Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul McCartney. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. marraskuuta 2013

189. Paul McCartney: Pipes of peace (1983)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
1970-luvulla menestystä Wings-yhtyeensä kanssa niittänyt Paul McCartney palasi levytysuransa juurille tekemällä kolme albumia Beatles-tuottaja George Martinin kanssa. Oma suosikkini on monien yrmimä Pipes of peace, joka muutamista korneista kappaleista huolimatta sisältää tarttuvinta ja parhaiten tuotettua Maccaa sitten Beatlesien hajoamisen. 

Paul McCartneyn uuden albumin kunniaksi esittelen seuraavaksi Beatles-basistin ja laulunkirjoittajamestarin soolotuotantoa kolmelta vuosikymmeneltä. En ole koskaan innostunut McCartneyn, hänen vaimonsa Lindan ja Denny Lainen Wings-yhtyeen 1970-luvun tuotannosta, vaikka monet pitävät esimerkiksi Wings-albumia Band on the run McCartneyn uran parhaana Beatlesien jälkeisenä tuotteena.

Wings-yhtyeen ura päättyi vuosikymmenen vaihteeseen ja Paul palasi jälleen soolouralle. Aiemmin omat levynsä (sekä Wings-albumit) tuottanut McCartney pyysi avukseen Beatles-tuottaja George Martinin, ja ainakin minun mielestäni muutos oli korvinkuultavan positiivinen. Martin oli edelleen erinomainen tuottaja ja sovittaja ja hänen kolme McCartney-albumiaan olivat viimeisen päälle tuotettuja. Eikä Maccan lauluntekotaito ollut kadonnut minnekään.

Pipes of peace -albumin nimikappale on McCartney-Martin-yhteistyötä parhaimmillaan. Kappale on yksi McCartneyn onnistuneimpia popkappaleita 1980-luvulta, ja Martinin kristallikirkas tuotanto teki kappaleesta täydellisen aloituskappaleen albumille. Kappaleeseen tehtiin myös näyttävä musiikkivideo, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. McCartney itse esittää videossa kahta roolia, sotilasta molempien osapuolten juoksuhaudoissa.

McCartneyn 1980-luvun alkupuolen tuotanto oli silmiinpistävän popahtavaa verrattuna hänen 1970-luvun enemmän rokkiin kallellaan oleviin levyihin. Hyvänä esimerkkinä nelikymppisen rock-veteraanin popimmasta tyylistä oli tarttuva The other me.

Kriitikoiden vastaanotto oli kuitenkin nyrpeä. Pipes of peacea edeltänyt, niin ikään George Martinin tuottama Tug of war -albumi (jota jostain syystä ei löydy Spotifysta) ylistettiin maasta taivaisiin, ja Pipes of peace -albumia pidettiin tämän jälkeen suurena pettymyksenä. Martinin tuotantoa pidettiin jopa liian sliipattuna ja siirappisena. Esimerkkinä albumin liiasta sokerista pidettiin balladia So bad, jonka lauluharmoniat tavoittelivat monien mielestä turhaan Lennon-McCartney-Harrison-trion hiveleviä Beatles-stemmoja. Minusta kritiikki on aiheetonta, So bad on yksi Paulin lukuisista hienoista rakkauslauluista, eikä falsettiosuuksista vähennä sen vilpittömyyttä.
Pipes of Peace -albumin äänitysten aikoihin Macca kaveerasi Michael Jacksonin kanssa. Duetto Say say say oli albumin suurin hitti vain vuosi ennen kuin Jackson nousi megatähdeksi Thriller-albuminsa myötä. Myös tähän kappaleeseen tehtiin onnistunut musiikkivideo, jossa esiintyy Maccan ja Jackon lisäksi Paulin vaimo Linda McCartney.

Kaikki edellä esitellyt kappaleet löytyvät albumin a-puolelta, joka onkin lähes täydellinen hittikavalkadi alusta loppuun. Albumin b-puoli sen sijaan tuntuu ylijäämäkappaleiden kokoelmalta. B-puolen aloittava toinen McCartney-Jackson-yhteistyö The Man on ihan mallikas, joskaan ei Say say say:n veroinen poppiskappale, mutta sitä seuraavat neljä kappaletta hyppään lähes aina yli. Onneksi levyn päättävä perinteinen McCartney-powerballadi Through our love korjaa tilanteen, ja näyttää mihin McCartney parhaimmillaan pystyy. George Martinin sopivan runsas orkesterisovitus tekee kappaleesta täydellisen päätöskappaleen tälle epätasaiselle albumille.

