keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

 Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

204. Electric Light Orchestra: A New World Record (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
A New World Record oli viimeinen etappi Electric Light Orchestran matkalla klassisesta musiikista ja The Beatlesista innoitusta saanesta rockyhtyeestä kohti 1970-luvun suurimpia hittitehtaita. Bändin nokkamies ja lauluntekijä Jeff Lynne tuotti onnistuneen paketin radioystävällistä musiikkia, jossa ei hiteistä ollut pulaa. ELOn kuudes albumi oli yhtyeen kauan odotettu läpimurto myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Kun puhutaan Electric Light Orchestrasta (ELO ystävien kesken), viitataan useimmiten yhtyeen tuotantoon 1970-luvun loppupuolella. Tässä vaiheessa Jeff Lynne oli jättänyt taakseen metsästystorvilla ja sähköselloilla höystetyt rokkibiisit ja siirtynyt albumi albumilta lähemmäksi keskitien popmusiikkia. Yhtyeen riveihin kuului yhä viulisti ja kaksi sellistiä, mutta musiikin klassiset elementit olivat pääosin peräisin Louis Clarkin johtamasta sinfoniaorkesterista. Vuonna 1976 julkaistulla albumilla kuultiin myös hieman oopperaa.
Rockaria on hyvä esimerkki Lynnen taidosta yhdistää perinteistä rockia, hittipoppia ja klassisia elementtejä. Myös laulun aiheena on eri musiikkityyppien fuusio, kertomus siitä kuinka rokkari ja oopperalaulaja kohtaavat toisensa niin taiteen kuin henkilökohtaisen suhteensa saralla. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin kappale Telephone line, josta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti kotimaassaan Iso-Britanniassa. Kappale oli prototyyppi yhtyeen 1970-luvun loppupuoliskon musiikista, runsaat ja tietokoneentarkat lauluharmoniat ja orkesterisovitukset myötäilivät Jeff Lynnen tarttuvia melodioita.
New World Record avasi ELO:n tien myös Britannian listoille. Yhtyeen viisivuotisen uran aikana menestys muualla maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa oli ollut erinomainen, mutta britit eivät olleet lämmenneet yhtyeelle. New world record ja erityisesti sen singlet muuttivat tämän nousten kaikki Britannian listojen top 10:een. 

Vaikka levy oli selkeä askel rockista kohti hittipoppia, ei Jeff Lynne halunnut hylätä rock-juuriaan. Onnistuneesti rock ja pop yhdistyivät levyn kappaleessa Do ya, joka oli uusintaversio The Move:n vuonna 1972 julkaistusta viimeisestä singlestä. ELO-version alkupuolisko on lähes suora kopio Moven versiosta, mutta väliosassa upeasti sovitetut jouset saapuvat kuorruttamaan kappaletta ilman että kappaleen uskottavuudesta tingitään tippaakaan. Vertaile itse.
Perusrokin lisäksi Jeff Lynne laittoi hienolle levylle kunnianosoituksen yhtyeelle, jonka innoittamana ELO aikanaan perustettiin The Moven raunioille. Albumin päättävässä Shangri-La-kappaleessa viitataan suoraan The Beatlesin Hey Jude -kappaleeseen, jonka pitkä fade-out (kappale julkaistiin vuonna 1968 yli 7 minuutin mittaisena singlenä) on Jeff Lynnen sanoin metafora hitaasti hiipuvalle ihmissuhteelle.
Menneiden haikailusta huolimatta ELO oli siirtynyt lopullisesti pois 60-70-lukujen vaihteen rockista. Parin vuoden sisällä New World Recordin julkaisemisesta yhtyeen miehistöstä pudotettiin viulisti Mik Kaminski ja sellistit Hugh McDowell ja Melvyn Gale. Jäljelle jäivät alkuperäisjäsenet Jeff Lynne (kitara, koskettimet ja laulu) ja Bev Bevan (lyömäsoittimet) sekä basisti Kelly Groucutt ja kosketinsoittaja Richard Tandy. Jousista vastasi kapellimestari Louis Clarkin johtama orkesteri, ja klassisissa sovituksissa käytettiin myös entistä enemmän syntetisaattoria.

