lauantai 28. huhtikuuta 2018

255. Barry Mann: Soul & Inspiration (2000)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Barry Mann oli vaimonsa Cynthia Weilin kanssa yksi 60-70-lukujen menestyneimmuistä amerikkalaisista laulunkirjoittajista. Vuonna 2000 julkaistulle sooloalbumille Mann kokosi uransa merkittävämmät hitit, joista monet kuultiin nyt ensimmäistä kertaa säveltäjänsä itsensä tulkitsemina.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin musikaalista Beautiful, joka kertoo 1950-60-luvuilla uransa luoneen lauluntekijä Carole Kingin tarinan. Kingin ja hänen miehensä Gerry Goffinin lisäksi musikaalissa esiintyy myös toinen lauluntekijäpariskunta, joka työskenteli samalle musiikkikustantajalle ja jonka työhuone oli Goffin/King laulutehtaan seinän takana.

Aldon musicin toinen lauluja tehtaileva pariskunta koostui säveltäjä Barry Mannista ja hänen vaimostaan, näppäriä lauluntekstejä kirjoittaneesta Cynthia Weilista. 1960-luvulla Goffin/King ja Mann/Weill olivat tuttuja nimiä niille valistuneille pop-musiikin kuluttajille, jotka katsoivat ostamiensa levyjen etiketeistä myös säveltäjätiedot.
Yksi Barryn ja Cynthian ensimmäisitä menestyskappaleista oli On Broadway, jonka ensimmäisenä levyttivät tyttöyhtyeet Cookies ja Crystals. Alunperin iloisella ja toiveikkalla Weilin tekstillä varustettu kappale kantautui lauluntekijäparin Jerry Leiber ja Mike Stoller korviin ja yhdessä nelikko muokkasin kappaleen tekstin ja sovituksen neljän miehen Drifters-yhtyeelle. Bluesmaisesta ja kyynisen kantaaottavalla uudella tekstillä varustetusta versiosta tuli suuri hitti nousten USA:n singlelistan kärkikymmenikköön.
Vuonna 2000 julkaistu Barry Mannin viides sooloalbumi Soul & Inspiration on hyvä kattaus  pariskunta Mann/Weilin tunnetuimpia kappaleita 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Albumin aloittaa tunnetuista se kaikkein tunnetuin, kappale joka yli kahdeksan miljoonan kerran radiosoitolla on USA:n radioasemien soitetuin kappale. Soul & Inspiration -albumilla Mann laulaa kappaleen duettona Carole Kingin kanssa. Mann levytti kappaleen myös vuonna 1971 julkaistulle sooloalbumilleen Lay it all out.
Cynthia Weil halusi teksteillään laajentaa popkappaleiden aihealueita perinteisten rakkauslaulujen ulkopuolelle. Yhteiskunnallinen liikehdintä, Vietnamin sota ja folkmusiikin läpimurto antoivat lisää vapauksia myös perinteisille lauluntekijöille. The Animals -hitti We've gotta get outta this place on hyvä esimerkki siitä, miten Mann ja Weil pystyivät uudistumaan. Kappaleesta tuli erityisen suosittu Vietnamissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa.
Toisin kuin Carole King, Barry Mann ei useista yrityksistään huolimatta onnistunut luomaan menestysuraa laulajana. Mannin suurimmaksi hitiksi artistina on jäänyt Gerry Goffinin kanssa vuonna 1961 kirjoitettu pop-parodia Who put the bomp (in the bomp, bomp, bomp), joka Suomessa tunnetaan paremmin Pirkko Mannolan versiona Maailman paras levy. Tätä kappaletta ei Barry Mann vuoden 2000 sooloalbumilleen sijoittanut.

