Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja. 
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    tiistai 17. tammikuuta 2017

    244. The Mamas & the Papas: The Papas & the Mamas (1968)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Jos The Mamas & the Papas -yhtyeen kolme ensimmäistä albumia syntyivät nopeasti, oli yhtyeen neljännen levyn teossa suuria vaikeuksia. John Phillipsin täydellisyyden tavoittelu yhdistettynä yhtyeen jäsenten keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin kuuluivat levyn väsyneessä ja alakuloisessa yleisilmeessä. Yhtyeen hienot lauluharmoniat ja Phillipsin edelleen taitavat sävellykset ja sovitukset johtivat kuitenkin työvoittoon. The Mamas & the Papas -yhtyeen kultakauden viimeinen albumi kestää edeltäjiensä lailla kymmeniä kuunteluita.

    Kun aloin tutustua the Mamas & the Papas -yhtyeen tuotantoon muutama vuosi sitten, jäi yhtyeen neljäs albumi usein paitsioon. Edelliset kolme levyä (jotka kaikki julkaistiin 11 kuukauden sisällä vuosina1966-1967) jättivät loistavuudellaan hieman väsähtäneen neljännen albumin varjoonsa. Vasta useampi kuuntelu sai minut ymmärtämään että tämä synkkä laulukokoelma oli hieno jatkumo ja arvokas päätös yhtyeen loistavalle mutta lyhyelle uralle.
    Levyn nuupahtaneelle yleisilmeelle on selvä syynsä. Yhtye ei ollut koskaan toipunut Michelle Phillipsin (joka edelleen oli yhtyeen johtajan John Phillipsin vaimo ja vastasyntyneen Chynna-tytön äiti) suhteesta yhtyeen toiseen miesjäseneen Denny Dohertyyn (joka aiemmin puolestaan oli ollut suhteessa yhtyeen toisen naisjäsenen Cass Elliotiin kanssa). Doherty oli suhteen seurauksena ajautunut juomiskierteeseen eikä alkoholin ja huumeiden aiheuttamat ongelmat olleet vieraita yhtyeen muillekaan jäsenille. John kanavoi ahdistuksensa levyn avausraitaan Safe in my garden, jonka (jälleen kerran) hienot lauluharmoniat vain korostivat sen synkkää tunnelmaa. 

    Aiempien levyjen äänityksistä poiketen The Papas & the Mamas -albumi (jolle voisi antaa palkinnon mielikuvituksettomimmasta albumin nimestä) äänitettiin Johnin ja Michellen kotistudiossa, joka antoi käytännössä rajattomat mahdollisuudet äänittää, uudelleenäänittää ja korjailla kappaleita. Tässä oli huonotkin puolensa.
    Johnin perfektionismi lauluraitojen suhteen aiheutti lisää kitkaa yhtyeen sisällä. Kappaleen For the love of ivy vokaaliraitoja äänitettiin Cass Elliotin sanojen mukaan lähes kuukauden ajan, mikä sai kärsivällisimmänkin muusikon pinnan palamaan. Äänitykset keskeytettiinkin syksyllä 1967. Yksi valmiiksi saaduista neljästä kappaleesta, Phillipsin Twelve thirty (josta Chynna Phillipsin Wilson Phillips -yhtye teki hienon version 44 vuotta myöhemmin) julkaistiin singlenä. Yhtye esitti kappaleen televisiossa ja lähti etsimään inspiraatiota ja uutta potkua Euroopasta. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Twelve thirty on yksi yhtyeen koko uran hienoimpia äänityksiä. Vähällä kuitenkin oli ettei se jäänyt viimeiseksi sellaiseksi.
    Suunniteltu kiertue päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Britannian poliisi pidätti Cass Elliotin yhtyeen saavuttua maahan syyttäen häntä hotellilakanoiden varastamisesta edellisen Englanninvierailunsa aikana. Vaikka syytteet kumottiin, vaurioitti selkkaus yhtyeen jo ennestään haurasta yhtenäisyyttä, ja Cass ilmoitti eroavansa yhtyeestä riideltyään railakkaasti Johnin kanssa.