Hyviä ja menestyviä levyjä ELO teki yhä, mutta 1980-luvun puoliväliin siirryttäessä yhtyeen taru alkoi olla lopussa. Yhtyeen viimeisellä, vuonna 1986 julkaistulla Balance of Power -levyllä parhaimmillaan kahdeksanhenkinen yhtye oli kutistunut kolmihenkiseksi, eikä jousia käytetty levyllä enää lainkaan. Jäähyväistunnelmista huolimatta levyllä oli kuitenkin hetkensä, ja esittelen sen lähiaikoina.

lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

203. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)

Kuuntele albumi Spotifyssa.
Eppu Normaalin kahdeksas studioalbumi oli tietoinen askel rääväsuisesta mansepunkista kohti suurempia kansankerroksia miellyttävään radiopoppiin. Albumin menestystä edisti sen julkaisuvuonna aloitettu paikallisradiotoiminta sekä sen tasaisen laadukas sävellys ja sanoitustyö. Levystä tuli yhtyeen myydyin studioalbumi eikä yhtye muillakaan mittareilla yltänyt enää samaan huippumenestykseen.

Vuonna 1985 Tampereen seudun ensimmäinen kaupallinen paikallisradio Radio 957 aloitti toimintansa. Toisin kuin kaupalliset radiot nykyään Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan omistama radio panosti paikalliseen ohjelmatuotantoon toimittaen omia uutisiaan, musiikki- ja viihdeohjelmiaan (mm. Alivaltiosihteerin ensimmäiset radiohupailut kuultiin 957:ssa nimellä "Naurunremakkaa") ja tekipä radio jopa omia lastenohjelmiaan (kuka muistaa vielä "Muori menninkäisen tarinat"?). Ysiviisseiska otti tehtäväkseen myös paikallisen musiikin soittamisen.

Kuinka ollakaan samana vuonna Tampereen naapurissa Ylöjärvellä majaansa pitävä Eppu Normaali julkaisi kauan studion kuumuudessa kypsytetyn lättynsä Kahdesas ihme. Levy muistetaan parhaiten hiteistään Kitara, taivas ja tähdet, Vuosi 85 ja Voi kuinka me sinua kaivataan. Minä esittelen kuitenkin levyltä neljä vähemmän soitettua kappaletta, jotka osoittavat kuinka levyn laatu kattaa sen kaikki kappaleet, myös ne vähemmän kuluneet.
Albumin aloittava Tien päällä taas käynnistää musiikkimatkan virheettömästi. Ponteva kitarariffi, Aku Syrjän vahva rumpubiitti sekä hieno melodia ovat osa levyn parhaiten mieleenjäävää kappaletta.

Eppujen uusi levy oli varmasti kesän ja syksyn soitetuin levy 957:ssa, eikä kukaan tamperelainen voinyt välttyä sen rockenergialta. Minä olin 14 vuotias kiltti musiikkiluokkalainen, joka tähän asti olin nyrpistänyt nenääni Popedan ja Eppujen kaltaisille rähjärokkareille. Kuuntelin kuitenkin paljon paikallista radioasemaa (joka soitti pop- ja rockmusiikkia muulloinkin kuin Ylen kaksituntisen "Rockradion" aikana), ja jatkuvan aivopesun jäljet näkyivät pian minussakin. Ostin levyn sisareni kanssa ja soitimme sen lähes puhki seuraavan vuoden aikana.
Juha Torvisen säveltämä Yöjuttu on suosikkejani albumilla, jonka kaikki muut kappaleet ovat Mikko Syrjän säveltämiä. Hienojen sävellysten ohella levyn menestystä selittivät Martti Syrjän tekstit, jotka olivat siirtyneet yhtyeen varhaisen kauden ränttätäntästä kohti popmusiikin universaalimpia teemoja. Levy olikin onnistunein yhdistelmä yhtyeen aiempaa rocktyyliä ja myöhempää iskelmällistä tuotantoa. Toki levyltä löytyy rakkauslaulujen ohella myös lauluja ryyppäämisestä ja rälläämisestä, mutta nekin onnistuttiin pukemaan vähemmän rosoiseen muotoon. Hyvä esimerkki tästä on kappale Elämän tarkoitus, jossa hivelevän melankolinen melodia yhdistyy tekstiin perusmiehen peruskrapulasta.

