tiistai 23. syyskuuta 2014

210. Mamma Mia! på svenska/The Movie Soundtrack (2005/2008)


Kuuntele The Movie Soundtrack kokonaan Spotifyssa.
Mamma Mia!, maailman menestynein musikaali, saa teatteriensi-iltansa Suomessa 15 vuotta Lontoon ensi-illan jälkeen. Suomalaisversion kunniaksi esittelen musikaalin kymmenistä levytyksistä kaksi, joiden tekoon Abba-herrat Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuivat aktiivisesti. Ruotsinkielinen musikaaliversio avaa uuden ikkunan Abba-lyriikoihin, ja elokuvan soundtrack on kuin vanhojen Abba-muusikoiden luokkakokous.

Mamma Mia! -musikaalista on tehty jo kymmeniä levytyksiä monilla kielillä ja monilla kokoonpanoilla. Vanhana Abba-fanina olen pitänyt näitä levytyksiä jokseenkin turhina; miksi ostaa teatterilevytystä, kun kappaleiden alkuperäiset ja ylittämättömät esitykset löytyvät Abba-levyiltä?

Abba-miesten Benny Andersson ja Björn Ulvaeus osallistuminen levyntekoon erottaa Mamma Mia på svenska -levyn ja elokuvasta tehdyn soundtrackin muista levytyksistä. Musikaalin ruotsalaisversio julkaistiin cd:llä vuonna 2005, ja Ulvaeus vastasi tekstien ruotsintamisesta yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa (Strömstedt myös tuotti levyn). Vaikka joistain lauluista oli jo olemassa ruotsinkielinen Abba-versio, käännettiin ne nyt uudelleen musikaalin tarinaa silmälläpitäen. Esimerkiksi Abban 1974 levyttämä ruotsinkielinen teksti kappaleeseen Honey Honey kirjoitettiin nyt uusiksi.

Musikaalissa naimisiin menevä Sofie (Nina Lundseie/Amanda Seyfried) lukee äitinsä päiväkirjaa ja kertoo ystävättärilleen kolmesta isäehdokkaasta. Vertailun vuoksi alla linkit molempien Mamma Mia -levytysten versioihin sekä Abban kahteen originaaliversioon.
Elokuva musikaalista tehtiin yhdeksän vuotta teatteriensi-illan jälkeen. Laulavasta tähtikaartista (mm. Meryl Streep, Pierce Brosnan & Colin Firth) huolimatta soudtrack-albumin mielenkiintoisin nimi löytyy tuottajan pallilta. Alkuperäiset Abba-levytykset Björn Ulvaeusin kanssa tuottanut Benny Andersson vastasi siitä, että uudet versiot tehtiin kaikkia Abba-laatukriteerejä kunnioittaen. Koskettimia soittavan Anderssonin lisäksi myös monet levyn muut soittajat olivat mukana jo alkuperäisillä Abba-äänitteillä, mikä tekee elokuvan soundtrackista erityisen mielenkiintoisen. Esimerkiksi basisti Rutger Gunnarsson oli mukana esittämässä Waterloota Brightonin euroviisuissa 40 vuotta sitten ja Lasse Wellander vastasi monien Abba-hittien kitarasooloista. Tämän lähemmäksi alkuperäistä Abba-soundia ei levyllä tulla koskaan pääsemään.
En juurikaan ole kuunnellut ajatuksella Björn Ulvaeusin (ja osittain manageri Stig Andersonin) kirjoittamia Abba-laulujen alkuperäistekstejä, ehkä sen vuoksi että aktiivisimpina Abba-fanitusvuosinani en englantia vielä osannut. Uudet ruotsinkieliset käännökset ovatkin avanneet laulujen merkitystä minulle aivan uudella tavalla. Strömstedt ja Ulvaeus ovat onnistuneet käännöksissä erinomaisesti pitämään kiinni niiden alkuperäisestä merkityksestä menettämättä kuitenkaan niiden luontevuutta ja laulettavuutta. Itse yllätyin siitä, kuinka paljon tunnetta ja asiaa näihin kappaleisiin sisältyy. Samoja Strömstedt/Ulvaeus -tekstejä kuunnellaan myös Svenska teaternin Mamma Mia! -versiossa.

Musikaalin kaikki kappaleet eivät kuulu Abban hitteihin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Oman lapsensa kasvamista seurannut Ulvaeus kirjoitti Slipping through my fingers -kappaleen jo 34 vuotta sitten yhtyeen viimeiselle The Visitors -albumille. Nyt nimellä Kan man ha en solkatt i en bur (=Voiko auringonsäteen vangita häkkiin) ruotsinkielinen versio tuo tuoreen, mutta aina yhtä riipaisevan näkökulman vanhemmuuteen ja siihen, että lapset ovat lapsia vain vähän aikaa. Laulu on musikaalin nessuhetki.
Elokuvasoundtrackillä Benny Anderssonin sormenjälki on kuultavissa laulujen päivitetyissä mutta silti vanhoja äänityksiä kunnioittavissa sovituksissa. Vuoden 1978 salaperäinen hitti The name of the game on yhä Abban kiehtovimpia levytyksiä ja se toimii musikaalin molemmissa levytyksissä hienosti. Kohtaus, jossa Sofie yrittää udella kolmelta isäehdokkaalta kuka heistä olisi se oikea, leikattiin pois lopullisesta elokuvasta, mutta onneksi Amanda Seyfriedin tulkinta kappaleesta on kuitenkin soundtrack-albumilla mukana.
Esittelemilläni Mamma mia levytyksillä on kummallakin mukana pari kappaletta, jota ei toiselta löydy. Ruotsinkielisessä levytyksessä Abban viimeinen single Under attack toimii erinomaisena ääniraitana Sofien painajaiselle, jossa häistä tulee kolmen isäehdokkaan välinen tappelu.
Yhtälailla onnistunut on elokuvan bilekohtaukseen lisätty Gimme, gimme, gimme, joka julkaistiin myös soundtrackin singlenä. Musiikkivideolla piipahtaa cameo-roolissa tuottaja-säveltäjä Benny Andersson itse.
Molemmat Mamma Mia! -musikaalilevytykset ovat hienoja muistoja mukavasta musikaalielämyksestä ja toimivat myös viihdyttävinä äänitteinä sellaisenaan. Uskon että moni näiden levyjen kuuntelun jälkeen tarttuu myös alkuperäisiin Abba-levyihin, joilla nämä kappaleet ovat parhaimmillaan.

Levytyksiä ei kannata vertailla alkuperäisiin Abba-levytyksiin kovin kireä pipo päässä. Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog ovat alkuperäistulkinnoissaan ylittämättömiä, mutta näyttelijät eivät versioissaan pyrikään korvaamaan alkuperäisesityksiä.

Musikaalissa laulujen tarkoitus on viedä tarinaa eteenpäin ja kuvata musiikin ja lyriikan keinoin päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Suurin tulkintavastuu on päähenkilö Donnan esittäjällä. Vaikein ja samalla vaikuttavin tunteiden, tulkinnan ja laulusuorituksen yhdistelmä on Donnan esittämä The winner takes it all. Sekä Meryl Streep että Gunilla Backman onnistuvat siinä erinomaisesti. Kappaleessa on haastetta myös Mia Hafrénille, joka esittää Donnan roolin Svenskanin tuotannossa.
Mamma Mia saa Suomen ensi-iltansa ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa 27. syyskuuta, ja lippuja on myyty jo ennen ensi-iltaa 75 000 kappaletta. Toivottavasti musikaalin ruotsinkielinen menestys Suomessa rohkaisee jonkin suomenkielisen teatterin sijoittamaan varsin kalliiseen tuotantoon. Mamma Mia! olisi kiva kuulla ja kokea myös suomenkielellä. 

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

lauantai 13. syyskuuta 2014

209. Marie Fredriksson: Nu! (2013)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Syöpädiagnoosin ja kuntoutumisen jälkeen Roxetten laulusolistina maailmalla tunnettu Marie Fredriksson jatkoi soolouraansa verkalleen. Vuonna 2013 Fredriksson palasi radioaalloille seitsemän vuoden tauon jälkeen ruotsinkielisellä sooloalbumilla. Uusi levy osoitti että Fredrikssonilla oli edelleen sanottavaa. Vaikka Fredriksson ei aiemmista albumeistaan poiketen säveltänyt itse uuden levyn lauluja, oli se erinomainen uusi luku Roxette-tähden laadukkaalla soolouralla.

Marie Fredrikssonilla oli takanaan menestyksekäs sooloura jo ennen Roxetten maailmanmenestystä, ja hän halusi jatkaa uraansa myös rankkojen syöpähoitojen jälkeen. Aiemmin esittelemäni englanninkielinen albumi The Change oli samanaikaisesti synkkä ja toiveikas paluu parrasvaloihin ja sitä seurannut Min bäste vän huomattavasti kevyempi kokoelma coverversioita.