    Euroopan kiertue peruttiin, mutta muu yhtye sai suostuteltua Elliotin palaamaan studioon viimeistelemää keskenjäänyt albumi valmiiksi. Levy julkaistiin lopulta 14 kuukautta Deliver-albumin jälkeen. Twelve thirty ja Safe in my garden -kappaleiden jälkeen singlenä julkaistiin levyn positiivisin kappale. Levy-yhtiö oli tietoinen yhtyeen vääjäämättömästä hajoamisesta, ja päätti buustata Cass Elliotin alkavaa soolouraa julkaisemalla kappaleen Dream a little dream of me hänen soolosinglenään. Kappaleesta tuli odotetusti albumin tunnetuin ja menestynein laulu.
    Neljännen the Mamas & the Papas -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen. Myös Johnin ja Michellen avioliitto kaatui lopullisesti pian yhtyeen hajoamisen jälkeen. Vaikka the Papas & the Mamas -albumi eikä siltä julkaistut singlet nousseet listoilla yhtä korkealle kuin yhtyeen aiemmat julkaisut, oli se kuitenkin tyylikäs ja olosuhteisiin nähden onnistunut albumikokonaisuus. Albumin päättävä Midnight voyage antaa meille kuulijoille harvinaisen kurkistusmahdollisuuden kulissien taakse ja viimeiset sekunnit lauluharmoniaa, jota ei tämän jälkee enää kuultu. Kappaleen keskellä kuullaan pätkä yhtyeen jäsenten keskustelua ja lauluosuuksien harjoittelua.
    The Mamas & the Papas -yhtyeen tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän albumiin. Levy-yhtiö luki yhtyeen kanssa tehtyä levytyssopimusta suurennuslasilla ja vaati yhtyeeltä vielä yhtä albumia sopimuksen ehtojen täyttämiseksi. Yhteensä miljoonan dollarin sopimussakon uhalla yhtye pakotettiin takaisin studioon vuonna 1971. Tuloksena syntynyt albumi People like us ei yltänyt laadultaan eikä myynniltään lähellekään yhtyeen 1960-luvun levyjä. Michelle Phillipsin sanoin yhtye teki levyn vain välttääkseen oikeusjutun ja siltä se myös kuullosti.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    torstai 8. joulukuuta 2016

    Wilson Phillips, lauluharmonioita toisessa polvessa

    Pop- ja rock-tähtien jälkikasvu yrittää aika ajoin omaa uraa musiikkimarkkinoilla, mutta harvemmin menestys seuraa sukulinjaa. Yksi myönteisistä poikkeuksista on The Beach Boys ja the Mamas & the Papas -yhtyeiden jälkeläisistä koottu yhtye Wilson Phillips. Carnie ja Wendy Wilsonin sekä Chynna Phillipsin muodostaman yhtyeen suurin menestys jäi lyhyeksi, mutta vanhemmilta peritty stemmalaulun taito on pitänyt kolmikon yhdessä huippupäivien jälkeenkin.

     Wilson Phillips sai alkunsa kun The Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin tyttäret Carnie ja Wendy Wilson kutsuivat muita tuntemiaan 60-luvun poppareiden lapsia levyttämään yhteistä hyväntekeväisyyssingleä. Vain The Mamas & the Papas -yhtyeen Michelle ja John Phillipsin tytär Chynna ja samassa yhtyeessä laulaneen Cass Elliotin tytär Owen vastasivat kutsuun. Lapsuuden naapurit ja leikkikaverit huomasivat yhteislaulun sujuvan samaan malliin kuin 1970-luvun kotijuhlissa, ja singleprojektin sijaan yhtye alkoi suunnitella kokonaista albumia.

