singlekappaleiden tapaan, Nightflight to Venus nousi listojen kärkeen ympäri Eurooppaa, mukaanlukien Iso-Britannia. Boney M oli näinollen ainoa Britannian ulkopuolelta tuleva eurooppalainen yhtye, joka 70-luvulla antoi kunnon vastuksen Abballe saarivaltakunnan levylistoilla.

1980-luvun puolivälin jälkeen 70-luvun diskomusiikki muuttui epämuodikkaaksi, ja yhtye hajosi useaksi lavoja kiertäväksi Boney M.-nimiseksi nostalgia-kokoonpanoksi. Farian eikä hänen luomansa yhtye saa edelleenkään mielestäni osakseen sitä arvostusta, minkä se ansaitsisi.  Erittäin onnistuneista albumikokonaisuuksista huolimatta Boney M.:n musiikkia edustaa radioaalloilla vain sen tunnetuimmat hittisinglet.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 20. helmikuuta 2016

229. Lara Fabian: Ma vie dans la tienne (2015)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Lara Fabian on ollut ranskankielisen popmusiikin kiintotähtiä jo kahden vuosikymmenen ajan. Raskaan Le Secret -albumin jälkeen Fabian palasi takaisin helpommin lähestyttävän ja radioystävällisen europopin pariin. Uusien yhteistyökumppanien tuella Lara sai uudelle levylleen iloa, lämpöä ja kauneutta, joita hänen edelliseltä levyltään ei juurikaan löytynyt. Tätä levyä on ilo kuunnella.

Belgialais-italialais-kanadalais-ranskalainen Lara Fabian on saanut nauttia jokseenkin katkeamattomasta menestyksestä Euroopan ja Pohjois-Amerikan ranskankielisillä musiikkimarkkinoilta jo lähes 20 vuoden ajan. 2000-luvulla hänen suosionsa laajeni myös itä-Eurooppaan ja hän on kiertänyt ahkerasti entisen Neuvostoliiton alueen maissa. Suomessa laulajatar konsertoi viimeisen puolentoista vuoden aikana neljä kertaa, mutta Fabianin musiikki on silti jäänyt täällä varsin tuntemattomaksi. Käydessäni hänen konsertissaan Finlandia-talolla keväällä 2015 huomasin, että vähintään puolet konsertin yleisöstä näytti olevan Suomessa asuvia venäläisiä.

Suosio on antanyt Fabianille mahdollisuuden kokeilla musiikissaan eri teemoja ja eri yhteistyökumppaneita. Vuonna 2015 julkaistu Ma vie dans la tienne on jo kuudes peräkkäinen Lara Fabian -albumi, jonka lauluntekijät ja tuottajat ovat vaihtuneet. Vuonna 2013 julkaistun tupla-albumin Le Secret Fabian teki amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Jane Clewerin kanssa. Levyn 17 kappaleen joukosta löytyi yksittäisiä helmiä (mm. mielestäni hänen uransa kaunein laulu Que j'étais belle) ja levy myi erinomaisesti, mutta itse pidin levyä vaikeana ja raskaana kuunnella. Onneksi kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ma vie dans la tienne on toista maata.
Levyn aloituskappaleessa (joka oli myös levyn ensimmäinen singlejulkaisu) on enemmän värejä, valoa ja iloa kuin Le secret -tuplalevyn kappaleissa yhteensä. Maailman murheiden ja mielen syvyyksien sijaan levy kertoo tavallisen naisen elämästä, jollainen Fabiankin väittää parrasvalojen ulkopuolella olevansa. Iloisesti väritetty video on samaa maata kappaleen kanssa, kumpaakin on mahdoton kuunnella/katsella hymyilemättä.