Kingin siirtyessä 1970-luvulla soolouralle, Barry Mann ja Cynthia Weil jatkoivat hittien kirjoittamista muille artisteille. Heidän monista kappaleistaan tuli ikivihreitä, jotka päätyivät useiden eri artistien levyille. Esimerkkinä tästä kappale Sometimes when we touch, jonka tekstin kirjoitti poikkeuksellisesti Dan Hill, jonka esittämänä kappaleesta tuli top 3 hitti Yhdysvalloissa. Kappale tunnetaan hyvin Suomessa sekä Katri Helenan että Arja Korisevan versioina. 
Pirteä poikkeus Mannin 1970-luvun balladivoittoisessa tuotannossa on Dolly Partonin hitiksi tekemä Here you come again. Suomessa kappaleen esitti Merja Hanell-Lihr. Taiteilijanimellä Meikku esiintyneen laulajan ura jäi yhteen albumiin.
Barry Mann on uransa aikana säveltänyt lähes 700 kappaletta ja näistä suurimman osan vaimonsa Cynthia Weilin kanssa. Kun pariskunnalta kysyttiin mitä kappaletta he pitävät uransa kohokohtana, he epäilemättä valitsivat kappaleen Just once, jonka ensimmäisen version lauloi James Ingram. Kappale julkaistiin tuottaja Quincy Jonesin sooloalbumilla Dude vuonna 1981. Barry Mannin 19 vuotta myöhemmin äänittämä sooloversio on henkilökohtaisuudessaan koskettava. 
Popmusiikin lisäksi Mann ja Weil kirjoittivat elokuvamusiikkia. Näistä elokuvista menestynein oli piirroselokuva Fievel matkalla amerikkaan, johon yhdessä elokuvasäveltäjä James Hornerin kanssa sävelletty Somewhere out there voitti parhaan laulun ja parhaan elokuvasävelmän palkinnot vuoden 1987 Grammy-gaalassa. Kappale oli myös ehdolla oscar-palkinnon saajaksi, mutta hävisi Top Gun -kappaleelle Take my breath away.
Albumilla Soul & Inspiration Barry Mann pääsee näyttämään taitonsa laulajana. Vaikka hän ei olekaan erityisen persoonallinen tulkitsija, hän vakuuttaa omien sävelmiensä laulajana. Oma suosikkini Mann/Weill-tuotannossa on Mannin neljännelle sooloalbumille sävelletty Don't know much, josta hitin tekivät Linda Ronstad ja Aaron Neville yhdeksän vuotta myöhemin). Cynthia Weilin mukaan laulu oli kuitenkin tarkoitettu Barry Mannin laulettavaksi, ja sen teksti käsitteli suoraan hänen rakasta aviomiestään.
 Vaikka Rondstad ja Neville esittävätkin kappaleen hyvin, on Mannin tulkinta Soul & Inspiration -albumilla ylittämätön, jopa hieman parempi kuin säveltäjän ensimmäinen vuonna 1980 levytetty niin ikään erinomainen originaaliversio. Minua kappale ja sen tulkinta koskettivat niin paljon, että laitoin Barrylle ja Cynthialle palautetta Twitterin kautta. Yllätys oli melkoinen, kun legendaarinen laulunkirjoittajapariskunta vastasi:
80-vuoden ikää lähestyvä ja aikoja sitten 50-hääpäiväänsä viettänyt pariskunta on jäänyt eläkkeelle hittien kirjoittamisesta. Barry ja Cynthia ovat edelleen aktiivisia eläinten oikeuksien puolustajia ja osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun muun muassa Twitterissä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 21. joulukuuta 2017

254. Carpenters: A Song for you (1972)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo Carpenters ui popmusiikin vastavirtaan epämuodikkaan sliipatulla ja siirappisella käytttöpopillaan. Karenin tumman sävykäs ääni yhdistettynä Richardin laulu- ja instrumentaalisovituksiin ja täydellisen onnistuneisiin lauluvalintoihin tekivät yhtyeestä aikuispopin kestotähden 1970-luvun alusta aina Karen Carpenterin ennenaikaiseen kuolemaan saakka.