Kahdeksannen ihmeen hypetys ja liikasoitto saivat minut kyllästymään levyyn täydellisesti vuosi tai kaksi julkaisunsa jälkeen. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin levyä voi jälleen kuunnella avoimin korvin. En ole vielä toipunut kappaleiden Vuosi 85 ja Kitara, taivas ja tähdet tuntuvat ylisoitosta, mutta levyn muut kappaleet ovat avautuneet minulle uudelleen. Levyn päättävä Läpivalaistu ei ollut suosikkikappaleitani 1980-luvulla, mutta nyt siitä on pohdiskelevine teksteineen ja hienoine sovituksineen tullut yksi levyn huippuhetkistä.
Kahdeskannen ihmeen myötä minusta tuli pariksi vuodeksi suuri Eppu Normaali -fani. En kuitenkaan löytänyt yhtyeen aiemmilta albumeilta kuin yksittäisiä minua miellyttäviä kappaleita. Suurin odotuksin vastaanotettu vuonna 1986 ilmestynyt Valkoinen kupla -albumi oli suuri pettymys, eikä sitä seuranneet albumit korjanneet tilannetta. Eppu Normaali onkin minun kirjoissani yhden albumin ihme, eli yksi niistä harvoista artisteista joilta minulla on hyllyssäni vain yksi albumi. Onneksi se on sitäkin parempi.
Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

perjantai 7. helmikuuta 2014

202. Dusty Springfield: Reputation (1990)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Pitkään parrasvalojen loisteen ulkopuolella aikaansa viettänyt Dusty Springfield palasi julkisuuteen Pet Shop Boys -yhtyeen vetoavun turvin. Yhteissingle What have I done to deserve this ja sitä seuranneet muut singlet ja albumi Reputation palauttivat Springfieldin hittilistojen kärkeen ja tanssilattioiden taustamusiikiksi. Odottamaton menestys oli ansaittu, sillä 1980-lopulla syntyneet levytykset ovat erinomaisia ja osoittivat, että vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.

Vuonna 1994 julkaistussa Dusty Springfield Full Circle -dokumentissa on hupaisa kohtaus, jossa dokumentin juontajat Dawn French ja Jennifer Saunders lähestyvät laulajalegendaa lehtiön kanssa. "Olemme suuria ihailijoita, meidän pitäisi saada nimikirjoitus. Voisitko..." - tässä vaiheessa ilahtunut Springfield kaivaa kynää esiin - "...pyytää Pet Shop Boysilta nimmarit tähän? Sinähän tunnet heidät." Dustyn hymy lässähtää korvinkuultavasti. Vaikka kysymyksessä oli sketsi, oli tilanne selvästi Springfieldille tuttu.

1980-luvun puolivälissä Duty Springfield oli "entinen" tähti. Vaikka hän oli tehnyt hienoa musiikkia koko 1970-luvun ja myös 1980-luvun alussa, hänet muistettiin vain 60-luvun hiteistään eikä kukaan enää uskonut hänen paluuseensa. Pet shop boys edusti tätä päivää ja oli huikean suosittu eri puolilla maailmaa. Toisiaan ihailevien artistien kohtaaminen muutti kaiken.

Dustyn vierailu Pet Shop Boys -hitillä What have I done to deserve this vuonna 1987 nosti hänet takaisin parrasvaloihin ja muistutti ihmisille, että menneiden vuosikymmenien tähti oli palannut. Kappale nousi listakakkoseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. 

Dustyn ja Pet Shop -poikien Neil Tennant ja Chris Lowe yhteistyö jatkui kappaleella Nothing has been proved, joka yhdisti 80-luvun popsoundit tarinaan 1960-luvulla Britannia kuohuttaneesta seksiskandaalista. Kappale esitettiin elokuvassa Scandal, joka perustui tositapahtumiin ajalta, jolloin Dusty aloitti uraansa Englannissa.
Upealla jousisovituksella varustettu kappale nosti Dustyn jälleen listoille ja menestys sementoi Springfieldin takaisin brittipopin kärkinimeksi. Kappale sisällytettiin Springfieldin uudelle albumille, joka jatkoi samalla modernilla tyylillä
Yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa piristi levymyynnin lisäksi myös laulajaa henkilökohtaisesti. Uudelle albumille hän pyysi yhteistyökumppaneikseen Neil Tennantin ja Chris Lowen lisäksi joukon muita popmusiikin kärkinimiä. Yksi levyn parhaista kappaleista, albumin aloittava nimikappale Reputation todisti omalta osaltaan, että Springfield pärjäsi myös ilman eläinkaupan poikia. Laulu osoitti levyn muiden kappaleiden tapaan että 60-luvun poplegenda Dusty Springfield oli kotonaan myös 80-luvun soundien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun ostava yleisö oli samalla aaltopituudella.

