lauantai 31. lokakuuta 2015

223. Queen: Hot space (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Otetaan perään toinen ylenkatsottu Queen-albumi. Another bites the dust -kappaleen menestyksen innoittamana Queen haki lisää vaikutteita funk- ja disko-genrestä. Tuloksena oli albumi, jota yleisesti pidetään epäonnistuneena ja jota tehtäessä yhtye jakaantui jyrkästi kahteen leiriin. Vaikka Hot space on kaukana siitä legendaarisesta musiikista josta yhtye tunnetaan, avoimin korvin kuultuna se sisältää monta erinomaista kappaletta. Nelikon laulunkirjoitustaidot eivät olleet kadonneet minnekään.

Innostuin brittiläisestä Queen-yhtyeestä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiset hankintani olivat kielikurssilla kirpparilta löytämäni Bohemian rhapsody -single ja television Hittimittarissa (tms.) kuulemani tuore Friends will be friends -single. Hot Space -albumi löysi tiensä hyllyyni viimeisten Queen-albumien joukossa, ja vasta viimeaikoina olen alkanut ymmärtää tätä hyljeksittyä kappalekokoelmaa.

Queenin uran alku koostui viidestä erinomaisesta albumikokonaisuudesta (Queen, Queen II, Sheer heart attack, A Night at the opera & A Day at the races), mutta 1970-luvun jälkipuoliskolla albumien laatu alkoi laskea. Albumit News of the world, Jazz, the Game ja Flash Gordon olivat tyyleiltään sekavia kokonaisuuksia, ja hutiraitoja oli enemmän kuin todella onnistuneita kappaleita. Näiltä levyiltä löytyi kuitenkin riittävä määrä superhittejä pitämään yhtyeen listoilla ja radioaalloilla.

Vuonna 1982 hittiputkeenkin näytti tulevan stoppi. Mustasta tanssimusiikista innoituksensa saanut megahitti Another bites the dust innoitti yhtyeen (tai ainakin puolet siitä) kokeilemaan enemmän siipiään disco- ja funk-musiikin parissa. Tätä pidetään yhtenä popmusiikin pahimmista harha-askeleista.
Kun itse tuoreena Queen-fanina laitoin Hot Space -albumin levylautaselle, reaktioni oli hyvin pitkälle sama kuin muillakin Queen-faneilla. Mitä ihmettä? Kitaravetoisen powerrockin sijaan Freddie Mercuryn säveltämää aloituskappaletta sävyttivät soultuottaja Arif Mardinin sovittamat funk-puhaltimet. Brian Mayn Red special -kitara loisti poissaolollaan, ja rummuista tuntui Roger Taylorin sijaan vastaavan rumpukone. Mercuryn lauluäänen tunnistin toki heti, ja basisti John Deacon oli elementissään tanssirytmejä soittaessaan.

Staying power kertoi suoraa kieltä siitä, kenen johdolla albumia tehtiin. Mercury oli löytänyt uuden inspiraationlähteen Münchenin (jossa levy äänitettiin) kuumilta gay-klubeilta, ja aina mustasta musiikista pitänyt Deacon oli saanut rohkeutta omalle linjalleen säveltämänsä Another bites the dust -singlen yllätysmenestyksestä. Deacon yritti toistaa menestysreseptiä singlekappaleella Back chat. 
Rintamalinjan toisella puolella olivat Queenin perinteiset rokkarit kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor. Kumpikaan ei innostunut yhtyeen uudesta suunnasta, mikä johti suuriin riitoihin yhtyeen sisällä. Kompromissihakuinen May pyrki myötäilemällä saamaan Mercurya ja Deaconia ymmärtämään myös perinteisempiä faneja, mutta konflikti oli valmis kun monella kappaleella (kuten edellämainittu Staying power) ei ollut tilaa hänen kitarasoololleen. Kappaleen Back chat kohdalla diplomatia tuotti tuolosta, ja May sai ujutettua kitarasoolonsa kappaleen loppuun (laulun muista kitaraosuuksista vastasi säveltäjä Deacon itse).

Ajoittain May pystyi myös itse löytämään itsestään funk-vaihteen. Mayn säveltämässä levyn parhaassa kappaleessa Red special uppoaa täydellisesti Deaconin vetävän bassoriffin ja Mercuryn viettelevän vokaaliosuuden sekaan.. Ihme kyllä, kappaletta Dancer ei julkaistu singlenä.
Rumpali Roger Taylor sen sijaan ei ollut kypsä kompromisseihin. Hän halveksui yhtyeensä uutta musiikkisuuntaa ja erityisesti sitä tapaa, miten hänen rumpusoundinsa valjastettiin klubigenren käyttöön. Kuiva, konemainen ja kaiuton rumpurytmi oli pahinta mitä hän tiesi, ja Taylorilla oli vaikeuksia pitää omaa vastenmielisyyttä piilossa. Yhtyeen ainoana jäsenenä hän myönsi levyn julkaisun yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, että hän ei "juurikaan pidä yhtyeensä uudesta tyylistä". Tämä oli lähinnä kohteliaisuus suorasuiselta rumpalilta, joka myöhemmin on huomattavasti suorasanaisemmin polkenut Hot Space -albumin maan rakoon.

Kaksi Taylorin sävellystä kuuluvat siihen osaan albumia, joka edes jonkin verran muistuttaa perinteistä Queenia. Calling all girls -kappaleella rumpu kuullostaa siltä miltä pitääkin ja Mercurykin on lauluosuuksissaan laskeutunut klubitaivaasta maan päälle. Kappale julkaistiin ansaitusti singlenä.
Balladiosastolla Queen piti perinteitä kunniassa. Vilpittömässä ja sopivasti Lennon-kliseitä viljelevässä Life is real -kappaleessa Mercury kumartaa vuonna 1980 murhatun idolinsa suuntaan.
Brian May puolestaan suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa yhtyeestä oli 1970-luvun lopulta alkaen erityisen suosittu. Kappale Las palabras de amor julkaistiin myös singlenä.
Jos Queenin sisällä mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan, niin Queen-fanien enemmistö oli yksimielinen. Freddie Mercury joutui selittelemään uutta tyyliä konserteissa "Disco sucks" banderolleja kantaville faneille: "Se on vain yksi albumi, Älkää ottako sitä niin vakavasti".

Selkeimmin uuden tyylin tuomio näkyi levylistoilla. Albumi menestyi kohtalaisesti, mutta myynti ei ollut lähelläkään vuotta aiemmin julkaistun Greatest hits -albumin menestystä. Singlelistalla tilanne oli vielä surkeampi. Levyn kolmesta Englannista julkaistusta singlestä yksikään ei noussut top 10:neen ja vain Las palabras de amor ylsi edes top 20:een. Another one bites the dust:in mantteliperijäksi suunniteltu Back chat mahtui vaivoin top 40:een. 

Nykyään Hot Space muistetaankin vain yhdestä kappaleesta. Vuonna 1981 Queen ja David Bowie törmäsivät sattumalta Queenin Sveitsissä omistamalla Mountain studioilla. Viisikko jammaili John Deaconin tarttuvan bassoriffin ympärille kappaleen Under pressure, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin eri melodianpätkistä kokoonkyhätyksi sekasikiöksi. Queenin ja Bowien välinen omalaatuinen kemia kuitenkin toimi ja Englannissa listaykköseksi noussut kappale lisättiin seuraavana vuonna Hot Space -albumin päätöskappaleeksi, vaikka se tyyliltään sopii huonosti albumin tanssigenreen. Albumin myynnin voikin laittaa pitkälti Under pressure -singlen ansioksi.
Fanien reaktion ja sukeltaneen levymyynnin jälkeen Queenin jäsenet ottivat lusikan känsäisiin käsiinsä ja alkoivat tehdä sitä missä olivat parhaita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen The Works -albumi aloitti yhtyeen toisen kultakauden, joka jatkui aina Freddie Mercuryn kuolemaan asti ja Made in Heaven -albumin myötä hieman sen jälkeenkin. Hot Space jäi kuriositeetiksi yhtyeen albumikatalogissa ja Under pressure -kappaletta lukuunottamatta sen kappaleita on edelleen turha etsiä Queenin Greatest hits -kokoelmilta.

Historian ja fanien tuomio on kuitenkin epäreilu. Trendipelleily toki vei yhtyettä väärään suuntaan, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhtyeen kaikki jäsenet osasivat tehdä tarttuvia ja monitasoisia popkappaleita. Edellä esitellyt seitsemän kappaletta kertovat vakuuttavaa kieltään siitä, että yhtyeessä yhdistyi ainutlaatuisella tavalla neljän omaperäisen ja lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän lahjat. 30 vuotta julkaisun jälkeen rajoja rikkoneen yhtyeen virhearviotkin on helpompi antaa anteeksi. Olen itsekin syyllistynyt Hot Space -albumin väheksymiseen, mutta se on yllättäen noussut yhdeksi suosikeistani Queenin laadukkaassa albumikatalogissa. Suosittelen muillekin Queen-faneille vanhan ennakkoluulon haastamista. Yllätys voi olla melkoinen.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 16. elokuuta 2015

222. Queen + Paul Rodgers: The Cosmos Rocks (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Queenin tarina ei päättynyt Freddie Mercuryn kuolemaan. Brian May ja Roger Taylor halusivat yhä esiintyä ja he pyysivät yhtyeen kolmanneksi jäseneksi Paul Rodgersin. Nimellä Queen + Paul Rodgers yhtye kiersi maailmaa vuosina 2005-2006. Uudella solistilla varustettu Queen otettiin vastaan hieman kurttuotsaisesti. Lavoilla Paul Rodgersia siedettiin, mutta kun yhtye julkaisi studioalbumin Cosmos Rocks oli vastaanotto jäätävä. Minusta kriitikoiden ja yleisön lyttäämällä albumilla on kuitenkin hetkensä.