1970-luvun alkupuolella rock- ja popmusiikin muotisuuntaukset osoittiat kohti rosoista rockia (à la Led Zeppelin) ja singer-songwriterien (kuten James Taylor ja Carole King) sovituksiltaan riisuttua ja pohdiskelevaa laulelmaa. Tässä ympäristössä Karen ja Richard Carpenterin perheyhtye Carpenters oli hyvin kaukana katu-uskottavuudesta. A&M levy-yhtiön perustaja Herb Albert uskoi kuitenkin Richard Carpenterin luomaan runsaasti sovitettuun soundiin ja Karen Carpenterin sävykkääseen ääneen ja antoi yhtyeelle mahdollisuuden. Hapuilevien ensilevyjen jälkeen singlet Close to you ja We've only just begun nostivat yhtyeen raketin lailla radioiden soittolistoille ja myyntilistojen jälkeen.

Tämän jälkeen tuntui siltä kuin vain taivas olisi ollut rajana. Grammy-palkinnot ja ykköshitit seurasivat toisiaan. Yhtyeen menestys perustui kolmeen ydintekijään, jotka yhdistyivät parhaiten Carpentersin neljännellä albumilla A Song for you.
Näistä ydintekijöistä ilmeisin oli nuoren Karen Carpenterin lämmin ja tulkintavoimainen lauluääni. Alunperin rumpuja soittaneen Karenin ääntä ei voinut verrata ns. vahvoihin laulajiin. "Vahvan", "kantavan" ja "sielukkaan" äänen sijaan hänen äänensä oli enemmänkin hento ja herkkä. Mutta kuten monet yhtyeen äänittäjistä ja tuottajista totesivat, mikrofoni rakasti Karen Carpenteria. Kun se sijoitettiin hyvin lähelle vain hieman yli 20-vuotiaan Karenin huulia, tallentui nauhalle tumma ja sävyrikas ääni joka vetosi välittömästi kuulijoihinsa. 
Karen Carpenterin ääni oli kaiken muun lisäksi puhdas ja tarkka, mitä Richard hyödynsi äärimmille viritettyjä lauluharmonioita luodessaan. Carpentersin levyillä nämä harmoniat yhdistyivät yhtä tarkkaan harkittuihin ja yksityiskohtia pursuileviin orkesterisovituksiin. Siinä missä muualla popmusiikissa pyrittiin hakemaan särmää, Carpenters hioi sovituksista ja soundeista kaikki kulmat pois. Suuri osa yleisöstä piti yhtyeen musiikkia liian siirappisena mutta vähintään yhtä moni nautti sen ainutlaatuisen virheettömästä äänimaailmasta. 
Countrysta innoituksensa saanut Top of the world oli Carpentersin toinen USA:n listaykkönen. (Suomessa sen levyttivät ainakin Fredi ja Ami Aspelund).

Vaikka Richard oli yhtyeen musiikillinen moottori, monet pitivät Carpentersia Karenin yhtyeenä ja Richardia vain mukana hengailevana pianistina. Tämä vaivasi ja masensi kunnianhimoista muusikkoa. Hän yritti suhtautua asiaan huumorilla (kuten kappale Piano picker osoittaa), mutta hän ei kauaa jaksanut vain hymyillä sisarensa vierellä.
Isoveljen panos Carpentersin menestykseen oli kuitenkin korvaamaton. Yhtyeen soundin ja sovitusten lisäksi hän valitsi yhtyeelle tarkasti kappaleet, jotka parhaiten sopivat Karenin äänelle ja joista pystyttiin sovituksilla rakentamaan radioiden ja myyntilistojen lemmikkejä. Jos tarpeeseen ei löytynyt hyviä lainakappaleita, hän sävelsi niitä itse opiskelukaverinsa John Bettisin teksteihin.

