lauantai 16. elokuuta 2014

207. Kylie Minogue: Rhythm of love (1990)

.
Australialainen superdiiva Kylie Minogue aloitti laulajanuransa brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tallin menestyneimpänä tuotteena. Muutaman suurhitin ympärille kyhätyt albumit eivät päässeet kehuskelemaan tasalaatuisuudellaan, mutta parhaimmillaan SAW-Minogue-yhteistyö tuotti pistämättömän tarttuvia popkappaleita, jotka kompensoivat albumin huonomman kaksi kolmasosaa riittävästi. Kylien alku-uran parhaat kappaleet löytyvät hänen kolmannelta albumiltaan Rhythm of love.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ajaa tesomalaisen teippifirman pakettiautoa ja kuskata tuotteita asiakkaille ympäri Tamperetta ja lähiseutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1990. Radio oli päällä koko ajan. Muistan edelleen hetken, jolloin kuulin Kylie Minoguen kappaleen Better the devil you know ensimmäisen kerran Radio Musa -paikallisradioasemalta.

Siihen asti olin yrminyt australialaisen saippuaoopperanäyttelijän nasaalia lauluääntä ja Stock-Aitken-Waterman-hittitehtaan liukuhihnapoppia. Tämä kappale sekä albumi jolla se julkaistiin olivat viimeinen niitti (muita niittejä olivat samoihin aikoihin ilmestyneet Jason Donovanin, Sonian ja Donna Summerin SAW-albumit) ja minun oli pakko tunnustaa, että minä pidin kappaleesta paljon. Ja pidän edelleen.
Better the devil you know sopi täydellisesti autoradioon. Renkaitten jylistessä ja auton puhaltimen puhistessa on turha yrittää kuunnella hienosti sovitettua ja akustisia yksityiskohtia vilisevää "laatumusiikkia", jonka hienoudet jäävät tien päällä kuulematta.

Brittiläiset musiikkituottajat Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman löysivät 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestyskaavan, jolla syntyi toimivaa ja halvalla tuotettua käyttöpoppista autoihin, limudiskoihin ja yökerhoihin. Yksinkertaista melodiaa koristeltiin sopivasti melodisilla koukuilla ja sointumuutoksilla. Tausta koostui pääasiassa syntetisaattorista ja rumpukoneesta ja sitä maustettiin pienillä annoksilla sähkökitaraa ja jousia.

Lopuksi studioon marssitettiin laulaja, joka sai korviinsa valmiin taustanauhan ja eteensä sopivan harmittoman tekstin, ja hitti oli valmis. Neighbours-televisiosarjasta studioon poimitun Kylie Minoguen ensimmäiset kaksi albumia tuotettiin tämän kaavan mukaan, mutta levyistä kolmannella oli jo kuultavissa laulajan omaa näkemystä siitä mitä hän halusi laulaa.
Albumin kolmas singlejulkaisu What do I have to do vahvisti Better the devil...-kappaleen tavoin, että Minoguen musiikki oli siirtymässä radiopopista lähemmäs modernia (24 vuotta sitten) tanssimusiikkia, jota Minogue itse halusi esittää. SAW-tiimi pistämätön tarttuvan melodian taju oli edelleen tallella, mutta tuotanto oli astunut askeleen kohti uutta vuosituhatta, ja Kylie sai tulkinnassaan tilaa monipuolisempaan ja dynaamisempaan ilmaisuun. Musiikkivideossa esiintyi kiltin naapurintytön sijaan viekoitteleva ja provosoiva discodiiva. Valitettavasti kappaleen musiikkivideossa käytettiin huomattavan suttuista tanssimiksausta joka häviää jämäkälle albumiversiolle kirkkaasti.

