sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

247. Paul McCartney: Flowers in the dirt (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Flowers in the dirt oli Paul McCartneyn paluulevy ristiriitaisen 1980-luvun päätteeksi. Suurinta huomiota levyllä keräsi yhteistyö Elvis Costellon kanssa, mutta levyn menestys ei ollut yksinomaan Costello-yhteistyön varassa. Albumin julkaisun yhteydessä McCartney teki myös rauhan oman Beatles-menneisyytensä kanssa. Albumi vilisi viittauksia menneseen, ja sitä seuranneen kiertueen ohjelmassa oli toistakymmentä Beatles-kappaletta. Kiertue ja albumi todistivat että "vasta" 47-vuotias Macca oli elämänsä kunnossa.

Beatles-harrastukseni alkoi jokseenkin tasan 30 vuotta sitten, kun yhtyeen albumit julkaistiin ensimmäisen kerran cd-muodossa ja kesällä 1987 juhlittiin Sgt. Pepper's lonely heart's club band -albumin 20-vuotisjuhlia. Uppouduin yhtyeen historiaan ja musiikkiin ja osansa saivat myös John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin soolourat. 

The Beatles oli jälleen in, ja samoihin aikoihin sekä Harrison että McCartney alkoivat muistella omilla tahoillaan menneisyyttään maailman suosituimmassa yhtyeessä. Cloud nine oli Harrisonin onnistunut beatle-henkinen comeback, ja McCartney teki saman albumillaan Flowers in the dirt. Paul joka edelliset 20 vuotta oli yrittänyt (ja myös onnistunut) menestymään yksinomaan soolomateriaalillaan myöntyi lopulta siihen, että 60-luvun menestysvuodet olivat tärkeä tai jopa tärkein osa hänen muusikonuraansa.
Albumin avausraidan musiikkivideo vilisi Beatles-viittauksia ja harvinaisia videopätkiä arkisojen hämäristä. The Anthology dokumenttisarja julkaistiin vasta 1990-luvun puolella, joten suurelle osalle yleisöstä nämä lyhyet pätkät olivat ennennäkemätöntä herkkua. Myös itse kappaleen melodiakulut ja lauluharmoniat olivat suoraa lainaa kahden vuosikymmenen takaa.

My brave face -kappaleen McCartney sävelsi yhdessä Elvis Costellon kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Beatlesin hajoamisen jälkeen kun McCartneyllä oli sävellysparinaan toinen merkittävän uran tehnyt muusikko, ja McCartney/Costello-yhteistyötä verrattiin välittömästi Lennon/McCartney-yhteistyöhön. Osa tiukkapipoisimmista Beatles-faneista jopa paheksui sitä, että Paul oli kehdannut "korvata" Johnin toisella lauluntekijällä.

Kohu oli kuitenkin ylimitoitettua. Flowers in the dirt -albumilla ja sitä seuranneella Off the ground -levyllä julkaistiin loppujen lopuksi yhteensä vain kuusi McCartney/McManus (Costellon oikea sukunimi) krediiteillä varustettua kappaletta, eivätkä ne mielestäni olleet sen parempia kuin McCartneyn omatkaan kappaleet. Selkeimmin Costellon vaikutus kuuluu duettokappaleessa You want her too, jossa kaksi muusikkoa vuorottelevat omien säkeittensä kanssa kuten Paul ja John aikanaa(vrt. esimerkiksi Getting better.)
John Lennonin traaginen kuolema oli varjostanut Paulia koko 1980-luvun. Murhansa jälkeen John oli nostettu rock-jumalan asemaan, ja samalla Pauli alennettiin tavalliseksi pop-kuolevaiseksi. McCartney ei omilla tuotteillaan juurikaan pystynyt muuttamaan tilannetta. Stevie Wonderin ja Michael Jacksonin kanssa tuottivat jättihitit Ebony and ivory ja Say say say olivat myrkkyä vakavahenkisille Beatles-faneille, jotka kaipasivat traagisesti kuolleen Lennonin tinkimättömyyttä ja kapinallisuutta. Kaiken kruunasi Paulin oman egonsa ympärille kyhäämä elokuva Give my regards to broadstreet, joka sai Magical Mystery Tour -elokuvan näyttämään taideteokselta. Sitä seurannut rouheampi Press to play -albumi oli yritys suunnanmuutokseen, mutta tällä kertaa myös ostava yleisö käänsi McCartneylle selkänsä ja levy unohdettiin nopeasti.

Vireä nelikymppinen McCartney ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Muutama vuoden tuumaustauko riitti vuosikymmenen alun painolastien karistamiseen ja tuotti riittävästi ideoita uuden alun alkamiseksi.
McCartney kokosi taustalleen uuden bändin, jonka tarkoitus oli tukea Paulia uuden levyn lisäksi myös maailmankiertueella, jollaista hän ei ollut tehnyt vuosiin. Suosikkikappaleen albumilla Rough ride oli erinomainen esimerkki kappaleesta, joka tehdään yhtyettä johtavan McCartneyn ehdoilla, mutta jossa yhtyeen muiden jäsenten lahjoille annetaan myös tilaa. Tämä on havaittavissa yllä olevalta konserttitallenteelta. 

