sunnuntai 12. helmikuuta 2012

67. Eurythmics: We too are one (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Alun perin kahden rakastavaisen yhteisprojektina syntynyt Eurythmics oli kriisissä 1980-luvun loppupuolella. Annie Lennoxin ja Dave Stewartin parisuhde oli hajonnut, ja kumpikin oli mennyt tahoillaan naimisiin. Maailmanmenestys oli vienyt veronsa, ja pari tuli huonosti toimeen keskenään. Tässä mielessä onkin ihmeellistä, että yhtyeen viimeinen levy ennen 1990-luvun lopun comebackia on näinkin erinomainen. Kriisiä ei yritellä peitellä, vaan se tuodaan avoimesti levyn teksteissä julki. Tästä rehellisyydestä syntyi yksi yhtyeen parhaista albumeista.

Odotukseni Eurythmicsin uutta albumia kohtaan olivat varaukselliset. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Savage meni minulta yli hilseen ja oli pettymys hittipitoisten Be yourself tonight ja Revenge -albumien jälkeen. We too are one palautti kuitenkin uskoni Dave Stewartin ja Annie Lennoxin yhteistyöhön hienolla musiikillaan.

Tämä oli paradoksaalista sen vuoksi, että albumin teon ja julkaisun aikaan yhtye oli hajoamispisteessä. Annie Lennox toteaa itse levyn remasteroidun version kansilehdessä, että hänellä ja Davella oli vaikeuksia olla samassa huoneessa yhtä aikaa ja "meidän olisi pitänyt muuttaa täysin toiselle puolelle maapalloa kauas toisistamme". Aiemmin Stewart oli toiminut yksin yhtyeen levyjen tuottajana, mutta nyt mukaan tuotiin toiseksi tuottajaksi Jimmy Iovine toimimaan "tuomarina" kahden riitelevän muusikon välillä ja katsomaan, että levy ylipäätään saatiin tehdyksi riidoista huolimatta.

Yhtyeen jäsenten riitoja ei levyllä peitelty. Levyn hienoin kappale Don't ask me why toteaa synkästi:

En rakasta sinua enää,
tuskin koskaan rakastin.
Jos sinulla oli mitään tunteita minua kohtaan,
onnistuit ne hyvin peittämään.

Kappaleen musiikkivideon viileän tunnelman voi kuvitella vallinneen myös levytysstudiosta. Tämä ei kuitenkaan estänyt kappaleesta tulemaan suurta hittiä ja soimasta MTV:ssä muutaman tunnin välein syksyllä 1989.

Astetta suorasukaisempi, jos mahdollista, kuvaus Lennoxin ja Stewartin välisistä suhteista löytyy kappaleesta You hurt me (and I hate you).

Eurythmicsin jäsenten ongelmalliset välit eivät onneksi estäneet hyvän levyn tekoa. Lauluntekijäparivaljakon Lennox/Stewart sävelkynä oli edelleen terävä, ja kokeellisen Savage-levyn jälkeen satsattiin jälleen yksityiskohtia viliseviin sovituksiin ja viivotintarkkaan tuotantoon. Tuottaja Jimmy Iovinen rooli Stewartin aisaparina oli varmasti enemmän kuin pelkästään taistelevien Virtasten pitäminen erillä toisistaan.

Eikä levyn kappalevalikoimakaan pelkkää riitelyä ole. Huumoria viljellään erityisesti kappaleessa King and Queen of America ja sen musiikkideossa, jotka ivailevat rajusti Amerikkalaisen elämäntavan kustannuksella. Asiaa sivuttiin jo Savage-levyllä, mutta nyt ironian tykit osuivat suoraan maaliin.

Monien Eurythmics-albumien tapaan We too are one on hieman epätasainen sisältäen muutaman selkeän täyteraidan. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Revival on videotaan myöten tekopirteä ja veretön humppa ja How long keskeneräiseksi jäänyt tanssikappale. Levyn päättää kuitenkin tunnelmallinen ja melodialtaan yksinkertainen When the day goes down, joka toimi kauniina päätöksenä yhtyeen konserteissa.