Jos levyn kaksi edellä esiteltyä kappaletta veivät kuulijan 90-luvun discosceneen, oli levyn kolmas hitti selkeä kunnianosoitus 1970-luvulle. Vaikka kappale soundeiltaan oli edelleen uutta Kylietä, neuvottiin kappaleessa kääntämään kelloja taaksepäin ja tanssimaan vanhan kunnon funk-musiikin tahtiin.
Hittiosastoltaan Kylie Minoguen kolmas albumi on minun mielestäni hänen SAW-kautensa paras. Valitettavasti albumi on kuitenkin koottu samalla periaatteella kuin useimmat Stock-Aitken-Waterman-levyt: 3-4 hittiä sekä 6-7 selkeää täyteraitaa, joiden tuotantoa eikä melodiaa ole edes yritetty tehdä samoilla laatukriteereillä. Levyn neljäs singlelohkaisu Shocked kuuluu mielestäni tähän täyteraitojen sarjaan. Vaikka sekin menestyi tanssimiksauksen ansiosta listoilla hyvin, siitä puuttui se melodiallinen tarttuvuus ja kiehtovuus, mikä teki levyn muista singleistä niin viihdyttäviä. Kappale on mielestäni tylsä.
Shocked oli joka tapauksessa osoitus siitä minne Minogue oli matkalla, pois Stock-Aitken-Waterman tuotannon liukuhihnamaisesta tehotuotannosta kohti vapaampaa ilmaisua. Rhythm of love -albumin jälkeen Minogue ja SAW-tekivät yhdessä enää yhden albumin. Tämän jälkeen Minogue jatkoi uraansa uusien yhteistyökumppanien kanssa nousten tähtitaivaalla aivaan uusiin sfääreihin. Kylie Minogue lienee ainoa SAW-tallin artisti, jonka ura jatkui menestysekkäänä ja nousujohteisena yhteistyön päättymisen jälkeen.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 4. heinäkuuta 2014

206. Abba: Waterloo (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Abban toinen albumi Waterloo oli koekeittiö, jossa yhtye yritti eri resepteillä löytää tietä menestykseen. Euroviisut voittanut nimikappale ohjasi yhtyettä glam rockin suuntaan mutta levyllä kokeiltiin myös periruotsalaista iskelmää, italialaista balladia ja 60-luvun poppia. Kaiken tämän seassa oli myös pieniä vihjeitä siitä minkälaisella musiikillä ruotsalaisyhtye lopullisesti varmistaisi paikkansa 70-luvun popin ykkösnimenä kaikkialla maailmassa.

Vaikka Abban ensimmäinen single julkaistiin jo vuonna 1972, yhtyeen syntyvuotena pidetään yleisesti (ja myös virheellisesti) vuotta 1974, jolloin se voitti Eurovision laulukilpailut. Euroviisutapojen mukaisesti kappale levytettiin neljällä eri kielellä. Pohjoismaissa julkaistu versio Waterloo-albumista alkoi ruotsinkielisellä versiolla ja päättyi englanninkieliseen versioon.
Waterloo oli kuitenkin varsin kaukana siitä Abbasta, joka valloitti maailman 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Vaikka tämä sähkökitaravoittoinen ja sovitukseltaan poikkeuksellinen yksitotinen Abba-klassikko valittiin vuonna 2005 kaikkien aikojen parhaaksi euroviisuksi, ei se kuulu mielestäni yhtyeen eikä edes euroviisuhistorian parhaimmistoon.

