torstai 10. marraskuuta 2011

26. Eurythmics: Be yourself tonight (1985)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Annie Lennoxin ja Dave Stewartin Eurythmics-yhtye tuli tunnetuksi kappaleesta Sweet dreams are made of these, ja yhtyeen ensimmäiset kolme levyä noudattivat tämän kappaleen tunnetuksi tekemää kokeellista, electro-pop-tyyliä. Neljännellä albumillaan yhtye muutti tyyliään lähemmäksi mainstream-poppia ja soulia. Levy oli suuri menestys ja sisälsi yhtyeen uran suurimmat hitit.

Niinkuin monen muunkin artistin kohdalla, myös Eurythmicsiin tutustuin sisareni Annan ansiosta. Kielikurssiltaan tullut sisko oli kuullut Englannissa kappaleen There must be an angel, ja rahavaramme yhdistäen ostimme levyn Be yourself tonight. Vuosien varrella kyllästyin tähän hittikappaleeseen ja huomasin, että tämä levy on täynnä vetäviä kappaleita, joita lähes jokaisesta olisi voitu tehdä hittisingle.

Eurythmicsin aiempien levyjen soundimaailma koostui lähinnä syntetisaattorista ja sähkökitarasta. Be yourself tonight muutti suuntaa merkittävästi, Dave Stewartin sähkökitara sai enemmän tilaa, syntikka sai väistyä oikeiden rumpujen, basson ja puhallinsektion tieltä. Taustakuoron ja laulusolisti Annie Lennoxin sielukas lauluääni antoi levylle vahvan soulvivahteen. Uusi tyyli iski kasvoille heti levyn aloituskappaleesta Would I lie to you alkaen.
1980-luvun puolivälin aikoihin Eurythmics alkoi myös satsata entistä enemmän musiikkivideoihinsa. Erityisen hieno video on mielestäni kappaleella It's allright, joka myös kappaleena on albumin kärkeä. Kilpailu tässä suhteessa on kova, sillä huonoja kappaleita albumilla ei olekaan. Kappaleen videossa yhdistyvä hienosti lievästi surrealistinen animaatio, päähenkilöiden Annien ja Daven esiintyminen sekä selkeä tarina.
Lennox/Stewart-parivaljakon lisäksi Be yourself tonight -albumilla esiintyy monta vierailevaa tähteä. Elvis Costello ja Aretha Franklin duetoivat Lennoxin kanssa kappaleissa Adrian ja Sister's are doing it for themselves, ja superhitin There must be an angel huuliharppusoolot soittaa Stevie Wonder.

Vierailevat artistit jäävät kuitenkin kakkoseksi Annie Lennoxille joka viimeistään nyt osoittaa monipuoliset tulkintataitonsa repäisevästä soulista lempeään rakkauslauluun.

Hittikappaleiden varjoon jää monta kappaletta, joissa myös olisi ollut ainesta suursuosioon. Tässä lopuksi kaksi sellaista. Vanhaa, synteettisempää Eurythmics-tyyliä edustaa kappale Conditioned soul.

Levyn päättävä kappale on oma lukunsa. Nimihirviön (Better to have lost in love than never to have loved at all) ei kannata antaa pelottaa, kappale on levy hienoin kokonaisuus, joka alkaa dramaattisella introlla ja katkeralla perussäkeistöllä. Kertosäe puolestaan on lempeä, lähes kehtolaulumainen. Kappale päättyy yhtä uhkaavasti kuin alkaakin ja sen perusriffi sulautuu lopuksi Sweet dreams -kappaleesta tuttuun syntikkariffiin. Kerta kaikkiaan upea kappale, joka olisi ehdottomasti julkaistu singlenä, jos minulta olisi kysytty.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 8. marraskuuta 2011

25. Shirley Clamp: Den långsamma blomman (2004)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Shirley Clamp kuuluu siihen joukkoon 2000-luvun naislaulajia, jotka ovat tulleet tunnetuksi Ruotsin suosituimman televisio-ohjelman Melodifestivalenin myötä. Clamp on osallistunut vuosien 2003-2011 aikana tähän Ruotsin Euroviisukarsintaan viisi kertaa. Vielä hän ei ole päässyt edustamaan maataan Eurovision laulukilpailuissa, mutta laulaja on kuitenkin noussut kotimaansa naislaulajien kärkikaartiin. Clampin esikoislevy on varsin perinteistä Melodifestivalen-poppista, mutta erinomaisena tulkitsijana hän luo tavallisestakin kappaleesta hienon teoksen.