Levyä seurannut maailmankiertue osoitti, että aivan karrelle ei Lennoxin ja Stewartin suhde ollut palanut. Kiertueen jälkeen kuitenkin Lennox ja Stewart lähtivät omille teilleen. Yhteen he palasivat vasta kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin heidän Peace-albuminsa ja sitä seurannut kiertue palautti ainakin hetkiseksi yhtyeen menestyksen. Peace-albumissa ei kuitenkaan ollut 1980-luvun Eurythmics-energiaa eikä yhteistyö tämän levyn jälkeen enää jatkunut.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

66. Jeane Manson: J'ai déjà vu ça dans tes yeux/Ma pauvre musique (single 1979)

Euroviisukappaleet lokeroidaan usein omaan kastiinsa erotuksena muusta, "paremmasta" musiikista. Jopa euroviisufanit, minä mukaanlukien, helposti kuuntelevat Eurovision laulukilpailuissa kuulemiaan kappaleita aivan eri aivolohkolla kuin ns. tavallista popmusiikkia. Ajoittain, aika usein itse asiassa, viisumassasta nousee kuitenkin kappaleita, jotka murtavat tämän keinotekoisen raja-aidan. Minun kohdallani yksi hieno esimerkki on Jeane Mansonin vuonna 1979 esittämä kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux, joka on yksi suosikkilauluistani niin euroviisuympyröissä kuin niitten ulkopuolellakin.

Vuoden 1979 Jerusalemissa pidetyt Eurovision laulukilpailut ovat minulle tärkeä lapsuuden muisto. Olin kahdeksanvuotias, ja kyseiset kisat olivat yhdet ensimmäisistä viisumittelöistä, jotka sain katsoa alusta loppuun, noin kello yhteen yöllä saakka. Kisoista äänittämäni kasetti soi nauhurissani vuosikausia, ja kisojen laulut painautuivat mieleni nuottiviivastolle pysyvämmin kuin monen muun sitä seuraavan vuoden viisutyrkyt.

Tämän vuoden hienoin viisuääni kuului Jeane Mansonille, jonka tumma ja sielukas ääni kantoi hyvin Luxemburgin edustussävelmää J'ai déjà vu ça dans tes yeux, jonka oli säveltänyt Jean Renard. Kasettia kuunnellessani näin mielessäni tumman ja vahvan naishahmon viisulavalla laulua esittämässä. Kun 14 vuotta myöhemmin katsoin kisaa videolta olin hämmästynyt. Lavalla esiintynyt laulaja ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, jonka olin laulajasta itselleni muodostanut.
Ulkomuodon lisäksi minut yllätti upeaäänisen laulajan tausta. Kysymyksessä ei ollutkaan ranskalaisen chansonperinteen elämää kokenut kasvatti, vaan nuori amerikkalainen malli (alkuperäiseltä nimeltään Jean Manson) joka oli niittänyt mainetta mm. Playboy-lehden keskiaukeaman tyttönä 1970-luvun alussa. Poseeraamisen lisäksi näyttelijän töitä tehnyt Manson muutti Ranskaan 1970-luvun loppupuolella elokuvauraansa edistääkseen. Näytelijänuran sijaan Manson löysi paikkansa Ranskan musiikkielämässä, ja hänestä tuli pian suosittu laulaja uudessa kotimaassaan. Hyvästä ulkoäöstä ei varmasti ollut haittaa uran luomisessa, mutta Manson osoittautui myös erinomaiseksi laulajaksi.

Menestys Ranskassa poiki Mansonille pestin edustamaan Luxemburgia Eurovision laulukilpailuissa vuonna 1979. Kappale J'ai déjà vu ça dans tes yeux (="Näin sen jo silmissäsi") jäi 13. sijalle, liekö syynä viisuissa usein tarvittavan mahtipontisuuden puute vai pitkä ja vaikeasti lausuttava laulun nimi, eikä se kuulu Mansonin suurimpiin hitteihin. Minun mielestäni kappale on yksi vuoden 1979 viisujen kohokohdista, tyylikäs ja perinteinen chanson Jean Mansonin upeasti tulkitsemana. Kappaleen levyversio on myös hieno, mutta se ei aivan tavoita liveversion tunnelmaa.

Uransa suurimmat hitit Manson levytti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuoliskolla, mutta suosion laskettuakin hän jatkoi uraansa Ranskassa laulaen iskelmän lisäksi countrya ja gospelia ja näytellen televisiosarjoissa. Itselleni Mansonin uran kappaleet ovat tulleet tunnetuiksi kokoelmalevyjen myötä, joista tosin vain harvalta löytyy tämän singlen A-puoli.