Abban toinen albumi (Ring Ring oli julkaistu vuotta aiemmin) on yhtyeen albumeista tyyleiltään kaikkein monipuolisin.  Aivan kuin pari vuotta yhdessä esiintynyt nelikko olisi vasta etsinyt linjaansa ja kokeillut mikä tyyli sopisi yhtyeelle parhaiten. Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad ja Björn Ulvaeus olivat menestyviä artisteja jo ennen yhtyeen muodostamista, mutta neljän muusikon yhteinen tyyli oli vielä hakusessa. Eniten myöhemmin tutuksi tullutta tarttuvaa ja soundeiltaan siloiteltua Abbaa olivat kappaleet Honey honey, sekä Lyngstadin soolona laulama Gonna sing you my lovesong, joka on ansiotta jäänyt unohduksiin.
Yhtyeen jäsenistä Agnetha Fältskog oli menestynyt soolourallaan parhaiten. Vuoteen 1974 mennessä hän oli julkaissut neljä menestysalbumia, joiden musiikista hän oli säveltänyt suurimman osan itse. Waterloo-albumilla hänen bravuureitaan ovat italialaistyyppinen balladi Hasta Mañana sekä aviomies Björn Ulvaeusin kanssa duetoitu eroballadi Dance.
Waterloo-albumilla yhtye revitteli tyylipaletilla rohkeammin ja hullummin kuin koskaan tämän jälkeen. Waterloon tavoin muodikasta glam-rock-tyyliä noudatti outo ja kiehtova Watch out. Funkahtavaa rytmiä sen sijaan kokeiltiin kappaleessa My mama said. Oudoin kappale on heavyn ja glam rockin välillä hullutteleva King Kong song.
Abban ensimmäisillä levyillä lauluosuudet jaettiin varsin tasapuolisesti yhtyeen mies- ja naislaulajien kesken. Vasta pari vuotta myöhemmin Bennyn ja Björnin soolo-osuudet karsittiin minimiin ja mikrofoni annettiin pysyvästi Agnethan ja Anni-Fridin käsiin. Yksi levyn suosikkikappaleistani Sitting in the palmtree oli jälleen tyylikokeilu, johon ei yhtyeen myöhemmässä tuotannossa palattu. Björnin soolo ja Agnethan ja Fridan laulama väliosa ovat tässä kappaleessa juuri oikeissa paikoissa.
Waterloo-single ja -albumi myivät euroviisuvoiton huumassa hyvin pohjoismaiden lisäksi ympäri Eurooppaa. Waterloota seuranneet singlet menestyivät kuitenkin huonosti ja yhtyettä pidettiin jo yhden hitin ihmeenä kunnes syyskuussa 1975 julkaistu SOS nousi listojen kärkeen eri puolilla maailmaa. Tästä alkoi hittiputki, joka päättyi vasta 1980-luvun puolella.

Waterloo ei albumina ole samaa klassikkotasoa kuin vuonna 1976 ilmestynyt Arrival tai yhtyeen uran päättänyt The Visitors (1981). Jopa debyyttialbumi Ring Ring on mielestäni parempi. Minua kiehtoo kuitenkin Waterloo-albumissa sen tyylien monipuolisuus, johon yhtyeen yksikään muu albumi ei yltänyt. Ja jos albumia kuuntelee tarkkaan, löytyy tyylien sekamelskan takaa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin jo tässä vaiheessa pistämätön melodiantaju. Yhdistettynä Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulutaitoon oli menestyksen resepti vain viimeistelyä vailla.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

 Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

204. Electric Light Orchestra: A New World Record (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
A New World Record oli viimeinen etappi Electric Light Orchestran matkalla klassisesta musiikista ja The Beatlesista innoitusta saanesta rockyhtyeestä kohti 1970-luvun suurimpia hittitehtaita. Bändin nokkamies ja lauluntekijä Jeff Lynne tuotti onnistuneen paketin radioystävällistä musiikkia, jossa ei hiteistä ollut pulaa. ELOn kuudes albumi oli yhtyeen kauan odotettu läpimurto myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Kun puhutaan Electric Light Orchestrasta (ELO ystävien kesken), viitataan useimmiten yhtyeen tuotantoon 1970-luvun loppupuolella. Tässä vaiheessa Jeff Lynne oli jättänyt taakseen metsästystorvilla ja sähköselloilla höystetyt rokkibiisit ja siirtynyt albumi albumilta lähemmäksi keskitien popmusiikkia. Yhtyeen riveihin kuului yhä viulisti ja kaksi sellistiä, mutta musiikin klassiset elementit olivat pääosin peräisin Louis Clarkin johtamasta sinfoniaorkesterista. Vuonna 1976 julkaistulla albumilla kuultiin myös hieman oopperaa.
Rockaria on hyvä esimerkki Lynnen taidosta yhdistää perinteistä rockia, hittipoppia ja klassisia elementtejä. Myös laulun aiheena on eri musiikkityyppien fuusio, kertomus siitä kuinka rokkari ja oopperalaulaja kohtaavat toisensa niin taiteen kuin henkilökohtaisen suhteensa saralla. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin kappale Telephone line, josta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti kotimaassaan Iso-Britanniassa. Kappale oli prototyyppi yhtyeen 1970-luvun loppupuoliskon musiikista, runsaat ja tietokoneentarkat lauluharmoniat ja orkesterisovitukset myötäilivät Jeff Lynnen tarttuvia melodioita.
New World Record avasi ELO:n tien myös Britannian listoille. Yhtyeen viisivuotisen uran aikana menestys muualla maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa oli ollut erinomainen, mutta britit eivät olleet lämmenneet yhtyeelle. New world record ja erityisesti sen singlet muuttivat tämän nousten kaikki Britannian listojen top 10:een. 