Tällä kertaa Lara Fabian kutsui rinnalleen lauluntekijäparivaljakon David Gategno & Elodie Hesme, jotka ovat aiemmin tehneet lauluja mm. Céline Dionin ranskankielisille levyille. Kappaleen nimiraita Ma vie dans la tienne on yksi levyn kappaleista, joiden säveltämiseen ja sanottamiseen Fabian osallistui myös itse. 
Tämä kappale on hellä rakkauslaulu toiselta ystävältä ystävälle. Jos Laran edellisen albumin balladit sortuivat paatokselliseen veisaamiseen, onnistuu tämä kappale olemaan samaan aikaan herkkä ja vaikuttava. Pienen hymyn kera.
Levyn kahden ensimmäisen kappaleen positiivinen tunnelma kattaa koko levyn. Hymy on herkässä myös kappaleessa Ton désir, joka on yksi levyn harvoista rytmikkäämistä hetkistä. Kepeydestään huolimatta Ton désir on mieleenjäävä ja tarttuva popkappale. joka ei sovituksellaan pyri tavoittelemaan tämän vuosikymmenen muodikkaita soundeja, vaan heijastaa 1990-luvun ranskalaisen popmusiikin kaikuja.

Vielä kauemmas ajassa vie kappale Envie d'en rire, joka haitareineen ja muine akustisine soittimineen tuo minulle mieleen Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan satamatunnelmat.
Le Secret -albumin jälkeen olin huolissani, että Fabian olisi siirtynyt täysin ylitaiteellisen ja yliampuvan musiikin maailmaan. Ma vie dans la tienne -albumi on tervetullut muistutus siitä että Lara Fabian, niinkuin muutkin popmusiikin diivat, ovat parrasvalojen ulkopuolella "tavallisia naisia, rakastavia puolisoita ja kaikki ongelmat ratkaisevia äitejä", kuten levyn aloituskappaleessa sympaattisesti todetaan.

p.s. Nykyisen tavan mukaan levystä julkaistiin tietyissä nettikaupoissa "Edition deluxe" jossa bonus-dvd:n lisäksi oli muutama ylimääräinen kappale. Näistä maininnan arvoinen on Fabianin venäläis-ukrainalaisen yhteistyökumppanin Igor Krutoy;n  säveltämä Je vais revois l'hiver. Kappale osoittaa, että hienon popkappaleen ei tarvitse tavoitella taivaita. Joskus tavallinenkin voi olla kaunista.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 13. helmikuuta 2016

228. Ringo Starr: Ringo (1973)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Beatlesin hajottua "orvoksi" jääneen rumpali Ringo Starrin ensimmäinen popalbumi todisti yleisölle, että hän oli muutakin kuin hauska kaveri kolmen neron taustalla. Starrkunnostautui albumilla sekä lauluntekijänä, rumpalina että tulkitsijana, ja levyn onnistui keräämään ex-beatlet ensimmäistä ja viimeistä kertaa esiintymään samalle albumille. Toimivista kappalevalinnoista, hyvästä tuotannosta ja tähden sympaattisesta charmista koottu levy jäi Ringon uran huippuhetkeksi.

The Beatlesin hajottua yleisön odotukset kohdistuivat yhtyeen voimakaksikon suuntaan. John Lennonilla ja Paul McCartneyllä kesti kuitenkin vuosia, ennenkuin he pystyivät täyttämään nämä odotukset, ja vuosien 1971-72 vaihteessa molemmat kohtasivat uransa aallonpohjan. Albumeita Wings Wild Life ja Some time in New York City pidetään Beatles-nerojen urien pohjanoteerauksina.

Samaan aikaan George Harrison oli vallannut USA:levylistojen kärkisijat soololevyillään All things must pass ja Living in the material world ja niittänyt mainetta Bangladeshin hyväksi järjestämällään hyväntekeväisyyskonsertilla. Ringo Starrin soolosinglet It don't come easy ja Back off boogaloo olivat listamenestyksellään alkusoittoa vuoden 1973 täysosumalle. Esimakuna albumilta julkaistiin single Photograph, jonka Ringo oli kahden aiemman hittinsä tavoin säveltänyt entisen bändikaverinsa Harrisonin kanssa.
Kappale iski oikeaan rakoon. Haikea sävel ja teksti, Phil Spectormainen rönsyilevä orkesterisovitus ja Starrin vilpitön ja riittävän vahva tulkinta (jota Harrison säesti omalla taustalaulullaan) vetosivat nostalgiannälkäiseen yleisöön. Kappaleesta tuli ansaitusti Ringon soolouran suurin hitti ja se nousi USA:n singlelistan kärkeen. Hetken aikaa parivaljakko Harrison/Starr oli kuumempi nimi levyetiketissä kuin Lennon/McCartney.