Flowers in the dirt oli sitä edeltäneitä Macca-albumeja tasalaatuisempi mutta silti tyyliltään sopivan vaihteleva. Rock-kappaleiden seasta löytyi myös This onen kaltainen häpeämättömän tarttuva pophitti, mielenkiintoisesti sovitettu kitaraballadi Distractions sekä isän ja pojan suhdetta herkästi kuvaava Put it there, johon jousisovituksen teki vanha ystävä, aikoinaan lähes kaikki Beatles-levyt tuottanut George Martin.
Paul McCartneyn tärkein tukija oli edelleen vaimo Linda McCartney. Valokuvaajana hän vastasi albumin tyylikkäästä kannesta, minkä lisäksi hän soitti koskettimia ja lauloi taustoja sekä levyllä että sitä seuranneella kiertueella. Ei ole vaikea arvata kenelle poplegenda oli säveltänyt albumin vahvan (joskin hieman ylipitkän) päätöskappaleen Motor of love.
Yleisö ja lehdistö oli tyytyväinen, että Paul McCartney oli palannut harharetkiltään. Albumi menestyi hienosti listoilla, ja kappaleet saivat soittoaikaa niin radiossa kuin television musiikkikanavillakin. Kun Paul aloitti ensimmäisen maailmankiertueensa yli kymmeneen vuoteen, oli menestys ennennäkemätön. Yli sata konserttia sisältänyt kiertue oli ensimmäinen ensimmäinen kerta, kun Paul esitti kappaleita koko 30-vuotiselta uraltaan. Beatles, Wings ja McCartney -hittien loppumaton kavalkadi palautti hänet vihdoin siihen asemaan joka hänelle olisi koko ajan kuulunut. Muutama vuosi aiemmin puolustusasemiin joutunut legenda onnistui muistuttamaan kaikille miksi hän oli ja on edelleen maailman menestynein lauluntekijä. 
Vaikka Paul McCartney jatkoi ladukkaina pidettyjen soololevyjen tekoa (viimeisin vuodelta 2013) ei hänellä levymyyntiluvuissa ollut enää paluuta 60-80-lukujen menestyksiin. Konserttirintamalla hän sen sijaan on näihin päiviin asti ollut yksi maailman menestykseneimmistä artisteista. Kesällä 75 vuotta täyttävä legenda kerää toistuvilla kiertueillaan areenat täyteen nostalgiannälkäisiä Beatles- ja McCartney-faneja, joita ei haittaa laulajan äänen oheneminen ja samojen hittien kuuleminen konsertti toisensa jälkeen. Suomessa McCartney on esiintynyt viimeksi joulukuussa 2011.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

The Abba Factor osa 2 - Abba muiden artistien taustalla


Ennen Abban huippuvuosia Benny Andersson ja Björn Ulvaeus olivat Polar-levy-yhtiön vakiotuottajat ja he käyttivät lahjojaan nuorien ja lupaavien artistien taustalla. Heidän sävellyksensa alkoivat pikkuhiljaa kelvata myös muille artisteille. Kun vielä Agnetha Fältskog ja Anni-Frid Lyngstad silloin tällöin osallistuivat miestensä projekteihin, oli Abba-soundi kuultavissa usein myös Abba-tuotteiden ulkopuolella.

Vaikka People need love -single lupaili nelikolle Benny Andersson, Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstad & Björn Ulvaeus yhteistä menestystä, ei Abba vielä työllistänyt jäseniään täysipäiväisesti. Niinpä Agnetha ja Frida jatkoivat soolouriaan, ja Benny ja Björn kirjoittivat lauluja myös muille artisteille ja tuottivat heidän levyjään. The Abba Factor -artikkelin toisessa osassa esittelen levytyksiä, joiden taustalla oli selkeästi kuultavissa Abba-soundi ja joihin osallistui Bennyn ja Björnin lisäksi vähintään toinen yhtyeen naisjäsenistä.

Yksi Stig "Stikkan" Andersonin Polar-levy-yhtiön lupaavista kyvyistä oli teini-ikäinen Lena Andersson (ei sukua Bennylle eikä Stikkanille), jonka herkkä lauluääni inspiroi kymmenisen vuotta vanhempia tuottajia. Andersson ja Ulvaeus tuottivat Lenalle kolme albumia ja sävelsivät muutaman kappaleenkin. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Säg det med en sång, jolla B & B yrittivät jo vuonna 1972 päästä edustamaan Ruotsia Eurovision laulukilpailuihin. Kappaleelle irtosi Melodifestivalenissa pronssisija ja se oli vuoden kilpailijoista ehdottomasti suurin hitti.

Agnetha ja Frida eivät osallistuneet levytykseen, mutta vuotta aiemmin vuonna 1971 heidän taustaharmoniansa värittivät Lenan toista sooloalbumia. Esimerkikappaleista yksikään ei ollut peräisin Bennyn ja Björnin kynästä, mutta sovitus- ja soundimaailma on tuttua varhais-Abbaa. B&B tuottivat Lena Anderssonille kolme albumia, ja myöhemmin Andersson osallistui Abban maailmankiertueille taustalaulajana.
Samana vuonna yksi Ruotsin suosituimmista laulajista Lill Babs levytti Andersson/Ulvaeus -kappaleen Välkommen till världen, jonka taustakuorossa lauloivat kaikki neljä tulevaa Abbalaista.
Eniten Abba-tuesta soolourallaan sai nauttia Polarin toinen teinitähti Ted Gärdestad. Benny ja Björn tuottivat Gärdestadin uran neljä ensimmäistä albumia vuosina 1972-1977. Levyjä äänitettiin rinnan Abba-albumien kanssa, ja Tedin taustalla soittava bändi mikrofonien takana laulavaa perheyhtyettä myöten oli sama kuin Abba-levyillä.  Andersson/Ulvaeus-sävellyksiä Gärdestad ei levyilleen tarvinnut, sillä lahjakas teini-ihme sävelsi itse laulunsa Kenneth-veljen teksteihin.
Kun Abban vauhti kiihtyi ja menestystä alkoi tulla myös Ruotsin rajojen ulkopuolella havaitsivat Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog, ettei heillä ollut aikaa edistää soolouriaan. Ennen keskittymistään täysin Abbaan he levyttivät vuonna 1975 viimeiset 70-luvun sooloalbuminsa. Björn ja morsiamensa levyn Frida ensam tuottanut Benny sävelsivät Fridalle kappaleen Fernando, josta tuli niin suuri hitti, että kappale julkaistiin seuraavana vuonna englanninkielisenä Abba-levytyksenä. Vastaavasti levy-yhtiö ehdotti että Agnethan sooloalbumille Elva kvinnor i ett hus otettaisiin mukaan ruotsinkielinen versio Abba-hitistä SOS. Fältskog, joka oli tuottanut ja säveltänyt albumin kaikki muut kappaleet itse, joutui vastahakoisesti suostumaan vaatimukseksi muuttuneeseen ehdotukseen.
Vuonna 1976 Fernando, Dancing queen ja muut hitit tekivät Abbasta maailmanlaajuisen sensaation, eikä muille töille ollut aikaa. Abban viimeisinä vuosina Benny Andersson ehti kuitenkin tekemään yksittäisiä tuottajakeikkoja. Yksi onnekkaista artisteista oli norjalainen Finn Kalvik, joka Anderssonin hyvänä ystävänä sai sopimuksen Polar-levy-yhtiön kanssa. Benny tuotti albumin Kom ut kom fram vuonna 1978, jonka taustalta Agnethan ja Fridan äänet on helposti tunnistettavissa. Erityisesti maininnan arvoinen kappale on Alle som blir igjen, norjankielinen versio Elton John hitistä Song for a guy, jolla Norjasta kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Frida sai laulaa taustoja alkuperäisellä äidinkielellään.