Top of the world -hitin lisäksi albumin Carpenter/Bettis -originaaleihin kuului kappale Goodbye to love, jonka rock-henkinen kitarasoolo nostatti kulmakarvoja sekä AOR- että rock-piireissä. Myös tämän kappaleen tekstissä on havaittavissa viittauksia säveltäjänsä omaan elämäntilanteeseen. Kuten edellisessä kappaleessa todettiin, ei Richardilla ollut aikaa muulle kuin musiikille ja orastavat romanssit kaatuivat levy-yhtiön, sisaren ja vanhempien vaatiessa häntä keskittymään musiikkiin ja yhtyeeseen.
Song for you -albumi oli lähes täydellinen hittikavalkadi, eikä levyn korkea laatu dyykannut pienemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojenkaan kohdalla. Oma suosikkini on albumin päättävä Road Ode, jonka arvoituksellinen melodia ja rakenne erottaa sen levyn muista kappaleista. Hienon sovituksen kruunaa lopun oboesoolo.
Katkeamatonta menestystä jatkui vielä muutaman vuoden ajan, kunnes henkilökohtaiset ongelmat hidastivat sisarusten tahtia. Sisarensa varjoon jäänyt Richard haki lohtua lääkkeistä eikä jaksanut panostaa yhtä paljon laulujen kirjoittamiseen ja musiikin laatuun. Vastentahtoisesti rumpujen takaa parrasvalojen loisteeseen siirtyneen Karenin heikko itsetunto johti pakkomielteiseen laihduttamiseen. Richard onnistui taistelemaan itsensä kuiville, mutta Karenin kohtalo oli surullisempi, Hän kuoli vuonna 1983 anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen vain 32 vuotiaana.

Niinkuin monien muidenkin salaa rakastettujen mutta julkisesti paheksuttujen artistien kohdalla Carpentersin musiikki on kestänyt aikaa, ja yhtyeellä on nykyisin kunniapaikka amerikkalaisen popmusiikin laajassa kirjossa. Jos pidät hienoista melodioista ja kauniista ja virheettömästä laulamisesta etkä karsasta siirappisuutta sopivina annoksina, on the Carpenters täydellinen valinta.

Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

lauantai 16. joulukuuta 2017

253. The Beach Boys: Summer days (and summer nights) (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Jos the Beach Boysin ura pitäisi tiivistää yhteen sen albumeista, se olisi ehdottomasti vuonna 1965 julkaistu Summer days (and summer nights). Ristiriitaisen Today!-albumin jälkeen julkaistu levy sisälsi onnistuneimmat kappaleet yhtyeen vanhasta "fun in the sun" tyylistä sekä vahvoja viittauksia siitä minne Brian Wilson halusi yhtyettä viedä. Kaksi massiivista Beach boys -hittiä siivittivät albumin kaupalliseen menestykseen, mikä oli pian muisto vain. 

Vuonna 1965 Yhdysvallat oli muun maailman tavoin the Beatlesin ja muiden brittiyhtyeiden lumoissa. Oman maan yhtyeistä the Beach Boys selvisi britti-invaasiosta pienimmin vaurioin ja jatkoi levyjen myyntiä lähes entiseen tapaan. Silti sekä the Beatlesin että the Beach Boysin amerikkalainen levy-yhtiö Capitol oli huolissaan. Albumilla Today! (jonka esittelin numerolla 131) maestro Brian Wilson yritti kehittää yhtyeensä musiikkia perinteisen surffipopin ulkopuolelle. Levy menestyi kohtalaisesti, mutta levy-yhtiö kehoitti Wilsonia palaamaan varmaan kaavaan.
Hieman vastentahtoisesti rantapoikien nokkamies suostui levypomojen vaatimukseen. Albumi Summer days (and summer nights) oli täynnä teinirakkautta ja kalifornialaista hauskanpitoa. Levy-yhtiö ja fanit eivät pettyneet, kun uusi levy laitettiin levylautaselle.

