Tässä blogissa selaan levyhyllyäni ja esittelen 300 albumia tai singleä, jotka ovat minulle tärkeitä. Blogin kappaleita voi käydä kuuntelemassa Spotifyn soittolistalla.
Ruotsalainen One More Time -yhtye kilautteli kansainvälisiä hittilistoja vuonna 1992 kappaleellaan Highland. Kelttitunnelmaa hyödyntävä pophitti ylisti ylämaan kauneutta ja rauhaa vastustamattoman tarttuvalla melodialla, yksityiskohtia vilisevällä syntetisaattorisovituksella ja kolmen naislaulajan harmonialla niin, että moni luuli jo Abban palanneen levytysstudioon. Abban uudesta paluusta ei sentään ollut kysymys, mutta kappale todisti ainakin sen, ettei omena ollut pudonnut kovin kauas puusta.
Vuonna 1992 MTV Europea ja paikallisradioita seuranneet ihmiset eivät voineet välttyä One More Time -yhtyeen hitiltä Highland. Kun kuulin kappaleen loppuosan Vaasan opiskeluboksini televisiosta, jäivät melodia ja esitys mieleeni kuin takiainen. Jotta kuulisin kappaleen kokonaan ja kunnolla, soitin elämäni ensimmäistä kertaa Radio Vaasan jukeboksiin, jonne tietyn koodin syöttämällä sai haluamansa kappaleen eetteriin. Kuten monet muutkin, minäkin veikkasin aluksi, että AbbanBenny Anderssonilla olisi sormensa pelissä.
Veikkaukseni meni pieleen yhdellä sukupolvella. Ruotsalaisen One More Time -kappaleen sävellyksistä ja lähes yksinomaan syntetisaattoriin perustuvista sovituksista vastasi yhtyeen miesjäsen Peter Grönvall, joka on Benny Anderssonin poika Anderssonin ensimmäisestä avioliitosta Christina Grönvallin kanssa. Yhtyeen muut jäsenet olivat Grönvallin vaimo Nanne Grönvall, Maria Rådsten ja Thérèse Löf.
Peter ja Nanne olivat aiemmin esiintyneet yhtyeessä Sound of Music joka tuli tunnetuksi muun muassa kappaleista Eldorado ja Alexander, joilla yhtye oli osallistunut Ruotsin euroviisukarsintoihin.
Highland-singlen b-puoli Vitality muistuttaa tyyliltään enemmän Sound of Musicin tuotantoa.
Abba-vaikutteet kuuluivat jo näillä kappaleilla, mutta One More Time -yhtyeen levyt osoittivat kiistatta, että Peter Grönvall oli saanut leikkiä isänsä soittimilla jo pienestä pitäen ja varmasti saanut myös aimo annoksen neuvoja. Grönvall ei halunnut ratsastaa isänsä maineella, eikä hänen tarvinnutkaan. One More Timen levyt osoittavat, että isäänsä erehdyttävästi muistuttavalla muusikolla oli riittävästi lahjoja myös omasta takaa.
Yhtyeen kansainvälinen menestys jäi kuitenkin lyhyeksi. Highland-single ja samanniminen albumi menestyivät vielä hyvin, mutta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt toinen albumi ei noussut listoille edes Ruotsissa. Yhtye otti aikalisän Nanne Grönvallin äitiysloman ajaksi ja palasi areenalle vuonna 1996, jolloin yhtye oli pienentynyt kolmijäseniseksi, laulukieli vaihtunut ruotsiksi ja tyyli lähentyi entistä enemmän sillä hetkellä suosituksi tullutta irlantilaista musiikkia. Tuloksena oli kolmas sija vuoden 1996 Eurovision laulukilpailuissa ja erinomainen albumi Den Vilda, johon palaan tässä blogissani piakkoin.
Anne-Marie David on ranskalainen laulaja, joka kahdesti lauloi eurooppalaisten sydämiin Eurovision laulukilpailuissa. Vuonna 1973 Luxemburgia edustanut Tu te reconnaîtras voitti kilpailun ja siitä tuli yksi euroviisuhistorian ikivihreistä kappaleista, jonka Suomessa hitiksi lauloi Katri Helena. Kuusi vuotta myöhemmin hän edusti kotimaataan Ranskaa ja sijoittui kolmanneksi. Näistä menestyksistä huolimatta Davidin ura ei koskaan noussut sille tasolle kuin olisi ansainnut ja hän on jäänyt kahden tähden ihmeeksi.