Fredriksson palasi yhteen vanhan ystävänsä Per Gässlen kanssa. Kahden Roxette-albumin ja maailmankiertueen jälkeen Fredriksson koki olevansa valmis uuden sooloalbumin tekoon. Albumin ensimmäinen single jatkoi suoraan siitä, mihin The Change oli jäänyt.
Kom vila hos mig -kappaleessa yhdistyy The Change -albumin tapaan tiukka rockmainen ilmaisu, mutta silti toiveikas melodia ja teksti. Laulun sävelsi ja sanoitti aviomies ja tuottaja Mikael Bolyos, joka tekstissään selkeästi palasi pariskunnan rankkoihin vuosiin, jolloin Fredriksson oli lähellä kuolemaa.

Vaikka Fredrikssonin maailmanmenestys perustuu englanninkielisiin Roxette-hitteihinsä, osoittaa tämä(kin) soololevy, kuinka paljon parempi tulkitsija hän on omalla äidinkielellään. Hyvänä esimerkkinä artistin taidoista on kappale Bara tre ord, jonka hienon tekstin kirjoitti yksi Ruotsin rakastetuimmista sanoittajista Kenneth Gärdestad. Aviomies vastasi tälläkin kertaa musiikista.
Aiemmin soololevyjensä lähes kaikki kappaleet säveltänyt Marie Fredriksson jätti tällä kertaa levyn sävellystyön lähes kokonaan Bolyosin harteille. Oliko syynä sitten Roxetten paluu lavoille tai kahden teini-ikäisen lapsen täysipäiväinen äitiys, niin uudelle albumilla ei ole kuin yksi Fredrikssonin sävellys. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä uudet laulut sopivat laulajalleen erinomaisesti. Rockkitara ja Fredrikssonin vetoava ääni sulautuvat hienosti yhteen myös kappaleessa Det är nu.
Levyn kannesta ja YouTube:sta löytyvistä livetallenteista näkee selvästi, että syöpä ja sen hoidot ovat jättäneet jälkensä 56-vuotiaaseen laulajaan. Hänen ääneensä on kuitenkin vastaavasti tullut uutta syvyyttä ja tummuutta, mitkä osaltaan tekevät uudesta levystä puhuttelevan kokonaisuuden.
Uusi albumi sai ruotsalaislehdistöltä hiema varauksellisen vastaanoton, mutta minulle levy on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon enemmän Marie Fredriksson on ruotsinkielisenä sooloartistina kuin menestysbändi Roxetten toisena jäsenenä. Laulaja oli myös itse innoissaan levystään ja konsertoi runsaasti ympäri Ruotsia kevään 2014 aikana.

Valitettavasti hänen soolouransa on Suomessa jäänyt tuntemattomaksi, joten kiertue ei yltänyt tänne asti. Meillä Fredriksson nähdään seuraavan kerran Roxetten lokakuussa alkavan maailmankiertueen merkeissä. Peräti 11 Venäjälle buukatun konsertin jälkeen Roxette yhtye esiintyy meillä kahdesti marraskuun puolella Helsingissä ja Turussa.

Suosittelen kuitenkin kaikille Marien soololevyjä, joita olen tässä blogissa esitellyt aiemmin neljä. Nu jatkaa tätä albumisarjaa kunniakkaasti.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 19. elokuuta 2014

208. Edith Piaf: Hymne à l'amour/La p'tit Marie (savikiekko 1950)

Kun tehdään listaa maailman parhaimmista rakkauslauluista, niin tämä kappale on ehdottomasti listalla mukana, ellei peräti sen kärkisijoilla. Hymne à l'amour on Edith Piafin tunnetuimpia lauluja sen hienon melodian, koskettavan sanoituksen ja Piafin järisyttävän tulkinnan vuoksi. Kappaleen legendaarisuutta lisää sen taustalla oleva surullinen ja ristiriitainen rakkaustarina.

Ensimmäinen musitikuvani Pariisin varpusesta Edith Piafista sijoittuu mummolaani, jonka levyhyllyssä oli Piafin kokoelmalevy. Levyltä löytyi myös Hymni rakkaudelle, jonka mahtipontinen sovitus, Piafin dramaattinen ääni ja vaikuttava loppuhuipennus jäivät pienen lapsen mieleen, vaikka en laulun sanoista (enkä sen puoleen rakkaudestakaan) ymmärtänyt vielä mitään.
Taivas sininen alas pudotkoon,
maa allani hajotkoon.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua 
en maailmasta piittaa lain.
Niin kauan kuin rakkaus täyttää aamuni,
niin kauan kuin saan levätä sylissäsi,
eivät maailman murheet haittaa, 
koska sinä, rakkaani, minua rakastat.

Vuonna 1915 syntynyt laulaja (oikealta nimeltään Edith Giovanna Gassion) levytti ensimmäiset laulunsa 1930-luvulla, mutta suuren yleisön suosion hän ansaitsi Saksan miehityksen aikana ja sen jälkeen tuoden toivoa ja kaivattua viihdettä sodan runteleman maan asukkaille. Kulissien takana hän myös auttoi vastarintaliikettä esiintymällä sotavankileireillä. Konserteista otettujen valokuvien avulla vangeille tehtiin väärennettyjä henkilöpapereita, joiden turvin vastarintaliike pystyi salakuljettamaan vankeja maan rajojen ulkopuolelle.

Sodan jälkeen Piaf sai tunnustusta maansa eteen tekemästään työstä, ja hänen suosionsa nousi uusiin lukemiin. Vuonna 1949 elämä näytti siis hymyilevän laulajalle, jonka konsertit täyttyivät ihmisistä ja jonka levyjä sodasta toipuvan maan asukkailla alkoi pikku hiljaa olla rahaa ostaa. 1940-luvun vaihtuessa 50-luvuksi oli Edith Piaf kotimaansa Ranskan suurin laulajatähti.
 
Matkustan maailman ääriin,
muutan hiukseni mustasta valkeaksi,
jos sinä sitä pyydät.
Haen sinulle kuun taivaalta,
varastan maailman rikkauden,
jos sinä sitä pyydät.

Loistelias ura piilotti taakseen yksinäisen artistin joka ei ollut tavoittanut sitä onnea, josta hän lauluissaan unelmoi. Oman uransa ohessa Piaf nosti maineeseen lukuisia mieslaulajia (esimerkiksi Yves Montand, Charles Aznavour ja Charles Dumont), jotka usein täyttivät partnerin paikan myös laulajan yksityiselämässä. Dominoivan ja oikukkaan Piafin miessuhteet olivat kuitenkin lyhytikäisiä, joten kumppanin puuttuessa Piaf haki lohtua alkoholista ja lääkkeistä.

Hylkään kotimaani, jätän ystäväni,
jos sinä sitä pyydät.
Naurakoot minulle, en välitä.
Teen mitä vain,
jos sinä pyydät.

Hymne à l'amour -laulun tekstin Piaf kirjoitti miehelle, josta olisi voinut tulla loppuelämän mittainen kumppani ellei kohtalo olisi päättänyt toisin. Ranskalainen nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestari Marcel Cerdan oli Pariisin varpusen elämän suurin rakkaus. Cerdanin ja Piafin suhde ei ollut vahvan naisen ja heikon miehen välinen tähdenlento vaan kahden itsenäisen ihmisen kypsä suhde. Piaf koki olevansa riippuvainen miehestään, ja tätä hän kuvasi laulun tekstissä ehdottomin sanoin.

Jos jonain päivänä maailma sinut minulta vie,
jos kuolet tai joudut kauas luotani.
Ei sillä merkitystä, jos rakastat minua,
koska silloin kuolen minäkin.
On meillä silloin yhteinen ikuisuus
taivaan syvimmässä sinessä
huolia vailla.
Rakkaani, mehän rakastamme toisiamme,
eikö niin?
Jumala yhdistää ne jotka toisiaan rakastavat.

Hymne à l'amour oli kahden naisen yhteistyötä. Säveltäjä Marguerite Monnot ja Piaf olivat aloittaneet yhteistyönsä jo 30-luvulla ja se jatkui aina Monnot'n kuolemaan asti vuonna 1961. Piafin teksti oli suora ja ehdoton rakkaudentunnustus miehelle, joka oli naimisissa ja kolmen lapsen isä. Pahat kielet ja juorut eivät kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle paheksumaan epäsovinnaisen parin suhdetta, sillä vain pari kuukautta laulun ensiesityksen jälkeen Cerdan kuoli lento-onnettomuudessa. Laulajan tuska ja kaipaus on kuultavissa onnettomuuden jälkeen tehdyssä levytyksessä sekä siitä tehdyssä elokuvatallenteessa.
Piafin elämä ei päättynyt Cerdanin kuolemaan. Jo vuonna 1952 Piaf meni ensimmäistä kertaa naimisiin toisen ranskalaisen laulajan Jacques Pillsin kanssa. Myrskyisä avioliitto päättyi neljä vuotta myöhemmin. Rikkinäisen yksityiselämänsä rinnalla Piaf jatkoi menestyksekästä laulajanuraansa. Euroopan lisäksi hänestä tuli tähti myös Yhdysvalloissa, jossa hän konsertoi lukuisia kertoja maan suurimmilla konserttilavoilla. Monien laulujensa tavoin Piaf levytti Hymne à l'amourin myös englanninkielisellä tekstillä.
Piaf avioitui toisen kerran vuonna 1962 yli 20 vuotta itseään nuoremman kreikkalaisen laulajan Theo Sarapon kanssa. Myrskyisä elämä ja päihteiden ja lääkkeiden väärinkäyttö johti Edith Piafin kuolemaan jo 48-vuotiaana vuotta myöhemmin.