Olen seurannut jo useamman vuoden suuremmalla mielenkiinnolla Ruotsin Melodifestivalenia kuin omaa kotoista euroviisukarsintaamme. Musiikki ei aina välttämättä ole Ruotsissa parempaa, mutta MF:n tasoista viihdeohjelmaa ei Suomessa viisukarsinnasta ole saatu. Melodifestivalenin kautta löytyy myös aina välillä uusia laulajatuttavuuksia, joiden musiikkiin haluan tutustua myös viisuympyröiden ulkopuolella. Yksi tällaisista laulajista on Shirley Clamp, joka hienon laulunäänen lisäksi on vakuuttanut minut mutkattomalla olemuksellaan.

Shirley Clamp esiintyi aiemmin taustalaulajana, mutta vuoden 2004 Melodifestivalen muutti tilanteen kertaheitolla. Clamp tuli Ruotsin viisukarsinnassa kakkoseksi kappaleella Min kärlek ja siirtyi pysyvästi taustakuoroista eturivun artistiksi.

Shirley Clampin ensilevy Den långsamma blomman on energinen, joskin hieman tasapaksu, kokoelma Melodifestivalen-ystävällisiä popkappaleita, joista jokainen olisi sellaisenaan tehnyt vaikutuksen Suomen euroviisukarsinnoissa. Levyn pelastaa liialta pinnallisuudelta Clampin soulvivahteinen ääni. Hyvä esimerkki on Clampin tulkintavoimasta on hänen oma sävellyksensä Den långsamma blomman, jonka laulaja nostaa keskinkertaisuuden suosta levyn helmeksi.
Den långsamma blomman on Clampin ensimmäinen ja toistaiseksi paras levy. Sitä seuranneissa levyissä samantyyppinen svensk europop -tyyli alkaa jo puuduttaa, eikä niiltä löydy aivan yhtä hyviä sävellyksiä kuin ensimmäiseltä levyltä. Musiikkityylin vaihdoksella ja hieman haastavammalla kappalemateriaalilla Clampin ääni pääsi paremmin oikeuksiinsa. Jotain debyyttilevyn lopetuskappaleen Du är allt -tapaista ehkä?

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

24. George Harrison: Cloud nine (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Cloud nine on levy, jolla George Harrison palasi arvostetuksi kitaristiksi ja lauluntekijäksi useamman epäonnistuneen levyn jälkeen. Viiden vuoden levytystauolta palannut Harrison kokosi levylleen joukon muusikkoystäviä. Tuottaja Jeff Lynnen kanssa tehty hyvätuulinen levy sisälsi hienoja sävelmiä ja taitavaa kitarointia. Cloud nine on Harrisonin arvostetuin albumi vuonna 1970-julkaistun debyyttisoololevyn jälkeen. Harrison ei kuitenkaan jatkanut menestyksellistä hittikaavaa, vaan levy jäi hänen viimeiseksi albumiksikseen postuumisti julkaistua Brainwashedia lukuunottamatta.

Olen pitänyt George Harrisonia aina kaikkein mielenkiintoisimpana The Beatles -yhtyeen jäsenenä ja innostuin hänen musiikistaan samoihin aikoihin kuin aloin ostelemaan hänen entisen yhtyeensä levyjä. Hän ei ollut yhtä tuottelias ja varma hittitehtailija kuin John Lennon ja Paul McCartney, mutta hän osasi jo 60-luvulla yllättää ja tehdä jotain sellaista mitään kukaan muu ei tehnyt. Siksi olin todella iloinen, kun hän 1987 teki pitkästä aikaa laadukkaan soololevyn. Sain ensimmäisen cd-soittimeni joululahjaksi samana vuonna ja lahjapaketista paljastui myös elämäni ensimmäinen cd, George Harrisonin Cloud nine.
Voisi kuvitella, että kun maailman kuuluisimman rockyhtyeen kitaristi tekee soololevyn, hän haluaisi kaiken kunnian (ja kaikki kitarasoolot) itselleen. Harrison teki asiat toisin. Muun muassa levyn nimikappaleella Harrison jakaa kitarasoolot puoliksi hyvän ystävänsä, kitaralegenra Eric Claptonin kanssa. Harrison on kutsunut levylleen myös muita tunnettuja muusikoita, koskettimia soittavat Gary Wrightin ohella Elton John ja rummuissa vanhat tuttavat Jim Keltner ja Ringo Starr.