Vaikka the Beatles ei kokoontunut virallisesti yhteen kertaakaan tammikuun 1970 jälkeen, olivat yhtyeen jäsenet tehneet yhteistyötä jo ennen Ringon sooloalbumia. Starr oli soittanut sekä Johnin että Georgen levyillä, ja Harrisonin soolokitara oli yksi Lennonin Imagine-albumin tärkeimmistä elementeistä. Paul tyytyi toistaiseksi leikkimään omassa hiekkalaatikossaan.

John Lennonin Ringolle säveltämän I am the greatest kappaleen äänistyshetkellä kohtasivat neljästä beatlesta kolme. Johnin pianon ja Georgen kitaran (Ringo soitti tietenkin rumpuja yhdessä Jim Keltnerin kanssa) rinnalla bassoa soitti vanha Hampurin tuttu Klaus Voorman. Sopivan itseironisessa kappaleessa Ringo käy läpi elämäänsä todeten sen tosiseikan, jonka kaikki tiesivät. Hän oli maailman paras Ringo.
Vaikka McCartney ei edelleenkään mahtunut samaan studioon Lennonin ja Harrisonin kanssa alkoivat yhtyeen hajoamisen haavat jo arpeutua. Ringo-albumilla McCartney liittyi Starrin taustajoukkoihin kahdella kappaleella. Yhdessä vaimonsa Lindan kanssa sävelletyllä Six o'clock -kappaleella Paul soitti pianoa ja lauloi vaimonsa kanssa taustoja. Kappaleeseen You're sixteen (vanha Johnny Burnette -klassikko) Paul imitoi laulutaidollaan saksofonilta kuullostavan soolo-osuuden. Albumin toisena singlenä julkaistu kappale antoi Ringolle jo toisen USA:n listaykkösen.
Vaikka vanhojen bändikavereiden vetoapu auttoikin levyn menestystä (George oli mukana neljällä, Paul kahdella ja John yhdellä kappaleella) osoitti albumi, että Ringolla oli lahjoja myös lauluntekijänä. Photographin ohella tunnetuin levyn Starr-originaaleista oli vetävä Oh my my, jonka Starr sävelsi yhdessä muusikko Vini Poncian kanssa. Myös tämä kappale menestyi erinomaisesti singlelistoilla, mikä innoitti John Lennonia lähettämään Ringolle kuuluisan postikortin: "Onneksi olkoon. Ettäs kehtaat! Tee MINULLE hittibiisi". Lennon joutui odottamaan ensimmäistä soololistaykköstään seuraavaan vuoteen asti. Starrin omia sävellyksiä tältä albumilta löytyi neljä.
Tärkeä kiitos Ringo-albumin menestyksestä kuuluu myös sen tuottajalle. Ringo Starr osasi laulaa, mutta hänen äänialansa oli varsin suppea, ja tuottaja Richard Perry osasi hyödyntää Ringon rajallisia laulutaitoja täydellisesti. Starr esiintyi sympaattisesti ja vaivattoman kuuloisesti. Levy päättyy hienoon kappaleeseen You and me babe, jonka taustalla oli tälläkin kertaa tukijoukkoja menneiltä ajoilta. Laulun sävelsi Beatles-roudari Mal Evans yhdessä George Harrisonin kanssa, jonka tunnistettava kitarasoolo värittää koko kappaletta.
Kappaleen ja koko albumin päätteeksi Starr kiittää levyn tekoon osallistujia. Koko porukka (mm. kaikki Beatlet vaimoineen) löytyvät myös levyn kansikuvasta.

