Tässä blogissa selaan levyhyllyäni ja esittelen 300 albumia tai singleä, jotka ovat minulle tärkeitä. Blogin kappaleita voi käydä kuuntelemassa Spotifyn soittolistalla.
Abban viides albumi julkaistiin aikana, jolloin ruotsalaisnelikko oli epäilemättä kaikkein kuumin nimi maailman popmarkkinoilla. Levy ei pettänyt odotuksia, vaan tyydytti hittilistojen nälän Abba-klassikoilla The name of the game ja Take a chance on me. Minulle tämä albumi on kuitenkin malliesimerkki Abba-albumien tasaisuudesta. Yhtyeen albumit eivät pärjänneet ainoastaan hittiensä voimalla vaan olivat täynnä erinomaisia pop-kappaleita.
Perheemme ensimmäinen Abba-fani oli sisareni, jonka pyynnöstä meille lainattiin vuosien 1978-1979 paikkeilla tuttavaperheestä Abban Arrival ja TheAlbum lp:t. Kasetille tallennettuina niitä kuitenkin kuuntelin eniten minä, ja kun sisareni Abba-into laantui, minun fanitukseni vain kiihtyi ja jatkuu edelleen. The Album -lp:n ostin kokoelmiini joskus 1980-1981 vuosien paikkeilla Tampereen keskustorin Valintatalosta (aikana, jolloin em. kaupasta sai muutakin kuin ruokaa).
Nämä kaksi edellämainittua albumia sijoittuivat yhtyeen uran keskivaiheille vuosiin 1976-1977, joina Abba oli kiistattomasti maailman suosituin yhtye. Kappaleiden Dancing Queen, Money money money ja Take a chance on me tapaiset jättihitit pitivät Abban jatkuvasti listojen kärjessä, ja yhtye kiersi menestyksekkäästi konserttilavoja ympäri maailmaa. Suosituin ruotsalaisnelikko oli Australiassa, missä kuvattiin myös elokuva Abba - The Movie. Elokuvan julkaisun yhteydessä julkaistiin Abban viides albumi Abba - The Album.
The Album jatkaa samalla hittipitoisella linjalla kuin vuotta aiemmin julkaistu, miljoonia myynyt Arrival -albumi. Levyn sisältö jakautuu elokuvassa esitettyihin kappaleisiin ja muutamiin kappaleisiin joita ei elokuvassa kuulla. Varsinaisesta soundtrack-albumista ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka elokuva seuraa yhtyeen Australian -kiertuetta, ei levyllä kuulla yhtäkään livekappaletta. Pari elokuvan kappaletta on muokattu paremmin levylle sopivaan muotoon, ja yksi elokuvan uusista kappaleista on jätetty kokonaan levyltä pois.
Yksi elokuvan ja myös albumin parhaista hetkistä on kappale The Name of the Game. Elokuvassa kappale sijoittuu kohtaan, jossa Abba-haastattelua metsästävä dj unelmoi yhteisestä keskusteluhetkestä yhtyeen jäsenten kanssa.
The Name of the Game on levyn ehdoton huippukohta ja demonstroi Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen taitoa yhdistellä erilaisia elementtejä samaan kappaleeseen. Kappaleesta löytyy Fleetwood Macin tyylistä 70-luvun amerikkalaista poppia, perus Abba-soundia ja on kertosäkeeseen ympätty a-cappella-osuuskin. Kappale on lisäksi yksi ainoastaan kahdesta Abba-kappaleesta, jossa Anni-Frid Lyngstadilla ja Agnetha Fältskogilla on molemmilla oma soolo-osuus laulun aikana.
Edellämainitun kappaleen lisäksi levyn suurin hitti oli eittämättä vauhdikkaampaa Abbaa edustava Take a chance on me. The Album on kuitenkin hyvä esimerkki Abba-albumista, joka ei nojaa pelkästään hittikappaleisiinsa, joten jätän tuon kaikkien tunteman kappaleen esittelyn tällä kertaa väliin. Take a chance on me -kappaleen iloa kuplivan musiikkivideon voi käydä katsomassa täältä.