Vaikka Pipes of peace ja sen singlehitit menestyivät lähes yhtä hyvin kuin sitä edeltänyt Tug of war -albumi, se muistetaan aina albumina "joka ei ollut yhtä hyvä". Esimerkiksi kolmen newyorkilaistoimittajan toimittama jokaviikkoinen netissä kuunneltava Beatles-podcast Fab 4 free 4 all (jota suosittelen lämpimästi kaikille Beatlesfaneille) runttasi albumin äskettäin maan rakoon sitä käsittelevässä jaksossaan (kuuntele se täältä). Minä olen iloisesti eri mieltä. Kaikkine vikoineen levy on yksi Paul McCartneyn parhaita.

Lue myös:

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

130. The Beatles with Billy Preston: Get Back/Don't let me down (single1969)

 
Kun The Beatlesin viimeinen livekonsertti pidettiin tammikuussa 1969, paikkana ei ollut stadion, konserttisali tai edes televisiostudio. Yhtye kiipesi Apple-yhtiönsä toimistorakennuksen katolle vain muutaman sadan metrin etäisyydellä Piccadilly Circusista, ja esitti kosketinsoittaja Billy Prestonin kanssa kymmenisen kappaletta ennenkuin poliisi keskeytti tämän luvattoman esiintymisen. Kattokonsertissa ensiesityksensä saivat myös kappaleet Get Back ja Don't let me down, jotka yhtye oli äänittänyt pari päivää aikaisemmin samaisen talon kellarissa sijaitsevassa studiossaan. Uusi single oli edustava kappale käynnissä olleesta Get back -projektista, jonka tarkoituksena oli palata yksinkertaiseen soittamiseen ja levyn tekemiseen ilman studiotemppuilua.

Vuosi sitten tekemäni Lontoonreissun tärkeimpiä käyntipaikkoja oli 3 Savile Row, tavallisen näköinen toimistorakennus noin 350 metriä Piccadilly Circusilta. Talossa ei näkynyt merkkejäkään siitä, että 42 vuotta aikaisemmin siinä sijaitsi The Beatlesin Apple-yhtiön pääkonttori ja että talon katolla pidettiin yhtyeen viimeinen livekonsertti talvisena torstaipäivänä. Katsoin taloa ja kiipesin pari kertaa ylös ja alas rappuset, joita The Beatles oli aikoinaan astellut, ja lähdin pois. Olin käynyt siellä.

The Beatlesin konsertti Lontoon kattojen yllä oli varsin riitaisan Get Back -projektin kliimaksi. Alun perin hyvältä kuullostaneen suunnitelman tarkoituksena oli harjoitella uuden albumin kappaleet, levyttää ne ja lopulta pitää konsertti elokuvakameroiden kuvatessa. Lopputuloksena piti olla yhtyeen viides elokuva ja uusi albumi, jossa yhtye palaisi juurilleen, vanhaan kunnon rock'n'rolliin, joka äänitettäisiin ilman studiotekniikan erikoiskikkoja ja moninkertaisia päällekkäinäänityksiä.

Suunnitelman toteutus meni kuitenkin pieleen monellakin tapaa. Toisiinsa kyllästyneet muusikot riitelivät harjoitusten läpi, levytyssessioiden tuloksena oli satoja tunteja epämääräistä studiojammailua eikä konserttipaikastakaan päästy sopuun. Lopulta bändikamat, mikrofonit ja kuvausryhmä raahattin Apple-talon kellarissa sijaitsevasta studiosta talon katolle, jossa levyn uudet kappaleet soitettiin hämmästyneille lontoolaisille pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Let it be -nimen saanut elokuva ja albumi julkaistiin lukuisten riitojen saattelemana vasta seuraavana vuonna.

On siis aikamoinen ihme, että näistä sessioista syntyi mitään kovin hyvää. Projektin ensimmäinen tuotos, huhtikuussa 1969 julkaistu single Get Back/Don't let me down, oli kuitenkin yksi yhtyeen parhaista singleistä täynnä soittamisen riemua ja kaksi erinomaista Lennon/McCartney -sävellystä. Seuraavassa Paul McCartneyn säveltämästä kappaleesta levyllä julkaistu singleversio ja Let it be -elokuvassa nähty kattokonserttiversio.
Ulkopuolisena muusikkona Get back -sessioihin osallistui amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. The Beatles piti hänen osuuttaan näiden kappaleiden äänittämisessä niin merkittävänä, että ensimmäisen ja ainoan kerran ulkopuolisen artistin nimi mainitaan singlen esittäjätiedoissa.

The Beatlesin turhautumisesta, tulehtuneista suhteista ja jatkuvista riidoista huolimatta yhtye onnistui studiossa ja Apple-toimiston katolla tavoittamaan ainakin ajoittain sen saman soittamisen ilon, joka heidät oli aikoinaan tuonut yhteen. Kattokonsertti onnistui niin hyvin, että osa siellä esitetyistä ja äänitetyistä kappaleista (Dig a pony, I've got a feeling ja One after 909) julkaistiin sellaisenaan Let it be -albumilla. Aika hyvä saavutus kun ottaa huomioon äänityspaikan ja 1960-luvun äänitystekniikan.