Valitettavasti Ringo Starr ei kertaakaan onnistunut toistamaan Ringo-albumin menestystä. Richard Perry tuotti myös seuraavan albumin Goodnight Vienna, johon Beatle-tukea toi John Lennon, mutta se ei menestynyt enää samalla tavalla. Tämän jälkeen sekä Ringon sooloura että yksityiselämä joutuivat pahaan alavireeseen. Starr selvisi alkoholismistaan ja avioerostaan, mutta myöhempien soololevyjen menestys on ollut korkeintaan kohtuullinen. Paremmin hän on menestynyt studiomuusikkona (mm. Paul McCartneyn ja George Harrisonin soololevyillä) ja kierrellyt konserttilavoja Ringo Starr and his All stars band -kokoonpanonsa kanssa näihin päiviin saakka.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

lauantai 23. tammikuuta 2016

227. Edith Piaf: Télégramme/A l'enseigne de la fille sans coeur (savikiekko 1951)

Vuosikymmeniä erossa olleet rakastavaiset sopivat tapaamisesta Pariisin lentokentällä. Vuodet ovat vierineet ja jättäneet julmat jälkensä ihmisiin. Odotettu tapaaminen päättyy odottamattomalla tavalla, kun unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Lauluntekijä Michel Emer ja dramaattisten laulujen mestaritulkki Edith Piaf kertoivat tämän surullisen tarinan unohtumattomalla tavalla kappaleessa Télégramme.

Olen ollut jo vuosikymmeniä Edith Piaf -fani. Ensimmäiset Piaf-levyni ostin jo 1980-luvulla, ja laulajan lähes koko tuotanto löysi tiensä hyllyyni 1990-luvun puolivälissä. Syksyllä 2015 Piafin satavuotisjuhlan kunniaksi julkaistu 20 cd:n juhlaboksi palautti kuitenkin mieleeni monta sellaista Pariisin varpusen esitystä, jotka olin aiemmin jättänyt huomioimatta. Studiolevytysten lisäksi kokoelmasta löytyy monesta laulusta myös konserttiversioita, joissa laulujen tarinat alkavat elää aivan uudella tavalla.

Yksi uuden syntymän mielessäni kokeneista lauluista on Michel Emerin Piafille kirjoittama Télégramme, joka edelllisessä kirjoituksessani esittelemäni Qu'as-tu fait John -kappaleen tapaan on pikemmin kertomus kuin varsinainen laulu.

Kappale kertoo rakastavaisista, joiden liittoa vanhemmat eivät hyväksyneet pojan köyhyyden vuoksi. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, omaisuuden maailmalla kerännyt mies palaa Pariisiin etsimään nuoruuden rakastettuaan, jota hän kuvaa sanoilla "elegantti" ja "erittäin kaunis". Jos vuodet ovat olleet menestyksekkäitä miehelle, on nainen vuosien aikana menettänyt rahansa ja kauneutensa. Molempien kovasti odottama tapaaminen lentokentällä päättyy siihen, että mies kävelee kuihtuneen armaansa ohi kysellen ihmisiltä, ovatko he nähneet eleganttia kaunotarta. Vanhuuttaan häpeävä nainen ei tohdi paljastaa itseään rakastetulleen, vaan palaa kotiin yksin. 
Ei ihme, että 20 vuotta sitten ohitin tämän kappaleen kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Laulu on kuin pieni näytelmä, joka vaatii kuulijaltaan tekstin ymmärtämistä, ja kielitaitoni oli 90-luvulla nykyistä rajallisempi.

Tässä laulun sanat kokonaisuudessaan käännettynä:

 Tämä on sähke Marie Bélagelle
joka asuu pihan perällä, b-rapussa, viidennessä kerroksessa,
kolmas ovi vasemmalla, laskeudu pari askelmaa.
Koputa kovaa, että hänen korvansa sen kuulevat.

Pieni posteljooni kiipeää askelma kerrallaan.
Vanha nainen tulee avaamaan,
karhealla äänellään hän kiittää
ja sulkee ovan perässään.
Kirjeen hän avaa kiireesti kädet täristen,
toisin kuin yleensä.
Viestin lukee ääneen, kurkkua kuivaa,
ja toistaa sen kymmenen kertaa kuiskaten.