Hymne à l'amour -savikiekon toiselta puolelta löytyy toinen Piaf/Monnot yhteistyö La p´tit Marie, joka ei kuitenkaan ole lainkaan samaa klassikkotasoa kuin savikiekon a-puolelta löytyvä ikivihreiden ikivihreä. Se on kuitenkin hieno sävelmä, josta joka kuuntelukerralla löytyy uusia tasoja.
Vuodet ovat kohdelleet hyvin Edith Piafin hymniä rakkaudelle ja hänen musiikkiaan ylipäätään. Kuuden vuosikymmenen aikana äänitys- ja masterointitekniikka on kehittynyt niin paljon, että alunperin rahisevalla savikiekolla julkaistu äänite on saatu retusoitua uskomattoman hyvään kuosiin (kuten ylläolevat Spotify-linkit todistavat). Ja tämä kappale, jos mikä, ansaitsee sen. 

Onko Hymne à l'amour siis maailman paras rakkauslaulu? En panisi lainkaan hanttiin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 16. elokuuta 2014

207. Kylie Minogue: Rhythm of love (1990)

.
Australialainen superdiiva Kylie Minogue aloitti laulajanuransa brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tallin menestyneimpänä tuotteena. Muutaman suurhitin ympärille kyhätyt albumit eivät päässeet kehuskelemaan tasalaatuisuudellaan, mutta parhaimmillaan SAW-Minogue-yhteistyö tuotti pistämättömän tarttuvia popkappaleita, jotka kompensoivat albumin huonomman kaksi kolmasosaa riittävästi. Kylien alku-uran parhaat kappaleet löytyvät hänen kolmannelta albumiltaan Rhythm of love.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ajaa tesomalaisen teippifirman pakettiautoa ja kuskata tuotteita asiakkaille ympäri Tamperetta ja lähiseutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1990. Radio oli päällä koko ajan. Muistan edelleen hetken, jolloin kuulin Kylie Minoguen kappaleen Better the devil you know ensimmäisen kerran Radio Musa -paikallisradioasemalta.

Siihen asti olin yrminyt australialaisen saippuaoopperanäyttelijän nasaalia lauluääntä ja Stock-Aitken-Waterman-hittitehtaan liukuhihnapoppia. Tämä kappale sekä albumi jolla se julkaistiin olivat viimeinen niitti (muita niittejä olivat samoihin aikoihin ilmestyneet Jason Donovanin, Sonian ja Donna Summerin SAW-albumit) ja minun oli pakko tunnustaa, että minä pidin kappaleesta paljon. Ja pidän edelleen.
Better the devil you know sopi täydellisesti autoradioon. Renkaitten jylistessä ja auton puhaltimen puhistessa on turha yrittää kuunnella hienosti sovitettua ja akustisia yksityiskohtia vilisevää "laatumusiikkia", jonka hienoudet jäävät tien päällä kuulematta.

Brittiläiset musiikkituottajat Mike Stock, Matt Aitken ja Peter Waterman löysivät 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla menestyskaavan, jolla syntyi toimivaa ja halvalla tuotettua käyttöpoppista autoihin, limudiskoihin ja yökerhoihin. Yksinkertaista melodiaa koristeltiin sopivasti melodisilla koukuilla ja sointumuutoksilla. Tausta koostui pääasiassa syntetisaattorista ja rumpukoneesta ja sitä maustettiin pienillä annoksilla sähkökitaraa ja jousia.

Lopuksi studioon marssitettiin laulaja, joka sai korviinsa valmiin taustanauhan ja eteensä sopivan harmittoman tekstin, ja hitti oli valmis. Neighbours-televisiosarjasta studioon poimitun Kylie Minoguen ensimmäiset kaksi albumia tuotettiin tämän kaavan mukaan, mutta levyistä kolmannella oli jo kuultavissa laulajan omaa näkemystä siitä mitä hän halusi laulaa.
Albumin kolmas singlejulkaisu What do I have to do vahvisti Better the devil...-kappaleen tavoin, että Minoguen musiikki oli siirtymässä radiopopista lähemmäs modernia (24 vuotta sitten) tanssimusiikkia, jota Minogue itse halusi esittää. SAW-tiimi pistämätön tarttuvan melodian taju oli edelleen tallella, mutta tuotanto oli astunut askeleen kohti uutta vuosituhatta, ja Kylie sai tulkinnassaan tilaa monipuolisempaan ja dynaamisempaan ilmaisuun. Musiikkivideossa esiintyi kiltin naapurintytön sijaan viekoitteleva ja provosoiva discodiiva. Valitettavasti kappaleen musiikkivideossa käytettiin huomattavan suttuista tanssimiksausta joka häviää jämäkälle albumiversiolle kirkkaasti.

Jos levyn kaksi edellä esiteltyä kappaletta veivät kuulijan 90-luvun discosceneen, oli levyn kolmas hitti selkeä kunnianosoitus 1970-luvulle. Vaikka kappale soundeiltaan oli edelleen uutta Kylietä, neuvottiin kappaleessa kääntämään kelloja taaksepäin ja tanssimaan vanhan kunnon funk-musiikin tahtiin.
Hittiosastoltaan Kylie Minoguen kolmas albumi on minun mielestäni hänen SAW-kautensa paras. Valitettavasti albumi on kuitenkin koottu samalla periaatteella kuin useimmat Stock-Aitken-Waterman-levyt: 3-4 hittiä sekä 6-7 selkeää täyteraitaa, joiden tuotantoa eikä melodiaa ole edes yritetty tehdä samoilla laatukriteereillä. Levyn neljäs singlelohkaisu Shocked kuuluu mielestäni tähän täyteraitojen sarjaan. Vaikka sekin menestyi tanssimiksauksen ansiosta listoilla hyvin, siitä puuttui se melodiallinen tarttuvuus ja kiehtovuus, mikä teki levyn muista singleistä niin viihdyttäviä. Kappale on mielestäni tylsä.
Shocked oli joka tapauksessa osoitus siitä minne Minogue oli matkalla, pois Stock-Aitken-Waterman tuotannon liukuhihnamaisesta tehotuotannosta kohti vapaampaa ilmaisua. Rhythm of love -albumin jälkeen Minogue ja SAW-tekivät yhdessä enää yhden albumin. Tämän jälkeen Minogue jatkoi uraansa uusien yhteistyökumppanien kanssa nousten tähtitaivaalla aivaan uusiin sfääreihin. Kylie Minogue lienee ainoa SAW-tallin artisti, jonka ura jatkui menestysekkäänä ja nousujohteisena yhteistyön päättymisen jälkeen.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 4. heinäkuuta 2014

206. Abba: Waterloo (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Abban toinen albumi Waterloo oli koekeittiö, jossa yhtye yritti eri resepteillä löytää tietä menestykseen. Euroviisut voittanut nimikappale ohjasi yhtyettä glam rockin suuntaan mutta levyllä kokeiltiin myös periruotsalaista iskelmää, italialaista balladia ja 60-luvun poppia. Kaiken tämän seassa oli myös pieniä vihjeitä siitä minkälaisella musiikillä ruotsalaisyhtye lopullisesti varmistaisi paikkansa 70-luvun popin ykkösnimenä kaikkialla maailmassa.

Vaikka Abban ensimmäinen single julkaistiin jo vuonna 1972, yhtyeen syntyvuotena pidetään yleisesti (ja myös virheellisesti) vuotta 1974, jolloin se voitti Eurovision laulukilpailut. Euroviisutapojen mukaisesti kappale levytettiin neljällä eri kielellä. Pohjoismaissa julkaistu versio Waterloo-albumista alkoi ruotsinkielisellä versiolla ja päättyi englanninkieliseen versioon.
Waterloo oli kuitenkin varsin kaukana siitä Abbasta, joka valloitti maailman 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Vaikka tämä sähkökitaravoittoinen ja sovitukseltaan poikkeuksellinen yksitotinen Abba-klassikko valittiin vuonna 2005 kaikkien aikojen parhaaksi euroviisuksi, ei se kuulu mielestäni yhtyeen eikä edes euroviisuhistorian parhaimmistoon.