Tämän singlen b-puoli Ma pauvre musique on vieläkin harvinaisempi. Samanlaisesta tunnelmapalasta ei tässä kappaleessa ole kysymys, esitys kuullostaa lähinnä albumin täytekappaleelta.
Jeane Mansonin tarina kertoo siitä, kuinka vähissä vaatteissa keimaileva mallityttönen voi luoda uskottavan uran laulajana. Tästä voivat tämän päivän Aitolehdet ja Tukiaiset ottaa opiksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 10. helmikuuta 2012

65. George Harrison: George Harrison (1979)

George Harrisonin sooloura muistetaan parhaiten hänen ensimmäisestä soololevystään All things must pass (1970) ja viimeisestä, vuonna 1987 julkaistusta Cloud 9 albumista. On totta että levymyynti ja usein myös musiikin laatu Harrísonin uran keskivaiheilla ei ollut korkealla tasolla, mutta hyvää musiikkia syntyi myös tuolloin. Vuonna 1979 julkaistu nimetön albumi on hyvin tuotettu, soitettu ja laulettu kokoelma hienoja lauluja, jotka valitettavasti eivät saaneet ansaitsemaansa suosiota. Levyn onnistumisen yksi avaimista on tuottaja Russ Titleman, joka sai Harrisonista parhaat puolet esiin.

Innostuin George Harrisonin soolourasta kun Cloud 9 -albumi ilmestyi. Hankin pian hänen tunnetuimman albuminsa All things must pass, ja yllättäen kierreltyäni levykauppoja löysin hyllyistä myös hänen muut soololevynsä, mitkä levy-yhtiö oli julkaissut uudelleen Cloud 9 levyn menestyksen innoittamana. Olin siinä käsityksessä että Harrisonin sooloura All things must passin jälkeen oli pelkkää sutta ja sekundaa ja yllätyinkin todella iloisesti huomatessani että tämä ei pitänyt paikkansa. Paras soololevy tältä Harrisonin soolouran keskivaiheilta oli ehdottomasti vuonna 1979 ilmestynyt albumi, jolle Harrison ei vaivautunut antamaan muuta nimeä.

Vuonna 1979 Harrisonin elämä oli mallillaan. Hän oli mennyt naimisiin Olivia Ariaksen kanssa, ja hänestä oli tullut isä Dhani-pojan synnyttyä vuonna 1978. Muutaman epäonnistuneen ja aiheesta haukutun albumin jälkeen vuonna 1976 ilmestynyt 33 1/3 -albumi oli saanut vaihteeksi myönteisen vastaanoton, vaikka listojen kärkipäähän ei silläkään ollut asiaa. Tuotettuaan edelliset neljä soololevyään yksin Harrison pyysi avuksi Russ Titlemanin, jonka kädenjälki kuuluu levyssä selkeästi ja yksinomaan positiivisessa mielessä.
Levyllä on mukana Titlemanin lisäksi monia muita merkittäviä muusikoita. Harrisonin paras ystävä Eric Clapton (joka oli mennyt naimisiin Harrisonin ex-vaimon Pattien kanssa pari vuotta aiemmin) soittaa kitarasoolon kappaleen Love comes to everyone introssa.

Elämäänsä tyytyväinen Harrison uskalsi vuonna 1979 katsoa myös taaksepäin. Vuonna 1968 Beatlesin valkoisen tupla-albumin sessioissa Harrisonin kappaletta Not Guilty äänitettiin kolme päivää, mutta 102 oton jälkeenkään ei yhtye ollut kappaleeseen tyytyväinen ja se jäi julkaisematta. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Harrison palasi kappaleeseen ja teki siitä lempeän akustisen version albumilleen. Alkuperäinen, sähköisempi ja raskaampi versio kappaleesta julkaistiin lopulta Beatlesin Anthology 3 -levyllä. Beatles-version kappaleesta voi kuunnella täällä.
George Harrison ei laulajana ollut koskaan samalla tasolla yhtyetovereittensa John Lennonin ja Paul McCartneyn kanssa. Koko Harrisonin uran aikana hänellä itsellään oli vaikeuksia oman lauluäänensä tuottamisessa. Silloin kun levyä tuottamassa oli joku toinen (George Martin Beatles-aikoina, Phil Spector levyllä All things must pass ja Jeff Lynne levyllä Cloud 9), Harrisonin lauluäänestä saatiin esiin sen herkkyys ja sävykkyys. Harrisonin muilla soololevyillä hänen äänensä on kireä ja käheä.

Myös tuottaja Russ Titleman onnistuu tässä, Harrison kuullostaa George Harrison -albumilla vapautuneelta ja itsevarmalta. Harrisonin lauluääni on parhaimmillaan levyn singlelohkaisulla Blow away.
Kitaristintaidoissaan Harrisonin ei koskaan tarvinnut jäädä kakkoseksi, ei Lennonille, McCartneylle tai edes Eric Claptonille, joka vieraili ahkerasti Harrisonin levytyksissä (aina While my guitar gently weeps -kitarasoolosta asti). Tällä albumilla Harrisonin kitara on esillä monipuolisesti, hän on taitava sliden soittaja ja myös perinteisen sähkökitaran soolot tällä levyllä ovat hienoa kuultavaa. Levyllä kuullaan myös paljon akustista kitaraa. 