Myös Get back ja John Lennonin säveltämä Don't let me down esitettiin onnistuneesti kattokonsertissa, mutta singlellä näistä kappaleista julkaistiin kuitenkin studiossa äänitetty tallenne. Alla molemmat versiot.

Hyvistä kappaleista huolimatta The Beatlesin päivät olivat luetut Get back -projektin päätyttyä. Ennen lopullista hajoamista yhtye onnistui kuitenkin kokoamaan rivinsä viimeisen albumin äänityksiä varten. Abbey Roadin levytysstudioiden mukaan nimetty albumi tehtiin tuottaja George Martinin valvonnassa käyttäen hyödyksi kaikkia niitä levytystudion mahdollisuuksia, joita Get back -projektin äänityksissä kieltäydyttiin käyttämästä. Abbey Roadista tuli yksi yhtyeen ylistetyimpiä albumeja, ja Get back -sessioista leivottu Let it be -albumi jäi selvästi sen varjoon.

perjantai 31. elokuuta 2012

125. The Beatles: Beatles for sale (1964)

Kun Beatles for sale julkaistiin, yhtye oli uransa huipulla. Yhtye oli valloittanut maailman, aiemmin samana vuonna maailman tärkein popmarkkina Yhdysvallat oli mennyt polvilleen tämän brittibändin edessä. Samana vuonna yhtye kiersi Yhdysvaltojen lisäksi Eurooppaam, matkusti esiintymään Australiaan asti ja julkaisi ensimmäisen elokuvansa a Hard Day's Night. Ei siis ihme, että vuoden 1964 joulukuussa ilmestyneen levyn kannessa oli neljä varsin väsyneen näköistä nuorta miestä, jotka uudella albumilla ottivat askelia kypsemmän ja monivivahteisemman musiikin suuntaan.

Kun 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloin keräämään The Beatlesin levyjä, yritin etsiä niitä sieltä mistä halvimmalla sai. Osan levyistä ostin kanadalaisina painoksina Anttilan alelaatikoista ja osan täyteen hintaan. Beatles For Sale -albumin löysin käytettynä tamperelaisesta divarista. Levy oli selvästi peräisin jostain 1960-1970-lukujen vaihteesta, ja kotelosta ja levystä pystyi aistimaan sen iän. Ääni kuitenkin oli kohdallaan. Kun sittemmin olen pariinkin otteeseen päivittänyt levyn cd-aikaan, on tämä ajan patina levyistä kadonnut.

Vuosi 1964 oli järisyttävä the Beatlesille. Vasta vuosi aikaisemmin yhtye oli ollut tuntematon pikkubändi Liverpoolista, mutta vuonna 1964 yhtye valloitti Euroopan aina vaikeita Ranskan markkinoita myöten, ja pian tämän jälkeen myös aiemmin eurooppalaiselle musiikille nenäänsä nyrpistänyt amerikkalaisyleisö joutui ennennäkemättömän hysterian valtaan. Kierrettyään USA:ta, Eurooppaa ja Australiaa George Harrison, John Lennon, Paul McCartney ja Ringo Starr näyttelivät ensimmäisessä elokuvassaan, joka villitsi yhtyeen nuorta yleisöä lisää. Voi siis täydellä syyllä sanoa yhtyeen tehneen töitä "kahdeksan päivää viikossa". Allaolevassa musiikkivideossa esitetään näytteitä 1960 Beatles-aiheisesta piirrossarjasta.
Varmaa hittipotentiaalia sisältänyt Eight days a week julkaistiin uuden albumin B-puolen avausraitana, eikä sitä Britanniassa julkaistu lainkaan singlenä. USA:ssa siitä tuli jälleen listaykkönen The Beatlesin hittien listaan.

On aikamoinen ihme, että kaiken hässäkän keskellä yhtye ehti ja jaksoi levyttää kaksi albumia, yhden ep:n ja yhden singlen saman vuoden aikana tinkimättä musiikkinsa laadussa. Beatles for Sale julkaistiin joulukuussa sopivasti joulumarkkinoille. Albumin kanssa julkaistiin samanaikaisesti single I feel fine/She's a woman, mutta pikkulevyn kumpaakaan kappaletta ei sijoitettu uudelle albumille.