Suosikkikappaleeni You're so good to me olisi ollut täydellinen singlekappale, sillä se erinomaisine lauluharmonioineen ja vetävine melodioineen olisi sopinut täydellisesti Fun fun funin ja I get aroundin tyyppisten singlekappaleiden hittiputkeen. The Beach Boysin yhdeksännellä albumilla oli kuitenkin ylitarjontaa single-ehdokkaista. Menestynein näistä oli Today!-albumilla julkaistun Help me Ronda -kappaleen päivitetty versio, johon h-kirjaimen lisäksi lisättiin potkua ja Carol Kayen soittama vetävä bassoriffi. Kappaleesta tuli yhtyeen uran toinen (ja samalla kolmanneksi viimeinen) USA:n singlelistan ykkönen.
Vajaa vuosi ennen albumin julkaisua Brian Wilson vetäytyi rantapoikien kiertuekokoonpanosta ja keskittyi studiotyöskentelyyn. Today!-albumin tapaan Summer days -albumin instrumentaaliraidat äänitettiin länsirannikon suosituimmista studiomuusikoista kootun Wrecking crew -kokoonpanon kanssa muun yhtyeen kierrellessä konserttilavoja,

Työskentely kokeneiden muusikoiden tuella antoi Wilsonille mahdollisuuden muokata kappaleiden sovituksia entistä pitemmälle, mikä kulminoitui vuonna 1966 julkaistulla Pet sounds -albumilla (löytyy blogistani numerolla 31). Ennenkuulumattoman hienoja, klassisesta musiikista idoita pihistäneitä sovituksia kuultiin kuitenkin jo tällä levyllä. Brianin pistämätön hittivainu yhdistyi uusiin sovitusideoihin parhaiten kappaleessa California girls. Singlen b-puoli Let him run wild oli niin ikään selvä askel kohti Pet soundsin teemoja niin tekstiltään kuin yleissoundillaan tehden tästä yhden musiikkihistorian hienoimmista pikkulevyistä.
Summer dreams (and summer nights!) on yksi harvoista Beach boys -albumeista jonka kaupallinen menestys korreloi sen saaman yleisen arvostuksen kanssa. Levy oli yhtyeen huippuvuosien (1962-1965) menestynein albumi ja sitä pidetään yleisesti myös tämän kauden korkealaatuisimpana albumikokonaisuutena, jossa yhdistyivät lähes täydellisesti tarttuvat pop-biisit, yhtyeelle tunnusomaiset lauluharmoniat ja Brian Wilsonin kunnianhimoinen tuotanto.
Albumin päättävä a cappella -kappale And you dream comes true sulki yhden vaiheen the Beach boysin uralla. Neljän menestysvuoden jälkeen yhtyeen ura muuttui varsin kuoppaiseksi. Maestro Wilson ei enää suostunut rajoittamaan luomisvoimaansa täyttääkseen Capitolin vaatimukset. Vuonna 1966 julkaistua Pet sounds -albumia pidetään popmusiikin merkkipaaluna, mutta levy-yhtiö ja amerikkalaiset fanit eivät olleet valmiita muutokseen. Levy menestyi heikosti, vaikka esimerkiksi Paul McCartney nimesi sen maailman parhaaksi albumiksi. Albumia seurannut miljoonahitti Good vibrations antoi lupauksia siitä, että Wilsonin taiteellisilla visioilla olisi sittenkin kaupallista potentiaalia, mutta sitä seurannut Smile-projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa ja Brianin henkilökohtaisiin ongelmiin. Albumi valmistui vasta 2000-luvun puolella.

Tästä yhtye ei koskaan toipunut. Vaikka se ajoittain teki onnistuneitakin albumeja, oli sen levynmyynti pääasiassa kokoelmalevyjen varassa. Toistaiseksi viimeisen kerran rantapojat kokoontuivat yhdessä studioon vuonna 2012 levyttämään hyvätuulista ja onnistunutta albumia That's why God made the radio.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 4. joulukuuta 2017

252. Eurythmics: Touch (1983)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Ensimmäisillä levyillään tekno-soul-imagon omaksunut Eurythmics alkoi kolmannella levyllä lähestyä varovasti mainstream-popmusiikkia. Edellisten levyjen tapaan halvalla ja kotikutoisissa puitteissa tehty albumi yhdisteli taitavasti syntetisaattori- ja rumpukonesoundeihin jousia ja kitaraa tehden yhtyeen musiikista helpommin lähestyttävää myös perinteisemmälle popyleisölle. Levyn menestyksen tärkein tekijä olivat kuitenkin levyn tarttuvat pophitit. 