Ted Gärdestadin sooloura ei toipunut Abba-yhteistyön päättymisestä. Stikkan Anderson yritti tehdä hänestä Abban-kaltaista maailmantähteä, mutta Yhdysvalloissa isolla rahalla äänitetty englanninkielinen albumi Blue virgin isles ei tavoittanut yleisöään maailmalla eikä edes Ruotsissa. Vuoden 1979 euroviisuedustus ei korjannut Gärdestadin uran laskevaa kurssia.

Gärdestadin viimeinen hitti ennen 1990-luvun comebackia oli hyvin Abba-vaikutteinen Låt kärleken slå rot, jonka Benny Andersson tuotti kesken Super trouper -albumin äänitysten. Super Trouperista tuttu syntetisaattorisoundi, Anderssonin aina yhtä nerokas sovitus ja Anni-Frid Lyngstadin taustalaulu tekivät kappaleesta Tedin uran Abbamaisimman levytyksen. Sekään ei kuitenkaan auttanut, ja Gärdestadin ura hukkui henkilökohtaisten ongelmien ja unohduksen kurimukseen. Hän teki paluun listoille 1990-luvun puolella muutama vuosi ennen kuolemaansa (lisää Gärdestadin elämästä ja urasta aiemmissa kirjoituksissani).
Norjalaisen Finn Kalvikin yhteistyö Bennyn kanssa jatkui vuonna 1981. Albumin Natt og dag tekoon ehtivät Visitors-sessioista myös Frida ja Agnetha. Vahvin Abba-factor oli kappaleessa Aldri i livet, jolla Kalvik edusti Norjaa Eurovision laulukilpailuissa. Kalvikin kaunis ja herkkä sävellys sai ansaitsemansa Abba-käsittelyn tyylikkään sovituksen ja helposti tunnistettavan taustakuoron muodossa. Valitettavasti Bennyn, Agnethan ja Fridan tuki puuttui Dublinin livetapahtumasta, ja kappale jäi ansiotta kilpailun viimeiseksi. Yhteistyö Abban kanssa päättyi, ja Kalvikin ura notkahti, onneksi vain tilapäisesti.
Myös Abban taru oli pikku hiljaa lopussa. Yhtyeen jäsenten tiet erkanivat Under Attack -singlen jälkeen vuonna 1982, eikä yhtye ole sen jälkeen palannut yhteen kuin valikoiduissa yksityistilaisuuksissa. Abba-kemian viimeinen reaktio tapahtui 15 vuotta sen jälkeen kun Benny ja Björn kirjoittivat Fridalle kappaleen Peter Pan. Sama kolmikko oli asialla vuonna 1984, jolloin Benny ja Björn sävelsivät entiselle yhtyetoverilleen kappaleen Slowly. Viimeisen Abba Factor -leiman annan siis kappaleelle, joka julkaistiin Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Shine. Benny Andersson ja Björn Ulvaeus tuottivat kappaleesta oman versionsa Gemini-yhtyeen albumille vuotta myöhemmin.
Tänään Benny Andersson on Abban ainoa aktiivista musiikkiuraa jatkava jäsen. Chess, Kristina från Duvemåla ja Hjälp sökes -musikaalien lisäksi hän on tuottanut yksittäisiä levyjä muille artisteille, tehnyt kaksi sooloalbumia ja julkaissut levyllisen linnunlauluja. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen hän on kiertänyt Ruotsin tanssilavoja Benny Andersson Orkester -kokoonpanon kanssa, joka on julkaissut kuusi albumillista johtajansa sävellyksiä. Björn Ulvaeus on osallistunut kaikkiin edellämainittuihin projekteihin sanoittajana. Kesäkuussa 2016 Andersson ja Ulvaeus juhlivat yhteistyönsä 50:ttä juhlavuotta. Juhliin osallistuivat myös ex-vaimot Lyngstad ja Fältskog. Nelikko nähtiin yhdessä myös aiemmin samana vuonna Mamma Mia! the Party -tapahtuassa. Videotallenteet tapahtumista todistavat vääriksi ne epäilyt että yhtyeen jäsenten huonot välit olisivat esteenä Abban paluulle.