Legendaarisen laulusolistin kuolema tappaa yleensä myös yhtyeen. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että The Doors jatkoi toimintaansa ja julkaisi peräti kolme albumia Jim Morrisonin kuoleman jälkeen? Queen oli samassa tilanteessa Freddie Mercuryn kuoltua syksyllä 1991. Jälkeenjääneistä äänityksistä John Deacon, Brian May ja Roger Taylor saivat leivottua kelvollisen (mutta mauttomasti nimetyn) Made in Heaven (1994) -albumin, mutta sen jälkeen yhtyeelle ei ollut näkyvissä tulevaisuutta. Singlen No-one but you (1997) jälkeen basisti John Deacon veti omat johtopäätöksensä ja vetäytyi täysin julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halusivat kuitenkin jatkaa. Queen+:ksi nimetty yhtye esiintyi eri laulusolistien kanssa, plussan perässä on vuosien varrella nähty muun muassa George Michaelin ja Adam Lambertin nimet.

Varteenotettavin yhteistyö Queen+:lla on ollut kuitenkin Paul Rodgersin kanssa.
Aiemmin mm. Bad Company -yhtyeessä esiintynyt Paul Rodgers oli ihanteellinen yhtyekumppani May:lle ja Taylorille. Monipuolisena muusikkona hän pystyi lavalla hoitamaan laulajan lisäksi basistin ja kitaristin tehtäviä. Q+PR:n vuosien 2005-2006 maailmankiertue oli Queenin suurin operaatio sitten alkuperäisen yhtyeen Magic-kiertueen vuonna 1986. Vaikka Rodgers ei pystynyt (eikä pyrkinytkään) korvaamaan Mercurya, otettiin yhtye vastaan varovaisen innostuneesti. Samaa ei voi sanoa studioalbumista, jonka Q+PR julkaisi pari vuotta myöhemmin.
Brian Mayn ja Roger Taylorin motiiveja ei käy kiistäminen. Paul Rodgersin kanssa tehty kiertue ja albumi Cosmos Rocks osoittaa, että he olivat edelleen taitavia muusikoita ja olisi ollut epäoikeudenmukaista kieltää heitä tekemästä mitä he parhaiten osaavat. Levyn kappaleet osoittavat lisäksi, että Mercuryn kuolema ei vienyt heiltä taitoa kirjoittaa tarttuvia pop-teoksia.

Paul Rodgers oli erinomainen laulaja. Vaikka esimerkiksi edellä esitellyt kappaleet ovat hyvin queen-vaikutteisia, ei Rodgers yrittänyt toistaa Mercuryn maneereja vaan teki laulut omalla tavallaan. Uusi albumi antoi Maylle ja Taylorille mahdollisuuden tehdä myös täysin erilaista musiikkia kuin mitä Queenin levyllä kuultiin. Blues-sävyinen Voodoo on tästä erinomainen esimerkki.
Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi Cosmos rocks sai jäätävän vastaanoton. Yleisö ei ollut valmis Queenin toiseen tulemiseen ilman haudasta kaivettua laulusolistiaan, eikä kriitikotkaan voineet olla vertaamatta albumia Queenin huippukauden tuotoksiin. Samalla yleisö ja kriitikot sulkivat korvansa levyn parhailta hetkiltä.
Levyn suurin ongelma ei ollut sen musiikissa vaan kannen vasemmassa yläkulmassa. Oli typerää kutsua Queeniksi (plussan kanssa tai ilman) yhtyettä, jossa oli jäljellä vain kaksi sen alkuperäistä jäsentä. Mercuryn ainutlaatuisen äänen lisäksi levyltä puuttuivat John Deaconin niin ikään helposti tunnistettavat bassokuviot ja molempien sävellykset. Vertailu entiseen oli itsestään selvä kohtalo levylle, jota yritettiin myydä vanhan legendan nimellä. Korrektimpi nimitys yhtyeelle olisi ollut Queen miinus.
Mutta jos levy olisi julkaistu jollain muulla nimellä (yhtyeestä käytetty lyhenne Q+PR ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto), olisi yleisö ehkä huomannut että vaikka levy ei olekaan parasta Queenia, se on itse asiassa varsin hyvä. Mayn kitara soi entiseen tapaan ja Taylor on paikallaan rumpusetin takana. Kolmikon ainoaksi yhteiseksi studiotyöksi jäänyt albumi on sisällöltään epätasainen, etenkin levyn rock-kappaleet ovat mielestäni aika väkinäisiä. Parhaimmillaan Rodgersin, Mayn ja Taylorin yhteistyö on kuitenkin popahtavammissa kappaleissa sekä kauniissa balladeissa, jotka eivät häpeä Queenin kappaleiden rinnalla lainkaan. Toisaalta monet kriitikot pitivät rock-revittelyjä levyn ainoana siedättävänä sisältönä. Minä olen eri mieltä.
Kolmikon yhteistyö päättyi pian Cosmos Rocks -albumin jälkeen. Rodgersin mukaan yhteistyö oli alun perinkin tarkoitettukin väliaikaiseksi. Kunnianhimoisesti tehdyn levyn täysi lyttäys ostavan yleisön ja kriitikoiden taholta tuskin vaikeutti tuota päätöstä.

Cosmos Rocks on näin jäänyt kuriositeetiksi Queenin levykatalogissa. Kun Queen ilmoitti yhtyeen vinyylilevyjen uudelleenjulkaisusta kesällä 2015, ei Cosmos Rocks -albumi ollut mukana. Ilmeisesti yhtye ei itsekään pidä May-Taylor-Rodgers-trioa Queenin seuraajana vaan omana yhtyeenään jolla on vain samankaltainen nimi.

Ja sitä se onkin. Kysymyksessä ei ollut se vuodesta 1970 vuoteen 1991 ihastuttanut ja vihastuttanut megayhtye vaan kolmen eläkeikää lähestyvän rockmuusikon yhteisprojekti. Sen musiikissa toki oli paljon kaikuja menneisyydestä mutta se kuitenkin kieltäytyi takertumasta vanhoihin kaavoihin. Jos Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers olisivat hyväksyneet tämän, olisi ehkä suuri yleisökin ottanut heidän levynsä vastaan suosiollisemmin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 14. elokuuta 2015

221. James Taylor: Before this world (2015)

 


Kuuntele albumi Spotifyssa
Vuonna 1968 ensimmäisen albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä James Taylor yllätti ystävänsä julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän albuminsa 13 vuoteen. Uutta levyllä ovat sävelmät ja sanat, trubaduurin tyyli on pysynyt samana jo lähes 50 vuotta. Uskolliset fanit palkitsivat Taylorin nostamalla hänen levynsä ensimmäisen kerran USA:n albumilistan kärkeen.

James Taylorin tuotannosta minulle on tullut tärkeimmäksi sen ensimmäiset ja viimeiset tuotokset. 1980-luvulla hieman jo puisevaksi käynyt James Taylorin musiikki sai uutta valoa kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut albumit Hourglass ja October road palkittiin hyvin arvosteluin, Taylorin uran parhain myyntiluvuin ja lopulta vielä Grammy-palkinnoin. Vaikka Taylor konsertoi ahkerasti myös 2000-luvun puolella, ei kuusikymmpiseltä artistilta odotettu enää uusia levyjä. Siksi tämän vuoden keväänä julkaistu Before this world -album tuli Taylorin faneille yllätyksenä.


Itse levyltä on kuitenkin turha etsiä yllätyksiä tai muutosta. Vahvasti akustisen kitaran ja Taylorin konstailemattoman laulun varaan rakennettu musiikki jatkaa suoraan siitä mihin vuonna 2002 julkaistu October road lopetti. Joidenkin kappaleiden kohdalla voi miettiä onko mikään muuttunut sitten Taylorin läpimurtolevyn Sweet Baby James.
Veteraanitrubaduuri kuullostaa tosiaan hämmästyttävän paljon samalta kuin 22-vuotias äkilliseen suosioon noussut laulaja-lauluntekijä vuoden 1970 läpimurtoalbumillaan. Myös sävellystyyli ja kitarasoundi ovat pysyneet samana lähes 50 vuotta kestäneen uran ajan. Melodiat ovat selkeitä ja Taylorin konstailematon laulusoundi toimii hyvin yhteen hänen kitaransa kanssa. Tuottaja Dave O'Donnelin ansioksi laskettakoon aistikkaasti tehdyt laulu ja instrumentaalisovitukset. Levyä on helppo kuunnella ja tasaisen laadukkaasta kappalemateriaalista jää mieleen mukavasti yksityiskohtia, kuten Snowtime-kappaleen haitarisoolo.

Iän myötä trubaduurin teksteihin on tullut viehättävää perspektiiviä menneeseen aikaan, joka näkyy kauneimmillaan singlenäkin julkaistussa kappaleessa Angels of Fenway. Laulu kertoo baseballfani-isoäidistä, joka koko elämänsä on viettänyt aikaa Bostonin Fenway Park -stadionin pesäpallokatsomossa. Lapsenlapsi (jota laulussa esittää Jamesin poika Henry Taylor) muistelee laulussa baseballreissuja mummonsa kanssa sekä hetkeä, jolloin isoäiti kuolinvuoteellaan kuulee joukkueensa Boston Red Soxin lopultakin voittaneen maailmanmestaruuden. 

Nostalgisen muistelun ja kauniiden tunnelmapalojen lisäksi Taylor ei kaihda myöskään vakavampia aiheita. Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Taylor asettuu indianalaisen nuoren miehen elämään, joka komennetaan sotilaana Afganistaniin.

 Valmistauduin pelkoon ja valmistauduin hulluuteen.
Odotin koti-ikävää, pahempaa kuin koskaan aiemmin.
Olin valmis vihaan ja loukkaaviin huutoihin,
mutta mikään ei valmistanut minua sen paikan kauneuteen.