Omia suursuosikkejani levyllä on aina ollut vinyylilevyn B-puolen aloittava Move On. Erittäin tarttuvalla kertosäkeellä ja hienolla laulusovituksella varustettu kappale olisi ollut varteenotettava single-lohkaisu albumilta, jos Björn Ulvaeuksen kornisti resitoima ensimmäinen säkeistö olisi jätetty pois. Huilu on pikantti lisämauste kappaleen monitasoisessa sovituksessa. Agnetha Fältskog tekee vakuuttavaa jälkeä laulun solistina.
Glam-rock tyyli oli yleisempää Abban ensimmäisillä albumeilla, joissa yhtye etsi vielä omaa suuntaansa. Tätä tyyliä sivuava rempseä Hole in your soul on mukava poikkeus levyn muuten varsin siloitellussa soundimaailmassa. Kappale sisältää otteita elokuvassa kuullusta Get on the Carousel -kappaleesta, jota yhtye ei koskaan sellaisenaan julkaissut.
Levyn vakavin ja vaikuttavin kappale One man one woman on samalla Anni-Frid Lyngstadin tähtihetki albumilla. Aiemman Knowing me knowing you -hitin tapaan Lyngstad kertoo laulussa hajoavasta ihmissuhteesta, tosin tällä kertaa laulussa on lievää toiveikkuutta asioiden korjaantumisesta. Laulun kertosäe on epätoivon energiaa pursuava paketti Lyngstadin ja Fältskogin laulutulkintaa ja Benny Anderssonin pianokuvioita, joita tukee basisti Rutger Gunnarsonin surullisen mahtipontinen jousisovitus. Kappaleen huikea viimeinen puoliminuuttinen sai minut jo lapsena itkemään, enkä vieläkään voi olla liikuttumatta tämän täydellisen kappaleen kuullessani.
Abbaa pidetään usein hittiyhtyeenä, jonka albumit eivät ole samaa tasoa. The Album on yksi yhtyeen kahdeksasta albumista, jotka lähes kaikki todistavat päinvastaista. Edellä esiteltyjen kappaleiden lisäksi levyltä löytyy Abba-klassikko Thank you for the music, singlenäkin julkaistu Eagle ja yksi parhaista Abba-balladeista I Wonder. Ainoa vähävillaisempi kappale on levyn päättävä I'm a marionette, joka yhdessä Thank you for the music ja I Wonder -kappaleiden kanssa muodosti yhtyeen kiertueellaan esittämän Girl with the golden hair musikaalin.
Jos sinua kiinnostaa Abban tuotanto laajemmin, niin hyvä ja edullinen tapa tutustua yhtyeen koko tuotantoon on Abba - The albums -boksi. Sisältönsä määrään nähden edullinen (30-40 euroa) ja näppäränkokoinen paketti sisältää yhtyeen kaikki albumit sekä levyllisen singleraitoja. Suosittelen lämpimästi.
Queenin uran ensimmäisen vuosikymennen singlehiteissä on vähän balladeja. Näistä harvoista balladeista paras, ja myös yhtyeen yksi yhtyeen kauneimmista lauluista on vuonna 1980 julkaistu Save me. Se on laulu ihmissuhteesta, joka alkoi suurin toivein mutta päättyi kyyneliin, eli perinteisistä perinteisin rakkauslaulu. Kappaleen erottaa massasta Brian Mayn tunteikas sävellys, joka antaa solisti Freddie Mercurylle herkistellä mutta myös hehkuttaa ulos kaiken, mitä palkeista lähtee.