Agnetha Fältskogin luultiin jo lopullisesti poistuneen julkisuudesta, joten yllätys olikin suuri kun hän julkaisi kaksi uutta sooloalumia vuosina 2004 ja 2013. Näistä jälkimmäistä hän myös markkinoi ahkerasti osallistumalla television keskusteluohjelmiin ja jopa laulaen kappaleita livenä televisiossa ja gaalatilaisuuksissa. Näiden yllätysten jälkeen on vaikea sanoa, onko menneisyytensä haamuista selvästikin eroon päässeeltä laulajalta vielä luvassa uutta tuotantoa.

Anni-Frid Lyngstad on mitä ilmeisemminkin siirtynyt kokonaan eläkkeelle musiikkielämästä. Vuonna 1996 julkaistu sooloalbumi Djupa andetag herätti toiveita Fridan paluusta, mutta aviomiehen ja tyttären kuolema pian albumin julkaisun jälkeen saivat hänen muuttamaan suunnitelmiaan, eikä uutta Lyngstad-albumia liene enää luvassa. Viimeisen kerran Frida levytti uutta materiaalia vuonna 2004, jolloin hän lauloi Jon Lordin albumilla Beyond the notes kappaleen The sun will shine again.

Yhtyeen taika elää edelleen Abban kahdeksalla albumilla ja, kuten The Abba Factor -kirjoitukseni todistavat, monilla muillakin levyillä. Abba ei tule takaisin, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Lue myös:
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,

perjantai 10. maaliskuuta 2017

246. The Royal Philharmonic Orchestra: Hooked on Classics (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kesällä ja syksyllä 1981 maailma tanssi klassisen musiikin tahtiin, ja yli sata vuotta vanhoistä sävellyksistä kootut popsikermät soivat jokaisessa tavaratalossa ja joka toisessa kodissa. Louis Clarkin neronleimaus mursi ainakin hetkeksi popmusiikin ja klassisen musiikin väliset muurit. Yli 35 vuotta myöhemminkin Hooked on Classics soi hienosti ja palauttaa mieliin menneiden vuosisatojen klassikot, joita ei muuten tulisi kuunneltua lainkaan.

-Klassinen musiikki on vaikeaa ja tylsää, ei sitä jaksa kuunnella.
-Popmusiikki on pinnallista ja yksiulotteista kertakäyttöviihdettä.

Muun muassa nämä näkemykset pitivät 1970-luvulla farkkukansan pitkän tikun päässä klassisesta musiikista, eikä konserttisalien yleisö halunnut kuullakaan popmusiikin uusimmista hiteistä. Vaikka the Beatlesin, Jethro Tullin ja Electric Light Orchestran (ELO) kaltaiset edistykselliset yhtyeet olivat yrittäneet rakentaa siltaa eri musiikkityylien välillä, oli juopa vielä vuosikymmenen lopulla lähes yhtä syvä kuin aiemminkin. Tarvittiin kolme musiikkituottajaa ja pari ennakkoluulotonta lontoolaisorkesteria murtamaan tyylien välinen hiljaisuuden muuri.

Vuonna 1978 muun muassa Pink Floydin levyjä äänittänyt Jeff Jarratt tuotti yhdessä Don Reedmanin kanssa albumin Classic Rock, jolla London Philharmonic Orchestra soitti sinfoniaorkesterille sovitettuja versioita rock-kappaleista kuten Bohemian Rhapsody, Life on Mars, Paint it black ja Nights in white satin. Levy valaisi klassisen musiikin ystäville kuinka parhaat rock-melodiat voivat olla ajattomia, nerokkaita ja jopa taidemusiikin klassikoihin verrattavissa olevia mestariteoksia. Levyä ostivat myös rock-fanit ja se nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan kolmoseksi.

Kolme vuotta myöhemmin Reedman ja muun muassa ELO:n kanssa työskennellyt kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Louis Clark käänsivät asetelmän päälaelleen.
Hooked on classics -albumin kohderyhmä oli klassista musiikkia aiemmin vierastanut popyleisö. Singlenä julkaistu albumin avausraita tiivisti viiteen minuuttiin 17 klassisen musiikin merkkiteosta, joiden taustalle The Royal Philharmonic Orchestraa johtanut Clark ja tuottajapari Reedman lisäsivät rumpukoneen jyskyttämän väsymättömän diskokompin.

Siinä missä Classic rock onnistui myymään pop-melodioita klassisen musiikin ystäville, muistutti Hooked on Classics että Beethovenin, Bachin, Sibeliuksen, Mozartin ja lukuisten muiden mestareiden teoksissa oli yhtä paljon hittipotentiaalia kuin popmusiikin kärkinimillä. Kesällä 1981 The Royal Philharmonic Orchestra nousi Clarkin johdolla U2:n, Duran Duranin, Spandau Ballet'n ja Abban ohi Britannian singlelistan sijalle kaksi.
Hooked on Classics (ja etenkin singleraita Hooked on classics parts 1 &2) oli kesän ja koko syksyn varmin korvamato, sitä kuunneltiin musiikkiluokissa ja sen tahdissa hytkyttiin tanssilattioilla. Ilman lauluosuuksia se oli ihanteellista taustamusiikkia tavarataloihin, muotinäytöksiin, yleisötapahtumiin ja urheilukilpailuihin.
Louis Clarkin konseptin nerokkuus ei rajoittunut vain singleen ja sen menestykseen. Pari kuukautta hittisinglen jälkeen julkaistiin samanniminen albumi, jossa oli jo miljoonia myyneen hittisinglen lisäksi kahdeksan muuta eri teeman mukaan koottua klassisen musiikin sikermää.