Kiireaikataulun vuoksi ei John Lennonilla ja Paul McCartneylla (George Harrisonista puhumattakaan) ollut aikaa säveltää koko albumillista uusia lauluja, joten albumi on yhtyeen viimeinen levy, jossa cover-kappaleilla on merkittävä rooli. Huonoja kappaleita ei yhtye toki levylleen ottanut. Alun perin Chuck Berryn Rock'n'roll music julkaistiin monessa maassa singlenä, ja esimerkiksi Suomessa se nousi listaykköseksi. Yleinen käsitys on, että Beatlesin versio kappaleesta on parempi kuin alkuperäinen.
Beatles for sale -albumia ei yleensä pidetä mitenkään erityisen merkittävänä yhtyeen historiassa, mutta se osoitti kuitenkin jo askelia uuteen suuntaan. John Lennonin säveltämä I'm a loser otti vaikutteita Bob Dylanilta samaan tapaan kuin seuraavalla albumilla julkaistu You've got to hide your love away.
Monien muiden Beatles-fanien tapaan en alkuun pitänyt Beatles for sale -albumia yhtä suuressa arvossa kuin esimerkiksi Revolver tai Abbey Road -albumeja. Vaikka tätä levyä leimaa hienoinen alakuloisuus (joka on nähtävissä myös levyn kannessa), on se tärkeä askel Hard day's nightin rakkauslauluista Helpin ja Rubber Soulin laajempaan aihemaailmaan. Yksi levyn parhaista kappaleista on Paul McCartneyn säveltämä Every little thing, jossa merkittävä rooli on Ringo Starrin soittamalla patarummulla.
The Beatles -yhtyeen kolmas albumi on jäänyt tuntemattomaksi ehkä sen vuoksi, että siitä nousi vain pari singlehittiä, eikä albumin kappaleista ole yhtyeen kokoelmalevyille kelpuutettu kuin Eight days a week. Tämän vuoksi suosittelenkin sitä lämpimästi niille Beatlesin ystäville, jotka tuntevat yhtyeen tuotantoa vain kokoelmalevyjen perusteella. Levy on tutustumisen arvoinen muutenkin kuin syksyn väreissä kylpevän kantensa vuoksi.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

84. Paul McCartney: No more lonely nights (single 1984)

Paul McCartneyllä oli Beatlesin jäsenistä menestyksekkäin ura yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ura jatkuu toki edelleen, mutta suurimmat hitit ovat jo takanapäin. Viimeinen listojen kärkisijoja hätistellyt singlehitti on vuodenna 1984 julkaistu No more lonely nights, joka esitettiin ensimmäisen kerran McCartneyn elokuvassa Give my regards to Broad street. Elokuva sai murska-arviot, mutta kappale on Beatles-basistin soolouran parhaita.

Beatles-fanitukseni seurauksena aloin tietenkin tutustumaan myös yhtyeen jäsenten soolouriin. Vaikka Paul McCartneyn ura soolona ja Wings-yhtyeen johtohahmona oli menestyksekkäämpi kuin muiden, on minun aina ollut vaikea saada siitä otetta. Hyviä albumeja on siellä täällä ja ihan kivoja kappaleitakin, mutta juuri mikään Maccan tuotannosta ei tee minuun keskinkertaista suurempaa vaikutusta.

Soolouransa aluksi McCartney kokeili eri tyylejä ja opetteli tekemään levyjä ilman John Lennonin, George Harrisonin ja Ringo Starrin kumppanuutta. Hänen ensimmäiset soololevynsä olivatkin tyylin hakemista onnistumisineen ja floppeineen, mutta viimeistään vuonna 1973 julkaistu Band on the Run osoitti, että McCartney oli jälleen voimissaan. Huippusuosiota kesti 1980-luvun alkupuolelle asti. Vuonna 1984 tehdyn Give my regards to Broad street -elokuvan jälkeen McCartney joutui jättämään suurimman menestyksen taakseen.

Elokuvassa kuultava McCartneyn viimeinen superhitti on myös mielestäni hänen koko uransa ehdottomasti parhaita sävellyksiä.

Kappaleen No more lonely nights musiikkivideossa näytetään otteita elokuvasta Give my regards to Broad street, jonka soundtrackilta kappale löytyy. Levytyksen tuotti Beatlesin tuottajaveteraani George Martin, joten siinäkin suhteessa laulu on helppo rinnastaa McCartneyn parhaisiin Beatles-levytyksiin.

Itse elokuva oli useimpien kriitikoiden haukkuma floppi. Sen soundtrack-levy on niin ikään kummallinen kokoelma McCartneyn uudelleen levyttämiä vanhoja Beatles-, Wings- ja soolouran hittejä. Suurin osa niistä on aika vaisuja versioita alkuperäisesityksistä eikä levy ole kovin kummoinen. Mainittavan arvoinen kappale levyllä on Let it be -levyllä alun perin julkaistu Long and winding road, jonka Phil Spector -tuotantoista Beatles-versiota eivät McCartney ja George Martin koskaan sellaisenaan hyväksyneet. Nyt veteraanimuusikoilla oli mahdollista näyttää minkälaisen version he olisivat halunneet laulusta tehdä. Naiskuoron ja ylitsepursuavan orkesterin tilalla tässä versiossa kuullaan saksofonisoolo.