Abban toinen albumi (Ring Ring oli julkaistu vuotta aiemmin) on yhtyeen albumeista tyyleiltään kaikkein monipuolisin.  Aivan kuin pari vuotta yhdessä esiintynyt nelikko olisi vasta etsinyt linjaansa ja kokeillut mikä tyyli sopisi yhtyeelle parhaiten. Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad ja Björn Ulvaeus olivat menestyviä artisteja jo ennen yhtyeen muodostamista, mutta neljän muusikon yhteinen tyyli oli vielä hakusessa. Eniten myöhemmin tutuksi tullutta tarttuvaa ja soundeiltaan siloiteltua Abbaa olivat kappaleet Honey honey, sekä Lyngstadin soolona laulama Gonna sing you my lovesong, joka on ansiotta jäänyt unohduksiin.
Yhtyeen jäsenistä Agnetha Fältskog oli menestynyt soolourallaan parhaiten. Vuoteen 1974 mennessä hän oli julkaissut neljä menestysalbumia, joiden musiikista hän oli säveltänyt suurimman osan itse. Waterloo-albumilla hänen bravuureitaan ovat italialaistyyppinen balladi Hasta Mañana sekä aviomies Björn Ulvaeusin kanssa duetoitu eroballadi Dance.
Waterloo-albumilla yhtye revitteli tyylipaletilla rohkeammin ja hullummin kuin koskaan tämän jälkeen. Waterloon tavoin muodikasta glam-rock-tyyliä noudatti outo ja kiehtova Watch out. Funkahtavaa rytmiä sen sijaan kokeiltiin kappaleessa My mama said. Oudoin kappale on heavyn ja glam rockin välillä hullutteleva King Kong song.
Abban ensimmäisillä levyillä lauluosuudet jaettiin varsin tasapuolisesti yhtyeen mies- ja naislaulajien kesken. Vasta pari vuotta myöhemmin Bennyn ja Björnin soolo-osuudet karsittiin minimiin ja mikrofoni annettiin pysyvästi Agnethan ja Anni-Fridin käsiin. Yksi levyn suosikkikappaleistani Sitting in the palmtree oli jälleen tyylikokeilu, johon ei yhtyeen myöhemmässä tuotannossa palattu. Björnin soolo ja Agnethan ja Fridan laulama väliosa ovat tässä kappaleessa juuri oikeissa paikoissa.
Waterloo-single ja -albumi myivät euroviisuvoiton huumassa hyvin pohjoismaiden lisäksi ympäri Eurooppaa. Waterloota seuranneet singlet menestyivät kuitenkin huonosti ja yhtyettä pidettiin jo yhden hitin ihmeenä kunnes syyskuussa 1975 julkaistu SOS nousi listojen kärkeen eri puolilla maailmaa. Tästä alkoi hittiputki, joka päättyi vasta 1980-luvun puolella.

Waterloo ei albumina ole samaa klassikkotasoa kuin vuonna 1976 ilmestynyt Arrival tai yhtyeen uran päättänyt The Visitors (1981). Jopa debyyttialbumi Ring Ring on mielestäni parempi. Minua kiehtoo kuitenkin Waterloo-albumissa sen tyylien monipuolisuus, johon yhtyeen yksikään muu albumi ei yltänyt. Ja jos albumia kuuntelee tarkkaan, löytyy tyylien sekamelskan takaa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin jo tässä vaiheessa pistämätön melodiantaju. Yhdistettynä Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulutaitoon oli menestyksen resepti vain viimeistelyä vailla.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

205. Little Shop of Horrors - Original Soundtrack (1986)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Viimeisten vuosikymmenin omalaatuisimpia musikaaleja oli Oscareilla palkittujen Disney-säveltäjien musta kauhukomedia Pieni kauhukauppa. Pienissä New Yorkin teattereissa ensi-iltansa saanut musikaali sai uutta puhtia elokuvaversiossa, joka yhdisti maukkaasti 60-luvun mustaa poppia ja makaaberia huumoria. Ensiluokkaiset näyttely- ja laulusuoritukset tekivät elokuvasta ja sen soundtrack-albumista nautittavaa viihdettä, joka tosin ei sovi niille jotka pelkäävät vihaisia lihansyöjäkasveja ja hammaslääkärillä käymistä.

 Musikaalisäveltäjäpari Howard Ashman ja Alan Menken tunnetaan parhaiten Walt Disney -elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö sekä Aladdin tekemästään musiikista, josta heidät palkittiin yhteensä kuudella Oscar-palkinnolla (Menken sai kaksi Oscaria lisää elokuvan Pocahontas musiikista Ashmanin kuoleman jälkeen). Ennen Disney-menestytä Ashmanin ja Menkenin tunnetuin työ oli kuitenkin verta tihkuva kauhumusikaali, jota ei todellakaan voi suositella pienille lapsille.

Roger Cormanin samannimiseen kulttielokuvaan perustuva Pieni kauhukauppa sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1982. Musta komedia pienestä viattomasta lihansyöjäkasvista joka lopulta syö suihinsa koko maailman siirtyi valkokankaalle neljä vuotta myöhemmin. Vaikka se ei noudattanut perinteisen sovinnaista musikaalielokuvan kaavaa, tuli elokuvasta nopeasti suunnattoman suosittu ja sen seurauksena myös teatterimusikaali sai uutta ilmaa siipiensä alle.
Musikaalin kertojahahmoina toimii kolmen nuoren naisen muodostama trio, jonka laulama nimikappale rakentaa tapahtumille miljöön ja aikakehyksen. Olemme presidentti John F. Kennedyn Amerikassa, New Yorkin köyhällä esikaupunkialueella, ja radioissa soivat mustien laulajien muodostamien tyttöyhtyeiden musiikki.

Tapahtumat keskittyvät kituliaaseen kukkakauppaan, jossa työskentelevät nuori Seymor (Rick Moranis) ja hänen salaisesti rakastamansa Audrey (roolin jo teatterissa esittänyt Ellen Greene). Kauppa käy huonosti eikä elämä slummissa anna lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Ilmapiiria kuvataan hyvin kappaleessa Skid row, jonka kolmen laulajan trio aloittaa tyylikkäästi. 
Huonosti menestyvän kaupan lisäksi elokuvan pääparilla on muitakin huolia. Yksi näistä on Audreyn väkivaltainen poikaystävä, joka tyttelinsä pahoinpitelyn ohessa on keksinyt tavan saada ihmisten epäinhimillisestä kohtelusta palkkaa. Roolissa mainio Steve Martin.
Hammaslääkärimiehensä kaltoin kohtelema Audrey unelmoi paremmasta elämästä yhdessä salaisesti rakastamansa Seymourin kanssa. Audreyn soolo Somewhere that's green todistaa, että Ellen Greene on piipittävästä puhetavastaan huolimatta erinomainen laulaja.
Onni kääntyy kun Seymour löytää pienen omituisen kärpäsloukkua muistuttavan kasvin, jota hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän nimeää kukan rakastamansa työkaverin mukaan Audrey II:ksi ja ruokkii sitä ahkerasti omilla veritipoillaan. Kauppa alkaa kukoistaa Mushnikin pienessä kukkakaupassa, kun asiakkaat tulevat katsomaan outoa ja nopeasti kasvavaa rehua. Kolmen naislaulajaa toimivat jälleen erinomaisina kertojina, ja kuulijan on vaikea olla tanssimatta mukana.
Kasvaessaan Audrey II saa äänen (Four Tops yhtyeen laulusolisti Levi Stubbs), eikä ravinnoksi kelpaa enää veritipat. Musikaalihistorian taatusti omalaatuisimmassa duetossa viherkasvi vakuuttaa kasvattajalleen, että nälkäisen plantun ruokkiminen ihmislihalla on aivan oikeutettua. 
Kun ilkeä hammaslääkäri on saatu pois kuvioista (eikä hän jää ainoaksi Audrey II:n suupalaksi) voivat Audrey ja Seymour lopultakin tunnustaa rakkautensa toisilleen. Onnellisen lopun tiellä on kuitenkin huoneen kokoiseksi kasvanut Audrey II, joka vaatii yhä enemmän liharuokaa suureen suuhunsa. Seymour tajuaa että kasvin tarkoituksena on jatkaa kasvamista, kunnes koko maailma on sille vain yksi suupala.

Elokuvan huippukohtaan, jossa Seymour ja Audrey II ottavat mittaa toisistaan, Ashman ja Menken sävelsivät uuden kappaleen Green mean mother from outer space, joka menetti täpärästi Oscar-palkinnon Top Gun -elokuvan tunnusmelodialle. Kappale on sekä erikoistehosteiden (Audrey II:ta ohjattiin mekaanisesti ilman digiefektejä) että Levi Stubbsin huippunäytös.
Lopulta kaikki päättyy hyvin, ja Audrey ja Seymour saavat toisensa. Vai saavatko? Alkuperäisen teatterimusikaalin päätteeksi Audrey II syö suihinsa lemmenparin ja lopulta koko teatteriyleisön. Myös itse elokuvan piti päättyä pahanilkisen lihansyöjäkasvin maailmanvalloitukseen.
Viisi miljoonaa dollaria maksanut loppukohtaus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, sillä elokuvan lemmenparin syöminen ja maailman tuhoutuminen suurien lihansyöjäkasvien mellastaessa oli liikaa ennakkonäytöksen yleisölle. Tämän seurauksena elokuvan julkaistu versio päättyy Audreyn ja Seymourin häihin. Elokuvan alkuperäinen, kieltämättä aika hurja loppukohtaus julkaistiin virallisesti vasta pari vuotta sitten elokuvan Director's cut dvd- ja blu-ray-julkaisuilla.