Vaikka levy oli selkeä askel rockista kohti hittipoppia, ei Jeff Lynne halunnut hylätä rock-juuriaan. Onnistuneesti rock ja pop yhdistyivät levyn kappaleessa Do ya, joka oli uusintaversio The Move:n vuonna 1972 julkaistusta viimeisestä singlestä. ELO-version alkupuolisko on lähes suora kopio Moven versiosta, mutta väliosassa upeasti sovitetut jouset saapuvat kuorruttamaan kappaletta ilman että kappaleen uskottavuudesta tingitään tippaakaan. Vertaile itse.
Perusrokin lisäksi Jeff Lynne laittoi hienolle levylle kunnianosoituksen yhtyeelle, jonka innoittamana ELO aikanaan perustettiin The Moven raunioille. Albumin päättävässä Shangri-La-kappaleessa viitataan suoraan The Beatlesin Hey Jude -kappaleeseen, jonka pitkä fade-out (kappale julkaistiin vuonna 1968 yli 7 minuutin mittaisena singlenä) on Jeff Lynnen sanoin metafora hitaasti hiipuvalle ihmissuhteelle.
Menneiden haikailusta huolimatta ELO oli siirtynyt lopullisesti pois 60-70-lukujen vaihteen rockista. Parin vuoden sisällä New World Recordin julkaisemisesta yhtyeen miehistöstä pudotettiin viulisti Mik Kaminski ja sellistit Hugh McDowell ja Melvyn Gale. Jäljelle jäivät alkuperäisjäsenet Jeff Lynne (kitara, koskettimet ja laulu) ja Bev Bevan (lyömäsoittimet) sekä basisti Kelly Groucutt ja kosketinsoittaja Richard Tandy. Jousista vastasi kapellimestari Louis Clarkin johtama orkesteri, ja klassisissa sovituksissa käytettiin myös entistä enemmän syntetisaattoria.

Hyviä ja menestyviä levyjä ELO teki yhä, mutta 1980-luvun puoliväliin siirryttäessä yhtyeen taru alkoi olla lopussa. Yhtyeen viimeisellä, vuonna 1986 julkaistulla Balance of Power -levyllä parhaimmillaan kahdeksanhenkinen yhtye oli kutistunut kolmihenkiseksi, eikä jousia käytetty levyllä enää lainkaan. Jäähyväistunnelmista huolimatta levyllä oli kuitenkin hetkensä, ja esittelen sen lähiaikoina.

lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

203. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)

Kuuntele albumi Spotifyssa.
Eppu Normaalin kahdeksas studioalbumi oli tietoinen askel rääväsuisesta mansepunkista kohti suurempia kansankerroksia miellyttävään radiopoppiin. Albumin menestystä edisti sen julkaisuvuonna aloitettu paikallisradiotoiminta sekä sen tasaisen laadukas sävellys ja sanoitustyö. Levystä tuli yhtyeen myydyin studioalbumi eikä yhtye muillakaan mittareilla yltänyt enää samaan huippumenestykseen.

Vuonna 1985 Tampereen seudun ensimmäinen kaupallinen paikallisradio Radio 957 aloitti toimintansa. Toisin kuin kaupalliset radiot nykyään Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan omistama radio panosti paikalliseen ohjelmatuotantoon toimittaen omia uutisiaan, musiikki- ja viihdeohjelmiaan (mm. Alivaltiosihteerin ensimmäiset radiohupailut kuultiin 957:ssa nimellä "Naurunremakkaa") ja tekipä radio jopa omia lastenohjelmiaan (kuka muistaa vielä "Muori menninkäisen tarinat"?). Ysiviisseiska otti tehtäväkseen myös paikallisen musiikin soittamisen.