Soundtrack-albumin harvoja uusia kappaleita ovat No more lonely nights -kappaleen kaksi eri versiota, jotka julkaistiin singlen a- ja b-puolina. Levyn b-puolelta löytyy menevämpi "playout"-versio, joka kuultiin elokuvassa lopputekstien aikana. Ihan hauska versio tämäkin.

No more lonely nights oli Paul McCartneyn viimeinen top 10 hitti (jos lastenlaulu We all stand together jätetään pois laskuista). Hyviä ja kohtalaisesti menestyneitä levyjä hän on tehnyt toki tämänkin jälkeen, mutta Beatles-basistin viimeinen legendaarinen hitti oli tässä.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

51. The Beatles: Paperback writer/Rain (single 1966)

The Beatles -yhtyeen kesän 1966 kynnyksellä julkaisema single Paperback Writer/Rain oli selkeää esimakua pari kuukautta myöhemmin julkaistulta Revolver-albumilta, vaikka singlen kumpaakaan kappaletta sijoitettu albumille. Molemmat kappaleet edustivat yhyeen uusiutunutta soundimaailmaa ja niiden teossa käytettiin uusia äänitysmenetelmiä, joita hyödynnettiin samoissa sessioissa levytetyn albumin raidoilla. Toinen silmiinpistävä piirre lauluissa oli se, ettei kumpikaan kappaleista käsitellyt rakkautta.

Muistan kuulleeni Paperback writer -kappaleen ensimmäisen kerran Beatlesin punaisella kokoelma-albumilla 1962-1966, jonka isäni oli lainannut työkaveriltaan joskus 1970-1980-lukujen vaihteessa. Kokoelma dissasi lähes kokonaan Revolver-albumin, joten Paperback writer edusti ainoana kokoelman kappaleella Revolverin uutta sähköisempää äänimaailmaa. Laulu erottui joukosta ja oli minun suosikkikappaleeni tällä punaisella tuplalla. Kun aloitin oman Beatles-harrastukseni vuonna 1987, löysin kappaleen ja sen B-puolen Rain amerikkalaiselta kokoelmalevyltä Hey Jude, jota myytiin Anttilan alennuslaarissa.

Aiemmin lähes yksinomaan rakkauslauluja esittänyt The Beatles aloitti uusiutumisensa Rubber Soul (1965)-albumilla. Vielä suurempi muutos tapahtui vuotta myöhemmin, jolloin julkaistu Revolver oli askel kohti sähköisempää ja modernimpaa soundimaailmaa.

Revolveria ennen julkaistiin single Paperback writer/Rain, joka hämmensi the Beatlesin faneja. Singlen a-puolen tekstissä aloitteleva kirjailija yrittää vakuuttaa kustantajaa julkaisemaan kirjansa. Kappaleen vahva bassosaundi sai monet kuulijat miettimään onko heidän levysoittimensa epäkunnossa. Singlen b-puolen lopussa kuuluva omituinen mongerrus sai monet epäilemään joko yhtyeen mielenterveyttä tai levyä tehtäessä tapahtunutta perustavanlaatuista virhettä.
Virheistä ei kuitenkaan ollut kysymys. Paperback writer -kappaleella Paul McCartney halusi todistaa itselleen ja kuulijoille sen, että hän osasi kirjoittaa hittikappaleen muustakin aiheesta kuin rakkaudesta. Levyn soundimaailman innoittajana the Beatlesilla olivat amerikkalaiset soullevytykset. "Miksi meidän bassosoundimme ei ole yhtä muhkea kuin amerikkalaislevyillä" he kysyivät äänittäjältään Geoff Emerickikltä, joka Paperback writerissä äänitti McCartneyn soittaman basson eri tavalla kuin brittilevyillä aiemmin oli tapana. Kappaleen sovituksen kruunaan moniääninen stemmalaulu, joka oli saanut innoituksensa Beach Boysin Pet sounds -levyltä.

B-puolelta löytyvä John Lennonin Rain ei myöskään ole varsinainen rakkauslaulu. Laulussa Lennon rinnastaa sateen ja poudan vaihtelut ihmismielen kuohuntaan. Kappaleen loppuun Lennon lisäsi pätkän laulustaan takaperin äänitettynä. Myöhemmin samana vuonna Revolver-albumin I'm only sleeping -kappaleella kuultiin takaperin äänitettyä sähkökitaraa. Kokeelisuus ja oudot ideat oli päivän sana the Beatlesin äänityssessioissa.

Single nousi listaykköseksi, mutta ei saanut fanien jakamantona suosiota omakseen. Osalle yhtyeen vannoutuneista ystävistä levy oli liian erilainen ja outo. Single oli kuitenkin vain alkusoittoa sille outouksien ja erilaisten ideoiden kavalkadille, joka väritti The Beatlesin levyjä tulevina parina vuotena.

