tiistai 22. marraskuuta 2011

31. The Beach Boys: Pet Sounds (1966)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beach Boys –yhtyeen johtaja Brian Wilson sai oivalluksen kuultuaan The Beatlesin Rubber Soul –levyn. Hänkin tekisi albumin, joka olisi laatua ensimmäisestä nuotista viimeiseen sointuun ilman täytekappaleita. Tästä visiosta syntyi Pet Sounds, yhtyeen arvostetuin levy, jossa ei enää laulettu surffaamisesta, moottoripyöristä ja kesästä, vaan aiheina olivat elämän totuudet, aikuistuminen, katoava rakkaus ja aihe jonka Brian tunsi hyvin: luomisen tuska jota muut eivät ymmärrä. Eivätkä kaikki Pet Soundsia ymmärtäneetkään. Kotimaassaan Yhdysvalloissa levy menestyi vain keskinkertaisesti. Tästä alkoi sekä Beach Boysin että Brian Wilsonin alamäki.

Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa siitä, milloin olen ensimmäistä kertaa tutustunut The Beach Boysin Pet Sounds –albumiin. Monien muiden lailla pidin yhtyettä falsetissa stemmoja laulavana poikajoukkona, joiden laulujen aiheet koostuivat rantaelämästä, tytöistä ja kaikesta muusta aurinkoisesta. Todennäköisesti löysin levyn Beatles-harrastukseni kautta. Brittiyhtyeen jäsenet arvostivat ja ottivat paljon vaikutteita The Beach Boysin tuotannosta, ja etenkin Paul McCartney piti Pet Soundsia ei vähempää kuin kaikkien aikojen parhaana rock-albumina.

The Beach Boys oli yhden miehen johtama bändi. Brian Wilson teki yhtyeen musiikkia koskevat päätökset, sävelsi ja sovitti kappaleet ja tuotti albumit. Yhtyeen muut jäsenet olivat kuin soittimia, joita nuori nero soitti kuin taitava kapellimestari orkesteriaan. Pet Soundsin äänityksen aikoihin Wilson oli jättäytynyt pois yhtyeen livekiertueilta, ja hän käytti aikansa länsirannikon parhaiden studiomuusikoiden kanssa hioen levyjen instrumentaalitaustat viimeisintäkin yksityiskohtaa myöten. Kun Dennis ja Carl Wilson, Al Jardine, Mike Love ja Bruce Johnston palasivat, he lauloivat vokaaliosuudet valmiisiin instrumentaalipohjiin Brian Wilsonin johdolla.

Jos The Beatles otti vaikutteita The Beach Boysilta, seurasi Brian Wilson myös tarkkaan liverpoolilaisyhtyeen tekemisiä. Vuonna 1965 julkaistu Beatlesin Rubber Soul löi Wilsonin ällikällä. Albumin ei tarvinnutkaan olla hittisinglen ympärille kyhätty epämääräinen kokoelma enemmän tai vähemmän ylimääräisiä täyteraitoja. Wilson innostui, The Beach Boys tekisi levyn, joka Rubber Soulin tapaan olisi koottu ensiluokkaisista sävellyksistä ja hienosta tuotannosta.

Ja hieno tämä albumi onkin. Levyn aloitusraita Wouldn’t it be nice ei ole kovin kaukana vanhasta rantapoikien soundista, ja sanoituskin on lähellä perinteistä rakkauslaulua. Kappaleen sovitus irtonaisesta kitaraintrosta täydelliseen yhteislauluun tekee kappaleesta kuitenkin viittä vaille mestariteoksen. Samaa tyyliä edustaa toinen suosikkikappaleeni I'm waiting for the day, joka osoittaa muun muassa sen, että oboe ja huilu sopivat rock-kappaleeseen siinä missä kitarakin.

Levyn tunnetuin kappale God only knows herätti ristiriitoja 60-luvun Amerikassa, jossa samana vuonna järjestettiin suuria Beatles-levyrovioita John Lennonin mentyä vertailemaan ääneen yhtyeensä ja Jeesuksen suosiota. Kysymys ”saako sanaa Jumala käyttää pop-kappaleessa” kalpeni kuitenkin kappaleen taivaallisen laulusovituksen rinnalla.