Queen-harrastukseni alkoi 1980-luvun puolivälissä. Brightonilaiselta kirpputorilta ostamani Bohemian Rhapsody -single innoitti minut lainaamaan kirjastosta albumit A Day at the Races ja Sheer Heart Attack. Lopulta ostin hyllyyni pikkuhiljaa yhtyeen kaikki albumit tutustuen samalla pala kerrallaan yhtyeen monipuoliseen tuotantoon.
1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Queenin linja tuntui olevan enemmän tai vähemmän hukassa. Yhtyeen ensimmäiset viisi levyä olivat olleet onnistuneita kokonaisuuksia, joissa yhdisteltiin oopperamaisia lauluharmonioita monipolvisiin sävellyksiin perusrokkia unohtamatta. 1970-luvun lopulla yhtye oli hylännyt rock-ooppera-konseptinsa ja kokeili 1950-luvun rock'n'rollia (Crazy little thing called love), mahtipontista stadionrockia (We are the Champions), juurevaa funkia (Another one bites the dust) ja päivitettyä versiota vanhasta Queen-soundista (Play the game ja Bicycle race).
Tästä johtuen yhtyeen näiden vuosien aikana julkaisemat albumit olivat eri tyylilajeista koostuvia sillisalaatteja. Albumeista tuntui puuttuvan se punainen lanka, joka yhdisti levyn kappaleet toisiinsa ja joka teki yhtyeen ensimmäisistä albumeista niin toimivia kokonaisuuksia.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö yhtye olisi osannut edelleen tehdä hittejä. Edellämainitut kappaleet olivat supersuosittuja, ja myös monet muut kappaleet pitivät huolen siitä, ettei yhtyeen hittiputki missään vaiheessa katkennut. Yksi näistä kappaleista oli The Game albumin päätösraita Save me. Kappaletta koristaa erinomainen video, jonka animaatio-osuudet olivat uraauurtavia aikoina, jolloin Music Televisionia ei vielä ollut.
Kitaristi Brian May osoitti jo Queenin ensimmäisistä levyistä lähtien, että hän oli yhtyeen paras balladisäveltäjä. Freddie Mercuryn onnistuneimmat kappaleet olivat Somebody to Love:n ja Bohemian Rhapsodyn kaltaisia musiikkityylien yhteesulautumia. Toki hänkin osasi säveltää koskettavia rakkauslauluja, mutta herkkyydessä hän ei koskaan päässyt Brian Mayn tasolle.
Save me on paraatiesimerkki Mayn rakkauslaulusta. Herkkä, pianolla säestetty alku avaa tarinan; kaiken piti olla täydellistä, rakkaus kukoisti. Mutta pian kuvaan astui synkät sanat valhe ja petos. Kertosäkeessä laulun päähenkilö anoo vielä kerran entiseltä rakkaaltaan että tämä palaisi ja pelastaisi hänet yksinäisen elämän kauhuilta. Laulun tekstit ovat kuin itse koetut täynnä aitoa tuskaa ja epätoivoa.
Freddie Mercury tulkitsee Mayn laulun juuri sillä intensiteetillä, jonka vain häneltä voi odottaa. Laulajan herkkä ja haavoittuva puoli tuleva esiin säkeistöissä, ja kertosäkeessä Mercury päästää kaikki äänivaransa valloilleen. Juuri kun kuulija odottaa kertosäkeen päättyvän korkealle ja kovaa, hiljentää Mercury ääntään ja laskee sen takaisin samalle tasolle kuin laulu alussa. Save me on Brian Mayn ja Freddie Mercuryn täydellistä yhteistyötä.
Kappaleen kruunaa kolme, lähes toinen toisensa perään soitettua lyhyttä kitarasooloa, joissa May soittaa niin akustista kuin sähköistäkin kitaraa. Kappaleen mahtipontisuus pysyy kurissa ja se liikuttaa alusta loppuun saakka.