Paperback writer löytyy nykyään Beatlesin 1 ja 1962-1966 cd-kokoelmilta, sekä Past masters -tupla-cd:ltä, johon myös singlen b-puoli Rain on sijoitettu.

perjantai 25. marraskuuta 2011

32. The Beatles: Magical Mystery Tour (1967)


Magical Mystery Tour –albumi kokoaa yhteen The Beatlesin vuonna 1967 julkaisemat singlekappaleet ja samannimisessä elokuvassa esitetyt laulut. Kokoelma on yksi yhtyeen vahvimmista, ja se on oikeutetusti otettu mukaan, kun The Beatlesin albumeita siirrettiin cd-aikaan, vaikka alun perin levy julkaistiin tässä muodossa vain Yhdysvalloissa. Levy sisältää brittiyhtyeen laadukkaimman single-julkaisun Penny Lane/Strawberry fields forever sekä myöhemmin saman vuonna julkaistut ykköshitit Hello Goodbye ja All you need is love. Vaikka Magical Mystery Tour –elokuva oli likilaskuiseksi jäänyt pannukakku, sisältää sekin monta The Beatles –klassikkoa.

Beatles-fanin urani aloitin lukemalla Philip Normanin laadukaan Beatles-historiikin Shout! Beatlesien tarina. Vaikka se ei faktoiltaan ja tarkkuudeltaan yllä myöhemmin julkaistujen Mark Lewisohnin ja Bruce Spizerin kirjoittamien ”Beatles-raamattujen” tasolle, on se hyvin kirjoitettu ja riittävän perusteellinen kirja maailman suosituimman yhtyeen urasta. Kirjan luettuani suuntasin kohti Tampereen kirjaston musiikkikirjastoa ja Epe’s Music Shopia, missä täydensin Beatlessivistystäni ja –kokoelmaani yhtyeen levyjulkaisuilla. Magical Mystery Touria ei kirjastosta löytynyt, joten se oli ensimmäisiä Beatles-albumeja, jotka osti hyllyyni aluksi vinyylinä ja sittemmin cd:nä.

Vuonna 1967 The Beatles nousi jälleen kaikkien puheenaiheeksi Sgt. Pepper’s Lonely Heart’s Club Band –albumillaan. Arvostelut ja myyntiluvut olivat huippuluokkaa ja tuntui siltä, kuin yhtye ei kerta kaikkiaan voisi tehdä mitään huonoa. Tämä väite todistettiin kuitenkin samana vuonna vääräksi, kun yhtye kirjoitti, tuotti ja ohjasi itse kolmannen elokuvansa Magical Mystery Tour. Lähinnä kotivideokokoelmalta näyttävä televisiofilmi pudotti yhtyeen maan pinnalle. Sitä vihasivat kaikki, niin kriitikot kuin yleisökin. 

Ainoa hyvä asia elokuvassa oli sen musiikki, joka julkaistiin Britanniassa kahden EP-levyn pakkauksessa värikkään kannen ja monisivuisen sarjakuvan kera. Yhdysvalloissa Magical Mystery Tour julkaistiin LP:nä jamukaan lisättiin yhtyeen samana vuonna ilmestyneet singleraidat. Levyt nousivat totuttuun tapaan listojen kärkeen kaikkialla maailmassa. Kun Beatles-tuotanto siirrettiin cd-muotoon 20 vuotta myöhemmin, julkaistiin Magical Mystery Tourista poikkeuksellisesti cd:nä levyn albumiversio singleraitoineen.
John Lennonin säveltämä Strawberry fields forever julkaistiin singlenä vuoden 1967 alussa. Vaikka edellisvuonna julkaistulla Revolver-albumilla oli merkkejä uudesta kokeellisemmasta musiikkityylistä, oli harppaus suunnaton. Revolverin sähköisestä rock-tunnelmasta siirryttiin nyt sekä tekstin että sovituksen osalta lähinnä ajatuksenvirtaa muistuttavaan sanojen ja äänien kollaasiin. Yhtye, joka oli lopettanut livekonserteissa esiintymisen, teki kappaleeseen myös värikkään ja mystisen promofilmin, jota käytettiin live-esiintymisten sijaan televisio-ohjelmissa.