    Elliot jättäytyi yhtyeestä pois juuri ennen äänitysten alkua, ja kolmihenkiseksi supistuneen yhtyeen ensimmäinen yhteinen single Hold on ilmestyi helmikuussa 1990. Laulussa sooloa lauloi 22-vuotias Chynna Phillips, joka oli kirjoittanut kappaleen (tuottaja Glen Ballardin ja Carnie Wilsonin avustuksella) itselleen selviytymislauluksi huume- ja alkoholivieroituksen jälkeen.
    Enemmän kuin tarttuvaan melodiaan yleisö kiinnitti huomionsa uuden yhtyeen moniääniseen stemmalauluun. Markkinoinnissa ei salailtu sitä, että yhtyeen jäsenten vanhemmat olivat 1960-luvulla laulaneet yhtyeissä, jotka olivat kuuluisia moniäänisistä laulusovituksistaan, eivätkä Carnie, Wendy ja Chynna takuulla antaneet yhtään haastattelua, jossa laulutaidon periytymistä edelliseltä polvelta ei olisi otettu puheeksi. Ja haastatteluja riitti, sillä Wilson Phillisin ensisingle Hold on nousi USA:n listaykköseksi ja menestyi erinomaisesti myös muualla maailmassa.

    Kuuntele Spotifyssa
    Yhtyeen ensimmäinen albumi oli täysosuma. Sen kappaleet eivät kurottaneet taivaita, mutta niiden tasainen laatu ja hutien puuttuminen antoi hyvän pohjan menestykselle, jonka kolmen laulajan saumaton yhteistyö sinetöi. Albumilta löytyi yhteensä kolme listaykköstä, ja muutkin singlet menestyivät hyvin. Wilson Phillipsin nimeton esikoisalbumi on edelleen viihdyttävä ja korvia hivelevän virheetön laululevy, Tästä esimerkkeinä levyn toinen singleykkönen, yhtyeen jäsenten yhdessä kirjoittama ja laulama Release me, sekä henkilökohtainen suosikkini Impulsive, jossa sooloa laulaa kolmikosta nuorin, 21-vuotias Wendy.

    Räjähtävällä nopeudella suosioon noussutta yhtyettä pyydettiin vuonna 1991 mukaan Elton Johin ja Bernie Taupinin tribuuttilevylle Two rooms, jossa yhtye esitti kappaleen Daniel. Kappaletta ei julkaistu singlenä, mutta se nousi USA;ssa listoille pelkästään runsaan radiosoiton perusteella.
    Vuosikymmenen vaihtuessa Wilson Phillips oli maailman suosituin tyttöyhtye. Odotukset olivatkin kovat, kun yhtye julkaisi toisen albuminsa Shadow and light vuonna 1992. Carnie, Wendy ja Chynna osallistuivat edellistä levyä enemmän laulujen kirjoittamiseen, ja levy oli edeltäjäänsä paljon henkilökohtaisempi. Carnie ja Wendy ruotivat vaikeata suhdetta isäänsä Brian Wilsoniin singlekappaleessa Flesh and blood, joka oli laulun muotoon kirjoitettu avoin kirje omaisistaan eristäytyneelle nerolle. Vastaavasti kappaleessa All the way from New York Chynna muistelee miten hän vaikeiden vuosien jälkeen oli löytänyt yhteyden isäänsä John Phillipsiin. Kappale It's only life on onnistunut esimerkki kappaleesta jolla yhtye yritti tuoda vaihtelua balladivoittoiseen repertuaariin.
    Kuuntele Spotifyssa
    Vaikka kauppa kävi edelleen oli sekä albumin että siltä irrotettujen single-kappaleiden menestys selkeästi huonompi kuin kaksi vuotta aiemmin. Pettymys sattui pahiten Chynna Phillipsiin, joka ilmoitti eroavansa yhtyeestä uupumukseen vedoten. Carnie ja Wendy jatkoivat esiintymistä yhdessä ja julkaisivat vuonna 1993 joululevyn Hey Santa.