Singlen b-puoli on jokseenkin turha live-versio Jazz-albumin kappaleesta Let me entertain you. Jos hyvä studioversio on olemassa, miksi kukaan haluaisi kuunnella levyltä kappaleen liveversiota, etenkin kun kysymys on yksi yhtyeen helpoimmin unohdettavista lauluista.
Queenin ura jatkui Save Me -singlen jälkeen vielä 11 vuotta päättyen Freddie Mercuryn kuolemaan vuonna 1991. Vuonna 1984 ilmestynyt The Works -palautti yhtyeen jälleen laadukkaiden albumikokonaisuuksien tielle ja myös yhtyeen hittiputki jatkui aina 1990-luvulle saakka.
Jeff Lynnen elämäntyö oli Electric Light Orchestra, joka 1971-1986 tuotti liudan menestysalbumeja. ELO:n jälkeen Lynne tuotti menestyksekkäästi muiden albumeja. Lynnen ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa soololevy sisältää vaikutteita ELO:lta, mutta on kuitenkin selkeästi Lynnen soolotuotos. Viihdyttävä kokonaisuus sisältää 1990-luvun alkupuolelle tyypillistä popmusiikkia sekä pari tunnelmallista versiota vanhoista hiteistä. Levyä pitää koossa lauluntekijä-tuottajan lämmin ääni sekä Lynnen hienot sävellykset.
Minulle Jeff Lynne tuli tunnetuksi hänen muille artisteille tuottamista levyistä. Tiesin kyllä hänen taustansa Electric Light Orchestra -yhtyeessä, mutta yhtyeen musiikkiin tutustuin kunnolla vasta myöhemmin. Vaikutuksen Lynne teki minuun tuottamalla George Harrisonin come back -albumin Cloud 9 vuonna 1987 ja samoihin aikoihin musiikkia Tom Pettylle ja Roy Orbisonille. Lynne oli myös jäsen ja tuottaja rock-veteraanienTraveling Wilburysalbumeilla.
Ennen Electric Light Orchestraa Lynne lauloi ja teki kappaleita yhtyeille Idle Race ja The Move, mutta vasta ELO:n albumit nosti Lynnen lauluntekijöiden ja muusikoiden huippukaartiin. Lynne laittoi ELO:n telakalle vuonna 1986 12 menestysalbumin jälkeen ja keskittyi muiden artistien musiikin tuottamiseen. Samoihin aikoihin hän levytti myös toistaiseksi ainoan soololevynsä Armchair Theatre.
Albumin aloittava Every little thing on hyvin prototyyppimäinen Jeff Lynne -kappale ja Electric Light Orchestra -vaikutteet ovat selvät. Moniääninen laulu, puhaltimet ja jouset (jotka tosin tässä kappaleessa ovat selvästi syntetisaattoreilla toteutetut) noudattavat samaa tyyliä kuin ELO:n viimeinen albumi. Kappale muistuttaa myös Lynnen pettämättömästä taidosta luoda tarttuva melodia hyvin yksinkertaisista aineksista.
Levyn ensimmäinen balladi Lift me up jatkaa pitkälti siitä, mihin Lynne pääsi tuottamillaan George Harrisonin ja Tom Pettyn sooloalbumeilla. Tehokasta melodiaa rikastetaan vahvoilla laustemmoilla, selkeällä bassokompilla ja sähkökitaralla.
Täysin toista tyyliä noudattavat levyn kaksi lainakappaletta. Niistä toinen on peräisin 1930-luvulla vaikuttaneen musikaalisäveltäjä Kurt Weillin kynästä. Lynne onnistuu saamaan kappaleeseen aitoa 30-luvun tunnelmaa etenkin rumpu ja bassokuvioilla, ja hänen lämmin lauluäänensä sopii kappaleeseen täydelliseti.