Päättyi elokuva kummin tahansa, on Pieni kauhukauppa nykyaikaisen elokuvamusikaalin merkkiteoksia. Mikä parasta, elokuvan soundtrack toimii erinomaisesti myös itsenäisenä äänitteenä. Alan Menkenin musiikki on onnistunut pastissi 1950-60-lukujen vaihteen do-wopille ja kunnianosoitus tuona aikana suosituille tyttöyhtyeille. Mestarisanoittaja Howard Ashman (joka vastasi myös musikaalin käsikirjoituksesta) onnistuu näppärästi tiivistämään lyhyisiin lauluihin asiaa ja tunnetta.

Myös esityksiltään soundtrack on ykköstavaraa. Elokuvan kaikki näyttelijät laulava itse laulunsa (toisin kuin elokuvamusikaalin kultakaudella 1950-60-luvuilla) ja tähdet Rick Moranis, Ellen Greene ja Steve Martin vetävät lauluroolinsa taidolla, vaikka he jäävätkin nälkäisen kasvin lauluista vastaavan Levi Stubbsin jalkoihin. Musikaalin tähti on kuitenkin Tichina Arnoldin, Michelle Weeksin ja Tisha Campbellin lauluyhtye, jonka energinen meininki antaa sielun koko elokuvalle sen ensimmäisistä sekunneista loppuun saakka. Valitettavasti kolmen naislaulajan yhteistyö jäi tähän elokuvaan, heidän lauluyhtyeellään olisi varmasti ollut tulevaisuutta myös elokuvan ulkopuolella.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

204. Electric Light Orchestra: A New World Record (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
A New World Record oli viimeinen etappi Electric Light Orchestran matkalla klassisesta musiikista ja The Beatlesista innoitusta saanesta rockyhtyeestä kohti 1970-luvun suurimpia hittitehtaita. Bändin nokkamies ja lauluntekijä Jeff Lynne tuotti onnistuneen paketin radioystävällistä musiikkia, jossa ei hiteistä ollut pulaa. ELOn kuudes albumi oli yhtyeen kauan odotettu läpimurto myös kotimaassaan Isossa Britanniassa.

Kun puhutaan Electric Light Orchestrasta (ELO ystävien kesken), viitataan useimmiten yhtyeen tuotantoon 1970-luvun loppupuolella. Tässä vaiheessa Jeff Lynne oli jättänyt taakseen metsästystorvilla ja sähköselloilla höystetyt rokkibiisit ja siirtynyt albumi albumilta lähemmäksi keskitien popmusiikkia. Yhtyeen riveihin kuului yhä viulisti ja kaksi sellistiä, mutta musiikin klassiset elementit olivat pääosin peräisin Louis Clarkin johtamasta sinfoniaorkesterista. Vuonna 1976 julkaistulla albumilla kuultiin myös hieman oopperaa.
Rockaria on hyvä esimerkki Lynnen taidosta yhdistää perinteistä rockia, hittipoppia ja klassisia elementtejä. Myös laulun aiheena on eri musiikkityyppien fuusio, kertomus siitä kuinka rokkari ja oopperalaulaja kohtaavat toisensa niin taiteen kuin henkilökohtaisen suhteensa saralla. Kappale julkaistiin myös singlenä, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin kappale Telephone line, josta tuli yhtyeen toistaiseksi suurin hitti kotimaassaan Iso-Britanniassa. Kappale oli prototyyppi yhtyeen 1970-luvun loppupuoliskon musiikista, runsaat ja tietokoneentarkat lauluharmoniat ja orkesterisovitukset myötäilivät Jeff Lynnen tarttuvia melodioita.
New World Record avasi ELO:n tien myös Britannian listoille. Yhtyeen viisivuotisen uran aikana menestys muualla maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa oli ollut erinomainen, mutta britit eivät olleet lämmenneet yhtyeelle. New world record ja erityisesti sen singlet muuttivat tämän nousten kaikki Britannian listojen top 10:een. 

Vaikka levy oli selkeä askel rockista kohti hittipoppia, ei Jeff Lynne halunnut hylätä rock-juuriaan. Onnistuneesti rock ja pop yhdistyivät levyn kappaleessa Do ya, joka oli uusintaversio The Move:n vuonna 1972 julkaistusta viimeisestä singlestä. ELO-version alkupuolisko on lähes suora kopio Moven versiosta, mutta väliosassa upeasti sovitetut jouset saapuvat kuorruttamaan kappaletta ilman että kappaleen uskottavuudesta tingitään tippaakaan. Vertaile itse.
Perusrokin lisäksi Jeff Lynne laittoi hienolle levylle kunnianosoituksen yhtyeelle, jonka innoittamana ELO aikanaan perustettiin The Moven raunioille. Albumin päättävässä Shangri-La-kappaleessa viitataan suoraan The Beatlesin Hey Jude -kappaleeseen, jonka pitkä fade-out (kappale julkaistiin vuonna 1968 yli 7 minuutin mittaisena singlenä) on Jeff Lynnen sanoin metafora hitaasti hiipuvalle ihmissuhteelle.
Menneiden haikailusta huolimatta ELO oli siirtynyt lopullisesti pois 60-70-lukujen vaihteen rockista. Parin vuoden sisällä New World Recordin julkaisemisesta yhtyeen miehistöstä pudotettiin viulisti Mik Kaminski ja sellistit Hugh McDowell ja Melvyn Gale. Jäljelle jäivät alkuperäisjäsenet Jeff Lynne (kitara, koskettimet ja laulu) ja Bev Bevan (lyömäsoittimet) sekä basisti Kelly Groucutt ja kosketinsoittaja Richard Tandy. Jousista vastasi kapellimestari Louis Clarkin johtama orkesteri, ja klassisissa sovituksissa käytettiin myös entistä enemmän syntetisaattoria.

Hyviä ja menestyviä levyjä ELO teki yhä, mutta 1980-luvun puoliväliin siirryttäessä yhtyeen taru alkoi olla lopussa. Yhtyeen viimeisellä, vuonna 1986 julkaistulla Balance of Power -levyllä parhaimmillaan kahdeksanhenkinen yhtye oli kutistunut kolmihenkiseksi, eikä jousia käytetty levyllä enää lainkaan. Jäähyväistunnelmista huolimatta levyllä oli kuitenkin hetkensä, ja esittelen sen lähiaikoina.

lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

203. Eppu Normaali: Kahdeksas ihme (1985)

Kuuntele albumi Spotifyssa.
Eppu Normaalin kahdeksas studioalbumi oli tietoinen askel rääväsuisesta mansepunkista kohti suurempia kansankerroksia miellyttävään radiopoppiin. Albumin menestystä edisti sen julkaisuvuonna aloitettu paikallisradiotoiminta sekä sen tasaisen laadukas sävellys ja sanoitustyö. Levystä tuli yhtyeen myydyin studioalbumi eikä yhtye muillakaan mittareilla yltänyt enää samaan huippumenestykseen.

Vuonna 1985 Tampereen seudun ensimmäinen kaupallinen paikallisradio Radio 957 aloitti toimintansa. Toisin kuin kaupalliset radiot nykyään Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan omistama radio panosti paikalliseen ohjelmatuotantoon toimittaen omia uutisiaan, musiikki- ja viihdeohjelmiaan (mm. Alivaltiosihteerin ensimmäiset radiohupailut kuultiin 957:ssa nimellä "Naurunremakkaa") ja tekipä radio jopa omia lastenohjelmiaan (kuka muistaa vielä "Muori menninkäisen tarinat"?). Ysiviisseiska otti tehtäväkseen myös paikallisen musiikin soittamisen.

Kuinka ollakaan samana vuonna Tampereen naapurissa Ylöjärvellä majaansa pitävä Eppu Normaali julkaisi kauan studion kuumuudessa kypsytetyn lättynsä Kahdesas ihme. Levy muistetaan parhaiten hiteistään Kitara, taivas ja tähdet, Vuosi 85 ja Voi kuinka me sinua kaivataan. Minä esittelen kuitenkin levyltä neljä vähemmän soitettua kappaletta, jotka osoittavat kuinka levyn laatu kattaa sen kaikki kappaleet, myös ne vähemmän kuluneet.
Albumin aloittava Tien päällä taas käynnistää musiikkimatkan virheettömästi. Ponteva kitarariffi, Aku Syrjän vahva rumpubiitti sekä hieno melodia ovat osa levyn parhaiten mieleenjäävää kappaletta.