James Taylor on artisteja joilta ei kaivatakaan muutosta. Fanit ottivat tutun ja turvallisen trubaduurin takaisin iloiten, ja albumista tuli hänen uransa ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. 67-vuotias laulaja itse on kertonut levyn olevan näillä näkymin hänen uransa viimeinen. Niin hän tosin sanoi myös vuonna 2002 October Road -albumin julkaisun yhteydessä.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 17. heinäkuuta 2015

220. James Taylor: Sweet baby James (1970)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Lähes 50-vuotisen uran Amerikan rakastetuimpana trubaduurina tehnyt James Taylor on tänä kesänä juhlinut uransa ensimmäistä USA:n albumilistan kärkeen noussutta albumiaan. Taylorin läpimurto tapahtui 45 vuotta sitten, joka osoittaa että miehen musiikki ei ole vuosikymmenien aikana muuttunut juuri mitenkään. Välittömästi tunnistettava kitara- ja laulutyyli hallitsevat tätä levyä, jonka kappaleet ovat muodostuneet ikivihreiksi.

James Taylorin tie levyhyllyyni tapahtui kahden suosikkiartistini avittamana. Vuonna 1968 Paul McCartneyn vävyehdokas, tuottaja Peter Asher kiinnitti 20-vuotiaan Taylorin the Beatlesin perustaman Apple-levy-yhtiön artistikaartiin. Beatlesin edesottamuksista kiinnostuneena tutustuin Taylorin Apple-albumiin, joka runsain jousi- ja kuorosovituksin nousi välittömästi yhdeksi suosikkilevyistäni.

Levy jäi kuitenkin Beatlesin ja Applen hajoamistaisteluiden jalkoihin eikä hyvästä musiikistaan huolimatta löytänyt yleisöään. Harmia aiheuttivat myös Taylorin huumeongelmat. Tuottaja Peter Asher kuitenkin luotti artistiinsa ja ryhtyi Taylorin henkilökohtaiseksi manageriksi ja tuottajaksi, muutti hänen kotimaahansa ja otti tehtäväkseen nuoren lupauksen kuivilla pitämisen ja tämän lahjojen kanavoimisen menestyslevyn tekoon. Kaverusten ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä jo toinen Taylorin ja Asherin tuotos löi läpi.
Taylorin toisen albumin nimikkoraita on kehtolaulu hänen veljensä ensimmäiselle lapselle joka peri setänsä etunimen. Pianoa kappaleella soittaa toinen linkkini Tayloriin, kaikkien aikojen suosikkiartistini Carole King, juuri soolouraansa aloitteleva lauluntekijä joka oli 1960-luvun menestyneimpiä hittitehtaita ex-miehensä Gerry Goffinin kanssa.

Kingin ja Taylorin vuosikymmeniä kestänyt syvä ystävyys oli puhtaasti platoninen ja ammatillinen. Taylor rohkaisia Kingiä nousemaan taustavaikuttajaksi lavan eteen, ja 1970-luvun ensimmäisten vuosien aikana ystävykset soittivat toistensa levyillä ja osallistuivat muusikkoina toistensa kiertueille. Vuonna 2007 King ja Taylor palasivat yhteiselle esiintymislavalle Troubadour-kiertueellaan, jolla esitettiin lukuisia Sweet baby James -albumin kappaleita. Country road -kappaleesta löytyy kaksi videotallennetta samalla kokoonpanolla 36 vuoden aikaerolla.
Kun kuulin ensimmäisen kerran albumia Sweet baby James, olin hieman pettynyt. Olin ihastellut Taylorin Apple-yhtiölle tekemää albumia sen runsaiden sovitusten ja mahtailun vuoksi. Taylor ja Asher eivät kuitenkaan kokeneet tätä tyyliä omakseen ja toisesta albumista eteenpäin Taylorin musiikkia taustoitettiin paljon karsitummalla sovituksella. Kesti hetken ennenkuin opin arvostamaan tyyliä, jolla Taylor tekee musiikkia edelleen. Itse asiassa laulajan tänä keväänä julkaistu albumi Before this world kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta kuin hänen musiikkinsa 45 vuoden takaa.

Sweet baby James albumin tunnetuin kappale Fire and rain sai innoituksensa kolmesta Taylorin elämää mullistaneesta asiasta. Laulu sivuaa hänen lapsuudenystävänsä itsemurhaa, hänen huumeriippuvuuttaan ja vieroituksen rankkoja kokemuksia ja toisaalta yhteen levyyn kilpistynyttä yhteistyötään the Beatlesin Apple-levy-yhtiön kanssa.
Fire and rain oli Taylorin ensimmäinen suuri hitti ja se osaltaan siivitti Sweet baby Jamesin menestystä ja Taylorin nousua uuden singer-songwriter-genren kärkiartistiksi. Albumi onkin tasaisen miellyttävä kokoelma harkittuja sävellyksiä ja hyvin omakohtaisia tekstejä. Laulajan konstailusta vapaa lauluääni ja ainutlaatuinen tapa soittaa akustista kitaraa tekevät albumista soundimaailmaltaan raikkaan ilmavan, ja sama tyyli on jatkunut näihin päiviin saakka hyvin pienin päivityksin. Taylorin kitara ja taustalaulu ovat helposti tunnistettavissa myös Carole Kingin ensimmäisillä soololevyillä Writer ja Tapestry, jotka olen arvioinut tässä blogissa muutama vuosi sitten.
Trubaduuri Taylorin ura jatkui menestyksekkäänä Sweet baby James -albumin jälkeenkin. Lehdistö innostui laulajasta lisää kun tämä avioitui singer-songwriter-kollega Carly Simonin kanssa vuonna 1972 (pari erosi yhdeksän vuotta myöhemmin, josta lehdistö sai jälleen komeita otsikoita lööppeihinsä). 1970-luvun lopun jälkeen Taylorin levyt eivät enää myyneet entiseen malliin, kunnes vuonna 1997 julkaistu albumi Hourglass ja 2002 tehty October road palauttivat hänet sekä yleisön että kriitikoiden suosioon.

Tänä keväänä (2015) jo eläkeläiseksi luultu Taylor yllätti levyttämällä ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin 13 vuoteen. Levy nousi suoraan USA:n albumilistan kärkeen antaen Taylorille hänen uransa ensimmäisen albumilistaykkösen. Tämän 67-vuotiaan Taylorin comeback-levyn esittelen piakkoin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 20. kesäkuuta 2015

219. Ted Gärdestad: Äntligen på väg (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifyssa
1980-luvulla julkisuudesta vetäytynyt teinitähti Ted Gärdestad teki voitokkaan paluun levylistoille 1993 menestyskokoelmalla ja hiteillä För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå. Vaikeista vuosista huolimatta uusi albumi oli Gärdestadin vanhojen levyjen tapaan täynnä toisaalta positiivista energiaa ja naivia elämänuskoa ja toisaalta sisäänpäin kääntynyttä pohdiskelua. Huolien haurastama ääni ja ikäistään vanhemmat kasvot levyn kannessa kertoivat kuitenkin toista tarinaa.

Opiskellessani Vaasan yliopistossa katsoin paljon Ruotsin kolmea televisiokanavaa, jotka näkyivät opiskelijakylän kaapeliverkossa. Eräänä päivänä vuonna 1994 katseeni (ja korvani) kiinnittyivät keski-ikäiseen laulajaan. Kesti hetken tajuta, että kysymyksessä oli sama teini-idoli, joka oli edustanut Ruotsia Eurovision laulukilpailuissa. Nyt 15 vuotta myöhemmin väsyneeltä näyttävän laulajan musiikissa oli sama positiivinen ote kuin 1970-luvullakin.
Äntligen på väg -albumin positiivinen yleissävy kätki taakseen suuret ongelmat, joihin laulaja oli joutunut 1980-luvulla. Uran hiivuttua vain 25-vuotias Ted Gärdestad oli hylännyt musiikin, läheiset ihmisensä ja vetäytynyt itämaisen kultin suojiin Yhdysvaltain Oregoniin. Palattuaan Ruotsiin hänet liitettiin täysin perusteetta Olof Palmen murhaan ja jotkin mediat spekuloivat hänen ja maahanmuuttajia jahdanneen Lasermiehen yhteyttä. Jo valmiiksi mielenterveydeltään heikko Ted sairastui skitsofreniaan ja masentui vakavasti.

Uudella levyllä esiintyi kuitenkin varovasti hymyilevä ja tulevaisuuteen uskova laulaja. Kenneth Gärdestadin tekstit olivat esittäjälleen terapiaa ja haurastuneesta äänestä huolimatta Tedin äänestä kuului usko siihen, että kaikki muuttuisi paremmaksi.
Gärdestad oli yrittänyt veljensä ja lauluntekijäparinsa Kennethin kanssa tehdä come-back-albumia jo paria vuotta aiemmin. Tuottaja Anders Glenmark ei kuitenkaan kestänyt vainoharhaisen laulajan oikuttelua, ja yhteistyön tuloksena syntyi vain erinomainen single För kärlekens skull (jonka esittelin numerolla 52).