Harrisonilla oli tähän asti ollut vaikeuksia suhtautua Beatles-historiaansa, mutta nyt tuntui siltä, että pahimmat menneisyyden haamut oli saatu taltutettua. Harrison muistelee Beatles-aikoja lempeän ironisesti kappaleessa When we was fab, jonka musiikkivideo vilisee Beatles-viittauksia.
Cloud nine on Harrisonin soololevyistä hyvätuulisin ja raikkain. Ensimmäisten levyjen hengellinen paatos oli poissa ja aiempien 80-luvulla julkaistujen levyjen väkinäisyys oli unohtunut. Tästä on pitkälti kiittäminen tuottaja Jeff Lynneä, joka ilmeisesti sai Harrisonin vapautumaan ja nauttimaan laulamisesta ja soittamisesta. Tämä kuuluu erityisesti kappaleessa This is love, jonka Harrison ja Lynne sävelsivät yhdessä. Yhtä aidosti iloista Harrison-kappaletta saa hakea aina 60-luvulta asti.
This is love -kappaleen kitarasoolo kertoo siitä usein unohdetusta tosiseikasta, että Harrison oli erinomainen kitaristi. Hän ei ollut pitkitettyjen kitararevittelyiden vaan enemmän lyyristen kitarasoolojen mies. Kitara on merkittävässä osassa myös levyn parhaassa balladissa That's what it takes.
Kaikki esittelemäni kappaleet löytyvät levyn a-puolelta. B-puolen tunnetuin kappale on ykköshitiksi noussut Rudy Clark -cover Got my mind set on you, jonka musiikkivideo on mielenkiintoisempi kuin itse kappale. 
The Beatlesin soolokitaristi ei pitänyt kiirettä soololevyjen julkaisussa. Edellinen levy oli julkaistu viisi vuotta aiemmin ja seuraavaa levyä saatiin odottaa 15 vuotta. Cloud nine oli Harrisonin kahdeksas soololevy (jos 60-luvun kokeellisia levyjä ei lasketa) ja viimeinen, joka julkaistiin hänen elinaikanaan.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

torstai 3. marraskuuta 2011

23. Dusty Springfield: Very fine love (1995)


Kuuntele albumi Spotifysta
70-luvulla ja 80-luvulla unohduksiin painunut Dusty Springfield nousi rytinällä takaisin listoille Pet Shop Boysin kanssa yhteistyössä tehdyllä kappaleella What have I done to deserve this ja Scandal-elokuvan tunnuskappaleella Nothing has been proved. Uuden menestyksen innoittama Springfield lähti tekemään seuraavaa soololevyään Nashvilleen, missä tehty Very fine love jäi hänen viimeiseksi levykseen.

Ihastuttuani Dusty in Memphis -levyyn aloin tutustumaan myös hienon laulajan muuhun tuotantoon. A very fine love on Dusty Springfieldin levyistä tuntemattomimpia, mutta se tarttui ostoskoriin Mannerheiminkadun Free Music Shopin alennuslaatikosta. Levyä mainintaan harvoin, kun Springfieldin parhaista levyistä puhutaan, mutta sillä on tärkeä osa brittilaulajan uraa.
Roll away on vahva ja hieno aloitus Dusty Springfieldin uran viimeiselle levylle, ja sitä promoamaan tehtiin yksi harvoista Springfieldin uran musiikkivideoista. Levy äänitettiin Nashvillessä ja levyn nimeksi suunniteltiinkin alun perin Dusty in Nashville legendaarisen Dusty in Memphis -levyn tapaan. Nimestä kuitenkin luovuttiin, sillä se olisi antanut levystä väärän kuvan, tunnetaanhan Nashville nimenomaan country-musiikin kehtona.

Ja countrystä tämä levy on varsin kaukana. Musiikki on hyvin turvallista amerikkalaista aikuispop-rockia ja se eroaa myös hyvin paljon jo 56 vuotiaan laulajan edellisestä, Pet Shop Boysin tuottamasta poplevystä Reputation. Levyn toinen singlejulkaisu, Darryl Hallin kanssa duetoitu Wherever would I be on hyvä esimerkki levyn keskitien ratkaisuista.
Pelkästään kappalemateriaalillaan tämä levy ei nouse Springfieldin albumituotannon kärkipäähän. Dusty on kuitenkin Dusty viisikymppisenäkin, ja hän tuo verta ja lihaa levyn monissa kohdin tasapaksujen sävellysten ympärille. Levyn henkilökohtaisin kappale on sen päättävä Where is a woman to go, jonka voi hyvin kuvitella kertovan laulajan huumeiden, alkoholin ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden värittämästä elämästä 70-luvulla. Tässä studioversion lisäksi liveversio, joka käsittääkseni on myös hienon laulajan viimeinen televisioesiintyminen laulajana.
Dusty sairastui rintasyöpään Very fine love -levyn äänitysten aikoihin, mutta sairaus saatiin hallintaan ja levy pystyttiin julkaisemaan odotusten mukaisesti. Vuosikymmenen lopulla tauti kuitenkin uusiutui, ja Springfield kuoli vuonna 1999 vuotta vaille kuusikymppisenä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