Menestys yllätti alkuvuodesta 1983 Annie Lennoxin ja Dave Stewartin muodostaman Eurythmics-yhtyeen. Yhtye oli ensimmäisillä levyillään yhdistänyt perinteisesti miehisen electro-teknomusiikin ja Lennoxin suolahtavan lauluäänen, mutta vastaanottavaista yleisöä ei tuntunut löytyvän. Sitten single Sweet dreams are made of these tunkeutui genrerajojen yli radioaalloille ja myyntilistojen kärkeen tehden yhtyeestä kertaheitolla ykkösyhtyeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.

Annie ja Dave aloittivat kolmannen levynsä äänitykset heti kun yllätyskysynnän kovin piikki oli ohitettu. Uuden albumin ensimmäinen single julkaistiin vain viisi kuukautta Sweet dreamsin jälkeen. Kappaleen syntikkatausta oli tuttua Eurythmicsiä, mutta Lennox pyrki laulusuorituksellaan selvästi edellistä hittiä lämpimämpään ja aistikkaampaan tulkintaan.
Jo tässä vaiheessa Eurythmicsin historiaa musiikkivideot olivat äärimmäisen tärkeä työkalu kappaleiden menestyksessä. Who's that girl -kappaletta on vaikea kuunnella näkemättä mielessä tarinaltaan vahvaa videota, jossa Lennox esittää sekä hylättyä laulajatähteä sekä miespuolista ihailijaa (hänen androgyyni imagonsa oli tuttu jo yhtyeen aiemmilta musiikkivideoilta). Petollisena renttumiehenä esiintyy tietenkin Stewart, jonka vierellä kulkevat vuorollaan mm. kaikki Banananaraman neljä jäsentä näiden joukossa hänen tuleva vaimonsa Siobhan Fahey ja Faheyn yhtyeessä myöhemmin korvaava Jacquie O' Sullivan. Kappaleessa Stewartin ääni sulautuu kertosäkeessä saumattomasti Lennoxin ääneen.

Vaikka Lennox ja Stewart saivat ensimmäistä kertaa äänittää albuminsa ilman pankkilainaa, joutuivat he edelleen tekemään albuminsa keskeneräisessä kotistudiossaan. Kappaletta Here comes the rain again -säestävä jousisektio joutui äänittämään oman osuutensa studion porraskäytävässä. Sovituksesta vastasi Michael Kamen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi elokuvamusiikeistaan.
Minun korvaani Here comes the rain again on kuulostanut aina siltä, kuin Sweet dreams -kappaleeseen olisi tehty uusi sovitus ja sanat. Vaikka nämä kappaleet kuulostavatkin joskus jopa häiritsevän samanlaisilta, on "uusi versio" taitavasti rakennettu silta yhtyeen alkuvuosien teknon ja tulevina vuosina tutuksi tulleen tavalliselle popyleisölle helpomman poptyylin välillä. 