Vuotta myöhemmi veljekset yrittivät uudelleen. Tuottajaksi suostui vanha ystävä, jo Tedin ensimmäisillä levyillä (ja lähes kaikilla Abban levyillä) kitaraa soittanut Janne Schaffer. Gärdestad ei suostunut tulemaan studioon, joten häneen osuuksian varten äänityspaikka rakennettiin laulajan kotiin, jossa hän lauloi studiossa tehtyjen taustanauhojen päälle. Kappaleet kuten Hoppets eld kertoivat siitä, kuinka synkät vuodet ovat takanapäin.
Vanhojen levyjen tapaan positiivisten rallien joukossa oli myös pohdintaa, johon vuosien kokemukset olivat tuoneet synkempiä sävyjä. Isoveli Kenneth onnistui teksteissään hienosti tulkitsemaan Tedin mielenmaisemaa. Hieno esimerkki tästä on kappale Tid faller hårt, jossa menneiden vuosien vastoinkäymisiä peilataan valoisammalta näyttävää tulevaisuutta vasten. Duettoparina laulussa on upea ruotsalainen laulaja Marie Bergman.
Ruotsalaiset ottivat julkisuuteen palanneen Tedin avosylin vastaan. 1970-luvun hitit nousivat listoille kokoelmalevyjen muodossa ja myös hänen uusi musiikkinsa meni hyvin kaupaksi. Ja miksi ei, Äntligen på väg ja sitä edeltäneet singlehitit För kärlekens skull ja Himlen är oskyldigt blå esittelivät teinivuotensa taakse jättäneen kypsän artistin, joka ei kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmiseen ja elämään.

Kenneth Gärdestad oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista eikä Tedin sävellystaito ollut kadonnut minnekään. Janne Schaffer onnistui levyn tuotannossa erinomaisesti, ja studiossa Schafferin kanssa työskenteli Ruotsin studiomuusikoiden kerma. Näytti siltä, että 80-luvun varjot olivat kaikonneet ja 38 vuotiaalla Tedillä oli uusi onnellisempi elämä edessään.
Toinen muistikuvani Vaasan opiskeluvuosiltani koskee SVT:n Rapport-uutislähetyksen uutista vuodelta 1997, joka kertoi Ted Gärdestadin jääneen junan alle kotikaupungissaan Sollentunassa. Kenneth Gärdestad on veljensä kuoleman jälkeen kertonut avoimesti Tedin sairaudesta ja siitä pelosta mikä hänellä aina oli sekä toisaalta niistä viimeistenkin vuosien hyvistä hetkistä jolloin yhteistyö sujui ja veljekset saivat aikaiseksi yhdessä hyvää musiikkia.

Kauneimman kuvauksen kahden veljen välisistä suhteista Kenneth kirjoitti kappaleeseen, joka kuultiin Tedin viimeisen albumin viimeisenä raitana. Kenneth ei koskaa saanut tietää ymmärsikö hänen veljensä että lauluun kirjoitetut tuskan, onnen, toivon ja pelon rivit kertoivat hänestä itsestään.
Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

218. Ted Gärdestad: Upptåg (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa

Olen blogissani jo aiemmin kertonut Ted Gärdestadin urasta yhtenä Ruotsin lupaavimmista laulaja-lauluntekijöistä sekä hänen surullisesta kohtalostaan. Esittelen nyt hänen kaksi albumiaan, jotka eivät ole kuin yö ja päivä, vaan pikemminkin kuin aamu ja ilta. Gärdestadin kolmannen albumin Upptåg julkaisuaikaan hän oli uransa huipulla. Kansansuosio ja kollegoiden tuki teki siitä yhden hänen parhaimmista albumeistaan.

Vuonna 1974 Ted Gärdestad oli Ruotsin suosituin mieslaulaja. 16-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut teini-idoli valmistautui kolmannen levynsä julkaisuun kovin odotuksin ja vankoin tukijoukoin. Kahdeksan vuotta vanhemman isoveljen Kennethin kanssa Ted sävelsi lauluja joissa yhdistyi 18-vuotiaan nuoren miehen naivi tulevaisuudenusko ja jo tässä vaiheessa syvällinen elämänpohdinta.
Tuottajan pallilla istui jälleen parivaljakko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (joiden sivuprojektina pyörittämä perheyhtye valmistautui samanaikaisesti vuoden 1974 Eurovision laulukilpailuihin). Taustalla hääräsi voimiensa tunnossa manageri ja Polar-levy-yhtiön omistaja Stig "Stikkan"Anderson, joka uskoi nuoreen tähteensä kuin vuoreen.

Upptåg-levyn kannessa esiintyi teinipojan sijaan jo aikuistuva toimintasankari. Aikuistuminen kuului myös levyn kappaleissa. Edellisen levyn (jonka esittelin numerolla 192) kappaleessa Vilken härlig dag laulaja tirkisteli ilkosillaan uiskentelevia naisia, mutta nyt Kenneth-veljen teksteissä pohdittiin parisuhdetta jo syvällisemmin. Hieno esimerkki tästä on kappale Öppna din himmel, jossa Bennyn ja Björnin sovitus tuo hienosti uusia tasoja Tedin yksinkertaiseen melodiaan. Kennethin teksti on ruotsalainen rakkausruno parhaimmillaan.
Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja äänittäjä Michael Tretow tekivät Ted Gärdestadin kolmatta albumia rinnan Abban Waterloo-levyn kanssa ja levyjen muusikot olivat pääasiassa samoja. Anderssonin koskettimien lisäksi molemmilla levyillä soittivat kitaristi Janne Schaffer ja rumpali Ola Brunkert, joten ei ihme että levylta löytyy paljon yhteisiä elementtejä. Waterloon glam-rock-vaikutteet ovat kuultavissa parhaiten kappaleessa Famtomen, jonka abbamaisen soundin viimeistelevät taustoja laulavat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog.

Ruotsin kulttuurielämää hallitsevat vasemmistolaiset piirit paheksuivat Stikkan Andersonin pop-tallin menestystä ja Gärdestad sai oman osansa loanheitosta. Yleisö kuitenkin rakasti nuorta ja vilpitöntä miestä, ja edellisten albumien tapaan Upptåg nousi listojen kärkeen.
Ted ja Kenneth Gärdestad unelmoivat kansainvälisestä menestyksestä ja jokaiselle albumilleen he kirjoittivat myös englanninkielisiä kappaleita. Nuoren suojattinsa menestyksestä innostunut Stikkan suunnitteli Gärdestadille Abban kaltaista maailmanmenestystä. Yhdysvalloissa suurella rahalla äänitetty albumi Blue virgin isles ei kuitenkaan menestynyt ja Tedin ura lähti laskuun.

Uran hiipuessa vasta 25-vuotias Gärdestad hylkäsi musiikkiuransa, ystävänsä ja perheensä ja muutti itämaisen uskonlahkon perässä Yhdysvaltoihin. Upptåg-albumin kappaleen Can't stop the train tekstiä voi näin jälkikäteen pitää synkkänä ennusteena siitä miten hänen elämänsä tulisi päättymään 23 vuotta myöhemmin.

Muiden Gärdestadin albumien tapaan Upptåg on erinomaisen hyvätuulinen ja hyvin tuotettu levy. Levyn tärkein ainesosa on kuitenkin Gärdestadin veljesten kirjoittamat laulut, joista monet ovat nousseet klassikon asemaan kotimaassaan.

Mielenterveysongelmista kärsinyt laulaja teki onnistuneen comebackin vuonna 1993. Vuotta myöhemmin julkaistu erinomainen albumi Äntligen på väg jäi vuonna 1997 vasta 41-vuotiaana kuolleen laulajan viimeiseksi levyksi. Esittelen sen seuraavaksi.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 20. helmikuuta 2015

217. Bonnie Tyler: Hide your heart/Notes from America (1988)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
1980-luvun alun powerballadeilla maailmantähdeksi noussut Bonnie Tyler vaihtoi vuosikymmenen lopulla sifonkihuivit nahkatakkiin ja tyylin lähemmäksi rockia. Supertuottaja Desmond Childin tallissa menestyksen piti olla taattu, ja yhteistyön tuloksena syntyikin varsin katu-uskottava pop-rock-albumi. Levy ei kuitenkaan pysäyttänyt Tylerin uran alamäkeä ja se ohitettiin pääasiassa olankohautuksella. Muille artisteille Hide your heart -albumi (joka julkaisitiin Yhdysvalloissa nimellä Notes from America) osoittautui cover-hittien aarreaitaksi.

Walesilaisen Bonnie Tylerin aaltoilevan uran ensimmäinen nousuvaihe oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin raspiääninen laulaja nousi Euroopassa hittilistoille kappaleilla It's a heardache ja Lost in France. Näiden kappaleiden noste ei kuitenkaan riittänyt pitämään laulajaa pinnalla vuosikymmenen loppuun saakka. 80-luvulla Tyler löi hynttyyt yhteen amerikkalaisen, Meat Loafin taustavoimana tunnetuksi tulleen Jim Steinmanin kanssa, joka tuotti Tylerille menestysalbumin Faster than the speed of night. Maailmanlaajuinen ykköshitti Total eclipse of a heart teki Tyleristä supertähden Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa.

Tämä Tylerin uran toinen nousukausi oli kuitenkin ensimmäisen tavoin lyhyt. Toinen Steinmanin kanssa tehty albumi Secret dreams and forbidden fire ei toistanut edellisen levyn menestystä vaikka kappale Holding out for a hero olikin jälleen suuri hitti. Albumi menestyi kohtalaisesti Euroopassa, mutta menestys Amerikassa vaikutti hiipuvan yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Tyler yritti palauttaa suosionsa Yhdysvalloissa vaihtamalla tuottajakseen Desmond Childin ja tekemällä selkeän rock-levyn, jonka teemana oli rockin kotimaa.
Desmond Child oli menestynyt mm. Kissille (esim. I was made for lovin' you) ja Bon Joville (esim. Living on a prayer ja You give love a bad name) kirjoittamillaan hiteillä ja hän oli ollut mukana tekemässä lauluja myös Tylerin kahdelle edelliselle albumille. Uudella albumilla pyrittiin jättämään Steinmanin mahtaileva hienostelu vähemmälle ja hyödyntämään laulajan tulkintavoimaa rock-henkisissä kappaleissa. Albumin avausraita (joka antoi myös nimen albumin amerikkalaisversiolle) kertoo Tylerin hittivuosien pyörityksestä ympäri Amerikan mannerta.