Albumi oli rytmitetty parhaiden popalbumien tapaan. Tunnelmat vaihtuivat menohitistä balladiin (kuten Hooked on Romance), yksittäisten säveltäjien ylväistä kunnianosoituksista (Hooked on Mozart/Bach/Tchaikovsky) klassiseen hullutteluun (Hooked on Can Can) oopperaa unohtamatta (Hooked on song). Levy oli tasainen musiikkimatto, jonka kuunteli vaivattomasti alusta loppuun ja pari päivää myöhemmin uudelleen.
Niille musiikinopettajille joille diskokompin lisääminen sinfoniaorkesterin soittamiin mestariteoksiin ei ollut ylitsepääsemätön häväistys levy oli helppo tapa tuoda oppilaita klassisen musiikin maailmaan. Lyhyistä näytteistä oli helppo siirtyä varsinaiseen klassisen musiikin levyihin, joilta teokset pystyi kuuntelemaan kokonaan ilman rumpukonetta.

Levyä kuunneltiin myös kotona. Kahden musiikkiluokkalaisen lapsen tamperelaiskodissa Hooked on Classics oli niin kovassa huudossa, että se ostettiin joululahjaksi kaksin kappalein, lapset vanhemmilleen ja vanhemmat lapsilleen.
Albumi Hooked on Classics oli syksyn 1981 suuria musiikki-ilmiöitä, ja oli itsestään selvää että sille tulisi jatkoa. Keväällä 1982 ilmestyneellä Hooked on Classics 2 - Can't Stop the Classics -albumilla diskorytmejä feidattiin hieman hiljemmalle, ja kokoelma oli monin tavoin parannus edeltäjäänsä verrattuna. Menestys oli edelleen kohtalainen, mutta sarjan kolmas osa, vuonna 1983 julkaistu Hooked on Classics 3 - Journey Through the Classics toisti jo liikaa vanhaa kaavaa ja sen myynti jäi vaatimattomaksi.

Hooked on Classics ei jäänyt 1980-luvun ilmiöksi. Vaikka hype karisi parissa vuodessa, soivat Louis Clarkin ja Don Reedmanin ideoimat klassisen musiikin sikermät edelleen silloin tällöin erilaisten ohjelmien ja tapahtumien taustalla. Minulle nuo hetket ovat ilahduttava paluu 1980-luvun muistoihin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

maanantai 27. helmikuuta 2017

The Abba Factor osa 1 - Abba-taikaa soololevyillä

Abba-yhtyeen aktiivinen ura rajoittui 10 vuoteen ja kahdeksaan albumiin, mutta yhtyeen vaikutus oli paljon laajempi. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa esittelen musiikkia joita yhtyeen jäsenet tekivät yhdessä Abba-konseptin ulkopuolella. Ennen yhteisten levyjen tekoa artistit Fältskög, Lyngstad, Andersson ja Ulvaeus vierailevat ahkerasti toistensa soololevyillä, joilla tämä The Abba Factor on selvästi kuultavissa.

Abba:n kymmenvuotisen uran (1972-1982) aikana yhtye julkaisi vain kahdeksan albumia ja sen lisäksi muutaman singlekappaleen, joita ei albumeilta löytynyt. Nelikon yhteistyö ei kuitenkaan mahtunut kokonaisuudessaan Abba-konseptin sisälle, vaan he tekivat yhdessä musiikkia toistensa soololeyille ja muille artisteille jo monta vuotta ennen Abban perustamista sekä vähän myös menestysvuosien aikana. Abba-kemia toimi selkeimmin silloin, kun vähintään kolme yhtyeen jäsentä kohtasivat levytystudiossa. Tämä The Abba Factoriksi kutsumani kemiallinen reaktio tapahtui ensimmäisen kerran syksyllä 1969.
Norjalaissyntyinen, mutta jo kaksivuotiaana Ruotsiin muuttanut Anni-Frid Lyngstad lauloi ammatikseen 1960-luvun alusta asti ja ensimmäisen singlensä En ledig dag hän julkaisi vuonna 1967. Keväällä 1969 Fridan ja Hep stars -yhtyeen kosketinsoittajan Benny Anderssonin tiet kohtasivat useampaan kertaan (mm. Ruotsin Euroviisukarsinnassa, johon Frida osallistui laulajana ja Benny säveltäjänä). Molemminpuolinen ihastus muuttui pian rakkaudeksi, ja syksyyn mennessä he olivat pari sekä studiossa että sen ulkopuolella. Bennyn ja Björn Ulvaeusin kirjoittamasta kappaleesta Peter Pan tuli näinollen ensimmäinen äänilevy, jolla kolme tulevaa Abba-jäsentä teki yhteistyötä keskenään. Fridan tumma ääni sopi erinomaisesti Bennyn ja Björnin tarttuvaan melodiaan, ja levyn tuottajana toimineen Anderssonin taito rakentaa yksityiskohdiltaan rikkaita sovituksia teki levystä yhden Lyngstadin alku-uran parhaista. Valitettavasti single koki hänen edellisten levyjensä kohtalon ja myi surkeasti.

Andersson ja Ulvaeus olivat tehneet yhteistyötä säveltäjinä ja tuottajina jo vuodesta 1966. Polar-levy-yhtiön johtajalla Stig "Stikkan" Andersonilla oli voimakas usko siihen, että hänen suojattinsa kirjoittaisivat joskus maailmanhittejä, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä tätä ei vielä ollut tapahtunut. Vuonna 1970 julkaistun Lycka-albumin tavoite olikin markkinoida Andersson & Ulvaeus - tiimin sävellyksiä muille artisteille. Tällä saralla ei menestystä tullut, mutta albumin suurin merkitys oli saattaa ensimmäistä kertaa samalle levylle tulevan menestysyhtyeen kaikki neljä jäsentä.
Itse asiassa "the Abba Factor" löytyi Lycka-albumin kahdelta kappaleelta, sillä kappaleen Liselott säveltämiseen osallistui Björnin morsian Agnetha Fältskog, joka vasta 20 vuoden iästään huolimatta oli tuttu nimi Svensktoppenin kärkisijoilla. Liselottea isompi tapaus oli kuitenkin kappale Hej gamle man. Kappaleen rytmikäs ja pelastusarmeijamaisen tarttuva kertosäe kaipasi taustakuoroa, ja Agnetha ja Frida kutsuttiin apuun. Vaikka Hej gamle man oli vielä kaukana 1970-luvun puolivälin Abba-soundista, ei taustalaulajien merkitystä kappaleen menestykselle voi vähätellä.