Synnyin 1970-luvulla, jolloin Eurovision laulukilpailu vielä tuotti maiden rajat ylittäviä kestohittejä. Kun itse aloin 80-90-luvuilla perehtyä viisujen historiaan yllätyin, kuinka paljon viisuarkistoista löytyi kappaleita, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja tai jotka muisti muuten vain joskus kuulleeni. Vuoden 1973 voittokappale kuullosti tutulta heti ensitahdeiltaan.
Anne-Marie Davidin esittämä Tu te reconnaîtras edusti tuona vuonna Luxemburgia, joka toimi myös kisojen isäntämaana. Itse laulu niinkuin sen esittäjäkin olivat kotoisin Ranskasta.
Toista kertaa Eurovision laulukilpailujen historiassa isäntämaan kappale myös voitti kilpailun. Tämä siitä huolimatta, että kilpailujen epäonnistuneen äänimiksauksen vuoksi kappaleen kaunis jousisovitus jää lähes kokonaan kuulematta.
Euroviisuvoiton seurauksena kappaleesta tuli suurhitti Euroopassa ja todellinen euroviisuikivihreä. Suomessa kappaleen esitti Katri Helena nimellä Nuoruus on seikkailu, josta alkuperäisversion lisäksi tuli meillä vuoden soitetuimpia kappaleita.
Anne-Marie Davidille euroviisuvoitto ja suurhitti eivät kuitenkaan taanneet tähtiuraa. Kun kotimaassa ura ei lähtenyt lentoon, hän muutti Turkkiin ja teki siellä muutaman albumillisen musiikkia. Vuonna 1979 hän palasi euroviisulavalle edustaen kotimaataan kappaleella Je suis l'enfant soleil. Erinomainen kappale ja jälleen vahva tulkinta riittivät kolmanteen sijaan, mutta tälläkään kertaa menestys ei nostanut laulajaansa pysyvästi tähtitaivaalle. 1980-luvulla David haki vauhtia uralleen muun muassa Norjasta käsin.
Minusta Anne-Marie David olisi ansainnut paljon paremman uran kuin mitä hän sai. Laulajan lahjoista todistaa kahden euroviisuedustuksen lisäksi muun muassa Tu te reconnaîtras -singlen b-puoli Au bout du monde. Valitettavasti kappaletta ei löydy YouTubesta tai GrooveSharkista.
Tämä kappale löytyy kuitenkin Anne-Marie Davidin kokoelmalevyltä Je suis l'enfant soleil. Tu te reconnaîtras löytyy lisäksi lähes kaikilta Eurovision laulukilpailut -aiheisilta kokoelmalevyiltä.
Dusty Springfieldin uran pohjakosketus tapahtui 1970-luvulla. Levyt eivät menneet kaupaksi ja laulajan itsetunto oli palasina, eikä alkoholikaan auttanut asiaa. Ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet itse levyistä, sillä ne olivat korkeatasoisia läpi koko Springfieldin uran. Neljän vuoden rokulin jälkeen Springfield yritti paluuta erinomaisella It begins again -albmilla, joka kuitenkin menestyi yhtä huonosti kuin laulajan muutkin 70-luvun levyt. Tätä levyä kuunnellessa on vaikea ymmärtää miksi.
Aloitin Dusty Springfieldin uraan tutustumisen 1960-luvulta, jolloin hänen menestyksensä oli huippuluokkaa. Kun sitten varovasti aloin tutustumaan hänen "unohdettujen" vuosiensa levytyksiin, olin yllättynyt kuinka laadukkaita nämäkin levyt olivat. Vaikka Springfield ei itse säveltänyt laulujaan, onnistui hän aina keräämään levyille parhaiden lauluntekijöiden sävellykset. Laatu ei laskenut missään vaiheessa, vaikka levynmyynti 70-luvulla olikin huonoa.
Huono menestys rapautti laulajan jo valmiiksi herkkää itsetuntoa. Vuonna 1974 ilmestyneen erinomaisen Cameo-albumin huono menestys otti koville, eikä Yhdysvaltoihin muuttanut Springfield löytänyt paikkaansa amerikkalaisessa showbisneksessä. Seuraavan albumin äänitykset keskeytyivät Dustyn henkilökohtaisten ongelmien vuoksi, ja laulaja katosi muutamaksi vuodeksi kokonaan julkisuudesta. Epävarmuus omasta seksuaalisesta identiteetistä ja päihdeongelmat pitivät hänet piilossa, kunnes laulaja uskalsi palata jälleen valokeilaan vuonna 1978.
It begins again osoitti, että ongelmistaan selvinnyt Springfield oli valmis kohtaamaan jälleen maailman. Tuottajaksi laulaja sai mm. Queenin levyillä vaikuttaneen Roy Thomas Bakerin, jonka tasaisen varma tuotanto pitää levyn laadukkaana alusta loppuun saakka.