Albumin kolme singleraitaa (edellämainittujen välillä julkaistiin kalypso-sävytteinen Right by your side) olivat Touch-albumin radioystävällisintä osastoa. Levyn muut kappaleet olivat yhtyeen aiemman tuotannon tapaan muutamalle toistuvalle idealle perustuvia pop-tekno-teoksia, jotka jäivät yhtyeen hittien varjoon. Kekseliäät sovitusideat ja erinomaiset sanoitukset tekivät niistä kuitenkin tutustumisen arvoisia kappaleita.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli kappale Cool blue, jossa nainen toisaalta pyrkii pois kylmän miehen vaikutuspiiristä mutta takertuukin tähän entistä tiukemmin. Kappaleen nerokas "How could she fall for a boy like that" väliosa oli kuin esimakua neljä vuotta myöhemmin julkaistavan Savage albumin teemoista.
Oma henkilökohtainen suosikkini on kappale No fear, no hate, no pain (no broken hearts), jossa Michael Kamenin vangitseva jousisovitus ja harkiten valitut ääniefektit tekivät sävellykseltään varsin monotonisesta kappaleesta unohdetun mestariteoksen.
Touch menestyi kaikkialla nousten USA:ssa albumilistalla top kymmeneen ja Britanniassa listan ykköseksi asti. Singlehitit valloittivat radiokanavat ja MTV:n soittolistat. Menestys antoi selvän viestin Annie Lennoxille ja Dave Stewartille siitä, että heidän valitsemansa tie lähemmäs mainstream-yleisöä oli oikea. Vain puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneellä Be yourself tonight albumilla parivaljakko hylkäsi elektro-teknon ja vakiinnutti asemansa kaupallisen soul-popin ykkösyhtyeenä ympäri maailmaa.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

251. Sam Brown: 43 minutes... (1992)

Kuuntele koko albumi YouTube soittolistalta.
Muusikkoperheen tytär Sam Brown oli 1990-luvun alussa kuuma laulaja-lauluntekijätähti Britanniassa. Stop-hitin ja kahden hyvin menestyneen sooloalbumin hemmottelema levy-yhtiö odotti kuumeisesti uutta menestyslevyä nuorelta suojatiltaan. Sen sijaan perhetragediasta selvinnyt Brown tuotti synkän ja sisäänpäinkääntyneen mestariteoksen, josta puuttuivat Stopin ja Kissing gaten kaltaiset hitit. Kiittämätön levy-yhtiö käänsi selkänsä entiselle tähtiartistilleen ja omakustanteena julkaistua albumia sai vain suurimmista Lontoon levykaupoista. Ne harvat jotka levyn onnistuivat löytämään eivät pettyneet.

Armeija-aikanani tutustuin Sam Brownin ensimmäisiin albumeihin, ja Stop-hitillä listoille noussut laulaja oli pian kärjessä minunkin suosikklistallani. Odotin monen muun Sam Brown -fanin tavoin kärsimättömänä uutta levyä, mutta sitä ei kuulunut. Netin uutispalstoilla kerrottiin levystä 43 minutes, mutta onnistuin löytämään levyn vasta vierailtuani lontoolaisessa levykaupassa pari vuotta levyn julkaisun jälkeen. Levy ei ollut sitä mitä odotin.

45 minutes... avautui hitaasti. Perinteisen rakkauslaulun sijaan Sam kutsui levyn avausraidalla kuulijan sisään omaan maailmaansa, jossa kaikki ei ollut niin hyvin kuin menestyneeltä laulajalta odotettiin. Kappaleessa viulua soitti isä Joe Brown.
Vaikka April moon -albumi ei ollut myynyt aivan Stop-albumin tapaan, pidettiin Brownia edelleen lupaavana laulaja-lauluntekijänä. Hän pyysi A&M-levy-yhtiöltä rahaa uuden levyn valmistelua varten. Samoihin aikoihin Samin äiti, suosittu studiomuusikko ja keski-Euroopassa soololevyillään menestynyt Vicki Brown sairastui vakavasti, ja tämä muutti albumin suunnan täysin. Uuden levyn kirjoitus- ja äänityssessioista tuli Brownin (ja äänityksiä johtaneen Pete-veljen) keino käsitellä ja selvitä perhettä kohdanneesta tragediasta.