Samanlainen musiikkivideo tehtiin myös singlen toisella puolella olleeseen Paul McCartneyn sävellykseen Penny Lane, joka on viehko kuvaus elämästä liverpoolilaiskadun varrella. Kaksi hittiä sisältänyttä Penny Lane/Strawberry Fields forever pidetään yleisesti kaikkien aikojen hienoimpana rock-singlenä.
Vuosi 1967 oli erittäin vilkas The Beatles yhtyeelle. Sgt Pepper- albumin ja Magical Mystery Tour –elokuvan lisäksi yhtye esiintyi maailman ensimmäisessä eri puolilla maapalloa kuvatussa ja satelliitin välityksellä lähetetyssä Our World –ohjelmassa. Britannian osuus ohjelmassa oli suora kuvayhteys Abbey Roadin studioille, jossa The Beatles äänitti kappalettaan All you need is love. Yhtyeen uudelle singlelle oli vaikea kuvitella parempaa mainoskampanjaa.
Magical Mystery Tour -elokuvan kuudesta laulusta legendaarisin on Lewis Carrolin Liisa-kirjoista innoituksensa saanut I am the Walrus, joka sekä sanoitukseltaan että äänimaailmaltaan jatkaa suoraan siitä, mihin Strawberry Fields oli jäänyt. Laulun tekstistä on turha yrittää löytää mitään järkeä, mutta kappaleen äänitys sisältää lukematon määrä hienoja, hassuja ja outoja yksityiskohtia aina hihkuvasta taustakuorosta otteisiin King Lear –radiokuunnelmasta. Kappaleen esitys on myös epäonnisen Magical Mystery Tour –elokuvan onnistunein ja viihdyttävin kohta.
Magical Mystery Tour albumi ja elokuva osoittavat, että The Beatles ei ollut mestari kaikessa mihin se ryhtyi, tätä vahvisti myöhemmin yhtyeen sekoilu Apple-yhtiönsä kanssa. Mutta sen minkä yhtye osasi, sen se teki paremmin kuin kukaan muu.

p.s. Mutta oliko Magical Mystery Tour niin huono elokuva kuin yleisesti väitetään? Tarkista itse tämän linkin kautta.

perjantai 21. lokakuuta 2011

16. The Beatles: Abbey Road (1969)

Abbey Road jäi The Beatles -yhtyeen viimeiseksi levyksi. Yhtyeen tulehtuneiden välien ei annettu vaikuttaa levyn tekemiseen ja lopputuloksena olikin tasapainoisin ja tyylikkäin levy sitten Revolverin. Jos Sgt. Pepperiä ja Magical Mystery Touria pidetään The Beatlesin kokeellisina levyuinä ja Valkoista tuplaa paluuna perusrokkiin, niin Abbey Roadia voidaan pitää yhtyeen AOR-levynä. Levy menestyi hyvin jo 1969, ja arvostus on siitä vain kasvanut. Kun The Beatlesin levyt julkaistiin uudelleen remasteroituina 40 vuotta myöhemmin, parhaiten kaupaksi kävi juuri Abbey Road.

Ensimmäiset kosketukseni Abbey Roadiin olivat sen kaksi George Harrison -sävellystä Here comes the sun ja Something, jotka löytyivät John Lennonin kuoleman jälkeen ostamaltani The Beatles 20 Greatest hits -kokoelmalta. Kun ryhdyin "vakavaksi" Beatles-faniksi 1987, oli Abbey Road yksi ensimmäisiä ostamiani yhtyeen levyjä ja se on pysynyt suosikkilistani kärjessä siitä lähtien.

"Tehdään levy niin kuin me se ennen tehtiin", oli Paul McCartneyn vetoomus tuottaja George Martinille, joka riitaisten The Beatles ja Let it be -sessioiden jälkeen oli haluton osallistumaan uuden Beatles-levyn tekoon. McCartney sai kuitenkin Martinin vakuutettua siitä, että kaikki halusivat nyt oikeasti tehdä hyvän levyn ilman turhaa sisäpolitiikkaa. Mukaan saatiin myös Revolver ja Sgt. Pepper -levyillä ihmeitä tehnyt äänittäjä Geoff Emerick, joka oli vuotta aiemmin lähtenyt lätkimään kyllästyttyään yhtyeen jatkuvaan riitelyyn.

Lopputulos oli komea, joidenkin mielestä ehkä liiankin siloiteltu albumi, jolla yhtyeen jokainen jäsen sai näytellä parhaita taitojaan.
Parhaiten tilanteesta hyötyi Harrison, joka sai levylle kaksi tunnetuinta sävellystään. Something julkaistiin singlenä, ensimmäinen kerta kun Harrison sai kappaleensa singlen a-puolelle. Kappale on hienoimpia The Beatles -balladeja ja tuottaja Martinin jousisovitus kasvattaa kappaleen tunnelmaa hienosti.

John Lennon oli Abbey Roadin monipuolisin säveltäjä. Levyn b-puolelle sijoittui kaksi hivelevin laulustemmoin varustettua laulua Because ja Sun King ja hän osallistui myös b-puolen laulusikermän tekoon omilla kappaleillaan Mean Mr Mustard ja Polythene Pam. Omimmillaan Lennon oli kuitenin A-puolen rock-kappaleissa Come together ja I want you.
Levyn b-puolen laulusikermä oli Paul McCartneyn idea. Sikermässä yhdistettiin yhdeksän lyhyttä tai keskeneräistä Lennon/McCartney-kappaletta toisiinsa 16 minuuttiseksi laulukokonaisuudeksi. Kaikki eivät tästä ajatuksesta innostuneet, etenkin Lennon vastusti sitä, vaikka osallistuikin sikermän tekoon omilla kappaleillaan. 