- Lento Pariisissa - kello kahdeksan - toinen toukokuuta. - En jaksa odottaa - olen hulluna onnesta. - Jumaloin sinua enemmän kuin koskaan. - Rakastan - suutelen - François -

Muistot vievät naisen vuosikymmenien taakse.
Kuinka he rakastivatkaan toisiaan 20 vuotta sitten.
Mutta vanhemmat eivät liittoaan hyväksyneet,
pojalla kuin ei ollut kolikkoakaan taskuissaan.
"Lähden ja tulen takaisin omaisuus mukanani", hän lupasi.
"Minä odotan ja haluan että myös sinä lupaat
ettet unohda minua koskaan".

Hän lähti, kuukaudet ja vuodet vierivät.
Marie sai kohdata yksin elämän karikot.
Kauneus, nuoruus ja loisto pyyhkiytyivät pois,
rahan huvetessa myös ystävät kaikkosivat.

Portille matkustajat Meksikosta,
siinä hän on, mikä herrasmies!
Hopeoituneet hiukset vain korostavat hänen uljauttaan,
koskaan hän ei ole ollut niin komea kuin nyt.

Nainen kalpeana ja kädet tiukkaan rutistuneena
kuuntelee sydänparkansa jyskytystä.
Mies tulee naista kohti, 
mutta töytäisee hänet pois tieltään: "Anteeksi".
"Kantaja, kuule:
Etsin eleganttia ja hyvin kaunista naista,
jolla kauniit siniset silmät, valkeat hiukset,
ei kauhean pitkä.
Hei, hän taitaa olla tuolla...ei ei se olekaan hän.
Olen kovasti pahoillani."

Oletteko nähneet vaaleaa, eleganttia ja hyvin kaunista naista?
Vaaleaa - eleganttia - hyvin kaunista naista -
eleganttia - hyvin kaunista - Oletteko nähneet...
 (käännös allekirjoittaneen)

Edith Piaf oli mestari kertomaan tämänkaltaisia tarinoita, eikä olekaan ihme että tarinoita taitavasti sanoiksi ja säveliksi pukenut Michel Emer (joka oli säveltänyt myös aiemmin esittelemäni kappaleet L'accordéoniste ja Qu'as-tu fait John) oli yksi Piafin suosikkilauluntekijöistä. Piaf rakasti draamaa, joten tämä tarina kahden vanhan rakastavaisen kohtaamisesta, johon Emerin kynä oli kirjoittanyt yllättävän ja surullisen lopun, sopi hänen repertuaariinsa täydellisesti.  

1950-luvulla Piaf oli supertähti Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa ja hän esiintyi useaan otteeseen mm. Carnegie Hallissa. Tämän livetallenteen aluksi Edith kertoo laulun tarinan omin sanoin englanniksi. Tästä esityksestä ei valitettavasti löydy videotallennetta, joten emme tiedä miten hän onnistui eläytymään kahden rakastavaisen rooliin.
Savikiekon toiselta puolelta löytyi tarina tytöstä, joka viihdyttää isänsä satamaravintolassa lemmenkipeitä merimiehiä. Lopulta kuitenkin yksi mies saa sydämettömäksi kutsutun tytön sydämen sulamaan. Tässä Edith Piafin laulussa on siis vaihteeksi onnellinen loppu. Kappale toimii erinomaisesti ilman tekstin ymmärtämistä, mutta asiasta kiinnostuneille laulun englanninkielinen käännös löytyy täältä.
Näitä kappaleita ei juurikaan löydy hittikokoelmilta tai Piaf-fanien suosikkilistoilta, mutta niillä on tärkeä paikka Edith Piafin 270 levytettyä kappaletta käsittävässä repertuaarissa. Jos Hymne à l'amourin ja Non je ne regrette rienin kaltaiset hitit ovat sinulle jo tuttuja, suosittelen tutustumaan Piafin tuotantoon myös pintaa syvemmältä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)