Hienoista kappaleista huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, The Pet Sounds oli monille liikaa. Etenkin levy-yhtiö Capitol piti uutta musiikkia liian vaikeana yhtyeeltä, joka vain paria vuotta aiemmin oli julkaissut menestyslevyt California Girls ja Surfin USA. Levyn markkinointi jätettiin puolitiehen, ja varsinainen kuolinisku levy-yhtiön taholta oli julkaista Greatest hits –kokoelma kilpailemaan samoista ostajista. Capitol, joka ilolla markkinoi The Beatles –yhtyeen uudenlaisia ja uraauurtavia albumeita ei sallinut samaa kehitystä omalta yhtyeeltään.

Levyn menestys jäi kotimaassaan Yhdysvalloissa korkeintaan kohtalaiseksi. Sen sijaan The Beatlesin kotimaassa Britanniassa Pet Sounds otettiin avosylin vastaan ja The Beach Boys ohitti suosituimman yhtyeen äänestyksessä liverpoolilaispojat, jotka olivat voittaneet suvereenisti äänestyksen kolme vuotta peräkkäin.

Brian Wilsonille Pet Soundsin huono menestys Yhdysvalloissa oli kova isku. Hän ei kuitenkaan heittänyt hanskoja tiskiin, vaan alkoi rakentaa albumia, josta piti tulla Pet Soundiakin parempi, se kaikkien aikojen hienoin rock-levy. SMiLE-projektia ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Tämä takaisku heilautti Wilsonin jo horjuneen mielenterveyden raiteiltaan, mistä toipumiseen meni nuorelta muusikolta yli 20 vuotta. Nuoren ja väärinymmärretyn neron elämä ei ole helppoa, ja tästä kertoo myös Pet Soundsilta löytynyt kappale I just wasn't made for these times.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

30. Jason Donovan: Between the lines (1990)

Jason Donovan oli yksi 1980-1990-lukujen vaihteessa hittejä tehtailleen Stock-Aitken-Waterman tuotantotiimin tuotteista Kylie Minoguen tapaan. Molemmat laulajat nousivat pinnalle australialaisesta Neighbours televisiosarjasta. Donovan teki kaksi levyä SAW-hittitehtaalle, mutta palasi sen jälkeen takaisin näyttelijänuralle. Donovanin kaksi levyä eivät sisällä elämää suurempia musiikkiteoksia, mutta kolme erinomaista pophittiä kuitenkin.

Kuten jo aiemmassa Donna Summer -kirjoituksessani kerroin, en aluksi pitänyt tuottajatrio Mike Stockin, Matt Aitkenin & Peter Watermanin tuotoksista. Pidin niitä halpoina pintahitteinä verrattuna esimerkiksi Beatlesin tai Queenin musiikkiin, jota kuuntelin paljon 80-luvun loppupuolella. Jason Donovanin kappaleet kuitenkin soivat jatkuvasti Music Televisionilla, jota lukiossa välitunneilla katselimme.

Pitkällisen aivopesun jälkeen minulle kävi samoin kuin Donna Summerin SAW-hittien kanssa, Jason Donovanin hitit jäivät soimaan päähäni ja alkoivat yllättäen kuullostaa hyvältä. Pian huomasin itseni levykauppa Epe'sin kassalla ostamassa Jason Donovanin levyä Between the lines. Kaupan myyjä huomautti vähemmän tahdikkaasti minun olevan "ensimmäinen mies" joka levyn osti.
Levyn aloittava When you come back to me edustaa vuosikymmenen vaihteen SAW-tuotteita hyvässä ja pahassa. Tietokonetta on käytetty soundien luomisessa ahkerasti, ja ainoa soitinääni levyllä lienee sooloa soittava akustinen kitara. Videolla on kaikki tuon ajan musiikkivideon kliseet, pitkässä takissa heiluva laulaja kävelee laulaen edestakaisin, huonekalut pyörivät ja tavarat lentävät halpojen kuvaefektien ristitulessa.