Siinä missä Come in to my world oli kuulijoille osoitettu kutsu, kuvaa kappale In the rain yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Oliko kappale osoitettu sitten kuolleelle äidille vai kadonneelle rakkaudelle jäi kuulijan tulkittavaksi. 
Aiemmilla levyillä Sam oli saanut sävellysapua ammattilauluntekijöiltä, mutta tällä kertaa hän halusi ottaa vastuun sisällöstä yksin. Äitinsä kuihtumista avuttomana seurannut tytär purki tuskaansa hyvin henkilökohtaisiin kappaleisiin. Albumin ainoa singlekappale Fear of life käsitteli vääjäämätöntä, omaa ja läheisten ihmisten kuolevaisuutta. 
Onneksi koko albumi ei ollut yhtä lohduton. Synkän alkupuoliskon jälkeen levyn tunnelma kirkastui ja tekstit saivat toiveekkaampia sävyjä. Kappaleessa One candle on lapsuuden nostalgiaa ja kodin lämpöä.
Vaikka Sam Brown käsitteli 43 minutes...-albumin kappaleissa äitinsä sairauden ja kuoleman synnyttämiä ajatyksia, ei niiden teksteissä suoraan viitattu Brownin perheen suruun. Ainoana poikkeuksena tästä on levyn vaikuttavin kappale Letting go. Kappaleessa Sam muisteli unta, jossa kuollut äiti lohduttaa surevaa tytärtään, rohkaisee päästämään menneestä irti ja katsomaan rohkeasti tulevaisuuteen.
Albumi päättyy kappaleeseen, joka kurkottaa varovaisen onnellisena kohti uutta. Sam Brown synnytti ensimmäisen lapsensa pian albumin julkaisun jälkeen. Lapsi nimettiin Vickyksi edesmenneen isoäitinsä mukaan.
Tuottajaveljen ja äänittäjäpoikaystävän tuella äänitetty demo oli viimeiseen asti hiottu kokonaisuus. Brownin yllätykseksi ja katkeraksi pettymukseksi A&M Records kieltäytyi julkaisemasta levyä. ja vaati sille hittejä henkilökohtaisen tuskan sijaan. Brown ei ollut valmis kompromisseihin. Katkeran kiistelyn jälkeen hän osti ääniraidat itselleen ja julkaisi demolevyn sellaisenaan omakustanteena. 
Levy-yhtiön penseyttä on vaikea ymmärtää. Brown oli edellisillä levyillään tuottanut A&M:lle sievoiset voitot ja todistanut, että hänellä oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Uutta levyä varten tehty demo oli laadukas ja sellaisenaan julkaisukelpoinen. Jos levy-yhtiö olisi halunnut ja yrittänyt, siltä olisi löytynyt useampikin kappale, jotka oikein markkinoituna olisi menestyneet singlelistoilla. Yksi näistä kappaleista on kappale Your time is your own, joka erottui muuten varsin riisutun albumin kappaleista polveilevalla jousi- ja laulusovituksellaan. 

Sen sijaan aiemmmilla levyillään miljoonalukuihin päässeen laulajan kolmatta albumia myytiin joidenkin arvioiden mukaan vain 4000 kappaletta, ja erinomainen levy hukkui levyteollisuuden kylmien lakien jalkoihin.

Brown julkaisi tämän jälkeen vielä kolme sooloalbumia ilman mainittavaa menestystä. Brown palasi uransa alkulähteille ja jatkoi uraansa muiden artistien taustalaulajana laulaen mm. Pink Floydin Division Bell -albumilla ja sitä seuranneella maailmankiertueella. Televisioyleisölle  Brown tuli tutuksi Jools Hollandin televisio-ohjelmasarjan laulusolistina. George Harrisonin perheystävänä Brown sai kunnian olla ainoa naissolisti Harrisonin muistokonsertissa vuonna 2002.

Vaikka 43minutes siis floppasi täysin, pitävät uskollisimmat Sam Brown -fanit sitä edelleen suosikkialbuminaan. Levyä ei löydy Spotifysta, mutta se on kuunneltavissa YouTuben kautta ja ostettavissa edelleen Sam Brownin kotisivulta. 

Brownin laulajanura päättyi yllättäen vuonna 2007, kun äänihuulten sairaus vei hänen laulukykunsä lähes kokonaan. Tämän jälkeen Brown on toiminut laulutekniikan- ja ukulelensoitonopettajana.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)