22. Dusty Springfield: Dusty in Memphis (1969)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
 Dusty Springfield oli yksi merkittävimmistä brittiläisistä naislaulajista 1960-luvulla ja yksi ensimmäisistä, joka sai menestystä myös Yhdysvaltain markkinoilla. Vuonna 1969 kuitenkin hänen uransa oli vaarassa. Vanha tyyli ei enää vetänyt yleisöä, ja Dustyn musiikkia pidettiin "vanhanaikaisena". Piristääkseen uraansa Springfield teki sopimuksen amerikkalaisen Atlantic-levy-yhtiön kanssa ja matkusti Memphisiin levyttämään uutta albumiaan. Tuloksena oli laulajan arvostetuin levy, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen alamäkeään.

Kiinnostukseni Dusty Springfieldin musiikkiin on pitkälti toimittaja Jake Nymanin ansiota, joka radio-ohjelmissaan usein esitteli suosikkilaulajansa tuotantoa. Ensimmäinen Springfield-albumi jonka ostin oli Dusty in Memphis, ja sen jälkeen ovat levyhyllyyni löytäneet tiensä kaikki muutkin Dustyn levyt. Vaikka hänen 40-vuotisella urallaan oli paljon ylä- ja alamäkiä, ei hän onnistunut tekemään yhtään selkeästi epäonnistunutta levyä.
Levyn aloittava, Cynthia Weilin ja Barry Mannin kirjoittaam Just a little lovin' luo levyn tunnelman täydellisesti. Tuottaja Jerry Wexlerin ansioksi on luettava levyn kristallinkirkas ja tyyni äänimaailma, jossa jouset, kitarat ja rummut luovat täydellisen alustan Dusty Springfieldin äänelle, joka soi sävyrikkaampana kuin koskaan aikaisemmin.

Aivan ongelmatonta levyn tekeminen ei kuitenkaan ollut. Täydellisyyttä tavoitteleva mutta samalla huonon itsetunnon omistava laulaja oli sessioissa pitkään vain hiljaa. Vasta kun äänitykset siirrettiin legendaarisilta Memphisin American Sound Studioilta pienee studioon New Yorkissa arka laulaja suostui laulamaan osuutensa nauhalle. Myöhemmin Springfield on selittänyt vastahakoisuuttaan sillä, että hän ei pitänyt itseään tarpeeksi hyvänä laulajana laulamaan samassa studiossa ja samojen muusikoiden kanssa kuin amerikkalaiset suurnimet Aretha Franklin ja Elvis Presley. Tätä on vaikea ymmärtää kun levyä kuuntelee. Lähes sairaalloinen itsensä aliarvioiminen haittasi Springfieldin koko uraa.
Aiemmin olen kertonut kuinka Dusty Springfield arvosti Carole Kingin ja Gerry Goffinin lauluja, ja kuinka King piti Springfieldiä suosikkilaulajana sävellyksilleen. Dusty in Memphis levyllä löytyy peräti neljä Goffin-King -originaalia, ja Springfield antaa kaikkensa niitä tulkittessaan. Esimerkkinä soulenergiaa pursuava erolaulu Don't forget about me.

Dusty in Memphis -levyn toinen merkittävä lauluntekijä on Randy Newman, jonka kahdesta laulusta minulle läheisimmäksi on noussut B-puolen (silloin levyillä vielä oli kaksi puolta) aloitusraita Just one smile.
Levyn tunnetuin raita on ehdottomasti Pulp Fictionissakin soinut Son of a preacher man. Kappale on hieno, niinkuin kaikki albumin kappaleet, mutta jätin sen tarkemmin esittelemättä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen siihen lopen kyllästynyt. Useat radioasemat, mm. Radio Nova, tuntuvat pitävän soittolistallaan vain yhtä Dusty Springfieldin kappaletta, joten aina kun laulaja mainitaan, soi eetterissä tuo Son of a preacher man. En keksi muita kappaleita, jotka olisi yhtä totaalisesti pilattu ylisoittamisella.

Dusty in Memphis ei tuonut haluttua piristystä Springfieldin uralle. Son of a Preacher oli suuri hitti, mutta itse albumi meni hyvistä arvosteluista huolimatta huonosti kaupaksi, Yhdysvaltain albumilistalla se oli parhaimmillaan sijalla 99. Springfieldin ura pysyi alavireisenä aina 80-luvun loppupuolelle saakka hyvistä levyistä huolimatta.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)