Toisaalta melodia on tarttuva ja sisältää riittävästi koukkuja ja pieniä yllätyksiä, jotta melodisesta poppiksesta pitävä kuuntelija viihtyy. Kovin montaa peräkkäistä kuuntelukertaa laulu ei kestä, mutta jos kuunteluiden välillä on riittävän paljon aikaa (hyvä frekvenssi on 2-3 kertaa vuodessa), ei lauluun ehdi kyllästymään. Jason Donovan ei laulajana ole virtuoosi, mutta hänen äänessään on miellyttävän neutraali sointi ja laulu on jotakuinkin puhdasta aikana, jolloin Auto tunea ei vielä oltu keksitty. 
Levyn toinen singlejulkaisu Hang on to your love sai minut viimein myöntämään itselleni, että pidin tästä musiikista, niin epäkatu-uskottavaa kuin se olikin. Kappale on jokseenkin täydellinen poppisbiisi, jonka ensimmäisestä kuuntelukerrasta jää mieleen ajatus, että tämä on kuultava uudelleen. Kappaleen musiikkivideo on myös hieman vähemmän äitelä.

Yllätyksen koin kuitenkin vasta ostettuani leyvn. Levyn kolmas kappale Another night oli vielä edeltäjäänsäkin parempi. Stock-Aitken-Waterman trio todisti tällä kappaleella, että he eivät tyytyneet pelkästään toistamaan vanhoja ideoitaan, vaan löysivät aina välillä myös jotain uusia ideoita melodioihinsa. Tämä koskee erityisesti kappaleen perussäkeistöä, jonka sointukulut kiehtovat minua edelleen. Kertosäe on sitten tavanomaisempi, mutta silti toimiva.


Valitettavasti useimmat Stock-Aitken-Waterman-tuottoiset albumit noudattivat vanhan ajan businesslogiikkaa: riittää että albumilta löytyvät hittikappaleet, muulla sisällöllä ei ole niin väliä. Tämä pätee myös Between the lines -albumiin. Kolmen hitin rinnalle tuotetut kappaleet ovat selvästi nopeasti kyhättyjä täytekappaleita. Levyn voi kuunnella läpi irvistämättä, mutta ei tee mieli palata kuin noihin kolmeen edellämainittuun kappaleeseen.

Tämän levyn jälkeen Donovan palasi teatterin lavalle esiintyen pääroolissa Andrew Lloyd Webberin musikaalissa Joseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat. Donovan sai musikaalin tunnusmelodiasta itselleen vielä ykköshitin, mutta sen jälkeen musiikkiura hiipui ja Donovan keskittyi näyttelijänuraansa.

Nyt Jason Donovanin musiikista on helpompi pitää kuin reilut 20 vuotta sitten, jolloin Donovanin levy piti piillottaa levyhyllyn pimeimpään nurkkaan. Hänen parhaiden hittiensä teho ei ole kadonnut.

Hänen musiikkiaan ei kannata kuunnella, jos kaipaa monitasoista musiikkielämystä. Mutta aina kun mp3-soittimeni arpoo "paremman" musiikin seasta yhden hänen SAW-hiteistään, tulen hyvälle tuulelle.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

29. Queen: A day at the races (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
A day at the races on ensimmäinen kuulemani Queen-albumi, ja se on pysynyt suosikkinani aina siitä saakka. Levy ei sisällä aivan yhtä mahtipohtisia ja kunnianhimoisia lauluteoksia kuin edeltäjänsä A night at the opera (joka sisälsi kappaleen Bohemian Rhapsody, hiteistä suurimman), mutta edeltäjänsä lailla se on yksi harvoista Queen-levyistä, jotka ovat tasaisen laadukkaita ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen.

Ensimmäisen kohtaamiseni Queenin A day at the races -albumin kanssa sijoitan Tampereen upouuteen Kaupunginkirjastoon (siihen metson muotoiseen) 1980-luvun loppupuoliskolle. Kouluni naapuriin rakennetusta kirjastosta tuli suosikkipaikkani. Yläasteen aikana kävin kirjastossa, ja etenkin sen musiikkiosastolla, valehtelematta vähintään kerran jokaisena koulupäivänä. Musiikkiosastolla oli mukavan henkilökunnan lisäksi kolme äänieristettyä musiikinkuunteluhuonetta, joissa sai rauhassa istua mukavilla tuoleilla ja kuunnella laadukkaista Genelecin kaiuttimista haluamaansa musiikkia. Eräänä päivänä laskin tässä kuunteluhuoneessa levysoittimen neulan kirjaston hyllystä löytyneelle Queen-levylle.