Bakerin Queen-vaikutteet ovat havaittavissa levyn alkukappaleen Turn me around -kitarasovituksessa. Turn me around on vakuuttava aloitus levylle, joka sisältää vauhdikkaampaan soul-meininkiä että vaikuttavia balladeja.
Levyn vaikuttavimmassa kappaleessa Sandra Dusty Springfield asettuu elämäänsä väsyneen kotiäidin rooliin. Oman elämän ongelmat antoivat varmasti syvyyttä Dustyn tulkintaan. Kappaleessa päähenkilö kertailee elämäänsä, joka on muuttunut rakastuneen vaimon elämästä uupuneen kotiäidin arjeksi.
Toisessa roolissan Dusty riisuu glamourin Hollywoodin näyttelijäneistosten elämästä. Laulaja kertoo, kuinka unelmien roolia odottavat tuhannet nuoret naiset pukeutuvat koekuvaukseen siihen ainoaan, sopivasti sääret paljastavaan mekkoonsa palatakseen jälleen pieneen asuntoonsa ainoastaan pieni sivurooli taskussaan. Hollywood movie girls -kappaleen tulkinnasta löytyy aimo annos laulajan omaa kokemuspohjaa USA:n länsirannikolta.
Koko levyn sisältö ei onneksi ole aivan yhtä haikeaa. It begins again -platalta löytyy myös monta verevää soulkappaletta, joista esimerkkinä tässä I found love with you.
Tällä levyllä oli kaikki kohdallaan ja jopa levyn kansi oli pitkästä aikaa onnistunut. Jostain syystä Dusty Springfieldin kuulijakunta oli kuitenkin hukassa, eikä tämä levy menestynyt edeltäjiään paremmin. Saman kohtalon koki myös laulajan pari seuraavaa albumia, kunnes yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa palautti hänen suosionsa.
Onneksi cd-remastereiden ja nettikauppojen aika on palauttanut tämänkin unohtuneen levyn laulajan fanien ulottuville.
Chicagon on Moulin Rougen ohella niitä elokuvia, jotka palauttivat uinuneen elokuvamusikaalingenren lähes entiseen loistoonsa. Tämä vuonna 2002 ilmestynyt elokuva on niitä musikaaleja, joiden musiikki toimii erinomaisesti myös levyltä kuunneltuna. Kahden murhasyytetyn laululintusen kilpailu toisiaan, aikaa ja hirsipuuta vastaan on parhaita filmille siirettyjä musikaaleja sitten 1950-60-lukujen, jotka olivat elokuvamusikaalien kulta-aikaa.
Lukioaikoina elokuva- ja teatterimusikaalit olivat suuri kiinnostuksen kohteeni. Elokuvista West side story, Sound of Music, My Fair Lady ja Viulunsoittaja katolla olivat suuria suosikkejani. Kirjastosta lainailin lisäksi Andrew Lloydd Webberin musikaalilevytyksiä, itse en näitä musikaaleja päässyt teatteriin katsomaan. Aikuisiässä intoni tähän lajiin hiipui, kunnes Chicago sai minut niistä uudelleen innostumaan. Elokuvassa yhdistyvät musikaalien parhaat asiat: taitavat esittäjät, kauttaaltaan mainio musiikki ja upea epookkikuvaus, joka vie katsojan oikeasti keskelle 1920-1930-lukujen Chicagoa. Toisin kuin 60-luvun spektaakkelimusikaalit, elokuvan pituus pysyy kohtuudessa ja toisin kuin 50-luvun Gene Kelly -steppailuelokuvat (mm. Laulavat sadepisarat), se ei sisällä ylipitkiksi venytettyjä tanssinumeroita. Chicago oli kompakti elokuva ilman yhtään turhaa hetkeä.
John Kanderin ja Fredd Ebbin musiikkiin pohjautuva musikaali jäi Euroopassa saman parivaljakon muutama vuosi aiemmin tekemän Cabaret-musikaalin varjoon. Chicago sai kunnolla jalansijaa tällä puolella valtamerta vasta Rob Marshallin ohjaaman elokuvan myötä.
Musikaalin päähenkilö Roxie Hart (Renée Zellweger) unelmoi laulajan ja tanssijan urasta hämyisillä jazzklubeilla kieltolain aikaisessa Chicagossa. Erityisesti hän ihailee Velma Kellyä, jota näyttelevä Catherine Zeta-Jones varastaa shown heti elokuvan avausnunmerossa All That Jazz.