Hej gamle man -kappaleesta tuli tiimin Andersson/Ulvaeus ensimmäinen menestyskappale (joka levytettiin myös saksaksi) ja nuoret muusikot ymmärsivät itsekin, kuinka paljon parempia laulajia Lyngstad ja Fältskog olivat. Morsiamet olivat kuitenkin kiireisiä omien uriensa kanssa ja heidät oli kiinnitetty eri levy-yhtiöihin, joten yhtyeen perustaminen ei vielä tässä vaiheessa tullut kysymykseen.

Vaikka pysyvämpää yhteistyötä saatiin odottaa vielä kaksi vuotta, ei menestysreseptistä luopuminen tullut kysymykseen. Duon Benny & Björn seuraava single På bröllop/Det kan ingen doktor hjälpa noudatti Hej gamle man -kappaleen kaavaa: molemmat rytmikkäitä yhteislaulumaisia ralleja, joiden kertosäkeessä naislaulajien osuutta oli kasvatettu aiemmasta. Vuoden 1971 toinen Benny & Björn -single Tänk om jorden vore ung olisi ollut jo täysipainoinen Abba-kappale, jos sooloa laulaneen Bennyn ja kertosäkeessä mukaan liittyneiden Agnethan ja Fridan osia olisi vaihdettu.
Abba:n perustamista saatiin vielä odottaa, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu yhteistyö muuttui pian pysyväksi. Eniten ABB- ystävien tuesta sai nauttia Anni-Frid Lyngstad, jonka sooloura ei hienosta lauluäänestä ja onnistuneista levytyksistä huolimatta tuntunut lähtevän lentoon millään. Edes lämmöllä tulkittu versio B&B-kappaleesta Lycka ei saanut ostavan yleisön lompakoita aukeamaan, ja Fridan ensimmäinen sooloalbumi Frida (jonka esittelin numerolla 34) oli hänen aiempien julkaisujen tapaan kaupallinen pannukakku. 
Fridan kolme viimeistä soolosingleä ennen Abban perustamista saivat kaikki nauttia koko Abba-köörin tuesta: Benny tuotti singlet, soitti pianoa ja sävelsi Björnin kanssa kappaleet Min egen stad ja Vi är alla bara barn i börjän, ja pojat lauloivat Agnethan kanssa taustoja kaikilla kappaleilla. Tätä lähemmäs Abba-soundia ei päästy ennen yhtyeen ensimmäistä yhteislevytystä. Tästä huolimatta vain singlet Min egen stad ja Man vill ju leva lite dessemellan saavuttivat jonkinlaista menestystä ja Frida harkitsi vakavasti laulu-uransa lopettamista.
Abban jäsenistä suurinta soolomenestystä nautti nelikon nuorin. Jo Agnethan Fältskogin ensisingle, itse sävelletty Jag var så kär oli vienyt 17 vuotiaan artistin Svensktoppenin kärkeen, ja Abban ensisingleen mennessä hän oli tehnyt jo neljä menestysalbumia, joiden kappaleista noin puolet olivat hänen omia sävellyksiään. Lupaava laulaja-lauluntekijä huolehti pääasiassa itse myös taustaharmonioistaan, joten hän ei juurikaan tarvinnut ystäviensä sävellys- tai lauluapua. Poikkeuksen tästä teki vuonna 1972 julkaistun albumin När en vacker tanke blir en sång (jonka esittelin numerolla 12) päätöskappale Dröm är dröm och saga saga. Kappale oli albumin ainoa lainakappale, ja tutulta kuullostavassa taustakuorossa lauloivat Anni-Frid Lyngstad, Benny Andersson (joka soitti levyllä myös pianoa) sekä tuore aviomies Björn Ulvaeus, joka toimi myös albumin tuottajana.
Vuonna 1972 nelikko rohkaistui lopulta julkaisemaan ensimmäisen yhteisen englanninkielisen singlensä mutkikkaalla nimellä Björn & Benny, Agnetha & Anni-Frid. People need love -kappaleen piti olla yksittäistapaus neljän sooloartistin uralla, mutta singlen välitön menestys Ruotsissa ja kiinnostus myös pohjoismaiden ulkopuolella (kappale nousi jopa Yhdysvalloissa myyntilistoille) sekä sitä seuranneiden suosio saivat yhtyeen niputtamaan soolouransa yhteen pakettiin. A & A nousivat parrasvaloihin viimeistään kappaleessa Ring ring, jolla yhtye yritti ensimmäistä kertaa Eurovision laulukilpailuihin.
Kahdesta pariskunnasta koostuva yhtye (joka vuoteen 1974 asti esiintyi neliosaisella nimellään) julkaisi keväällä 1973 ensimmäisen yhteisen albuminsa Ring ring (esittely löytyy numerolla 27), josta lopullisesti alkoi Abban menestystarina. Agnetha ja Frida eivät vielä täysin luopuneet soolouristaan ja Benny ja Björn jatkoivat muiden artistien tukemista. Arikkelin toisessa osassa kerron, miten The Abba Factor vaikutti muiden artistien levyillä.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , ,

tiistai 24. tammikuuta 2017

245. Madonna: Something to remember (1985-1995)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Madonnan asema popin kuningattarena, muoti-ikonina, elokuvatähtenä ja tabuja rikkovana megatähtenä on jättänyt usein varjoonsa sen tosiseikan, että hän on myös erinomainen ja tulkintakykyinen laulaja. Vuonna 1995 kohujen ryvettämä artisti halusi puolustaa asemaansa vakavasti otettavana laulajana julkaisemalla teema-albumin Something to remember, jolle hän kokosi uusia ja vanhoja rakkauslaulujaan. Lopputuloksena syntyi tunnelmaltaan yhtenäinen levy täynnä tuttuja ja vähän harvinaisempiakin kappaleita, joilla Madonnan lahjat laulajana pääsivät oikeuksiinsa.