Levyn toinen singlejulkaisu jatkoi albumin Amerikka-teemaa. Kissin Paul Stanleyn ja Childin yhteistyönä syntyneessä kappaleessa Bonnie Tyler sukeltaa jengiväkivallan ja siellä kielletyn rakkauden maailmaan 30 vuotta West Side Story -musikaalin jälkeen. Kiss teki kappaleesta oman versionsa vuotta myöhemmin.
Bonnie Tyler oli kotonaan Childin luomassa kasarirokmaailmassa, ja kappaleesta tehty playback-tallenne (linkki yllä) osoittaa että Tyler myös nautti uudesta niittikoristellussa nahkatyylistä. Ostava yleisö ei kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella, eikä radiosoittokaan riittänyt tekemään kappaleesta hittiä. Kappale herätti kuitenkin huomiota ja Kissin lisäksi siitä tekivät omat versionsa Molly Hatchet ja Robin Beck. 

Balladit olivat Hide your heart/Notes from America -albumilla vähemmistönä. Levyn kahdesta tunnelmapalasta selkeästi Tylerille henkilökohtaisempi oli New Yorkiin sijoittuva kappale Streets of little Italy.
USA-teemasta huolimatta albumi ei enää herättänyt amerikkalaisyleisöä. Eurooppalaiset lämpenivät uudelle rock-Bonnielle paremmin, mutta Total eclipse of a heart -kappaleen miljoonamyynnistä oltiin täälläkin kaukana. 

Suurimman menestyksen levy toi Tylerin aikalaisartisteille, jotka poimivat levyn kappaleita omille levyilleen. Kissin ja Molly Hatchetin esimerkkiä seuraten Cher ja Robin Beck levyttivät albumilta löytyvän Save up all your tears -kappaleen. Aswad ja Ace of Base nostivat puolestaan kappaleen Don't turn around (jonka Tina Turner oli levyttänyt jo vuonna 1986) hittilistojen kärkisijoille. Uusien hittiversioiden myötä Bonnie Tylerin levytykset kappaleista jäivät unholaan.

Menestyneimmin Bonnie Tyler -coverin teki Tina Turner. Harva muistaa, että kappale jonka Turner vei listojen kärkeen ympäri maailmaa ja josta sittemmin tuli Turnerin nimikkokappale, oli alun perin Hide your heart -albumin ensimmäinen singlejulkaisu, joka vaivoin nousi listan top 100:aan ja jota ei USA:n listoilla nähty lainkaan.
Albumin menestys ei kuitenkaan korreloinut sen laadun kanssa, ja pian  Tylerille käänsi selkänsä Amerikan lisäksi kotimaa Iso-Britannia. Muualla Euroopassa Tylerin ura jatkui lähinnä vanhojen hittien voimalla. Tylerin uran painopiste siirtyi Saksaan, jossa hän teki muutaman albumin Dieter Bohlenin ja Giorgio Moroderin tuella menestyen kohtalaisesti keski-Europaan lisäksi pohjoismaissa. Ystävyys Desmond Childin kanssa jatkui, ja Child sävelsi vuonna 2013 kappaleen Believe in me, jolla Tyler edusti Isoa Britanniaa Eurovision laulukilpailuissa, tosin ilman mainittavaa menestystä. 

Huonosta menestyksestä huolimatta Hide your heart/Notes from America on mielestäni Tylerin poukkoilevan uran paras albumi, levy joka toisin kuin hänet muut albuminsa, on kestänyt hyvin aikaa. Levy on täynnä hienoja kappaleita (minkä niistä tehdyt lukuisat cover-versiot osoittavat) ja tyyli sopii Bonnie Tylerille erinomaisesti. Valitettavasti laatu ja menestys eivät aina käy käsi kädessä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 3. tammikuuta 2015

216. Abba: Super Trouper (1980)

Kuuntele albumi Spotifysta
Toiseksi viimeisellä albumillaan Abba siirtyi selkeästi 70-luvun tanssilattialta kohti seestyneempää menoa ja vakavampia aiheita. "Aikuisemman" Abban musiikki meni kaupaksi entiseen tapaan, vaikka monet moittivatkin albumia tasapaksuksi ja yllätyksettömäksi. Superhittien The Winner takes it all ja Super Trouper siivittämänä siitä tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Aina kun kuuntelen Abban Super Trouper -albumia, joukko henkilökohtaisia muistoja ja tunnelmia palaa mieleen. Olin ollut Abba-fani reilun vuoden, ja hyllyssäni oli toistaiseksi vain pari yhtyeen levyä. 9-vuotiaalle pojalle ei tullut Suosikkia, eikä uutisia suosikkiartistien tulevista julkaisuista saanut netistäkään. Näinollen joskus syksyllä 1980 kuunnellessani radion Jokamiehen listaa (josta äänittelin kappaleita c-kasetille) yllätyin täysin, kun kuulin täysin uuden Abba-kappaleen.

Aluksi en meinannut tunnistaa kappaleen The Winner takes it all esittäjää. Vaikka en englantia ymmärtänytkään, tajusin että laulun aihe oli surullinen ja myös solistilleen Agnetha Fältskogille kivuliaan henkilökohtainen. Surullinen ääni oli hyvin kaukana siitä Agnethasta, joka vuotta aikaisemmin oli laulanut lempeästi Chiquititaa. Pian kuitenkin ymmärsin, että kappale oli täyttä Abbaa.
Edellisenä vuonna Fältskogista eronnut laulun tekstittäjä Björn Ulvaeus myönsi, että vaikka laulu ei suoranaisesti kertonut tähtiparin erosta ("avioerossamme ei ollut voittajia" kiteytti Ulvaeus vastauksensa), toimi pitkän parisuhteen kariutuminen The Winner takes it all -kappaleen tekstin innoittajana. Benny Anderssonin sulavasti soljuvat pianokuviot vievät eteenpäin kappaletta, joka ei jakaudu perinteisesti säkeistöön ja kertosäkeistöön vaan kasvaa orgaanisesti säe säeltä katkeraan loppuun asti. Anderssonin lisäksi päärooli on Fältskogilla, jonka suru kuuluu tekstin jokaisessa tavussa. Fältskog itse pitää edelleen laulua Abban uran parhaana.

Muualla levyä Anderssonin piano loistaa poissaolollaan, sillä Super Trouper -albumia dominoi hänen vastikään yli 300 000 kruunulla ostamansa Yamahan GX-1 -syntetisaattori. Sitä kuultiin runsaasti albumin toisella singlelohkaisulla, joka edeltäjänsä tavoin nousi nopeasti Britannian listaykköseksi. Tässä kappaleessa pääroolin saa Anni-Frid Lyngstad, joka eron sijaan laulaa kahden rakastavaisen jälleenkohtaamisesta. Myös tämän kappaleen kuulin ensimmäisen kerran ilman ennakkovaroitusta Jokamiehen lista -radio-ohjelmassa, ja se lisäsi odotuksia tulevaa albumia kohtaan entisestään.
Sain koko albumin käsiini lopulta jouluaattona 1980, ja joululoma kului tiiviisti levyn parissa. Edelleenkin aina levyä kuunnellessani muistan tuon joulun ja ne isot ja painavat kuulokkeet, jotka korvissani levyä kuuntelin olohuoneen sohvan nurkassa.

Super Trouprer -levyn tunnelma oli hyvin toisenlainen kuin sitä edeltävällä Voulez vous -albumilla. Iloisen bailumeiningin sijaan koko levyllä on tasaisen seestynyt tunnelma, mikä kautta levyn soivan syntetisaattorisoundin kanssa teki uudesta levystä yhtenäisen ja selkeästi uutta vuosikymmentä peilaavan kokonaisuuden. Ilon ja riemun sijaan levy oli mietteliäs ja rauhallinen, jopa hieman melankolinen.

Tästä samasta nostalgisesta melankoliasta ammentaa myös Björn Ulvaeusin nuoruudenromanssista aiheensa saanut Our last summer, josta myöhemmin tuli musikaalin Mamma Mia tärkeimpiä lauluja. Kappaleen tulkitsee ymmärtävästi yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad.
Levyn tasaisuus sai osan faneista myös vieroksumaan albumia. "Kaikki laulut ovat ihan samanlaisia" on kommentti, jonka minäkin muistan kuulleeni 34 vuotta sitten. Täysin samasta puusta ei levyn kaikkia lauluja ole veistetty.

Siinä missä Agnetha Fältskog on albumilla kadonneen rakkauden tulkki, on Fridan laulettavaksi annettu levyn iloiset, toivekkaat ja jopa hieman ilkikuriset kappaleet. Viimeksimainittua kategoriaa edustaa kappale Me and I, jossa Frida tuo esiin itsestään Eartha Kittin tyyppisen kissanaisen. Abban jokaiselta albumilta löytyy kappale, joka mielestäni olisi pitänyt julkaista singlenä ja näin nostaa yhtyeen hittien joukkoon. Super Trouper -albumilla se kappale on tämä.
Fridan hymy piilotti taakseen hänen ja Benny Anderssonin avio-ongelmat. Vuonna 1978 avioitunut pari ilmoitti erostaan vain pari kuukautta Super Trouper -albumin julkaisun jälkeen. Neljä itsenäistä artistia kokoontui yhteen vielä yhden albumin ja kahden singlen tekoa varten, joista viimeinen ilmestyi vuodenvaihteessa 1982-1983. Lyhyen, vuoden 1981 alussa tehdyn Japanin kiertueen jälkeen Abba esiintyi enää vain televisiossa ja silloinkin useimmiten suutaan aukoen valmiin taustanauhan tahdissa.

Vuosikymmenen vaihtuminen näkyi myös Super Trouper -albumin markkinoinnissa. Hulluttelevien vaatteiden tilalla oli tyylikkäästi pukeutunut neljän aikuisen ryhmä, ja myös kappaleiden musiikkivideot heijastivat laulujen vakavia sävyjä. Ostavaa yleisöä tämä ei haitannut, The Winner takes it all ja Super Trouper nousivat molemmat brittilistan kärkeen ja albumista tuli yhtyeen uran myydyin studioalbumi.