Albumin suurin anti ovat Lynnen sävellykset, joita oli kuultu vähän vuonna 1986 tehdyn Elon Balance of Power -albumin jälkeen. Armchair Theatrella Lynne muistuttaa kuin hyvä lauluntekijä hän on. Levyn puhuttelevin kappale kuullaan viimeistä edellisenä. Blown away (jonka Lynne sävelsi yhdessä Tom Pettyn kanssa) on mielestäni yksi Lynnen koko uran parhaista sävellyksistä.
Armchair Theatre ei valitettavasti innostunut levyjä ostavaa yleisöä ja se on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi varsinaiseksi Jeff Lynnen soololevyksi. Lynne jatkoi muiden artistien levyjen tuottamista ollen mukana muun muassa Bonnie Tylerin, Roger McGuinnin, Brian Wilsonin ja Tom Jonesin levyillä. Hän tuotti myös Roy Orbisonin ja George Harrisonin postuumit albumit.
Vuonna 2001 Electric Light Orchestra teki come backin albumilla Zoom. Tämä levy oli kuitenkin käytännössä Jeff Lynnen toinen sooloalbumi, sillä hän teki kaikki laulut, lauloi kaikki vokaaliosuudet ja vastasi myös lähes kaikista levyllä soineista soittimista. Levyn menestys jäi vähäiseksi.
Single 2nd best to none ei ole mukana tässä blogissa hienojen musiikillisten arvojensa tai kestävän hittipotentiaalinsa ansiosta vaan pääasiassa sen vuoksi, että sen historia on varsin omalaatuinen. Kysymyksessä on Tukholmassa sijaitsevan Hotel Rivalin mainoslaulu, jonka hotellin henkilökunta esittää. Laulun on säveltänyt hotellin omistaja Benny Andersson, mikä erottaa sen mistä tahansa muusta mainosjinglestä. Ja ihan viihdyttävästä esityksestä tässä onkin kysymys.
Maailman tunnetuimpien ja rikkaimpien rock- ja poplaulajien elämänkerroissa kerrotaan usein, kuinka nämä miljoonaomaisuuden tienanneet tähdet ovat sijoittaneet rahansa hienoihin linnoihin, perustaneet elokuvayhtiön tai ryhtyneet harrastamaan hyväntekeväisyyttä. Abballa miljoonansa tienannut Benny Andersson sijoitti osan rahoistaan 2000-luvun alkupuolella vanhaan hotellirakennukseen, joka restauroitiin ja avattiin uudelleen vuonna 2002.
Andersson ei jäänyt lepäilemään laakereilleen Abban lopetettua toimintansa vuonna 1982. Abban jälkeen Andersson ja hänen lauluntekijäkumppaninsa Björn Ulvaeus toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa säveltämällä musikaalin Chess vuonna 1984 mitä seurasi reilut kymmenen vuotta myöhemmin nyt myös Helsingissä ensi-iltansa saanut Kristina från Duvemåla -musikaali. Tämän lisäksi Andersson ja Ulvaeus tuottivat muutaman poplevyn Glenmarkin sisarusduolle ja ruotsalaislaulaja Josefin Nilssonille. Ruotsalaista kansanmusiikkia rakastava Andersson on myös tehnyt kuusi ruotsalaiseen musiikkiperinteeseen perustuvaa albumia, näistä kaksi omissa nimissään ja loput yhtyeen Benny Anderssons orkester nimissä.
"Eläkevuotensa" hän on siis saanut tehdä vain sitä mitä häntä huvittaa. Andersson on vastannut ei lukuisiin sävellyspyyntöihin, lukuisista aneluista huolimatta hän ei vuoden 1975 jälkeen ole suostunut osallistumaan Ruotsin euroviisukarsintoihin ja uusia popsävellyksiä ei edellämainittujen artistien lisäksi ole saanut levytettäväkseen juuri kukaan.
Vuonna 2009 hän sävelsi ja julkaisi uuden kappaleen 2nd best to none. Artisteina toimivat vasta avatun Rival-hotellin henkilökunta siivoojista baarimikkoihin ja vastaanottovirkailijoihin.