    Levy-yhtiö EMI uskoi kuitenkin enemmän Chynna Phillipsin tähtipotentiaaliin ja tarjosi hänelle miljoonadiiliä. Vuonna 1995 julkaistu Phillipsin soololevy ei kuitenkaan täyttänyt sille asetettuja korkeita odotuksia, vaikka laulajattaren tueksi palkattiin amerikkalaisen popmusiikin huippunimiä Diane Warrenista Desmond Childiin. Carnien ja Wendyn lauluharmonioiden puutteen lisäksi levyn suurin ongelma oli itse lauluissa, jotka kuullostivat leipääntyneiden lauluntekijöiden hengettömiltä ruutiinisävellyksiltä.
    Wilsonin sisarilla ei levymyynnillisesti mennyt sen paremmin. Carnien ja Wendyn elämän tärkein tapahtuma oli kuitenkin yhteyden löytyminen erakoituneeseen Brian Wilsoniin. Sisarukset julkaisivat vuonna 1997 albumin nimellä The Wilsons, jossa Brian vieraili sekä laulajana että lauluntekijänä.

    Epätasaiselta albumilta löytyi kolme erinomaista kappaletta, Carole Kingin säveltämä Monday without you, cover-versio Brian Wilsonin kirjoittamasta Beach Boys -kappaleesta 'til I die ja Brianin yhdessä Pet sounds -aikaisen yhteistyökumppaninsa Tony Asherin kanssa kirjoittama Everything I need, mutta muuten levy osoitti Chynnan soololevyn tavoin, että Wilson Phillips -taikaa ei voinut jakaa osiin. Kaupallisesti Wilsonin sisarusten levystä tuli pannukakku,
    Vuosituhannen vaihduttua kolmekymppisiksi kasvaneet leikkikaverit löysivät jälleen toisensa. Heidän ensimmäinen yhteinen esiintymisensä kymmeneen vuoteen tapahtui Brian Wilsonin kunniaksi järjestetyssä konsertissa, jossa he esittivät yhdessä Beach Boys klassikon You're so good to me.
    Kuuntele Spotifyssa
    Onnistunut paluu innosti yhtyettä levyttämään koko albumillisen länsirannikolta peräisin olevia pop-klassikoita. Peter Asherin tuottama albumi California ei onnistunut palauttamaan yhtyettä listojen kärkeen, mutta se keräsi sopivasti radiosoittoa ja myönteistä huomiota osakseen.  Levy onkin lähes debyyttialbumin kaltainen hyvän tuulen levy täynnä tuttuja ja tarttuvia kappaleita ja soljuvia harmonioita. Esimerkkeinä Eagles-cover Already Gone, Fleetwood Macin alunperin tunnetuksi tekemä Go your own way sekä mm. the Byrdsin repertuaarista löytyvä Pete Segerin Turn turn turn.
    California-levyn julkaisun aikoihin Carnie, Wendy ja Chynna olivat kukin tahoillaan menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä yhtye jatkoi yhteisiä esiintymisiä, Carnie Wilson juonsi televisio-ohjelmia ja toimi freelance-viihdetoimittajana. Chynna Phillips puolestaan levytti country-henkisen gospel-albumin One Reason laulaja-lauluntekijä Vaughan Pennin kanssa.
    Kuluvan vuosikymmenen alussa Wilson Phillips aktivoitui jälleen myös levyrintamalla. Vuonna 2010 he äänittivät ja julkaisivat yhteisen joululevyn Christmas in harmony, jonka kappale I wish it could be christmas everyday nousi Yhdysvalloissa pienoiseksi jouluhitiksi. 
    Joululevyn jälkeen yhtye alkoi valmistella viidettä yhteistä albumiaan. California-albumilla Wilson Phillips oli versioinut muiden ikivihreiden hittien ohella vanhempiensa tunnetumpia kappaleita, ja tällä kertaa Carnie, Wendy ja Chynna halusivat levyttää koko albumillisen The Beach Boys ja The Mamas & the Papas -yhtyeiden musiikkia.