George Harrison -levyn hienointa kitarointia kuullaan mielestäni kauniissa rakkauslaulussa Your love is forever.
Valitettavasti seuraavaa yhtä lämmintä ja tyytyväistä Harrison-levytystä saatiin odottaa kahdeksan vuotta. John Lennonin murha vuonna 1980 järkytti Harrisonia kovasti, ja hänen 1980-luvun alkupuoliskon tuotanto on vain varjo vuoden 1979 albumin täydellisyydestä. Viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1987 julkaistu, viimeinen Harrisonin elinaikana julkaistu albumi Cloud 9 korjasi onneksi tilanteen.

Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 6. helmikuuta 2012

64. Bibie: Regards (1986)

Ghanalaissyntyinen Bibie nousi tähdeksi kappaleella Tout simplement, josta tuli suuri hitti ranskankielisessä Euroopassa 1980-luvun puolivälissä. Kovin pitkään menestystä ei kuitenkaan kestänyt, ja häntä voidaan varauksin pitääkin yhden hitin ihmeenä. Ranskanreisulla ostamani albumi Regards on hieno levy, jonka menestys olisi varmasti ollut parempi, jos ranskankielinen poppi olisi saanut maailmalla samanlaiset mahdollisuudet kuin englanninkielinen.

1980-luvulla Suomen radiossa, kuten muuallakin, englanninkielinen popmusiikki jyräsi muut kielet, usein myös suomenkielen. Onneksi oli myös poikkeuksia. Muistaakseni Tapani Ripatin juontama Huippuhitit-ohjelma esitteli menestyskappaleita eri Euroopan maiden listoilta. Vuonna 1986 yhdessä jaksossa soitettiin ranskalaishitti Tout doucement. Opiskelin ranskaa yläasteella ja kieli kiinnosti minua. Myös sävelmä oli tarttuva ja Bibie-nimisen laulajan äänessä oli tyylikästä syvyytä. Kun muutama vuosi myöhemmin olin Ranskassa kielikurssilla, etsin tämän levyn käsiini.


 (parempilaatuinen versio kappaleesta löytyy täältä.)

En kovinkaan paljon tunne Bibie-nimisen laulajan historiaa. Ranskankielisen Wikipedian mukaan kysymyksessä on alun perin Ghanasta Ranskaan muuttanut laulaja, jonka suurimmat menestysvuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin. Laulaja teki muutaman albumin ja hitin vuosien 1985-1992 välissä, mutta sen jälkeen hänen uransa sammui.


Bibien ura jäi ehkä lyhyeksi, mutta hänen toinen albuminsa Regards on kuitenkin tyylikäs levy. Levyn kappaleita on ollut säveltämässä kaksi tunnettua lauluntekijää Didier Barbelivien ja Jean-Paul Dréau, ja heidän ammattitaitonsa kuuluu läpi levyn. Dréun kynästä ovat blogini kaksi ensimmäistä kappaletta Tout doucement ja Chanteuse de chanson d'amour.

Didier Barbelivien vastaa levyn dramaattisimmasta kappaleesta Une autre façon d'aimer.


Minua harmittaa edelleen, että 1980-luvun lukiolaisen säästöbudjettiin ei mahtunut tämän albumin ostaminen cd:nä, vaan jouduin tyytymään vinyyliversioon. Nyt kyseistä levyä ei tunnu enää mistään saavan. Tuntemattomaksi ovat jääneet myös muut hienoäänisen Bibien albumit, joten en tiedä kuinka paljon hyvää musiikkia on jäänyt kuulematta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 4. helmikuuta 2012

63. Nana Mouskouri: Turn on the sun (1970)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Nana Mouskouri on ehkä lapsuuteni merkittävin laulaja. Jo aiemmin kerroin kuinka kuuntelin isäni ostamaa ranskankielisen Mouskouri-levyä unilevyksi, ja nukuin levykannen kanssa. Toinen tärkeä Nana Mouskouri -levy löytyi isovanhempieni levyhyllystä, ja aina käydessäni siellä halusin kuunnella tuota levyä. Sama silmälasipäinen naislaulaja esiintyi myös tällä levyllä ja kaivautui kuulaalla äänelläni lapsuuteni muistilohkoille. Kun noin 30-vuotta myöhemmin kuuntelin levyä uudelleen, tulvi mieleeni muistikuvia ja tunteita noilta herkiltä ajoilta. Eikä levy ollut muuttunut näiden vuosien aikana yhtään huonommaksi.