Brittiläisestä Queen-yhtyeestä tuli suurnimi viimeistään Bohemian Rhapsody -kappaleen jälkeen, joka löytyi yhtyeen vuonna 1975 julkaistulta albumilta A night at the opera. Odotukset vuotta myöhemmin julkaistua albumia kohtaan olivatkin kovat, eikä niitä vähentänyt se että levyn nimi kopioitiin jälleen Marx-veljesten elokuvasta A day at the races ja että kannessa oli uusi versio samaisesta kuningattaren sinetistä mikä koristi myös edellisen levyn kantta.

Tästä levystä tuli menestys samoin eväin kuin edeltäjästäänkin. A day at the races sisältää tasaisen laadukkaan, mutta silti tyyleiltään vaihtelevan kokonaisuuden lauluja, jotka saavat kuuntelijan välillä rokkaamaan, tanssimaan valssia, nauramaan ja itkemään.

Jos Opera-levyn tunnetuin raita keimaili oopperan kanssa, on tämän albumin suurin hitti kädenojennus gospelin suuntaan niin tyyliltään kuin tekstiltäänkin.
Somebody to love on gospel-muotoon puettu yksinäisen ihmisen rukous rakkauden puolesta. Laulun säveltänyt Freddie Mercury antaa vokaaliosuuksissa kaikkensa ja kuullostaa rakkauden nälässään aidolta ja vilpittömältä. Monitasoiset laulustemmat ovat jatkoa Bohemian Rhapsodin huikeille kuoro-osuuksille.

Mercury on tämän Queen-albumin näkyvin lauluntekijä, vaikka albumilta löytyy jälleen kaikkien yhtyeen jäsenten sävellyksiä. Levyllä teatraalisin kappale on Mercuryn säveltämä ja lähes kokonaan yksin esittämä You take my breath away. Muuta yhtyettä edustaa ainoastaan Brian Mayn kitarasoolo kappaleen loppupuolella. Mercury soittaa pianoa ja laulaa kappaleen kaikki stemmat, vaikka yleensä yhtyeen lauluharmoniat syntyvät Mercuryn, Mayn ja rumpali Roger Taylorin yhteistyönä.
Mercury vastaa myös levyn huumoripalasta. Kappaleessa Millionaire waltz esiin nousee myös John Deaconin vikkelät bassokuviot ja Brian Mayn sähkökitaravalssi.
Queenin A day at the races -albumilta on vaikea poimia 3-4 esimerkkiraitaa, sillä sen kaikki kappaleet olisivat ansainneet erityisesittelyn. Nyt esittelemättä jäävät muun muassa levyn aloittava perusrokki Tie your mother down, John Deaconin positiivinen pop-pala You and I, Roger Taylorin Blues-valssi Drowse ja Mayn tiukka intiaanitarina White man. Suosittelenkin albumia kaikille, joita Queenin musiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole päässeet Greatest hits -kokoelmia pidemmälle.

Tämänkertaisen blogikirjoitukseni päätän levyn päätösraitaan, osittain japaniksi laulettuun Teo Torriatteen. Brian Mayn sävellys julkaistiin uudelleen Japanin keväisen maanjäristyksen ja hyökyaallon uhrien auttamiseksi tehdyllä levyllä. Freddie Mercury on Mayn herkän kappaleen täydellinen tulkki.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 14. marraskuuta 2011

28. Nana Mouskouri: Une voix qui vient du coeur (1972)

Kuuntele koko levy Spotifysta


Nyt saavumme blogissa levyyn, jota ehkä olen kuunnellut enemmän kuin mitään muuta. Se oli lapsuuteni soundtrack, levy jota kuuntelin nukkumaan mennessä kaksivuotiaasta kouluikään. Vieläkin tallessa oleva vinyylilevyn kotelo on riekaleina, koska levyn kuuntelu sängyssä ei riittänyt, minun piti nukkua levynkannen kanssa. Silmälasipäinen Nana Mouskouri oli ensimmäinen rakkauteni. Eikä rakkaus ole kadonnut, albumi Une voix qui vient du coeur on edelleen mielestäni hieno albumi, jota kuuntelen yhä. En tosin enää nuku cd-kotelon kanssa.