    Dedicated-albumin (2012) kappaleet olivat tasaisen yllätyksettömiä uusintaversioita tutuista kappaleista, mutta kolmikon lauluharmoniat ja kappaleiden ajaton laatu tekivät tästäkin levystä hienosti soivan kokonaisuuden. Suurimman riskin Wilson Phillips otti tekemällä acapella-version the Beach Boysin suurimmasta hitistä Good vibrations.  Muut esimerkkikappaleet ovat hieno herkistelyversio BB-hitistä Don't worry baby, sekä MaP:n Twelve thirty ja Dedicated to the one I love. Jälkimmäisessä kappaleessa väliosan soolo-osuuden lauloi yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut Cass Elliotin tytär Owen Elliot.
    Kuuntele Spotifyssa
    Levyä markkinoitiin tositelevisiosarjalla Wilson Phillips: Still holding on, jossa seurattiin levyn äänityksiä ja sitä seuraavan kiertueen alkutahteja. Draamaa ja ristiriitoja sarjassa aiheuttivat mm. Carnien laihdutusleikkaus ja Chynnan valmistautuminen Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun. Wendyn tehtävänä läpi sarjan oli luovia ja rakentaa rauhaa vanhempien yhtyetovereidensa välisten kiistojen keskellä.

    Dedicated-levyää myytiin kohtalaisesti, mutta paluuta ei toki ollut 1990-luvun alun menestykseen. Wilson Phillips onkin muuttunut listaykkösiä takovasta kaksikymppisten ystävien lauluyhtyeestä keski-ikäisten perheenäitien harrastusprojektiksi. Vanhemmilta peritty lauluharmonioiden taju ja lapsuudesta asti kestänyt ystävyys on kantanut yhtyettä vuosikymmenten yli. Toivottavasti yhteistyö jatkuu edelleen ja Carnien, Wendyn ja Chynnan laulua kuullaan levyillä myös jatkossa.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    tiistai 22. marraskuuta 2016

    Ikivihreän tulkintoja: Goin' Back

    Kun blogini 300:sta levystä on enää 60 jäljellä, aloitan uuden sarjan jossa käsittelen artistien uraa, kappaleita ja musiikin ilmiöitä niihin liittyvien levyjen kautta. Ensimmäisessä artikkelissa tutustun kappaleen Goin' back historiaan, sisältöön ja siitä tehtyihin eri levytyksiin. Mielestäni parhaan version kappaleesta teki säveltäjä itse, mutta laulusta on myös monta muuta hienoa tulkintaa.

    Kappale Goin' back tuli minulle tutuksi parikymmentä vuotta sitten, kun innostuin laulaja-lauluntekijä Carole Kingin musiikista. Vuosi vuodelta olen kiintynyt tähän lauluun entistä enemmän ja samalla löytänyt uusia hienoja versioita olen laulusta. Kingin kotisivujen mukaan laulusta on tehty kolmisenkymmentä eri versiota. Tämän blogin esimerkit ovat siis vain jäävuoren huippu.

    Laulussa solisti haluaa palata aikuiselämän kiireistä nuoruuden huolettomuuteen ja turvallisuuteen. Siinä missä toiset kauhistelevat menneiden vuosien määrää ja pakenevat pelkojaan, laulaja antaa itselleen luvan olla henkisesti nuori ja elää päivän kerrallaan.

    Goin' Back syntyi lauluntekijäpariskunnan Carole King (sävel) ja Gerry Goffin (sanat) yhteistyönä. Vasta 24- ja 27-vuotiaitten lauluntekijöiden haikailu nuoruuden vuosiin saattaa tuntua hassulta, mutta vuonna 1966 heillä oli jo vuosiansa pitempi elämä takanaan. Vuonna 1958 toisiinsa collegessa tutustunut pari oli mennyt naimisiin Kingin ollessa vasta 17-vuotias. Vuonna 1966 parilla Goffin/King oli takanaan jo useampi USA:n listaykkönen, kymmeniä hittejä ja satoja eri artisteille kirjoitettuja lauluja.