Eppujen uusi levy oli varmasti kesän ja syksyn soitetuin levy 957:ssa, eikä kukaan tamperelainen voinyt välttyä sen rockenergialta. Minä olin 14 vuotias kiltti musiikkiluokkalainen, joka tähän asti olin nyrpistänyt nenääni Popedan ja Eppujen kaltaisille rähjärokkareille. Kuuntelin kuitenkin paljon paikallista radioasemaa (joka soitti pop- ja rockmusiikkia muulloinkin kuin Ylen kaksituntisen "Rockradion" aikana), ja jatkuvan aivopesun jäljet näkyivät pian minussakin. Ostin levyn sisareni kanssa ja soitimme sen lähes puhki seuraavan vuoden aikana.
Juha Torvisen säveltämä Yöjuttu on suosikkejani albumilla, jonka kaikki muut kappaleet ovat Mikko Syrjän säveltämiä. Hienojen sävellysten ohella levyn menestystä selittivät Martti Syrjän tekstit, jotka olivat siirtyneet yhtyeen varhaisen kauden ränttätäntästä kohti popmusiikin universaalimpia teemoja. Levy olikin onnistunein yhdistelmä yhtyeen aiempaa rocktyyliä ja myöhempää iskelmällistä tuotantoa. Toki levyltä löytyy rakkauslaulujen ohella myös lauluja ryyppäämisestä ja rälläämisestä, mutta nekin onnistuttiin pukemaan vähemmän rosoiseen muotoon. Hyvä esimerkki tästä on kappale Elämän tarkoitus, jossa hivelevän melankolinen melodia yhdistyy tekstiin perusmiehen peruskrapulasta.

Kahdeksannen ihmeen hypetys ja liikasoitto saivat minut kyllästymään levyyn täydellisesti vuosi tai kaksi julkaisunsa jälkeen. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin levyä voi jälleen kuunnella avoimin korvin. En ole vielä toipunut kappaleiden Vuosi 85 ja Kitara, taivas ja tähdet tuntuvat ylisoitosta, mutta levyn muut kappaleet ovat avautuneet minulle uudelleen. Levyn päättävä Läpivalaistu ei ollut suosikkikappaleitani 1980-luvulla, mutta nyt siitä on pohdiskelevine teksteineen ja hienoine sovituksineen tullut yksi levyn huippuhetkistä.
Kahdeskannen ihmeen myötä minusta tuli pariksi vuodeksi suuri Eppu Normaali -fani. En kuitenkaan löytänyt yhtyeen aiemmilta albumeilta kuin yksittäisiä minua miellyttäviä kappaleita. Suurin odotuksin vastaanotettu vuonna 1986 ilmestynyt Valkoinen kupla -albumi oli suuri pettymys, eikä sitä seuranneet albumit korjanneet tilannetta. Eppu Normaali onkin minun kirjoissani yhden albumin ihme, eli yksi niistä harvoista artisteista joilta minulla on hyllyssäni vain yksi albumi. Onneksi se on sitäkin parempi.
Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

perjantai 7. helmikuuta 2014

202. Dusty Springfield: Reputation (1990)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Pitkään parrasvalojen loisteen ulkopuolella aikaansa viettänyt Dusty Springfield palasi julkisuuteen Pet Shop Boys -yhtyeen vetoavun turvin. Yhteissingle What have I done to deserve this ja sitä seuranneet muut singlet ja albumi Reputation palauttivat Springfieldin hittilistojen kärkeen ja tanssilattioiden taustamusiikiksi. Odottamaton menestys oli ansaittu, sillä 1980-lopulla syntyneet levytykset ovat erinomaisia ja osoittivat, että vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.

Vuonna 1994 julkaistussa Dusty Springfield Full Circle -dokumentissa on hupaisa kohtaus, jossa dokumentin juontajat Dawn French ja Jennifer Saunders lähestyvät laulajalegendaa lehtiön kanssa. "Olemme suuria ihailijoita, meidän pitäisi saada nimikirjoitus. Voisitko..." - tässä vaiheessa ilahtunut Springfield kaivaa kynää esiin - "...pyytää Pet Shop Boysilta nimmarit tähän? Sinähän tunnet heidät." Dustyn hymy lässähtää korvinkuultavasti. Vaikka kysymyksessä oli sketsi, oli tilanne selvästi Springfieldille tuttu.

1980-luvun puolivälissä Duty Springfield oli "entinen" tähti. Vaikka hän oli tehnyt hienoa musiikkia koko 1970-luvun ja myös 1980-luvun alussa, hänet muistettiin vain 60-luvun hiteistään eikä kukaan enää uskonut hänen paluuseensa. Pet shop boys edusti tätä päivää ja oli huikean suosittu eri puolilla maailmaa. Toisiaan ihailevien artistien kohtaaminen muutti kaiken.

Dustyn vierailu Pet Shop Boys -hitillä What have I done to deserve this vuonna 1987 nosti hänet takaisin parrasvaloihin ja muistutti ihmisille, että menneiden vuosikymmenien tähti oli palannut. Kappale nousi listakakkoseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. 

Dustyn ja Pet Shop -poikien Neil Tennant ja Chris Lowe yhteistyö jatkui kappaleella Nothing has been proved, joka yhdisti 80-luvun popsoundit tarinaan 1960-luvulla Britannia kuohuttaneesta seksiskandaalista. Kappale esitettiin elokuvassa Scandal, joka perustui tositapahtumiin ajalta, jolloin Dusty aloitti uraansa Englannissa.
Upealla jousisovituksella varustettu kappale nosti Dustyn jälleen listoille ja menestys sementoi Springfieldin takaisin brittipopin kärkinimeksi. Kappale sisällytettiin Springfieldin uudelle albumille, joka jatkoi samalla modernilla tyylillä
Yhteistyö Pet Shop Boysin kanssa piristi levymyynnin lisäksi myös laulajaa henkilökohtaisesti. Uudelle albumille hän pyysi yhteistyökumppaneikseen Neil Tennantin ja Chris Lowen lisäksi joukon muita popmusiikin kärkinimiä. Yksi levyn parhaista kappaleista, albumin aloittava nimikappale Reputation todisti omalta osaltaan, että Springfield pärjäsi myös ilman eläinkaupan poikia. Laulu osoitti levyn muiden kappaleiden tapaan että 60-luvun poplegenda Dusty Springfield oli kotonaan myös 80-luvun soundien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun ostava yleisö oli samalla aaltopituudella.

Albumin toisena singlenä julkaistiin Chris Lowen ja Neil Tennantin yhdessä Julian Mendehlsonin kanssa kirjoittama ja tuottama In private. Kappaleen tarttuva melodia ja eloisa bassomelodia ovat tehneet kappaleesta oman suosikkilauluni albumilla.
Vaikka Dusty sulautuikin levyllään onnistuneesti 1980- ja 90-lukujen vaihteen teknopopmaailmaan, löytyy levyltä myös kunnianosoitus hänen uransa akuaikojen musiikille. 1960-luvulla Springfield oli yksi amerikkalaisen lauluntekijäpariskunnan Carole King - Gerry Goffin suosituimmista ja menestyneimmistä artisteista (mm. hitit Some of your loving ja Goin' back). Reputation-albumilla Springfield esitti päivitetyn version 1960-luvun alussa julkaistusta Goffin/King pikkuhitistä I want to stay here rakentaen näin sillan kahden vuosikymmenen yli.
Lähes kaksi vuosikymmentä kaupallisessa paitsiossa eläneellä Dusty Springfieldillä meni nyt lujaa. Kolmen vuoden aikana hän oli ollut mukana kolmen hittisinglen ja menestyvän albumin teossa ja samalla kun uudet hitit soivat jatkuvasti diskoissa, radioissa ja MTV:llä myös hänen vanha tuotantonsa nousi listoille uusien kokoelmalevyjen muodossa. 1970-luvun alkuvuosina Yhdysvaltoihin muuttanut ja siellä uransa luomisessa epäonnistunut laulaja palasi viimein takaisin kotimaahansa Englantiin viettämään kuudetta vuosikymmentään.

Modernilla tanssipopilla takaisin listoille nousseen Dustyn seuraavaa siirtoa odotettiin mielenkiinnolla. Yllättäen Springfield ei kuitenkaan jatkanut yhteistyötään Pet Shop Boysin kanssa vaan matkusti Nashvilleen levyttämään tyylitajuisen aikuisen naisen popalbumin. Dustyn viimeiseksi albumiksi jääneen Very fine love -albumin esittelin blogissani jo numerolla 23.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 10. tammikuuta 2014

201. The Beatles: Yesterday... and today (1966)

Capitol-yhtiön the Beatles -levyjen muokkaus amerikkalaiseen makuun ja markkinaan sopivaksi huipentui vuonna 1966 julkaistuun albumiin Yesterday and today. Brittijulkaisujen väliin sijoitetulla levyllä Capitol yhdisti Help ja Rubber Soul -albumeilta ylijääneitä raitoja sekä kolme vielä julkaisemattoman Revolver-albmin kappaletta aiemmin singleinä julkaistuihin lauluihin antaen sanalle sillisalaatti aivan uuden merkityksen. Albumin kansikuvassa ei kuitenkaan tyydytty kasvisruokaan, ja siitä noussut kohu peitti alleen albumin musiikillisesti korkean tason.