Nana Mouskouri tuli elämääni välillisesti kahden isäni sisaren kautta, jotka olivat Lontoossa käyneet Mouskourin konsertissa ja ostaneet kotiinsa laulajan englanninkielisen levyn Turn on the sun (tämän hienon levyn esittelen todennäköisesti myöhemmin). Sisartensa innoittamana Pariisissa työmatkalla ollut isäni osti meille tämän silmälasipäisen laulajattaren ranskankielisen albumin. Siitä hetkestä kun isä toi levyn kotiin olimme erottamattomat, Nana ja minä. 30 vuotta myöhemmin, kun sain graduni valmiiksi, palkitsin itseni ostamalla Nana Mouskourin 34 albumin cd-boksin. Mukana oli myös tämä lapsuuteni ykköslevy.

Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri on maailman eniten levyjä myyneitä laulajia. Jos levymyyntiä pidetään mittarina, niin joidenkin arvioiden mukaan hän olisi maailman menestynein naislaulaja. Suuret myyntiluvut (400 miljoonaa myytyä levyä) perustuvat osittain siihen, että hän levytti säännöllisesti englanniksi, saksaksi, kreikaksi ja ranskaksi. Tämän lisäksi hän teki levytyksiä myös muilla kielillä.
Vuonna 1972 ilmestyneen Une voix qui vient du coeur (ääni joka tulee sydämestä) aloittaa kappale Soleil soleil, jonka ensitahdit tuovat heti lapsuuden mieleeni. Kappale teki hitiksi alun perin skottilaisyhtye Middle of the road. Myös Mouskouri levytti kappaleen englanniksi.
Suomessa Nana Mouskouri tunnetaan parhaiten vuoden 1985 hitistään Only love. Itse pidän kuitenkin eniten hänen 60-luvun ja 70-luvun alun levytyksistään, joissa laulajan tulkinta ei vielä ole saanut niitä diivamaisia maneereja, joista Mouskouri 80-luvulla tuli tunnetuksi.

Kreikkaislaulaja on aina vaalinut juuriaan ja tuonut kreikkalaista musiikkityyliä esille levytyksissään. Erityisen selkeästi kreikkalaisuus on läsnä näissä hänen ensimmäisten vuosikymmenien levyissään, joissa taustalla soitti hänen aviomiehensä yhtye Les Atheniens. Mouskouri lauloi myös ranskaksi ja englanniksi kymmeniä alunperin kreikkalaisia sävellyksiä, kuten tältä levyltä löytyvä kappale Je finirai par l'oublier.
Yksi Nanan suuren menestyksen syitä lienee se, että hän ylitti laulullaan kultuurirajat paremmin kuin kukaan muu tietämäni laulaja. Vaikka kreikkalainen musiikki oli hänen ominta aluettaan, hän lauloi ongelmitta ranskalaista chansonia, saksalaista schlageria ja englantilaisia iskelmiä kuullostamatta ulkomaalaiselta.

Ranskankielisillä levyillään hän versioi usein ranskalaisia kansanlauluja ja myöhemmin hän teki kokonaisen albumillisen historiallisia englantilaisia kansanlauluja. Aux marches du palais edustaa tällä albumilla ranskalaista kansanlauluperinnettä.
Kreikkalaisten ja ranskalaisten laulujen hiteistä. Mouskourin levyiltä löytyy muun muassa lukuisia hienoja ranskankielisiä versioita Bob Dylanin kappaleista.

Une voix...-levyn koskettavin kappale on levyn päättävä Le temps qu'il nous reste (=aika joka meillä on jäljellä), joka on käännösversio vuoden 1972 Italian euroviisusta I giorni dell'arcobaleno. Siinä missä alkuperäisversio on perinteinen rakkauslaulu, keikkuu kappaleen ranskalainen käännös liikuttavan ja pateettisen välimaastossa. Kappaleessa pariskunta pohtii tulevaisuuttaan ja sitä, mikä odottaa häntä joka puolisonsa kuollessa jää yksin. Dramaattista tekstiä korostaa mahtipontinen sovitus, joka sai minut itkemään jo 4-vuotiaana, vaikka en laulun tekstistä mitään ymmärtänytkään.
"Jonain päivänä toinen meistä lähtee ensimmäisenä,
ja sulkee silmänsä viimeiseen hymyyn.
Toinen, joka näin menettää puolet elämästään,
jää yksin yöhön loppuelämäkseen.
Hänen sydämensä lyö, mutta miksi ja kenelle?