    Vuonna 1966 Carolen ja Gerryn (joilla yhteisen uran ja kodin lisäksi oli kaksi leikki-ikäistä tytärtä) kunnianhimo ja unelmat veivät eri suuntiin. Carole nautti turvallisesta elämästään New Yorkin esikaupunkiäitinä, jolla lisäksi oli menestysekäs ura hittejä takovana säveltäjänä. Teksteistä vastannut Gerry sen sijaan kaipasi pois ahdistavan esikaupunkielämän ja uran rajoitteista. Popsanoittajana hän koki lisäksi alemmuutta Bob Dylanin kaltaisten runoilijoiden rinnalla. Hänen kaipuunsa nuoruuden vapauteen on selvästi havaittavissa laulun tekstissä.

    Ensimmäisen Goin' back -kappaleen ehti laulamaan Goldie, jonka tekemä levytys vedettiin kuitenkin pikaisesti markkinoilta laulajan otettua liikaa vapauksia laulun tekstin kanssa. Pian tämän jälkeen julkaisuvuoron sai kappaleen tunnetuin levytys, jonka teki Dusty Springfield. Springfieldin versiota ei kuitenkaan julkaistu Yhdysvalloissa singlenä, vaan kunnian siellä sai folkrock-yhtye The Byrds. Goffin muokkasi laulun sanat paremmin mieslaulajan suuhun sopivaksi vaihtaen tekstissä mainitut värityskirjat leikkijuniin ja hyppynarut lelupalikoihin. Pian Byrdsin version jälkeen kappaleen äänitti brittiläinen The Move.
    Nämä varhaiset versiot ovat kukin ansiokkaita tavallaan, mutta itse pidän näistä parhaana Springfieldin levytystä, jonka sopivan mahtipontinen sovitus tuki hienosti käheä-äänisen laulajan tulkintaa. Carole Kingin kerrotaan purskahtaneen itkunsa liikutuksesta kuultuaan Springfieldin lähes täydellisen levytyksen hänen kappaleestaan. Kappale soi myös Dustyn hautajaisissa. Goldien versio puolestaan on minulle uusi tuttavuus, johon vielä en ole päässyt täysin sisälle.

    The Byrds toi lauluun sopivasti country-vivahteita ja lauluharmonioita. Kappale aiheutti kuitenkin ristiriitaa yhtyeen sisällä, sillä yhtyeen kitaristi David Crosby ei pitänyt kappaleesta ja kieltäytyi sisällyttämästä sitä yhtyeen albumille. The Byrds ratkaisi riidan potkimalla Crosbyn pois yhtyeestä. The Moven levyttämä liveversio noudatti hyvin pitkälle The Byrdsin versiota, mutta jäi esikuvaansa tuntemattomammaksi.