Kohtalon ja intohimon oikusta molemmat tähtöset löytävät itsensä samasta vankilasta murhatuomio niskassaan.
Elokuvassa musiikkinumerot esitetään osana Roxien mielikuvitusmaailmaa, missä vankilakin muuttuu näyttämöksi. Näin myös naisten selliosastoa tiukkaan tapaansa johtava Mama Morton (Queen Latifah) muuttuu hänen mielessään lavaa hallitsevaksi showtähdeksi.
Musikaalin vaikuttavimmassa numerossa Roxien vankitoverit kertovat kukin oman tarinansa. Tavallisten naisten tie murhaajiksi kerrotaan tiukan tangon tahtiin.
Myös tässä murhatangossa Catherine Zeta-Jones näyttää kyntensä laulajana ja tanssijana. 1960-luvun elokuvamusikaaleissa oli tavallista hankkia ammattilaulajat jälkiäänittämään tähtinäyttelijöiden (mm. Natalie Wood ja Audrey Hepburn) laulusuoritukset. Chicagossa kaikki näyttelijät laulavat osuutensa itse, ja tähdet Zellwegeriä, Zeta-Jonesia ja lipevää asianajajaa näyttelevää Richard Gereä myöten hoitavat osuutensa mallikkaasti myös tällä saralla.
Zellwegerin nasaali lauluääni sopii hyvin Roxien rooliin ja keskipisteeseen hän pääsee nimikkokappaleessaan Roxie, jossa murhasta syytetty wannabe-tähti unelmoi tulevasta menestyksestään. You Tubesta ei valitettavasti löytynyt kappaleen kokonaista versiota, mutta se on kuultavissa videonoston allapuolella olevasta GrooveShark-linkistä.
Moulin Rougesta ja Chicagosta hyvin alkanut elokuvamusikaalien revival ei valitettavasti ole saanut seuraajia. Andrew Lloydd Webberin Evita ja Phantom of the Opera -musikaalien filmatisoinnit eivät lunastaneet niille asetettuja odotuksia, eivätkä elokuvayhtiöt ja ohjaajat ole halunneet lähteä tälle riskialttiille tielle Chicagon saamasta suuresta menestyksestä huolimatta. Chicago valittiin vuoden 2003 Oscar-gaalassa vuoden parhaaksi elokuvaksi, ja kuudesta patsaasta yhden sai ansaitusti myös Catherine Zeta-Jones.
Elokuvan ansiosta Chicago on noussut klassikkomusikaalien joukkoon myös Euroopassa, ja sitä on esitetty menestyksellä muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa.
Kun the Beatles hajosi vuonna 1970, odottivat monet mielenkiinnolla, mitä tekisi yhtyeen kitaristi George Harison, joka yhtyeen viimeisinä vuosina oli näyttänyt kyntensä lauluntekijänsä. Harrison täytti nämä odotukset kolminkertaisesti julkaisemalla samana vuonna kolmoisalbumin All things must pass. Paketti koostui pääasiassa lauluista, joita Harrison oli kirjoittanut edellisten vuosien aikana, mutta ei ollut saanut mukaan yhtyeensä levyille. Sävellyksiltään vahvaa kokonaisuutta sävytti Phil Spectorin mahtipontinen tuotanto, joka sopi hyvin yhteen Harrisonin pohdiskelevien laulujen kanssa.
Innostuin todella George Harrisonin soolomusiikista, kun hänen comeback-albuminsa Cloud 9 julkaistiin vuonna 1987. Vasta tässä vaiheessa sain kuulla, että Harrison teki The Beatles -yhtyeen jäsenistä ensimmäisen listojen kärkeen nousseen sooloalbumin ja että kyseinen levy koostui peräti kolmesta albumista. Ensikuuntelulla tämä levy ei kuitenkaan vakuuttanut, se erosi täysin Cloud nine -levystä runsainen orkestereineen ja vahvoine uskonnollisine vireineen. Vuosien varrella pikku hiljaa olen alkanut ymmärtää ja arvostaa tätäkin albumia. Vähän ennen Harrisonin kuolemaa julkaistu remasteroitu versio albumista toi lisäksi hienot laulut paremmin esiin koukeroisten sovitusten alta.
Beatles-vuosien aikana kitaristi George Harrisonin pöytälaatikkosävellysten pino kasvoi. John Lennon ja Paul McCartney huolivat omien laulujensa rinnalle vain 1-2 Harrisonin sävellystä per albumi, ja koko ajan lauluntekijänä kypsynyt Harrison turhautui siitä vähäisestä huomiosta, jota hänen laulunsa saivat. Kun hän sitten yhtyeen hajoamisen jälkeen alkoi koota ensimmäistä sooloalbumiaan (jos instrumentaalilevyjä ei lasketa), ei hänellä ollut puutetta materiaalista. Avukseen levyä tekemään hän kutsui supertuottaja Phil Spectorin, joka oli tohtoroinut Let it be -albumin julkaistun version.