Kuulen jalkojesi askeleet ja ovi avautuu,
minun sydämeni lyö voimakkaammin,
ja pääsen luoksesi jälleen.
Kun kätemme jälleen kohtaavat unohdan kaiken muun
ja aikakin pysähtyy.

Jonain päivänä toinen meistä on on liian väsynyt elämään,
ja lähtee pois ensimmäisenä ja lähes onnellisena.
Toinen jää odottamaan, että löytää rakkaansa uudelleen."

Lähes täydellinen teksti (ja minun vähemmän täydellinen käännökseni), jonka Nana tulkitsee käyttäen koko tunne- ja nyanssiskaalalla.

Yksi ympyrä sulkeutui kuusi vuotta sitten, kun pääsin katsomaan Nana Mouskouria hänen jäähyväiskiertueensa Helsingin konsertissa Finlandia-talolla. 70-vuotias Mouskouri äänessä oli vielä voimaa, vaikka 70-luvun kirkkaus oli jo mennyttä. Laulaja teki minuun erityisen vaikutuksen ranskankielisellä versiollaan Bob Dylanin kappaleesta A hard rain's gonna fall. Upea livetallenne kappaleesta Le ciel est noir löytyy täältä.

Nana Mouskouri on yksi eurooppalaisen iskelmän suuria ääniä, joka on meillä jäänyt liian tuntemattomaksi. Nanan (lähes) kaikki vanhat ranskalaiset levyt löytyvät mm. Spotifysta ja iTunesista. Joten jos kiinnostuit, niin sinne mars kuuntelemaan.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

torstai 10. marraskuuta 2011

27. Björn & Benny, Agnetha & Frida: Ring ring (1973)


Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Ring Ring oli ensimmäinen albumi yhtyeelle, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä Abba. Levy ja sen kappaleet nimikappaletta lukuunottamatta ovat jääneet tuntemattomiksi (suosituilla Abba Gold ja More Abba Gold -kokoelmilta löytyi vain levyn nimikappale), mutta se on merkittävä virstanpylväs näiden neljän muusikon uralla ja yksi minun albumisuosikkejani. Levy kuullostaa vain paikoin siltä Abbalta, joka valtasi maailman 2-3 vuotta myöhemmin, mutta menestyksen taimet on helppo havaita. Tarttuvia melodioita, tarkkaan harkittuja sovituksia ja Agnethan ja Fridan tunnistettavat äänet, ne löytyvät myös tältä Abba-levyltä.

Ihastuttuani Abbaan alle kymmenenvuotiaana, aloin ostelemaan yhtyeen levyjä sitä mukaa kuin viikkorahani antoivat myöten. Ring ring -albumin ostin viimeisenä. Levy oli minulle yllätys, sillä lähes kaikki sen kappaleet olivat minulle ennestään tuntemattomia. Niitä ei löytynyt kokoelmilta, eikä niitä koskaan soitettu radiossa. Ehkä juuri tämän vuoksi albumin kappaleet kuullostivat tuoreelta vaihtelulta puhkisoitettujen Dancing Queenin ja Gimme gimme gimme:n rinnalla. Levyä ei juurikaan arvosteta Abban menestyslevyjen rinnalla, mutta minä pidän sitä yhtenä yhtyeen tärkeimmistä julkaisuista.

Moni ehkä yllättyi nähtyään tämän blogikirjoituksen otsikon. Mutta totta se on, vuonna 1973 ei Abba-nimistä yhtyettä ollut olemassa. Oli vain olemassa Björn Ulvaeuksen ja Benny Ulvaeuksen muodostama lauluduo ja kaksi menestyvää sooloartistia Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad, jotka sattuivat olevaan edellämainittujen vaimo ja morsian. Artistit pitivät uransa erillään, mitä nyt miehet tuottivat ja soittivat vaimojensa levyillä ja kaikki vierailivat vuorotellen toistensa kappaleilla lauluntekijöinä, soittajina ja taustalaulajina.