    Oma suosikkini kappaleen lukuisista versioista on Carole Kingin versio, jonka hän levytti vuonna 1970 ensimmäiselle sooloalbumilleen Writer. Levytyksessä Kingiä avustivat hänen elämänsä tärkeät miehet, äänittäjänä toimi sanoittaja ja ex-mies Goffin (kaksi vuotta aiemmin eronnut pariskunta oli hyvissä väleissä aina Goffinin kuolemaan asti) ja bassoa soitti uusi aviomies Charles Larkey. Kingiä säesti kitaralla ja taustalaululla James Taylor, jonka kanssa puhtaasti ammatillinen ystävyyssuhde on jatkunut näihin vuosiin saakka. King levytti kappaleen toistamiseen kymmenen vuotta myöhemmin albumille Pearls: Songs of Goffin and King. Molemmissa levytyksissään hän käytti laulun "poikamaista" tekstiversiota.
    Suomeksi kappale on levytetty ainakin kerran. Maaritin vuonna 1973 julkaistulla debyyttialbumilla Goin' back sai Hectorin oivaltavasti käännetyn tekstin (samalta albumilta löytyy Hectorin niin ikään sanoittama klassikkostatuksen saanut Goffin/King -kappale Child of mine/Lainaa vain) ja edellä esiteltyjä versioita rokkaavamman sovituksen. Kappale toimii myös näin. 
    Yksi kappaleen mielenkiintoisimmista versioista on vuodelta 1973, jolloin vielä tuntemattoman Queen-yhtyeen solistia Freddie Mercurya pyydettiin osallistumaan kokeelliseen studioprojektiin. Larry Lurex -salanimellä julkaistulla singlellä äänittäjä Robin Geoffrey Cable yritti parantaa tuottaja Phil Spectorin luomaa äänivallitekniikkaa. Testikappaleista toinen oli Goin' back, josta singlen a-puolen (Beach Boys ja Ronettes -hitti I can hear music) ohella tuli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu Freddie Mercury -äänite. Kitaraan ja rumpuihin Mercury houkutteli bändikaverinsa Brian Mayn ja Roger Taylorin. Lurex-versiossa Mercury käyttää laulun "tyttömäistä" tekstiversiota.
    Goin' back on antanut vuosikymmenien aikana monille artisteille mahdollisuuden kanavoida omaa nuoruuden- ja menneisyydenkaipuutaan, ja kappale löytyykin monien pitkän uran tehneiden artistien kokoelma- ja tribuuttilevyiltä. 1960-luvulla uransa aloittaneet Diana Ross ja Marianne Faithfull tekivät omat sielukkaat versionsa kappaleesta vuosina 2001 ja 2011. Genesis-rumpali ja 1980-luvulla megasuositun soolouransa aloittanut Phil Collins teki kappaleesta gospel-tyylisen version samaa nimeä kantaneella sooloalbumilleen vuonna 2010. Collins yhdisti esityksessään molempien tekstitysversioiden teemoja.
    Goin' back ei noussut yhdelläkään versioistaan megahitiksi eikä edes Carole King itse ole esittänyt kappaletta konserteissaan. Sitä ei mainita Kingin elämänkerrassa eikä hänen elämästään tehdyssä musikaalissa Beautiful, mutta sen lukuisat onnistuneet ja kohtuullisesti menestyneet versiot ovat tehneet kappaleesta ikivihreän. Minulle se on yksi rakkaimmista lauluista maailmassa.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

    keskiviikko 21. syyskuuta 2016

    237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

     
    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

    Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

    Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
    Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
    Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

    Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
    Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
    Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
    Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

    Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
    Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

    Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , ,

    keskiviikko 31. elokuuta 2016

    236. Donna Summer: Crayons (2008)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Donna Summer tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta hän ei lopettanut uraansa hittiputken ehdyttyä. Vaikka Summerin viimeinen albumi ei maailmanlaajuisia hittejä sisältänytkään on se todiste hänen kyvystään sopeutua uuden vuosituhannen haasteisiin.

    Niinkuin monille muillekin Donna Summer faneille myös minulle tutuinta ja rakkainta oli hänen 1970- ja 80-lukujen hittituotantonsa (kts. esimerkkejä kirjoituksista 10, 94, 95 ja 211). Menestysvuosien jälkeen hän katosi hittilistoilta ja radioaalloilta. Yksittäisiä singlejä ja kokoelmalevyjä hän teki edelleen, mutta kaupallisesti epäonnistuneen Mistaken identity-albumin (1990) jälkeen kesti 18 vuotta ennenkuin 70-luvun diskokuningatar palasi levylautaselle uutta musiikkia sisältävän albumin kanssa. Levyn ensisävelet todistivat välittömästi, että maailma, musiikki ja myös laulajatar itse olivat muuttuneet.
    Vaikka levyn kannessa vuosien kuluminen oli saatu häivytettyä meikin ja efektien alle, kertoi albumin Crayons musiikki siitä kuinka kauas oltiin menty MacArthur Parkista tai This time I know for real:ista. Itse en tuohon aikaan juuri perustanut 1990- tai 2000-luvun tanssimusiikista, joten ensikuuntelulla Donnan uusi musiikki sai minussa aikaan hylkimisreaktion.