Albumin toisena singlenä julkaistiin Chris Lowen ja Neil Tennantin yhdessä Julian Mendehlsonin kanssa kirjoittama ja tuottama In private. Kappaleen tarttuva melodia ja eloisa bassomelodia ovat tehneet kappaleesta oman suosikkilauluni albumilla.
Vaikka Dusty sulautuikin levyllään onnistuneesti 1980- ja 90-lukujen vaihteen teknopopmaailmaan, löytyy levyltä myös kunnianosoitus hänen uransa akuaikojen musiikille. 1960-luvulla Springfield oli yksi amerikkalaisen lauluntekijäpariskunnan Carole King - Gerry Goffin suosituimmista ja menestyneimmistä artisteista (mm. hitit Some of your loving ja Goin' back). Reputation-albumilla Springfield esitti päivitetyn version 1960-luvun alussa julkaistusta Goffin/King pikkuhitistä I want to stay here rakentaen näin sillan kahden vuosikymmenen yli.
Lähes kaksi vuosikymmentä kaupallisessa paitsiossa eläneellä Dusty Springfieldillä meni nyt lujaa. Kolmen vuoden aikana hän oli ollut mukana kolmen hittisinglen ja menestyvän albumin teossa ja samalla kun uudet hitit soivat jatkuvasti diskoissa, radioissa ja MTV:llä myös hänen vanha tuotantonsa nousi listoille uusien kokoelmalevyjen muodossa. 1970-luvun alkuvuosina Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä uransa luomisessa epäonnistunut laulaja palasi viimein takaisin kotimaahansa Englantiin viettämään kuudetta vuosikymmentään.

Modernilla tanssipopilla takaisin listoille nousseen Dustyn seuraavaa siirtoa odotettiin mielenkiinnolla. Yllättäen Springfield ei kuitenkaan jatkanut yhteistyötään Pet Shop Boysin kanssa vaan matkusti Nashvilleen levyttämään tyylitajuisen aikuisen naisen popalbumin. Dustyn viimeiseksi albumiksi jääneen Very fine love -albumin esittelin blogissani jo numerolla 23.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 10. tammikuuta 2014

201. The Beatles: Yesterday... and today (1966)

Capitol-yhtiön the Beatles -levyjen muokkaus amerikkalaiseen makuun ja markkinaan sopivaksi huipentui vuonna 1966 julkaistuun albumiin Yesterday and today. Brittijulkaisujen väliin sijoitetulla levyllä Capitol yhdisti Help ja Rubber Soul -albumeilta ylijääneitä raitoja sekä kolme vielä julkaisemattoman Revolver-albmin kappaletta aiemmin singleinä julkaistuihin lauluihin antaen sanalle sillisalaatti aivan uuden merkityksen. Albumin kansikuvassa ei kuitenkaan tyydytty kasvisruokaan, ja siitä noussut kohu peitti alleen albumin musiikillisesti korkean tason.

Vaikka Beatlemania oli vuonna 1966 jo vaimenemaan päin, oli the Beatles edelleen levy-yhtiöittensä paras rahasampo. Amerikkalainen Capitol records pyrki jatkamaan omaa linjaansa julkaisemalla 3-4 Beatles-albumia vuodessa. Samaan aikaan yhtye kotimaassaan julkaisi "vain" 1-2 pitkäsoittoa. Amerikkalaiset levypomot alkoivatkin olla levottomia, kun vuoden 1966 ensimmäinen Beatles-albumi oli luvassa vasta kesän loppupuolella.

Asian korjaamiseksi Capitol kokosi oman pakettinsa aiemmilta albumeilta ylijääneistä kappaleista sekä kahdesta singleraidasta. Koska näistä kappaleista ei satu kokonaista albumia aikaiseksi, amerikkalaiset pyysivät apua Beatles-tuottaja George Martinilta, joka antoi heidän käyttöönsä kolme raitaa syksyksi julkaistavaksi suunnitellulta Revolver-albumilta.
And your bird can sing edustaa Yesterday and today -albumin "tomorrow"-osastoa. Modernit sähkökitarasoundit ja John Lennonin arvoitukselliset sanat olivat hyvin kaukana siitä, mitä levyn toinen äärilaita edusti.