Ensimmäinen varsinainen Abba-kappale (tai kvartetin Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid -kappale) oli vuonna 1972 julkaistu People need love, jolla aiemmin taustalaulajan rooliin miestensä levyillä tyytyneet nuoret naiset saivat omat soolo-osuutensa. Alla harvinainen videotallenne, todennäköisesti Abban ensimmäinen televisioesiintyminen ruotsalaisessa lastenohjelmassa Vi i femman.

Kappale oli suuri menestys, ja yhtyeen jäsenet alkoivat pikku hiljaa tajuta, että he ovat yhdessä enemmän kuin erillään. Nuoret muusikot eivät kuitenkaan kiirehtineet, vaan jatkoivat omia uriaan kyläillen vähän väliä toistensa levyillä.

Seuraava merkittävä etappi oli osallistuminen Ruotsin Euroviisukarsintoihin Melodifestivaleniin keväällä 1973. Kappale Ring Ring jäi karsinnassa kolmanneksi, mutta oli suuri hitti Ruotsin lisäksi Norjassa, Itävallassa ja Hollannissa. Tässä kappaleesta harvemmin kuultu ruotsinkielinen versio, joka oli albumin alkuperäinen avausraita (myöhemmin se korvattiin englanninkielisellä versiolla). Harvinainen ja hupaisa esiintyminen on peräisin Tanskan television musiikkiohjelmasta. Alla lisäksi kaksi muuta versiota kappaleesta.
  • Abba: Ring Ring (ruotsinkielinen albumiversio) (televisioesiintyminen, YouTube)
  • Abba: Ring Ring (melodifestivalen 1973) (audio, YouTube)
  • Abba: Ring Ring (vuonna 1974 julkaistu uudelleen miksattu singleversio) (musiikkivideo, YouTube)
Ring ring ja People need love ovat levyn tunnetuimmat kappaleet ja ehkä lähimpänä sitä, miltä Abba menestysvuosinaan tulisi kuullostamaan. Suurin ero Abban ensimmäisissä levyissä menestysvuosien levyihin verrattuna on yhtyeen miesjäsenten suuri osuus laulujen solisteina. Alkuvaiheessa Abba pyrki tasapainoon, kaikki saisivat laulaa yhtä paljon. Vasta vuoden 1976 Arrival-levyllä laulujen solistiosuudet jätettiin lähes yksinomaan Fältskogin ja Lyngstadin hoidettaviksi.

Eivät Andersson ja Ulvaeus huonoja laulajia olleet. Yksi levyn suosikkikappaleistani on Another town another train, jossa sooloa laulaa Björn Ulvaeus. Kappale olisi varmasti ollut suuri menestys, jos se olisi julkaistu pari vuotta myöhemmin ja sooloa olisi laulanut jompi kumpi naislaulajista. Kappale julkaistiin myös saksankielisen Ring Ring -singlen b-puolena.

Ring Ring on ainutlaatuinen albumi myös siinä suhteessa, että siltä löytyy ainoa Abba-levyllä julkaistu Agnetha Fältskogin säveltämä kappale. Suurimman osan soolohiteistään itse säveltänyt Fältskog julkaisi kappaleen myöhemmin omalla levyllään ruotsinkielisenä. Englanninkielisen tekstin tähän hienoon sävellykseen kirjoitti aviomies Björn Ulvaeus.
Ring ring -albumi oli menestys Ruotsissa, mutta se ei vielä avannut tietä kansainvälisille areenoille. Paikallisen menestyksen myötä nelikko kuitenkin päätti jatkaa yhteistyötään ja vuotta myöhemmin Melodifestivaleniin sävelletty Waterloo muutti kaiken. Björn & Benny Agnetha & Frida -kvartetti jätti soolouransa sivuun, vaihtoi nimensä Abbaksi ja... lopun me kaikki tiedämmekin.

Mutta Ring ring -albumi on kiehtova dokumentti ajalta, jolloin Abba oli vain neljän ruotsalaisartistin sivuprojekti. Mestariteos se ei vielä ole, mutta sen kappaleet ovat alkusoittoa 70-luvun suurimmalle menestystarinalle popmusiikin saralla. Esimerkkinä tästä kappale Nina Pretty Ballerina, jota voisi kutsua Dancing Queenin esiasteeksi.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)