Sikermän ja koko levyn päättävä kappalekolmikko oli samalla kertaa yhteenveto yhtyeen urasta ja ennustus tulevasta. Golden Slumbers/Carry That Weigh yhdistää tuutulaulunomaisen balladin All you need is loven tapaiseen yhteislauluun. Sikermä päättyy The End -kappaleeseen, jossa yhtyeen kolme kitaristia vuorotellen soittavat kitarasoolon ja Ringo Starr soittaa Beatles-uransa ensimmäisen ja samalla viimeisen rumpusoolonsa. Laulun viimeiset sanat "And in the end the love you take is equal to the love you make" päättää 7 vuotta kestäneen The Beatles -yhtyeen levytysuran.
Tämän jälkeen julkaistiin vielä Let it be -sessioista koottu samanniminen albumi, mutta varsinaisesti yhtyeen taru päättyi Abbey Road -albumiin.

lauantai 1. lokakuuta 2011

2. The Beatles: Revolver (1966)

The Beatlesin vuonna 1966 julkaistua Revolver-albumia pidetään yleisesti yhtyeen parhaana albumina ja se on ohittanut monissa listoissa aiemmin ykköspaikalla olleen Sgt. Pepper's Lonely Heart's Club Bandin. Siinä missä Sgt Pepper oli kokeellisten äänitystekniikoiden ja teemallisten albumikokonaisuuksien uraauurtaja, Revolver on ylivoimainen kokoelma erinomaisia rock-kappaleita.

The Beatles oli tuttu minulle lähinnä kokoelmalevyjensä ja hittiensä puolesta, kunnes luin Philip Normanin Beatles-historiikin Shout kesällä 1986. Yhtyeen tarina innoitti minua tutustumaan sen tekemiin albumeihin, ja varasinkin yhtyeen kaikki levyt Tampereen kaupunginkirjastosta. Ensimmäisenä lainasin Revolverin. Tämän ensikuuntelun vaikutukset jatkuvat vieläkin 25 vuotta ensikuuntelun jälkeen.

Jo edellisen vuoden Help ja Rubber Soul osoittivat, että The Beatles oli jättänyt taakseen Yeah yeah -huudot ja I want to hold your handin. Revolver oli kuitenkin jo kymmenien vuosien päässä yhtyeen ensilevyjen musiikista, vaikka reaaliajassa näistä vuosista oli kulunut vain 2-3 vuotta. Revolverin soundi oli uudenlainen, kappaleet olivat kehittyneempiä ja katse oli selvästikin tulevassa eikä menneessä.


Levyn aloitusraita, George Harrisonin Taxman kertoo heti mistä on kysymys. Taitavalla bassokuviolla ja pistävällä soolokitaroinnilla (josta poikkeuksellisesti vastasi Paul McCartney) varustettu kappale on pistävä myös tekstillään. Huutia saa verokarhun lisäksi niin pääministeri Wilson kuin oppositiojohtajakin, eikä Harrisonin lauluäänessä ole huumorin hitustakaan.

Harrison sai tällä levyllä aiempaa enemmän tilaa esitellä säveltäjäntaitojaan, ja hänen kolme kappalettaan ovatkin hyvin erilaisia. I want to tell you on jo lähempänä "vanhaa" Beatles-tyyliä, kun taas intialaistyylinen Love you to oli kaukana kaikesta rock-levylle perinteisestä. Kolmella kappaleellaan Harrison todisti, että hänen ei tarvinnut hävetä Lennonin ja McCartneyn rinnalla, ei muusikkona eikä lauluntekijänä.


Harrisonin rock-kitaraa kuullaan myös John Lennonin kappaleissa. Etenkin And your bird can sing ja She said she said  edustaa sitä uutta äänimaailmaa, jolla Revolver eroaa aiemmista yhtyeen albumeista. Levyn päättävä Tomorrow never knows on sitten jo viittaus siihen kokeellisuuteen, jota the Beatles harjoitti seuraavana vuonna.

Paul McCartney kulkee levyllä omia polkujaan. Sähkökitaran sijaan hänen kappaleitaan säestää joko jousikvartetti (Eleanor Rigby), pikkolotrumpetti (For no one) tai torvisektio (Got to get you into my life).


Kauttaaltaan tasalaatuisen albumin ainoa kauneuspilkku on Yellow submarine. Se joka sinänsä on ihan hauska lastenlaulu, mutta istuu huonosti moderneja soundeja ja vahvoja melodioita pursuavalle levylle.

Revolver sisältää vähän kaikkien tuntemia Beatles-hittejä mutta se on siitä huolimatta yhtyeen parhaiten aikaa kestänut albumikokonaisuus.