Yhdysvalloissa The Beatlesin vuonna 1965 julkaistusta Help!-albumista julkaistiin vesitetty versio. Se sisälsi vain seitsemän yhtyeen esitystä, ja niiden välit tilkittiin samannimisen elokuvan instrumentaalimusiikilla. Näin käyttämättä jäi mm. albumin tunnetuin kappale, joka nimensä mukaisesti oli vuonna 1966 edustamassa yhtyeen "eilistä" aikakautta. Vaikka kappaleesta Yesterday kuullaan yleensä stereoversio, oma suosikkini on laulun monomiksaus, jota kuullessa tuntuu aivan kuin istuisi parin metrin päässä sooloa laulavasta Paul McCartneystä. Tammikuussa 2014 julkaistavalta cd-painokselta löytyvät sekä stereo että monoversiot.
Yesterday and today on sekalaisesta ja epäyhtenäisestä kokoonpanostaan huolimatta täydellä laadulla pakattu Beatles-albumi, ehkä levyn kahta Ringo Starr -sooloa lukuunottamatta. Yksi albumin helmistä on vuonna 1965 singlenä julkaistu Day tripper.
Vuosina 1965 ja -66 kitaristi George Harrison profiloitui kehittyvänä lauluntekijänä saaden näinä vuosina seitsemän omaa sävellystään The Beatlesin albumeille. Alun perin Rubber Soul -levyn brittiversiolla julkaistu If I needed someone sai Amerikan ensiesityksensä tällä levyllä.
Hienosta musiikista huolimatta Yesterday and today tunnetaan parhaiten kuuluisasta levynkansiepisodistaan. Valokuvaussessioihin kyllästyneet yhtyeen jäsenet ideoivat yhdessä valokuvaaja Robert Whitakerin kanssa levynkannen, jossa teurastajien takkeihin pukeutuneet beatlet poseeraavat yhdessä nukenpäiden ja raakojen lihakimpaleiden kanssa.

Albumin kansia ehdittiin painaa puoli miljoonaa kappaletta. Vasta kun ennakkokappaleen saaneet toimittajat ja kauppiaat protestoivat järkyttyneitä kansikuvaa, tajusi Capitol erehdyksensä, pyysi anteeksi ja käski palauttamaan teurastajakannella varustetut levyt. Häthätää albumille kyhättiin uusi kansikuva, ja levyt siirrettiin vanhoista kansista uusiin yötöinä. Teurastajakannet määrättiin tuhottaviksi, mutta osaan levyistä uusi kuva yksinkertaisesti liimattiin vanhan kuvan päälle ajan ja rahan säästämiseksi. Esille kuoritut, alkuperäisellä kansikuvalla varustetut albumit ovat käsittämättömän arvokkaita.

Kun Yesterday and today julkaistaan muiden the Beatlesin Capitol-albumien tapaan cd:llä tämän vuoden tammikuussa, on ostajilla itse mahdollisuus valita, kumpaa kansikuvaa he albumissa haluavat käyttää.
Dr Robert edustaa albumilla And your bird can sing -kappaleen tavoin kolme kuukautta myöhemmin julkaistuksi suunnitellun Revolver-albumin materiaalia. Kun tämä, nyttemmin monissa paikoissa maailman parhaaksi rock-albumiksi nimetty levy (jonka esittelin blogissani numerolla 2) julkaistiin Yhdysvalloissa, se oli kolmea John Lennonin Yesterday and todaylla julkaistua sävellystä köyhempi. Revolverin jälkeen Capitol jätti The Beatles -albumit rauhaan, ja julkaisi vuosien 1967-1970 albumit Yhdysvalloissa samanlaisina kuin yhtyeen kotimaassa. 

Kun the Beatles siirtyi cd-aikaan vuonna 1987, levyjen amerikkalaiset versiot poistuivat markkinoilta. Puristinen näkemys oli, että brittialbumit olivat ainoa oikea tapa kuunnella yhtyeen musiikkia. 2000-luvulla yhtyeen fanien asenne on onneksi muuttunut. Amerikkalaiset rakastavat the Beatlesia, ja heille Capitolin tohtoroimat albumit olivat ainoa tapa kuulla yhtyeen musiikkia aina 1980-luvun lopulle saakka. Ja oli kappaleiden järjestys mikä tahansa, ei se musiikkia huonontanut.

The Beatlesin amerikkalaisista albumeista kahdeksan ensimmäistä julkaistiin lopulta cd-muodossa kahdessa boksissa 2004 ja -06. Tänä vuonna, 50 vuotta siitä kun Yhdysvallat lankesi polvilleen liverpoolilaisyhtyeen edessä, kaikki Capitolin The Beatles -albumit julkaistaan sekä cd-boksina että erikseen. Musiikki on ennallaan, mutta Capitol-albumit antavat siihen toisen näkökulman, mahdollisuuden kuunnella yhtyeen musiikkia niinkuin puolet yhtyeen ihailijoista kuunteli sitä yli 20 vuoden ajan.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)