Tämän hienon albumin viimeisen musiikkinäytteen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää uutta vuotta 2015.
Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

lauantai 27. joulukuuta 2014

215. Kate Bush: The Dreaming (1982)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kate Bushin neljäs albumi The Dreaming on aivan turhaan jäänyt hänen menestyneempien levyjensä varjoon. Tällä hyljeksityllä levyllä Bush teki irtioton kimittävän teinitytön roolista kohti aikuisempaa ja oman tiensä tuntevaa artistia, joka ei suostunut kaupallisiin kompromisseihin. Tuloksena oli taiteellisesti erinomainen mutta samalla ristiriitaisen vastaanoton saanut levy, jonka monet fanit nykyään nostavat hänen tuotantonsa kärkikaartiin.

Kolmen menestysalbumin jälkeen Kate Bush haki uralleen uutta suuntaa. Kauniilla ja sopivan mystisillä balladeilla listoille noussut nuori laulaja-lauluntekijä-tanssija halusi välttää lokeroitumista ja hän lähti rohkeasti avaamaan uusia uria levyllään The Dreaming. Tällä kertaa 24-vuotias laulaja tuotti levyn yksin ja uutta menestyslevyä odottava EMI-levy-yhtiö antoi hänelle vapaat kädet tehdä sellainen levy kuin hän halusi.

Esimakua uuden albumin tyylistä ja soundimaailmasta saatiin kesällä 1981.
Singlestä Sat in your lap oli turha hakea Wuthering Heightsin tai Babooshkan melodisuutta, ja sen vastaanotto oli varauksellinen. Vahvaan rytmitaustaan perustuva ja Fairlight-syntetisaattorin erikoistehosteilla kuorrutettu kappale nousi singlelistalla sijalle 11. Vaikka uutta mystistä voimaballadia odottaneet fanit pettyivätkin, odotukset uutta albumia kohtaan kasvoivat.

Uuden albumin julkaisua saatiin kuitenkin odottaa kauan. Ongelmat uuden tekniikan kanssa, rajallinen studioaika ja Bushin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa venytti levyn valmistumista. Uusi levy saatiin kauppoihin vasta 15 kuukautta sen ensisinglen julkaisun jälkeen. Hermostuneet Kate Bush -fanit hämääntyivät entistä enemmän, kun albumin nimikappale The Dreaming julkaistiin singlenä vähän ennen albumia
Australian aboriginaaliväestön syrjinnästä innoituksensa saanut The Dreaming erosi täysin aiemmista radioystävällisistä hitistä, ja 48. sija Britannian singlelistalla kertoi yleisön pettymyksestä. Muutama viikko myöhemmin julkaistu albumi vahvisti pelätyn aavistuksen, uudelta levyltä oli turha hakea tarttuvia ja radioaallot täyttäviä voimasoittoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että levyn musiikki olisi ollut huonoa. Vaikeammat kappaleet avautuivat useamman kuuntelun jälkeen, ja rytmikoneiden ja syntetisaattoreiden kyllästämän tykityksen seasta löytyi myös suvantokohtia. Yksi omia suosikkejani on Night of the swallow, jossa Bush hyödynsi rakastamansa irlantilaisen musiikin tyyliä ja soitinvalikoimaa. Kappale julkaistiinkin singlenä vihreällä saarella.
Kaikki eivät kuitenkaan jaksaneet perehtyä albumin hienouksiin. Vaikka The Dreaming -albumilla oli alusta alkaen oma fanikuntansa, suuri yleisö vierasti Kate Bushin omasta tyylistään tinkimätöntä ja yleisöä kosiskelematonta musiikkia. Albumin kolmas single, epäonnistuneesta pankkiryöstöstä kertova There goes the tenner jäi lähes täysin ilman radiosoittoa, eikä se kepeästä musiikkivideostaankaan huolimatta noussut Englannin singlelistalle lainkaan.
Muualla Euroopassa singlenä julkaistiin ripeästi etenevä ja nerokkaasti sovitettu Suspended in Gaffa, joka levyn kappaleista parhaiten näytti Bushin laajan ääniskaalan. Singlen menestys ei juuri ollut edeltäjiään parempi. 
Vaikka the Dreaming onkin Bushin huonoiten myynyt albumi, se oli kuitenkin hänen ensimmäinen levynsä joka nousi myyntilistoille Yhdysvalloissa. Aiemmin hänen tuotantonsa oli ohitettu Atlantin takana vain olankohautuksella. Levy-yhtiö pettyi silti levyn korkeisiin äänityskuluihin ja alhaisiin myyntilukuihin.

Bush oli huonosta menestyksestä huolimatta tyytyväinen levyynsä. Vähentääkseen levytyspaineita vuokrastudioissa hän rakennutti itselleen oman studion vanhempiensa maatilalle Kentiin ja alkoi äänittää uutta levyä, joka tuli sisältämään paljon samoja elementtejä kuin The Dreaming. Rytmikoneet, syntetisaattorit, irlantilaiset vaikutteet sekä tinkimätön perfektionismi olivat osa myös albumia Hounds of love. Erona edeltäjäänsä tämä albumi vetosi myös ostavaan yleisöön ja siitä tuli hänen uransa menestynein albumi. Hounds of Loven onnistuminen peitti alleen The Dreamingin kaupallisen epäonnistumisen ja Bushin uran haastavin albumi vaipui ansiotta unholaan.
Myös minä hyljeksin pitkään tätä levyä, joka on vaikeasti lähestyttävä ja monin paikoin myös aika vaikeaa kuunneltavaa. Vuosien kuuntelun myötä levy on kuitenkin noussut yhdeksi suosikeistani Bushin tuotannossa. Se on haastava mutta myös palkitseva, ja mutkikkaiden sovitusten takaa löytyy hienoja melodioita ja laaja-alaista tulkintaa, jota mielestäni ei juurikaan löydy Bushin 2000-luvun tuotannosta. En suosittele levyä tutustumisväyläksi Kate Bushin musiikkiin, mutta jos olet jo perehtynyt hänen muuhun tuotantoonsa, suosittelen tämän albumin kuuntelemista avoimin mielin. Lämpimästi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 11. marraskuuta 2014

214. Vesa-Matti Loiri: Eino Leino (1978)


Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vesa-Matti Loiri on uransa aikana levyttänyt neljä albumillista Eino Leinon runoja. Näistä ensimmäinen on edelleen hänen myydyin levynsä. Leinon runojen ja Loirin tulkinnan rinnalla levyn tärkein elementti on Perttu Hietasen runollisen kauniit melodiat, jotka antavat rakastetuille runoille aivan uuden ulottuvuuden.

Olen aiemmin blogissani kiittänyt sisartani ja isääni erinomaisista lisäyksistä levykokoelmaani. Tämänkertaisen albumin toi elämääni runoja rakastava äitini, jolle aikoinaan ostimme lahjaksi Vesa-Matti Loirin ensimmäisen Eino Leino -levyn.

Kuten äitini, en minäkään ole koskaan varsinaisesti ollut Loirin ihailija. En pidä Uuno Turhapurosta ja Tyynet ja Jean-Pierre Kuselat ovat naurattaneet vain ne ensimmäisen kerran nähdessäni. Ensimmäisellä Leino-levyllään koomikoksi leimautunut näyttelijä toi itsestään esille vakavan ja syvällisen puolen, joka monilta Uuno- ja Spede-faneilta oli jäänyt huomaamatta. Minä ja äitini emme varmasti ole ainoita, joiden Loiri-ennakkoluuloihin levy oli ja on edelleen mainiota lääkettä.
Leimautumisen ja urautumisen välttäminen oli ehkä mielessä Loirillakin, kun hän vastasi myöntävästi tuntemattoman porvoolaisen säveltäjän Perttu Hietasen pyyntöön esittää hänen Eino Leinon runoihin tekemiään lauluja. Taisto Wesslinin sovittamina laulut julkaistiin pienellä Gold Disc -levymerkillä vuonna 1978. Tuskin kukaan tekijöistä aavisti, kuinka taianomainen yhdistelmä Leino-Loiri-Hietanen oli.

Ensimmäinen Leino-albumi tuo hienosti esiin Loirin herkkyyden tulkitsijana johon näyttelijäntaidot tuovat hienon lisämausteen. Albumin suurimmaksi hitiksi nousi "Ruislinnun laulu korvissani"-alkusanoista tuttu Nocturne, joka muistuttaa kuinka taitava ja tulkintavoimainen laulaja Loiri parhaimmillaan on.
Jos äitini ihastui levyyn suurena runouden ystävänä, vetosi levyssä minuun sen melodisuus. Hietasen sävellykset ovat toinen toistaan hienompia, ja Wesslinin aistikkaat sovitukset ovat täydellinen alusta Loirin tulkinnalle. Eino Leinon runot ovat kuin luotuja sävellettäviksi ja laulettaviksi (puhuuhan Leinokin runoistaan lauluina ja itsestään laulajana). Tällä levyllä runot ovat kuin herkkä soitin, joita Vesku soittaa tarvittaessa kuiskaillen, tarvittaessa revitellen.