Kuinka ollakaan samana vuonna Tampereen naapurissa Ylöjärvellä majaansa pitävä Eppu Normaali julkaisi kauan studion kuumuudessa kypsytetyn lättynsä Kahdesas ihme. Levy muistetaan parhaiten hiteistään Kitara, taivas ja tähdet, Vuosi 85 ja Voi kuinka me sinua kaivataan. Minä esittelen kuitenkin levyltä neljä vähemmän soitettua kappaletta, jotka osoittavat kuinka levyn laatu kattaa sen kaikki kappaleet, myös ne vähemmän kuluneet.
Albumin aloittava Tien päällä taas käynnistää musiikkimatkan virheettömästi. Ponteva kitarariffi, Aku Syrjän vahva rumpubiitti sekä hieno melodia ovat osa levyn parhaiten mieleenjäävää kappaletta.

Eppujen uusi levy oli varmasti kesän ja syksyn soitetuin levy 957:ssa, eikä kukaan tamperelainen voinyt välttyä sen rockenergialta. Minä olin 14 vuotias kiltti musiikkiluokkalainen, joka tähän asti olin nyrpistänyt nenääni Popedan ja Eppujen kaltaisille rähjärokkareille. Kuuntelin kuitenkin paljon paikallista radioasemaa (joka soitti pop- ja rockmusiikkia muulloinkin kuin Ylen kaksituntisen "Rockradion" aikana), ja jatkuvan aivopesun jäljet näkyivät pian minussakin. Ostin levyn sisareni kanssa ja soitimme sen lähes puhki seuraavan vuoden aikana.
Juha Torvisen säveltämä Yöjuttu on suosikkejani albumilla, jonka kaikki muut kappaleet ovat Mikko Syrjän säveltämiä. Hienojen sävellysten ohella levyn menestystä selittivät Martti Syrjän tekstit, jotka olivat siirtyneet yhtyeen varhaisen kauden ränttätäntästä kohti popmusiikin universaalimpia teemoja. Levy olikin onnistunein yhdistelmä yhtyeen aiempaa rocktyyliä ja myöhempää iskelmällistä tuotantoa. Toki levyltä löytyy rakkauslaulujen ohella myös lauluja ryyppäämisestä ja rälläämisestä, mutta nekin onnistuttiin pukemaan vähemmän rosoiseen muotoon. Hyvä esimerkki tästä on kappale Elämän tarkoitus, jossa hivelevän melankolinen melodia yhdistyy tekstiin perusmiehen peruskrapulasta.

Kahdeksannen ihmeen hypetys ja liikasoitto saivat minut kyllästymään levyyn täydellisesti vuosi tai kaksi julkaisunsa jälkeen. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin levyä voi jälleen kuunnella avoimin korvin. En ole vielä toipunut kappaleiden Vuosi 85 ja Kitara, taivas ja tähdet tuntuvat ylisoitosta, mutta levyn muut kappaleet ovat avautuneet minulle uudelleen. Levyn päättävä Läpivalaistu ei ollut suosikkikappaleitani 1980-luvulla, mutta nyt siitä on pohdiskelevine teksteineen ja hienoine sovituksineen tullut yksi levyn huippuhetkistä.
Kahdeskannen ihmeen myötä minusta tuli pariksi vuodeksi suuri Eppu Normaali -fani. En kuitenkaan löytänyt yhtyeen aiemmilta albumeilta kuin yksittäisiä minua miellyttäviä kappaleita. Suurin odotuksin vastaanotettu vuonna 1986 ilmestynyt Valkoinen kupla -albumi oli suuri pettymys, eikä sitä seuranneet albumit korjanneet tilannetta. Eppu Normaali onkin minun kirjoissani yhden albumin ihme, eli yksi niistä harvoista artisteista joilta minulla on hyllyssäni vain yksi albumi. Onneksi se on sitäkin parempi.
Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)