Lapsena (arviolta 2-5 vuotiaana) tärkein paikka mummolassa, kummilassa ja muiden tuttujen luona oli hylly, josta kyseisen paikan äänilevyt löytyivät. Isäni kodissa Pälkäneellä levyt löytyivät keittiön viereisen ruokailuhuoneen kirjahyllystä ja kuten kotona, tunsin täälläkin levyhyllyn sisällön paremmin kuin hyllyn omistaja. Tästä hyllystä löytyi myös levy, jonka kaksi tätiäni oli tuonut Lontoossa kuulemansa konsertin innoittamana tuliaiseksi kolmannelle tädilleni. Nana Mouskourin Turn on the sun -albumi oli voimasoitossa aina kun meidän perhe vieraili isäni vanhempien luona. Noin 30 vuotta myöhemmin lainasin tämän hyväkuntoisena säilyneen vinyylialbumin tädiltäni ja huomasin, että levy kuullosti edelleen erinomaiselta. Se on edelleen suosikkilevyjäni.

Kuten Une voix qui vient du coeur -albumin esittelyssä kerroin, Nana Mouskouri on viisikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana myynyt levyjä joidenkin arvioiden mukaan enemmän kuin kukaan muu naislaulaja. Menestyksen yksi salaisuus on ollut se että Mouskourilla on koko uransa ajan ollut käynnissä vähintään neljä rinnakkaista uraa, ranskaksi, englanniksi, saksaksi ja äidinkielellään kreikaksi, ja samaan aikaan hän on levyttänyt myös muilla kielillä.

Albumi Turn on the sun osuu Mouskourin uran vaiheeseen, jossa hän oli jo tunnettu ja menestyvä laulaja Ranskassa ja Saksassa, ja englanninkielinen ura oli lähtenyt hyvään käyntiin. Levy tehtiin osin Ranskassa ja osin Isossa Britanniassa. 
Levyn kappale Down and out and far from home on hyvä esimerkki Mouskourin monikulttuurisesta tuotannosta. Laulun kirjoittivat amerikkalaisranskalainen lauluntekijäpari Joe Dassin ja Pierre Delanoë, ja laulun taustalla soittaa ja laulaa Mouskourin aviomiehen johtama kreikkalaisyhtye The Atheniens. Kreikkalaissyntyinen ja Ranskassa asuva tähti laulaa englantia lähes täydellisellä brittiläisellä aksentilla.

Mouskourin kuulas ja kirkas ääni oli mielestäni parhaimmillaan juuri 60- ja 70-lukujen vaihteessa. 1980-luvulla hänen laulutapansa alkoi pahasti manerisoitumaan, joten en ole kovinkaan paljon innostunut hänen myöhemmästä tuotannostaan.
Tällä albumilla Mouskourin lauluääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa kappaleessa Open your eyes, jossa säestyksenä on ainoastaan yksi lyömäsoitin.
Kansainvälisestä urastaan huolimatta Mouskouri ei koskaan peitellyt kreikkalaisuuttaan. Hänen 1960-70-lukujen albuminsa sisälsivät lähes kaikki kreikkalaisia lauluja. Varsinkin kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmät saivat tunnettuutta maailmalla Mouskourin levyjen ansiosta. Turn on the sun -albumilla on kolme Hadjidakisin sävellystä, joista kaksi laulaja esittää äidinkielellään The Atheniens -yhtyeen säestämänä.
Nykyään Mouskouri tunnetaan maailmalla parhaiten 1980-luvun hiteistänä Je chante avec toi liberté ja Only love. Itse pääsin katsomaan häntä, kun hänen jäähyväiskiertueensa käväisi Suomessa vuonna 2005. Täysin eläkkeelle Mouskouri ei vielä ole jäänyt, 77-vuotias laulaja suunnittelee parhaillaan kiertuetta Saksassa, missä 50 vuotta sitten julkaistu Weiße Rosen aus Athen oli hänen ensimmäinen suuri hittinsä Kreikan ulkopuolella.

Itselleni tärkeimmät Mouskourin levytykset tulevat kuitenkin 40-vuoden takaa, jolloin kuuntelin näitä levyjä keskittyneesti suuret kuulokkeet korvillani. Mouskourin vanhoja albumeja ei ole julkaistu cd:nä (lukuunottamatta muhkeaa 34 cd:n boksia), mutta sen kappaleet ovat onneksi kuunneltavissa Spotifyssa ja ladattavissa muun muassa iTunesin kautta.  
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)