Vaikka kysymys on tavallisen hotellin mainoskappaleesta, on kappale saanut huomiota maailmalla juuri säveltäjänsä ansiosta. Kun vielä laulun tekstin on tehnyt Anderssonin Abba-kollega Björn Ulvaeus, oli selvä että tämä mainoskappale myös julkaistiin singlenä.
Mistään maailman jättihitistä tässä ei ole kysymys, eikä levy kolkutellut radioiden soittolistoja tai myyntitilastoja. Levyltä löytyy silti Abban voimakaksikon tavaramerkit. Sävel on tarttuva ja sovitus on tuttuun tapaan täynnä kivoja yksityiskohtia.
Hotellisiivoojista tai ravintolatyöntekijöistä koostuvalta lauluryhmältä ei voi odottaa huipputason laulusuoritusta, mutta hotellin henkilökunta saa laulun laulettua kunnialla ja onnistuu upottamaan tulkintaan hyvää tuulta ja palvelunhalua. Myös videossa tunnelma on kohdallaan, ja kokonaisuus onnistuneesti houkuttelee hotellin vieraaksi. Ja kukapa ei haluaisi asua maailman kuuluisimman ruotsalaisen lauluntekijän omistamassa hotellissa.
Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin ja sanoittaja Tim Ricen yhteistyönä syntynyt Evita on yksi maailman tunnetuimmista teatterimusikaaleista. Ensimmäinen levytys musikaalista tehtiin vuonna 1976, ja 20 vuotta myöhemmin musikaali pääsi valkokankaalle. Tässä blogikirjoituksessani esittelen ja vertailen tuota ensimmäistä levytystä ja elokuvan soundtrackia, jossa pääroolin näytteli Madonna.
Ensimmäisen kerran näin oikean teatterimusikaalin kielikurssilla Brightonissa vuonna 1986, jolloin menimme yhdessä katsomaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kirjoittamaa musikaalia Jesus Christ Superstar. Esitys teki minuun vaikutuksen ja kiinnostuin Lloyd Webberin musikaaleista enemmänkin. Ihastuin kirjastosta lainaamaani Evitan konseptilevytykseen ja näin musikaalin lopulta Helsingin kaupunginteatterin lavalla 2006. Kymmenen vuotta aiemmin olin jo käynyt katsomassa musikaalin elokuvateatterissa. Madonnan tähdittämä elokuva oli näyttävä versio musiikiltaan rikkaasta teoksesta.
Ensimmäisen kerran Evitan musiikki julkaistiin vuonna 1976 ns. konseptilevytyksenä. West endille musikaali pääsi vasta vuonna 1978 konseptilevytyksen hyvän menestyksen saattelemana.
Musikaali on levytetty kymmeniä kertoja eri puolilla maailmaa. Konseptilevyä ja elokuvan soundtrackia yhdistää se, että molemmat on voitu tehdä studiotekniikan ehdoin orkesterin koko- ja teknisistä rajoitteista välittämättä. Muut levytykset ovat enemmän tai vähemmän eri teatteriproduktioiden levytysversioita, joissa rajoituksena on ollut muun muassa orkesterin koko ja muut teatterin rajoitteet.
Musikaali kertoo Eva Péronin tarinan. Péron oli köyhistä oloissa syntynyt argentiinalainen näyttelijä, joka nousi valta-asemaan mentyään naimisiin eversti Juan Péronin kanssa, josta tuli sittemmin Argentiinan presidentti. Péron kuoli kuitenkin syöpään vasta 33 vuotiaana vuonna 1952.
Musikaali alkaa Eva Péronin hautajaisista. Aloituskappaleessa musikaalin kertoja Che, kuvitteellinen hahmo joka virheellisesti on usein yhdistetty Che Guevaraan, seuraa suurta hautajaissurua ja vertaa Evitan elämän sirkukseen, jossa tärkeintä ei ollut se mitä tehtiin, vaan se mitä oltiin tekevinään. Elokuvassa Chen roolin esitti taitavasti Antonio Banderas.