1990-luvun puolivälissä olin jo valmis unohtamaan poptähden nimeltä Madonna. Like a prayer (1989) oli ollut tanssipoppia parhaimmilaan ja I'm breathless (1990, esittelin albumin numerolla 43) -levyllä Madonna oli päässyt esittelemään laulutaitojaan 1930-lukulaisen musiikin parissa. Tämän jälkeen laulaja-näyttelijä-artisti-julkkis-tähti Ciccone tuntui kuitenkin keskittyvän enemmän kohujen tehtailuun, uskonnollisten piirien vihastuttamiseen ja oman seksuaalisen sanomansa levittämiseen kuin siihen, missä hän oli mielestäni paras eli musiikkiin.

Syksyllä 1995 radiossa ja MTV:llä tuli voimasoittoon kappale joka palautti uskoni Madonnaan. Lähes akustisen rakkauslaulun sovitus antoi tilaa erinomaiselle melodialle, ja mikä tärkeintä, 37-vuotiaan laulajan sävykkäälle ja tulkintavoimaiselle äänelle. Uutena lauluntekijäkumppanina Madonnalla oli amerikkaisen popiskelmän veteraani David Foster. Tyylikäs musiikkivideo (joka oli suoraa jatkoa kappaleelle Take a bow, joka myös löytyy tältä kokoelmalta) oli kuin Madonnan julkinen koe-esiintyminen vuotta myöhemmin tehdyn Evita-elokuvan päärooliin.
Minä en ollut ainoa, joka oli kyllästynyt Madonnan synnytämiin kuohuihin ja juoruihin. Vaikka hänen fanijoukkonsa oli edelleen laaja, ja levyt ja konserttiliput menivät kaupaksi, ennustivat monet toimittajat ja kriitikot laulajan uralle jo alamäkeä. Lopulta tähän kiinnitti myös huomion myös Madonna itse, joka tietoisesti alkoi rauhoittamaan julkisuuskuvaansa ja tekemään musiikkia joka osoitti hänen lahjansa laulajana. Ensimmäinen merkki tästä oli elokuvaan With honors (Suomessa julkaistu nimellä Harvardin pummi) tehty kappale I'll remember vuodelta 1994.
Erinomainen balladi nosti parin vuoden tauon jälkeen USA:n singlelistan kärkiviisikkoon. Syksyllä 1995 Madonna kokosi kaksi edellämainittua kappaletta ja 12 muuta rakkauslaulua uransa varrelta kokoelmalevylle, joka sai nimensä I'm Breathless -albumin kappaleesta Somehing to remember.
Kappaletta Something to remember ei koskaan julkaistu singlenä, mutta se sopi kaihoisalla tekstillään ja hämyisellä tunnelmallaan erinomaisesti tälle kokoelmalle. Kappale ja koko levy olivat tunnelmaltaan seesteisiä ja intiimejä ja ne antoivat kuulijalle aivan erilaisen kanavan lähestyä etäiseksi ja laskelmoivaksi koettua supertähteä.

Something to rememberin ansiona oli kerätä yhteen kahdeksan kappaletta, joita ei aiemmin oltu julkaistu Madonnan sooloalbumeilla. I'll remember -kappaleen lisäksi tälläisia kappaleita olivat Crazy for you ja This used to be my playground, jotka alunperin oli julkaistu vain elokuvien Vision Quest (Hulluna sinuun 1985) ja The league of their own (Omaa luokkaansa 1992) soundtrack-albumeilla.
Harkiten koottu balladikokoelma täydensi hienosti edellistä Madonna-kokoelma-albumia the Immaculate collection, sillä niiden sisältö meni päällekkäin vain kahden kappaleen osalta. True Blue -albumin a-puolen päätösraita Live to tell on Madonnan hienoimpia balladeja ja puolustaa Crazy for you -kappaleen ohella paikkaansa molemmilla kokoelmalevyillä. Live to tell kuultiin ensimmäistä kertaa elokuvassa At close range (Elossa todistamaan 1986), jossa yhtä pääroolia näytteli Madonnan ensimmäinen aviomies Sean Penn.
    Vaikka kokoelman kappaleet olivat peräisen kymmenen vuoden aikajanalta, ne kuullostivat siltä kuin ne olisi tarkoitettu peräkkäin kuunneltaviksi tehden Something to remember -kokoelmasta soundiltaan yhtenäisen ja toimivan albumin. Tätä mieltä olivat myös kriitikot ja ostava yleisö. Monet Madonnan tempauksiin kyllästyneet entiset fanit (kuten minä) löysivät hänet uudelleen. 
    Popin kuningatar pahoitteli levyn kansitekstissä sitä, kuinka kohut ja ristiriidat olivat vieneet kaiken huomion musiikilta. Tällä kokoelmalla hän sanoi palaavansa yksinkertaisempaan ilmaisuun ilman fanfaareja ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tämä kommentti kuullosti jo silloin hieman tekopyhältä, sillä provokatiivisilla musiikkivideoillaan, pehmopornokirjoillaan ja lavatempauksillaan huomiota herättänut laulaja tiesi tasan tarkkaan mihin hän omaa imagoaan oli viemässä.

    Oli Madonna sitten vilpitön sanoissaan tai ei, Something to remember onnistui täydellisesti siinä mihin hän sillä pyrki. Madonna sai jälleen tunnustusta muusikkona, ja puheet uran alamäestä loppuivat välittömästi. Kokoelma myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta.