Spector oli tunnettu joskus mauttomuuksiin kasvavasta paisuttelusta, ja joillakin All things must pass -levyn kappaleistakin mennään kohtuuden ohi. Suurimpaan osaan levyn sisällöstä Spectorin tyyli kuitenkin sopii hyvin.
Toinen tärkeä henkilö levyllä on Bob Dylan, jonka kanssa Harrison sävelsi levyn aloituskappaleen I'd have you anytime. Kappale on malliesimerkki siitä, miten Spectorin tuotanto toimii parhaimmillaan. Harrisonin ääni ja kitara nousevat hienosti soittimien muodostaman äänivallin eteen. Jousisovitus on kaunis ja tällä kertaa hienovaraisen herkkä. Kitarasoolon kappaleessa soittaa Harrisonin hyvä ystävä Eric Clapton, vaikka sopimussyistä hänen nimeään ei levyn kannesssa mainita.
Levyn suurin hitti oli miljoonamyyntiin noussutMy Sweet Lord, joka kuitenkin vei Harrisonin pitkiin tekijänoikeusoikeudenkäynteihin. Itse en pidä sitä levyn parhaimmistoon kuuluvana kappaleena ja sen sijaan esittelen levyn toisena singlenä julkaistun kappaleen What is life, jossa myös Phil Spector on päästetty irti äänivallisovituksineen. Aluksi vieroksuin orkesterin muhkeaa sointia, mutta myöhemmin olen alkanut pitää siitä, vaikka laulaja itse tuntuu jäävän sen jalkoihin.
Vähän seesteisempää ja vähemmän sokeroitua menoa on kappaleessa Run of the Mill, jossa Harrison ruotii myös hieman Beatlesin jäsenten välisiä ristiriitoja.
George Harrisonia ei ole koskaan pidetty kovin vahvana ja tulkitsemisvoimaisena laulajana, mutta hyvän tuottajan ohjauksessa hän välillä onnistuu myös koskettamaan tulkitsijana. All things must pass -albumin parhaita laulusuorituksia on Bob Dylanin sävellyksessa If not for you.
Intialaisista filosofista henkistä voimaa saanut Harrison toi esiin elämänkatsomustaan kainostelematta myös tällä albumilla. Kappaleet Hear me lord, Art of dying, Beware of darkness ja tietenkin My sweet Lord -kappaleet toivat esille uskonnollisia kysymyksiä, mutta hienot sävellykset ja Phil Spectorin "taivaallinen" tuotanto saivat monet uskonnollisia aiheita vierastavatkin ihmiset ostamaan levyn. All things must pass oli ensimmäinen Beatles-yhtyeen jäsenten soololevy, joka nousi USA:n albumilistan kärkeen.
Vaikka levyä myytiin kolmen levyn pakettina tuplalevyn hintaan, on levy enemmänkin bonus-levyllä varustettu tuplalevy. Levyistä kolmas sisältää nimittäin lähinnä studiojammailua ja John Lennonin kunniaksi levytetty uusversio Cliff Richardsin euroviisuhitistä Congratulations.
Itse en ole tuota bonuslevyä koskaan kuunnellut kokonaan. Mutta se ei haittaa, kun sitä edeltävät kaksi levyä sisältävät laatua koko rahan edestä. Levyn vahvin sävellys on jo Beatlesin aikana harjoiteltu nimikappale All things must pass. Harrisonin kuoleman jälkeen Paul McCartney on esittänyt kappaletta keikoillaan kuin anteeksipyydellen sitä, ettei kappaletta aikoinaan kelpuutettu Beatlesin levylle. Ehkä se oli vain hyvä, sillä Harrisonin sooloversio kappaleesta on todella vaikuttava.
Harrisonilla ei ollut vaikeuksia löytää pöytälaatikoista hyviä kappaleita All things must pass -paketin kokoamiseen. Tämän jälkeen hyvien albumien tekeminen muuttuikin sitten vaikeammaksi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Living in the material world oli vielä kohtalaisen onnistunut kokoelma, mutta sen jälkeen Harrisonin sooloura sukelsi. Paluu huipulle kesti yli kymmenen vuotta, vasta vuonna 1987 ilmestynyt Cloud nine palautti Harrisonin huipulle.