Konseptilevytyksen versio (esittäjänä Colm Wilkinson) löytyy täältä (alkaen 3:13)
Oh what a circus -kappaleessa kuullaan myös lyhyt ote musikaalin suurimmasta hitistä Don't cry for me Argentina.
Alkulaulun jälkeen musikaali siirtyy tarinan alkuun. Nuori ja köyhä Eva Duarte lyöttäytyy laulaja Augustin Magaldin matkaan ja pääsee maalta pääkaupunkiin. Kappaleessa Buenos Aires Eva (jota konseptilevyllä esittää Julie Covington) unelmoi siitä, mitä kaikkea suurkaupunki voi nuorelle naiselle tarjota.
Elokuvan soundtrackin version samasta kappaleesta löydät täältä.
Julie Covington ei koskaan näyttämöllä esittänyt Evitaa, mutta hänellä on kunnia olla ensimmäinen roolin levylle laulanut artisti. Elokuvassa Evaa näytellyt Madonna muistuttaa ulkoisesti esikuvaansa, mutta lauluissa Covington päihittää Madonnan mielestäni kirkkaasti.
Tyhjin käsin Buenos Airesiin saapunut neiti Duarte osaa pelin säännöt, ja häikeilemättömästi miesten heikkouksia hyväksikäyttäen hän nousee nopeasti radio- ja elokuvatähdeksi. Evan sosiaalisen nousu kuvataan kappaleessa Good night and thank you, jossa sanoittaja Tim Rice osoittaa ilmiömäisen kykynsä kiteyttää isot asiat näppäriin sanankäänteisiin. Vaikka Banderas tekee elokuvassa hienon roolin Che:nä, on alkuperäislevytyksen Colm Wilkinson häntä inan verran parempi. Myös Covington laulaa roolinsa rakastajansa hylkäävänä Evana mainiosti.
Banderasin versio ja näyte elokuvasta löytyy täältä.
Eva Perónin elämäntarinasta on monta versiota. Jotkin niistä pitävät Evitaa köyhien ja hyljeksittyjen sankarina. Toiset tarinat sen sijaan kuvailevat Perónin häikäilemättömäksi vallantavoittelijaksi, jonka kansaa rakastava julkisivu oli pelkkä kulissi. Webberin ja Ricen Evita uskoo tähän jälkimmäiseen versioon.
Kertojahahmo Che suhtautuu Eva Perónin saavutuksiin kyynisyydellä ja ironialla tuoden samalla esiin väärinkäytökset ja väkivallan, jotka Perónin pariskunnan valtaan liittyivät. Vain parissa kohtaa Che osoittaa ymmärrystä ja empatiaa Eva Perónia kohtaan. Yksi tälläinen laulu on High flying adored, jossa Che pohtii sitä, mitä jo nuorena kaiken saanut, kenraalinsa kanssa naimisiin mennyt ja tämän presidentiksi nostanut Eva Perón voisi enää saavuttaa. Laulun avainsäkeistö on vavahduttava:
Lennät korkealla, ihailtuna.
Mutta mihin tästä eteenpäin.
Ei kai näkymä maailman huipulla ole kovin selkeä.
Harmi että sait kaiken jo 26-vuotiaan.
Ei enää arvoituksia,
mitään et enää voi tavoittaa, mikään ei sinulle riitä.
Toivottavasti totut tylsyyteen. Kuuluisaksi niin nuorena ja niin helposti, ei ehkä ollut paras siirtosi. Jos saat rakkautta, ei se sinua liikuta, koska olet jo saanut kaiken. Jos sinua vihataan, vaivut epätoivoon. Se vie kaiken energiasi.
Colm Wilkinson lataa tähän lauluun kaiken tunneskaalansa, ja esitys on konseptialbumin vaikuttavimpia kohtia.