Vaikka Beatlemania oli vuonna 1966 jo vaimenemaan päin, oli the Beatles edelleen levy-yhtiöittensä paras rahasampo. Amerikkalainen Capitol records pyrki jatkamaan omaa linjaansa julkaisemalla 3-4 Beatles-albumia vuodessa. Samaan aikaan yhtye kotimaassaan julkaisi "vain" 1-2 pitkäsoittoa. Amerikkalaiset levypomot alkoivatkin olla levottomia, kun vuoden 1966 ensimmäinen Beatles-albumi oli luvassa vasta kesän loppupuolella.

Asian korjaamiseksi Capitol kokosi oman pakettinsa aiemmilta albumeilta ylijääneistä kappaleista sekä kahdesta singleraidasta. Koska näistä kappaleista ei satu kokonaista albumia aikaiseksi, amerikkalaiset pyysivät apua Beatles-tuottaja George Martinilta, joka antoi heidän käyttöönsä kolme raitaa syksyksi julkaistavaksi suunnitellulta Revolver-albumilta.
And your bird can sing edustaa Yesterday and today -albumin "tomorrow"-osastoa. Modernit sähkökitarasoundit ja John Lennonin arvoitukselliset sanat olivat hyvin kaukana siitä, mitä levyn toinen äärilaita edusti.

Yhdysvalloissa The Beatlesin vuonna 1965 julkaistusta Help!-albumista julkaistiin vesitetty versio. Se sisälsi vain seitsemän yhtyeen esitystä, ja niiden välit tilkittiin samannimisen elokuvan instrumentaalimusiikilla. Näin käyttämättä jäi mm. albumin tunnetuin kappale, joka nimensä mukaisesti oli vuonna 1966 edustamassa yhtyeen "eilistä" aikakautta. Vaikka kappaleesta Yesterday kuullaan yleensä stereoversio, oma suosikkini on laulun monomiksaus, jota kuullessa tuntuu aivan kuin istuisi parin metrin päässä sooloa laulavasta Paul McCartneystä. Tammikuussa 2014 julkaistavalta cd-painokselta löytyvät sekä stereo että monoversiot.
Yesterday and today on sekalaisesta ja epäyhtenäisestä kokoonpanostaan huolimatta täydellä laadulla pakattu Beatles-albumi, ehkä levyn kahta Ringo Starr -sooloa lukuunottamatta. Yksi albumin helmistä on vuonna 1965 singlenä julkaistu Day tripper.
Vuosina 1965 ja -66 kitaristi George Harrison profiloitui kehittyvänä lauluntekijänä saaden näinä vuosina seitsemän omaa sävellystään The Beatlesin albumeille. Alun perin Rubber Soul -levyn brittiversiolla julkaistu If I needed someone sai Amerikan ensiesityksensä tällä levyllä.
Hienosta musiikista huolimatta Yesterday and today tunnetaan parhaiten kuuluisasta levynkansiepisodistaan. Valokuvaussessioihin kyllästyneet yhtyeen jäsenet ideoivat yhdessä valokuvaaja Robert Whitakerin kanssa levynkannen, jossa teurastajien takkeihin pukeutuneet beatlet poseeraavat yhdessä nukenpäiden ja raakojen lihakimpaleiden kanssa.

Albumin kansia ehdittiin painaa puoli miljoonaa kappaletta. Vasta kun ennakkokappaleen saaneet toimittajat ja kauppiaat protestoivat järkyttyneitä kansikuvaa, tajusi Capitol erehdyksensä, pyysi anteeksi ja käski palauttamaan teurastajakannella varustetut levyt. Häthätää albumille kyhättiin uusi kansikuva, ja levyt siirrettiin vanhoista kansista uusiin yötöinä. Teurastajakannet määrättiin tuhottaviksi, mutta osaan levyistä uusi kuva yksinkertaisesti liimattiin vanhan kuvan päälle ajan ja rahan säästämiseksi. Esille kuoritut, alkuperäisellä kansikuvalla varustetut albumit ovat käsittämättömän arvokkaita.

Kun Yesterday and today julkaistaan muiden the Beatlesin Capitol-albumien tapaan cd:llä tämän vuoden tammikuussa, on ostajilla itse mahdollisuus valita, kumpaa kansikuvaa he albumissa haluavat käyttää.
Dr Robert edustaa albumilla And your bird can sing -kappaleen tavoin kolme kuukautta myöhemmin julkaistuksi suunnitellun Revolver-albumin materiaalia. Kun tämä, nyttemmin monissa paikoissa maailman parhaaksi rock-albumiksi nimetty levy (jonka esittelin blogissani numerolla 2) julkaistiin Yhdysvalloissa, se oli kolmea John Lennonin Yesterday and todaylla julkaistua sävellystä köyhempi. Revolverin jälkeen Capitol jätti The Beatles -albumit rauhaan, ja julkaisi vuosien 1967-1970 albumit Yhdysvalloissa samanlaisina kuin yhtyeen kotimaassa. 

Kun the Beatles siirtyi cd-aikaan vuonna 1987, levyjen amerikkalaiset versiot poistuivat markkinoilta. Puristinen näkemys oli, että brittialbumit olivat ainoa oikea tapa kuunnella yhtyeen musiikkia. 2000-luvulla yhtyeen fanien asenne on onneksi muuttunut. Amerikkalaiset rakastavat the Beatlesia, ja heille Capitolin tohtoroimat albumit olivat ainoa tapa kuulla yhtyeen musiikkia aina 1980-luvun lopulle saakka. Ja oli kappaleiden järjestys mikä tahansa, ei se musiikkia huonontanut.

The Beatlesin amerikkalaisista albumeista kahdeksan ensimmäistä julkaistiin lopulta cd-muodossa kahdessa boksissa 2004 ja -06. Tänä vuonna, 50 vuotta siitä kun Yhdysvallat lankesi polvilleen liverpoolilaisyhtyeen edessä, kaikki Capitolin The Beatles -albumit julkaistaan sekä cd-boksina että erikseen. Musiikki on ennallaan, mutta Capitol-albumit antavat siihen toisen näkökulman, mahdollisuuden kuunnella yhtyeen musiikkia niinkuin puolet yhtyeen ihailijoista kuunteli sitä yli 20 vuoden ajan.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 7. tammikuuta 2014

200. The Beatles: Rubber soul (US version 1965)

Amerikkalainen Capitol-yhtiö ei juurikaan kunnioittanut The Beatlesin kotimaassaan rakentamia albumikokonaisuuksia. Vastaavasti Beatles-fanit nykyään eivät juurikaan kunnioita yhtyeen amerikkalaisalbumeja. Joukossa on kuitenkin myös onnistuneita uudelleenvirityksiä. The Rubber soul -albumin amerikkalaisversiota monet pitävät jopa alkuperäisjulkaisua parempana. Kappalevalinnoilla levystä rakennettiin pehmeä ja akustissountinen levy, joka sopi hyvin 1960-luvun puolivälin folk-buumiin.

Yhdysvalloissa äänilevymarkkinoiden lainalaisuudet olivat 1960-luvulla hyvin erilaiset kuin Euroopassa. Levyjä julkaistiin useammin kuin Euroopassa, niillä oli vähemmän kappaleita ja singlehitit piti sijoittaa albumille myyntiä edistämään. Kun Parlophone julkaisi vuosina 1964-1966 Britanniassa kuusi The Beatles -albumia, laittoi Capitol myyntiin samana aikana niitä yksitoista. Capitolin levyillä oli usein eri nimi ja kansi ja kappaleiden määrä oli vähennetty 14:stä 11-12:teen. Ihan oikeutetusti osaa Capitolin virityksistä pidetään hutaisten koottuna rahastuksena, mutta joskus amerikkalaisten viritykset osuivat myös oikeaan.
Capitolin Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaisema Rubber Soul näyttää päälle päin samalta kuin samanniminen Euroopassa julkaistu albumi. Vain kannen tummemmat värisävyt ja Capitol-logo kannen oikeassa yläkulmassa paljastaa, että jotain muutoksia on tehty. Eron huomaa kuitenkin viimeistään, kun levyn laittaa soimaan. Sähkökitaroiden sävyttämän Drive my car -kappaleen sijaan levyn aluksi kuullaan akustinen I've just seen the face, jonka eurooppalaiset kuulivat aiemmin samana vuonna julkaistulla Help!-levyllä.

Capitol poisti alkuperäisestä Rubber Soul -albumista neljä kappaletta ja korvasi ne kahdella Help!-albumin raidalla. Amerikkalaisen levy-yhtiön tavoitteena oli selvästi tehdä albumista pehmeämpi ja folk-henkisempi riisumalla levyltä pois soundeiltaan rankemmat kappaleet (Nowhere man, Drive my car ja If I needed someone) sekä tyyliin muuten sopimaton countryjolkotus What goes on.