Kovin iloisia Eino Leinon runot eivät ole, esimerkkinä tästä äitini suosikkilaulu Lapin kesä, jossa pohjoisen kesän lyhyys ja talven pituus ovat vertauskuvia elämän lyhyydelle ja kauneuden katoavaisuudelle. Minä olen kohteliaasti eri mieltä, Lapin talvi on yksi kauneimmista asioista minkä tiedän. Tässä kappaleessa Loirin tulkinta on jossain lausunnan ja laulun välimaastossa, ja se sopii tähän runoon täydellisesti.
Itse olen jättänyt runojen synkkyyden omaan arvoonsa ja nauttinut musiikin kauneudesta. Oma suosikkilauluni levyllä on kaihoisan surullinen, kuinkas muuten, Tulkaa kotiin.
Verkkopaidasta ja risuparraastaan tunnetun näyttelijän ja tuntemattoman säveltäjän pikkiriikkiselle levy-yhtiölle tekemä levy Suomen rakastetuimman runoilijan lauluja oli täysosuma. Albumia myytiin lähes 120000 kappaletta, mistä se palkittiin tuplaplatinalevyllä. Ensimmäinen Eino Leino -levy on edelleen Vesa-Matti Loirin myydyin albumi. Kakkostilaa Loirin levynmyyntilistassa pitää vuonna 1980 julkaistu toinen Leino-kokoelma. Tähän päivään asti näitä Loiri/Leino-levyjä on julkaistu neljä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

perjantai 24. lokakuuta 2014

213. Beautiful - The Carole King Musical - Original Broadway Cast Recording (2014)


Kuuntele koko albumi Spotifysta tai esittäjien kommentein YouTubesta.
Carole Kingin musiikkiin pohjautuva musikaali Beautiful on ollut vuoden 2014 suurimpia Broadway-menestyksiä. Kingin elämäntarina teini-ikäisestä laulunkirjoittajasta maailmankuuluksi laulajatähdeksi kerrotaan Kingin ja hänen kumppaninsa Gerry Goffinin  kirjoittamien laulujen avulla. Omat sävelensä ja tarinansa musikaaliin tuovat toisen lauluntekijäpariskunnan Cynthia Weil ja Barry Mann laulut. Hienoa musiikkia sisältävä musikaali saa Lontoon ensi-iltansa alkuvuodesta 2015.

Kuten blogini lukijat ovat huomanneet, Carole King ja hänen 1970-luvulla alkanut soolouransa ovat levysoittimeni vakio-ohjelmistoa. King tunnetaan parhaiten vuonna 1971 julkaistusta albumistaan Tapestry, joka on edelleen yksi maailman myydyimmistä pop-levyistä. 1960-luvulla King tuli kuitenkin tunnetuksi muille artisteille yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa kirjoittamistaan hiteistä. Tämä osa hänen urastaan on tullut minulle rakkaaksi vasta myöhemmin. Kingin elämä ja ura iloineen ja murheiheen sai ensi-iltansa musikaalin muodossa Broadwaylla alkuvuodesta 2014. Pitkän etäisyyden vuoksi tyydyin lippujen ostamisen sijaan hankkimaan musikaalin soundtrack-cd:n, joka osoittautui odotuksiakin paremmaksi korvikkeeksi.

Näytelmän Beautiful - The Carole King musical avainkohta sijoittuu vuoteen 1960, jolloin 18-vuotiaan Kingin säveltämästä ja pari vuotta vanhemman Goffinin (jonka kanssa avioitunut King oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa aiemmin samana vuonna) sanoittamasta Will you love me tomorrow -kappaleesta tuli Goffin/Kingin ensimmäinen listaykkönen tyttöyhtye The Shirellesin esittämänä. Musikaalissa kappale kuullaan sekä Kingiä esittävän Jessie Muellerin versiona (joka muistuttaa sovitukseltaan Kingin Tapestry-albumilla julkaisemaa versiota) että The Shirellesiä näyttelevän mustan naiskolmikon esittämänä. Musikaalin virallisen YouTube-kanavan videosikermässä nähdään ja kuullaan pätkät molemmista versioista.
Will you love me tomorrow ei jäänyt Goffinin pariskunnan ainoaksi hitiksi tai edes ainoaksi listaykköseksi. 1960-luvun aikana he kirjoittivat kymmeniä hittejä eri artisteille ja USA:n listan ykköspaikan valloitti näistä neljä. USA:n listan kärkeen nousi muiden muassa the Loco-motion, jonka laulajaksi pestattiin Goffinin ja Kingin lastenhoitaja Eva Boyd. Vaikka kappale jäi Little Evan ainoksi hitiksi, se on yksi Carole Kingin levytetyimmistä kappaleista (King itse sisällytti kappaleen albumilleen Pearls ja hän on esittänyt sen useasti konserteissaan.). 
Beautiful-musikaalissa esiintyy myös toinen tunnettu lauluntekijäpariskunta. Samalle kustantajalle Goffin/King-parin kanssa lauluja kirjoitti aviopari Barry Mann ja Cynthia Weil. Vaikka pariskunnat kilpailivat verisesti seuraavasta hittisinglestä, he olivat siviilielämässä toistensa lähimmät ystävät.

Musikaalissa esitetään Mann/Weil-pariskunnan suurimman hitin syntyhistoria. Säveltäjä Barry Mann (jota esittää Jarrod Spector) ei saa laulua You've lost that loving feeling toimimaan, kunnes sanoittaja Cynthia Weil (Annika Larsen) ehdottaa sävellajin laskemista ja esittäjäksi miesduo the Righteous Brothersia. Tuloksena laulu, josta tuli amerikkalaisen television ja radion 1900-luvun soitetuin kappale.
Menestyvän säveltäjäparin perheidylli alkoi murtua, kun Gerry Goffin turhaantui keskiluokkaiseen lähiöelämään ja sen sovinnaisiin rajoituksiin. The Monkees -yhtyeelle kirjoitetussa laulussa Pleasant Valley Sunday Goffin kuvaa amerikkalaisen ihanneperheen kulissia suorin sanoin. Kitkerät sanat ja Kingin iloinen melodia tekivät kappaleesta poikkeuksellisen hitin. Musikaalissa laulun esittää Goffin (Jake Epstein) yhdessä rakastajattarensa kanssa. Myös tätä laulua sen säveltäjä Carole King on esittänyt konserteissaan vielä 2000-luvun puolella.
Goffinin uskottomuuden lisäksi Carole Kingin maisemaa tummensi myös Goffinin ongelmat huumeiden ja mielenterveyden kanssa. Musikaalin synkkiin käänteisiin tuo kaivattavaa helpotusta Barry Mannin ja Cynthia Weilin suhteen kepeämpi kuvaus ja musiikki. Musikaalin yksi parhaista tulkinnoista (ja ainoa selkeä rock-kappale) on Mannia esittävätn Jarrod Spectorin tulkinta the Animals-hitistä We gotta get out of this place. Laulusta tuli aikoinaan Vietnamissa taistelleiden sotilaiden tunnuslaulu.
Täysin ilman kriisejä ei Mann/Weil parinkaan ollut, mutta muutamista parisuhteen karikoista selvittyään pari on pysynyt yhdessä näihin päiviin saakka. Cynthia Weil ja Barry Mann ovatkin olleet aktiivisesti mukana Beautiful-musikaalin teossa (ja myös albumin YouTubessa julkaistulla kommenttiraidalla).

Musikaalin päähenkilölle suhtautuminen itsestä kertovaan näytelmään on ollut vaikeampaa. Näytelmä ehti pyöriä Broadwaylla kolmen kuukauden ajan ennenkuin Carole King uskaltautui sitä katsomaan tuntemattomaksi naamioituneena. Esityksen päätteeksi King yllätti musikaalin näyttelijät täydellisesti nousemalla lavalle heidän kanssaan.

Myös itse näytelmässä King joutuu kohtaamaan tuskallisen menneisyytensä. Äänittäessään toista sooloalbumiaan Tapestry hän epäröi laulaa entisen miehensä kanssa kirjoittamaa, alunperin Aretha Franklinin levyttämää kappaletta Natural woman. Jessie Muellerin esittämä kappale muistuttaa sovitukseltaan enemmän Franklinin versiota kuin Kingin levyttämää versiota, mutta tämä sallittakoon taiteellisen vapauden nimissä.
Ylitettyään oman arkuutensa ja menneisyytensä haamut Carole Kingin sooloura alkoi toden teolla. Tapestry-albumista tuli suurmenestys ja se piti maailman myydyimmän naislaulajan albumin titteliä aina Whitney Houstonin Bodyguard -levyn julkaisuun asti. King ei enää ollut riippuvainen Gerry Goffinin lyriikoista, vaan hän oli oppinut kirjoittamaan itse omat laulutekstinsä.

Goffin puolestaan jatkoi menestyvänä sanoittajana kirjoittaen tekstit muun muassa hitteihin Saving all my love for you (Whitney Houston) ja Nothing's gonna change my love for you (Glenn Medeiros). King ja Goffin pysyivät hyvinä ystävinä ja kirjoittivat yhdessä lauluja Goffinin vuonna 2014 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Musikaali päättyy Tapestry-albumin julkaisuun. Albumilla julkaistu musikaalin nimikappale Beautiful (jonka tekstin King kirjoitti itse) julistaa Kingin uskoa itseensä ja tulevaisuuteensa.
Beautiful - The Carole King musical:in äänite on niin onnistunut ja viihdyttävä, että koen että olen nähnyt koko näytelmän, vaikka en Brodwayn lähellä ole koskaan käynytkään. Levyllä ei ole yhtään täyteraitaa, vaan jokainen hetki on hittitavaraa Goffin/Kingin tai Mann/Weilin aarteistosta, joten esimerkkikappaleiden valinta tähän blogiinkin oli vaikeaa. Levy toimii parhaiten kokonaan kuunneltuna.

Yhdysvalloissa suuren suosion saanutta musikaalia valmistellaan parhaillaan Lontoon West Endin ensi-iltaa varten, jonka on määrä tapahtua helmikuussa 2015. Ehkä pääsen katsomaan musikaalin siellä.