Banderasin tulkinta kappaleesta on myös onnistunut ja elokuvan vastaava kohtaus on näyttävä. Elokuvaversio löytyy täältä.
Chen rooli musikaalissa, etenkin konseptialbumilla, on suurempi kuin sen naispääosan esittäjällä, ja myös Madonna jää elokuvaversiossa Antonio Banderasin varjoon. Elokuvaversiota varten Webber ja Rice tekivät yhden kokonaan uuden kappaleen. Syöpään sairastunut Eva havahtuu huomaamaan, että vaikka hänen ja Juan Perónin liitto oli kahden kunnianhimoisen ihmisen laskelmoitu järkiavioliitto, rakastaa presidentti silti oikeasti vaimoaan. Musikaalin ainoa rakkauslaulu You must love me on elokuvassa Madonnan tähtihetki. Kappele on elokuvassa ainoa, jonka Madonna tuntuu tulkitsevan suoraan sydämestään.
Elokuvan soundtrackia kuunnellessa Madonna ei vakuuta kuulijaansa You must love me -kappaletta lukuunottamatta. Elokuvaa katsottaessa hän tekee paljon paremman vaikutelman. Madonna kiistämättä muistuttaa elokuvan päähenkilöä ja hän esittää roolinsa hyvin, hänet palkittiin jopa Golden Globe palkinnolla roolistaan.
Sama koskee myös koko soundtrackia. Elokuva on huikea aikamatka 1940-1950-lukujen Argentiinaan, ja Buenos Aires näyttää kauniimmat kasvonsa. Elokuvan musiikki toimii hyvin elokuvan taustalla, mutta yksinään elokuvan soundtrack on pettymys.
Vuoden 1976 konseptialbumin musiikki sen sijaan on tehty nimenomaan kuunneltavaksi ilman visuaalista lisäinformaatiota. Levy kuvailee Eva Perónin elämänvaiheet elävästi ja antaa mielikuvituksen tehdä loput. Varsinaista kuvainformaatiota ei tarvita.
Musikaali päättyy Evitan kuolinvuoteelle, missä vasta 33-vuotias kansan rakastama ja maansa henkiseksi johtajaksi nimetty Perón pohtii sitä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Julie Covingtonin tulkinta on hauras, mutta silti onnistunut lauluesitys.
Madonna onnistuu lähes pilaamaan herkän kappaleen itkuisella äänellään. Elokuvan katsojaa tämä ei niin paljoa haittaa, mutta levyltä kuunnellen kappale on pilalla. Elokuvan loppu (noin kohdasta 2:26 eteenpäin) on kuitenkin vaikuttava ja se sisältää Che:n viimeiset sanat Evitalle, jota hän taitaa kuitenkin, kaikista kitkeristä sanoistansa huolimatta, rakastaa.
T
Jos siis pitäisi valita, kumpaa musikaalilevytystä kuuntelee, on minun valintani selvä. Konseptilevytys on tehty vain itsensä ehdoilla, eikä sen tekemisessä ole tarvinnut miettiä visuaalisia ratkaisuja tai teatteri- tai elokuvayleisön rajallista vastaanottokykyä.
Evitan ensimmäisessä versiossa etenkin Tim Rice loistaa sanoittajana, joka saa musikaalin jokaisen hahmon elämään. Hän upottaa laulujen teksteihin näppäriä yksityiskohtia, joihin samalla teatteri- tai elokuvaesitystä seuraavan yleisön on lähes mahdotonta tarttua. Musikaalia jouduttiinkin teatteri- ja elokuvaversioita varten yksinkertaistamaan, lauluja vähentämään ja teksityksen tasoja latistamaan.
Evitan elokuvasoundtrack sen sijaan on mielestäni varsin turha levy. Madonnan ja Antonio Banderasin esityksistä kannattaa nauttia ennemmin samaa elokuvaa dvd:ltä katsoen.