Vaikka levyn alkuperäiskonsepti rikottiin, monien mielestä muutokset paransivat levyn yhtenäisyyttä.
Rubber Soul -albumin molemmat versiot ovat hyvin John Lennon -painotteisia. Vaikka Nowhere man jätettiin amerikkalaisversiolta pois, loisti Lennon Girl-kappaleen lisäksi Norwegian wood, Word ja In my life -kappaleilla. Kaikki kolme olivat hyviä esimerkkejä Lennonin kasvamisesta sekä säveltäjänä että etenkin sanoittajana. Enää aiheena ei ollut vain tytön ja pojan välinen rakkaus, vaan Lennon pohti elämää myös uusilta kanteilta.
Paul McCartneyn tunnetuin laulu Rubber Soulilla on eittämättä Ranskassa suureksi hitiksi noussut Michelle, mutta muuten hänen Rubber Soulille kirjoittamansa kappaleet ovat jääneet varsin tuntemattomiksi. Tämä on sääli, sillä myös McCartney kehittyi 1960-luvun puolivälissä laulunkirjoittajana pitkin harppauksin. Oma suosikkini albumin McCartney-kappaleista on You won't see me.
Vuosikymmenen puolivälissä kitaristi George Harrison lisäsi painoarvoaan yhtyeessä. Rubber Soul -albumia varten hän sävelsi kaksi laulua, joista tosin toinen pudotettiin albumin USA-painokselta. Levylle jätetty Think for yourself erosi tyyliltään merkittävästi Lennon/McCartney-sävellyksistä, mutta on silti mielestäni yksi levyn parhaista kappaleista.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuuntelivat erilaista Rubber Soulia vuoteen 1987 asti, jolloin albumin brittiversio julkaistiin cd:nä. Capitolin tohtoroima versio julkaistiin cd-boksissa 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2014 Rubber Soul ja muut Capitolin julkaisemat Beatles-albumit julkaistaan kaikki itsenäisinä cd:inään yhtyeen amerikanvalloituksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Monet, etenkin yhtyeen amerikkalaiset fanit, pitävät Rubber Soul -albumin amerikkalaista versiota edelleen parempana kokonaisuutena, vaikka siinä onkin vähemmän musiikkia kuin alkuperäisessä versiossa. Muiden muassa the Beach Boys -velho Brian Wilson käytti inspiraationaan juuri levyn USA:ssa julkaistua versiota. Minun mielestäni USA-versio on tyyliltään yhtenäisempi, enkä kaipaa poisleikattuja lauluja lainkaan. Nämä laulut julkaistiin Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin albumilla Yesterday and today, joka koottiin lähes yksinomaan aiemmilta albumeilta poisleikatuista kappaleista. Tämä levy, johon liittyy myös yksi musiikkihistorian oudoimmista levynkansiepisodeista, on esittelyvuorossa seuraavana.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

torstai 2. tammikuuta 2014

199. The Beatles: Meet the Beatles (1964)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Vuoden 2014 tammi-helmikuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun the Beatles teki pophistoriaa: Ensimmäisen kerran yhtye Amerikan ulkopuolelta valtasi kaikki myyntilistojen kärkipaikat Yhdysvalloissa, ja maan edelleen jatkuva rakkaustarina liverpoolilaisnelikon kanssa sai alkunsa. Tammikuun 1964 lopulla julkaistiin albumi, joka löi moninkertaisesti kaikki LP-myyntiennätykset myyden enemmän kuin siltä irroitettu single I want to hold your hand. Levy oli myös ensimmäinen monista USA:ssa julkaistuista Beatles-albumeista, joka rakennettiin varta vasten amerikkalaisyleisöä varten.

Vaikka the Beatles oli vuonna 1963 huippusuosittu kotimaansa lisäksi lähes kaikissa länsimaissa (Kanada mukaanlukien), ei yhtyeen levy-yhtiön EMI:n USA:n haara Capitol ollut kiinnostunut. Koskaan aikaisemmin ei ulkomainen rock-musiikki ollut menestynyt Yhdysvalloissa, joten miksi the Beatles olisi ollut siitä poikkeus. Yhtyeen ensimmäiset singlet julkaistiin näin ollen pikkumerkeillä, eivätkä ne saavuttaneet mainittavaa menestystä.

Lopulta Capitol kuitenkin taipui Britanniasta tulleen painostuksen edessä ja suostui julkaisemaan yhtyeen viidennen singlen I want to hold your hand. Kovin suuria ei Capitol tälläkään kertaa odottanut, mutta kappaleessa oli jotain joka erotti sen aiemmista singlejulkaisuista.

Capitol oli suunnitellut julkaisevansa singlen tammikuun 1964 alussa. Kappaletta oli kuitenkin ehditty jo soittaa eri puolilla maata radiossa, ja radiosoiton aiheuttaman kysynnän vuoksi singlen julkaisua aikaistettiin. Se julkaistiin lopulta toisena joulupäivänä, mikä oli äänilevymarkkinoilla ennenkuulumatonta.
Kun single helmikuussa nousi USA:n singlelistan kärkeen, oli Capitol ehtinyt jo julkaista ensimmäisen the Beatles albuminsa. Vaikka Meet the Beatlesin kansi muistutti marraskuussa Euroopassa julkaistua albumia With the Beatles, oli siihen tehty selkeitä muutoksia. Kappaleiden määrä oli pudotettu 14:stä 12:een, ja mukaan oli liitetty amerikkalaiseen tapaan uuden singlen molemmat puolet.

Lopputuloksena oli varsin onnistunut albumikokonaisuus. Capitol halusi levyllä korostaa John Lennonin ja Paul McCartneyn laulunkirjoitustaitoja, joten yhtä kappaletta lukuunottamatta levyltä poistettiin kaikki cover-versiot. Oma suosikkini on Lennonin laulama All I've got to do, jota en muista kuulleeni koskaan muuten kuin oman cd-soittimeni soittamana. 
Meet the Beatles -albumin (ja sen esikuvana toimineen With the Beatles -levyn) suosituin Paul McCartney -sävellys oli All my loving. Kappaletta ei julkaistu Englannissa eikä USA:ssa singlenä, sen sijaan mm. Kanadassa ja Suomessa siitä tuli singlelistan ykkönen.
Albumilta löytyy myös George Harrisonin ensimmäinen julkaistu sävellys. Lennonin ja McCartneyn tuotteliaisuuden innostama Harrison sävelsi kappaleen yrittäessään selvittää onnistuisiko myös hän laulunteossa. Vastaus kiistatta myönteinen. Vaikka Harrisonin tunnetuimmat ja arvostetuimmat Beatles-kappaleet julkaistiin vasta 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on Don't bother me hyvä ensisävellys, eikä se juurikaan kalpene levyn muiden kappaleiden rinnalla.
Meet the Beatles -albumin menestys Yhdysvalloissa oli käsittämön. 1960-luvun alkupuolella levymyynti keskittyi singleihin ja 500 000 kappaleen albumimyyntiä pidettiin erinomaisena, nousi Meet the Beatles -albumin myynti yli viiteen miljoonaan ylittäen selvästi I want to hold your hand -singlen myynnin. Amerikkalaiset albumit sisälsivät yleensä muutaman singlehitin ja sen lisäksi tukun täyteraitoja mutta the Beatles muutti tämänkin käytännön ja todisti, että laatumusiikilla täytetty lp on hyvää bisnestä.
Alusta loppuun laatumusiikilla pakattu Meet the Beatles päättyy kappaleeseen Not a second time, jonka musiikilliset arvot tunnustettiin myös korkeammissa kulttuuripiireissä. The Times -lehden musiikkikriitikko William Mann kirjoitti kappaleesta tunnetun arvionsa, jossa hän vertaasi sitä Gustav Mahlerin Das Lied von der Erdeen ja kehui erityisesti sävelmän "Aeolisia kadensseja". Laulun säveltäneen John Lennonin mukaan aeoliset kadenssit kuullostivat lähinnä eksoottisilta linnuilta.

Meet the Beatles pysyi USA:n albumilistan kärjessä 11 viikkoa kunnes Capitolin toinen Beatles kokoelma Second album (jolta löytyivät Meet the Beatlesiltä poistetut viisi With the Beatles -albumin raitaa) korvasi sen listan ykköspaikalla. Kultasuoneen iskenyt Capitol jatkoi Meet the Beatles -albumin ennennäkemättömän menestyksen jälkeen omien Beatles-albumiensa paketointia aina vuoteen 1967 asti. Vaikka menestys oli taattu, harva näistä albumeista oli yhtä onnistuneesti koottu kuin Meet the Beatles.

Beatlesin juhlavuoden kunniaksi esittelen vielä kaksi amerikkalaiselle yleisölle räätälöityä albumia. Näitä albumeja usein pidetään vääristeltynä totuutena, koska ne eivät edusta niitä levyjä jotka yhtye itse Englannissa kokosi. Maailman tärkeimmillä popmarkkinoilla Yhdysvalloissa nämä levyt kuitenkin olivat se tapa jolla yleisö Beatles-musiikkiin tutustui. Alkuperäiset, Britanniassa julkaistut the Beatles-albumit julkaistiin Amerikan mantereella vasta vuonna 1987.

Seuraavaksi esittelen vielä kaksi Amerikkalaista yleisöä varten tohtoroitua The Beatles -albumia.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)