    Muutaman vuoden sulattelun jälkeen annoin levylle ja sen singlehitille Stamp your feet uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa löysin tästäkin kappaleesta suosikkilaulajani sielukkaan (mutta samalla tyylikkäästi vanhentuneen) äänen kappaleessa, joka jäi repeatille sisäisessä levysoittimessani.

    Kun lopulta hyväksyin Donna Summerin uuden tyylin, alkoi helmiä löytyä albumilta enemmänkin. Levyn toinen tanssimestariteos Science of love iski minua aluksi naamalle vihaamallani autotune-soundilla, mutta sen jälkeen kappale alkoi soida kuin uudelle vuosituhannelle päivitetty versio hänen parhaista 1980-luvun hiteistään.
    Niin joustava en sentään minäkään ole, että olisin jaksanut kuunnella levyllisen autotune- ja tietokone-soundeilla toteutettua korkean energian uuden vuosituhannen tanssimusiikkia. Onneksi Summer ymmärsi myös meitä kasari- ja seiskari-ajan lapsia sisällyttämällä albumille muutaman seesteisemmänkin kappaleen. Levyn harvoista rakkauslauluista suorin on akustisella kitaralla maustettu Sand on my feet, jonka Summer oli miehelleen Bruce Sudanolle.
    Kaksi vuosikymmentä kuuluu diivan äänessä, jossa soiva karheus oli uutta hänen aiempien vuosikymmenien faneilleen. Uusi roso oli selvästi kuultavissa Sand on my feet -kappaleessa, mutta hurjimman laulusuorituksen Summer antaa kappaleessa Slide over backwards. Kappaleen innoittajana toimi Summerin etelävaltioissa kohtaama kansannainen, joka oli köyhyydestä taistellut itsensä rankan elämän kautta oman baarin pitäjäksi. Miljoonien myytyjen leyvjen tuomasta menestyksestä nauttinut laulaja onnistuu ilmiömaisesti eläytymään tämän sitkeän naisen kohtaloon.
    Kun muutaman vuoden torjunnan jälkeen tartuin Crayons-albumiin ilman ennakkoluuloja, alkoi tämä hieno levy avautua kuin ruusu paljastaen uusien terälehtien alta toinen toistaan kirkkaampia helmiä. Helmistä kaunein oli ehdottoman omaelämänkerrallinen, hivelevän kaunis ja riipaisevan koskettava Be myself again, jonka liitän Summerin parhaimpien balladien joukkoon. Vai olisiko se kenties parhaista parhain?
    Aiemmin Giorgio Moroderin, Quincy Jonesin ja Stock-Aitken-Waterman-trion kanssa työskennelly Donna Summer todisti viimeisellä albumillaan kuinka hän jälleen kerran osasi valita täydelliset ja moderneimmat yhteistyökumppanit. Crayons-levyn tekijälistasta löytyy Rihannalle, Adelelle, Kylie Minoguelle, Shakiralle ja Pinkille lauluja tehneitä ja levyjä tuottaneita nuoren sukupolven muusikoita. Vaikka albumi ei uhannutkaan edellämainittujen artistien listamenestystä, nousi useampi sen kappaleista USA;n tanssilistoille. Entinen diskokuningatar ja uuden vuosituhannen diskoisoäiti oli palannut.
    40 vuotta aiemmin saksankielisessä Hair-musikaalissa alkanut ura päättyi komeasti Crayons-albumiin. Se ei ole parasta Donna Summeria eikä myynniltään päässyt lähellekään huippuvuosien menestystä, mutta oli silti erinomainen jäähyväislevy jolla Summer osoitti että hän vielä 59-vuotiaana pystyi yllättämään faninsa. Valitettavasti neljä vuotta myöhemmin maailma yllättyi suru-uutiseen Summerin kuoltua keuhkosyöpään.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)