Lue myös:




Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

212. Electric Light Orchestra: Balance of power (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Runsaista orkesterisovituksistaan ja omalaatuisista soitinkokeiluistaan tunnettu 1970-luvun hittiyhtye Electric Light Orchestra oli uransa loppusuoralla 1980-luvulla. Yhtyeen viimeisellä levyllä oli runsaus oli vaihtunut suppeuteen ja akustisuus synteettisyyteen. Siitä huolimatta levyllä oli hyvät hetkensä ja se parhaimmillaan on osoitus Jeff Lynnen sopeutumisesta uuteen aikakauteen popmusiikissa.

Electric Light Orchestran kultakauden viimeinen albumi Balance of power kuullostaa ja näyttää kaikin tavoin levyltä, joka oli tehty täyttämään levy-yhtiön kanssa sovittu julkaisukiintiö. Kansi on yhtyeen uran mielikuvituksettomin, pituudeltaan levy on lyhin minkä ELO oli koskaan tehnyt ja ennen levyn tekoa maestro Jeff Lynne oli kutistanut parhaimmillaan 11 jäsenisen yhtyeen minimiin.

Sinfonisista elementeistä innoituksensa saaneen yhtyeen levyistä Balance of power on ainoa, jolla ei kuulla yhtään jousisoittimia alkukauden fagoteista ja metsästystorvista puhumattakaan. Jousien ja puhaltimien äänet on korvattu lähes täysin syntetisaattorilla.
Sovituksiltaan ja toteutukseltaan kunnianhimottoman albumin pelastaa Jeff Lynnen kautta linjan hienot sävellykset. ELO oli ollut Lynnen rakas projekti sen alkuvuosista lähtien, eikä hän 15 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeenkään osannut eikä halunnut tehdä lauluja vasemmalla kädellä.
Lynne, joka ensimmäisen albumin jälkeen oli säveltänyt, tuottanut ja laulanut ELO:n kaikki levytykset oli lauluntekijänä edelleen voimissaan. Levyn ensimmäiset kaksi laulua Heaven only knows ja So serious ovat ytimekkään tarttuvia iskusävelmiä (molemmat alle kolmen minuutin mittaisia), joiden synteettinen yleisvaikutelma sopi hyvin 1980-luvun soundimaailmaan.

Lynne oli edelleen myös eleettömän taitava laulaja, joka toi sopivasti henkeä yhtyeen lauluihin. Levyn parhaassa balladissa Getting to the point Lynnen lämmin ääni vie (onneksi) voiton ylitsevuotavan 80-lukulaisesta sovituksesta. ELO:n levyillä harvinainen saksofonisoolo tuo myös hyvän lisävivahteen kappaleeseen.
Kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeen muut jäsenet olivat Lynnen luotetuimpia työkavereita. Rumpuja soittava Bev Bevan oli ollut Lynnen kelkassa jo The Moven ajoista lähtien, ja Lynnen kanssa koskettimia soittava Richard Tandy oli liittynyt ELOon ennen toisen levyn äänityksiä vuonna 1972. Koskettimien ja laulun lisäksi Lynne itse soitti kitaraa ja bassoa ja toimi aiempien levyjen tapaan albumin tuottajana.
Balance of power ei menestynyt Electric Light Orchestran kultavuosien levyjen tapaan, ja Lynne oli valmis laittamaan pisteen yhtyeen uralle. Tuotettuaan George Harrisonin comeback-albumin Cloud 9 Lynnestä tuli kysytty tuottaja, jonka johdolla syntyivät muiden muoassa Roy Orbisonin Mystery girl, Tom Pettyn Full moon fever ja Paul McCartneyn Flaming pie -albumit. Lynne liittyi Harrisonin, Pettyn, Orbisonin ja Bob Dylanin muodostamaan Travelling Wilburys superyhtyeeseen ja muiden projektiensa ohessa julkaisi vuonna erinomaisen soololevyn Armchair Theatre vuonna 1990.

Electric Light Orchestra palasi levylle lyhyesti vuosituhannen vaihdettua, mutta vuonna 2001 julkaistu Zoom oli käytännössä Lynnen toinen sooloalbumi, jonka kanteen painettiin ELO:n nimi vain levy-yhtiön vaatimuksesta. Kikka ei toiminut, levy myi huonosti ja Electric Light Orchestran paluu jäi yhteen levyyn.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 27. syyskuuta 2014

211. Donna Summer: Donna Summer (1982)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Donna Summerin 1980-luvun tuotanto on syyttä jäänyt hänen aiempien hittiensä varjoon. Vaikka menestys ei jatkunut samanlaisena kuin 1970-luvulla, teki Summer edelleen hienoja albumikokonaisuuksia. Yksi unohdetuista levyistä on hänen omaa nimeään kantava albumi vuodelta 1982, joka on hänen uransa parhaita sen taustalla velloneista ristiriidoista huolimatta.

Diskon kuningattareksi 1970-luvulla kruunattu Donna Summer oli vuosikymmenen vaihtuessa uusiutumisen edessä. 70-luvun disko oli menettänyt suurimman suosionsa ja hengellisen kotinsa uudelleenlöytänyt Summer halusi eroon I feel love:n ja Love to love you baby:n kaltaisten kappaleiden luomasta eroottisesta imagosta. Uutta suuntaa tarjosi uusi levy-yhtiö, joka kutsui uuden albumin tuottajaksi veteraani Quincy Jonesin, jonka juuri oli tuottanut Michael Jacksonin menestysalbumit Off the wall ja Thriller.

Odotukset olivat korkealla kun albumi ja sen ensisingle Love is in control julkaistiin. Kappaleen sävelsi yhdessä Quincy Jonesin kanssa Rod Temperton, jonka tuotantoa olivat muun muassa Jackson-hitit Rock with you ja Thriller. Soundeiltaan ja tyyliltään Love is in control muistuttikin enemmän Michael Jacksonin amerikkalaista pop-soulia kuin Summerin aiempaa eurodiskoa. Summerin aiempien musiikkivideoiden viettelevän tyylin rinnalla väririkas ja viaton video toi mieleen lähinnä Pikku kakkosen.
Michael Jackson -maisesta mikkihiirikuorostaan ja naivista videostaan huolimatta Love is in control käynnistää albumin erinomaisen energisesti. Levyn mielestäni paras kappale tulee kuitenkin heti toisena. Mystery of love on sävellyksenä levyn paras, Quincy Jonesin sovitus ja tuotanto ykkösluokkaa ja laulu sopii uutta aikuisempaa tyyliä hakeneelle Summerille täydellisesti.
Levyn omalaatuisin ja tunnetuin kappale on cover-versio elokuva- ja syntetisaattorimusiikistaan tunnetun Vangelisin pikkuhitistä State of independence. Kappaleessa yhdistyvät reggae- ja ska-rytmit tuhtiin syntetisaattoritaustaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Erinomaisesti, jälleen kerran, laulun tulkitsevan Donna Summerin taustalla esiintyy supertähtiä vilisevä taustakuoro, jossa laulaa Summerin lisäksi mm. Michael Jackson, Dionne Warwick, Stevie Wonder ja Lionel Richie.
Donna Summer -albumi oli Quincy Jonesin millintarkka taidonnäyte, mutta myös osoitus siitä kuinka hyvin Summer sopeutui uuden vuosikymmenen vaatimuksiin. 70-luvun ähisevä ja huokaileva diskodiiva oli menneisyyttä, ja tilalle oli tullut aikuinen poptähti joka taipui soulin, gospelin, rockin lisäksi perinteisiin rakkauslauluihin. Esimerkkinä
 levyn kahdesta balladista singlenäkin julkaistu The woman in me.
Tyylikkään lopputuloksen taustalla oli kuitenkin ristiriitoja. Edellisen levyn menestykseen tyytymätön levy-yhtiö oli sanellut uuden levyn ehdot ja hylännyt osan Summerin itsensä kirjoittamista lauluista. Aiemmilla albumeillaan Summer oli kirjoittanut suuren osan kappaleistaan itse, mutta tälle levylle pääsi vain kaksi kappaletta, joiden tekoon laulaja itse osallistui. Toinen näistä, Summerin aiempien levyjen tyyliä heijasteleva Love is just a breath away, on albumin kohokohtia.
Myös Quincy Jonesin valinta tuottajaksi tehtiin vastoin laulajan tahtoa. Summer oli jo aloittanut äänitykset hänen aiemmat levynsä tuottaneiden Pete Bellotten ja Giorgio Moroderin kanssa, mutta Geffen hyllytti nämä äänitykset ja määräsi Summerin jatkamaan yhteistyötä Jonesin kanssa. Summer kertoi myöhemmin, että levyn teko oli vaikeaa ja hän joutui sietämään temperamentikkaan tuottajan komentelua. "Tuntui siltä että olin vieraileva artisti Quincy Jonesin levyllä", Summer muisteli.

Albumi on kuitenkin kestänyt aikaa hienosti, ja levyn laulut ovat paria keskinkertaista poikkeusta lukuunottamatta hienosti sävellettyjä ja tulkittuja popkappaleita. Myöhemmin 1980-luvulla muotiin tulleiden rumpukoneiden ja samplereiden sijaan levyllä kuullaan oikeita kitaroita, rumpuja ja hienosti sovitettuja jousia. Kapellimestari Quincy Jones pitää paketin hienosti kasassa.

Levy-yhtiö odotti Jonesin ja Summerin yhteistyöstä suurta menestystä, mutta hienosta musiikista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa levy sai hyvän vastaanoton, mutta tärkeimmillä markkinoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suurella rahalla tuotettu levy jäi kauas tavoitteistaan, eikä ollut omiaan parantamaan Summerin ja levy-yhtiön Geffenin vaikeita suhteita.


Summer sävelsi seuraavan albuminsa kappaleet kaikki itse, mutta jälleen Geffen kieltäytyi julkaisemasta sitä. Aiempien sopimusten täyttämiseksi She works hard for the money -levy annettiin Polygram-levy-yhtiölle ja siitä tuli, Geffenin suureksi harmiksi, Donna Summerin menestynein albumi 1980-luvulla.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)