    Madonna itsekin oli selvästi tyytyväinen suunnanmuutokseen ja muokkasi samaa linjaa uusiin projekteihinsa. Vuotta myöhemmin Evita-soundtrackilta singlenä julkaistu kappale You must love me olisi täydellisesti sopinut tälle kokoelmalevylle. Seuraavan studioalbumin ensimmäinen singlelohkaisu, balladia ja tanssirytmejä yhdistänyt Frozen oli niin ikään tunnelmaltaan suoraa jatkoa balladikokoelmalle ja toimi siltana kohti modernimpaa ja tansittavampaa Ray of light -albumia. Tämän mestariteoksen esittelin jo numerolla 120.

    Ray of light -levyn jälkeen putosin uudelleen Madonnan kelkasta, enkä ole yrityksistä huolimatta päässyt sinne takaisin.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , ,

    tiistai 17. tammikuuta 2017

    244. The Mamas & the Papas: The Papas & the Mamas (1968)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Jos The Mamas & the Papas -yhtyeen kolme ensimmäistä albumia syntyivät nopeasti, oli yhtyeen neljännen levyn teossa suuria vaikeuksia. John Phillipsin täydellisyyden tavoittelu yhdistettynä yhtyeen jäsenten keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin kuuluivat levyn väsyneessä ja alakuloisessa yleisilmeessä. Yhtyeen hienot lauluharmoniat ja Phillipsin edelleen taitavat sävellykset ja sovitukset johtivat kuitenkin työvoittoon. The Mamas & the Papas -yhtyeen kultakauden viimeinen albumi kestää edeltäjiensä lailla kymmeniä kuunteluita.

    Kun aloin tutustua the Mamas & the Papas -yhtyeen tuotantoon muutama vuosi sitten, jäi yhtyeen neljäs albumi usein paitsioon. Edelliset kolme levyä (jotka kaikki julkaistiin 11 kuukauden sisällä vuosina1966-1967) jättivät loistavuudellaan hieman väsähtäneen neljännen albumin varjoonsa. Vasta useampi kuuntelu sai minut ymmärtämään että tämä synkkä laulukokoelma oli hieno jatkumo ja arvokas päätös yhtyeen loistavalle mutta lyhyelle uralle.
    Levyn nuupahtaneelle yleisilmeelle on selvä syynsä. Yhtye ei ollut koskaan toipunut Michelle Phillipsin (joka edelleen oli yhtyeen johtajan John Phillipsin vaimo ja vastasyntyneen Chynna-tytön äiti) suhteesta yhtyeen toiseen miesjäseneen Denny Dohertyyn (joka aiemmin puolestaan oli ollut suhteessa yhtyeen toisen naisjäsenen Cass Elliotiin kanssa). Doherty oli suhteen seurauksena ajautunut juomiskierteeseen eikä alkoholin ja huumeiden aiheuttamat ongelmat olleet vieraita yhtyeen muillekaan jäsenille. John kanavoi ahdistuksensa levyn avausraitaan Safe in my garden, jonka (jälleen kerran) hienot lauluharmoniat vain korostivat sen synkkää tunnelmaa. 

    Aiempien levyjen äänityksistä poiketen The Papas & the Mamas -albumi (jolle voisi antaa palkinnon mielikuvituksettomimmasta albumin nimestä) äänitettiin Johnin ja Michellen kotistudiossa, joka antoi käytännössä rajattomat mahdollisuudet äänittää, uudelleenäänittää ja korjailla kappaleita. Tässä oli huonotkin puolensa.
    Johnin perfektionismi lauluraitojen suhteen aiheutti lisää kitkaa yhtyeen sisällä. Kappaleen For the love of ivy vokaaliraitoja äänitettiin Cass Elliotin sanojen mukaan lähes kuukauden ajan, mikä sai kärsivällisimmänkin muusikon pinnan palamaan. Äänitykset keskeytettiinkin syksyllä 1967. Yksi valmiiksi saaduista neljästä kappaleesta, Phillipsin Twelve thirty (josta Chynna Phillipsin Wilson Phillips -yhtye teki hienon version 44 vuotta myöhemmin) julkaistiin singlenä. Yhtye esitti kappaleen televisiossa ja lähti etsimään inspiraatiota ja uutta potkua Euroopasta. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Twelve thirty on yksi yhtyeen koko uran hienoimpia äänityksiä. Vähällä kuitenkin oli ettei se jäänyt viimeiseksi sellaiseksi.
    Suunniteltu kiertue päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Britannian poliisi pidätti Cass Elliotin yhtyeen saavuttua maahan syyttäen häntä hotellilakanoiden varastamisesta edellisen Englanninvierailunsa aikana. Vaikka syytteet kumottiin, vaurioitti selkkaus yhtyeen jo ennestään haurasta yhtenäisyyttä, ja Cass ilmoitti eroavansa yhtyeestä riideltyään railakkaasti Johnin kanssa.

    Euroopan kiertue peruttiin, mutta muu yhtye sai suostuteltua Elliotin palaamaan studioon viimeistelemää keskenjäänyt albumi valmiiksi. Levy julkaistiin lopulta 14 kuukautta Deliver-albumin jälkeen. Twelve thirty ja Safe in my garden -kappaleiden jälkeen singlenä julkaistiin levyn positiivisin kappale. Levy-yhtiö oli tietoinen yhtyeen vääjäämättömästä hajoamisesta, ja päätti buustata Cass Elliotin alkavaa soolouraa julkaisemalla kappaleen Dream a little dream of me hänen soolosinglenään. Kappaleesta tuli odotetusti albumin tunnetuin ja menestynein laulu.
    Neljännen the Mamas & the Papas -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen. Myös Johnin ja Michellen avioliitto kaatui lopullisesti pian yhtyeen hajoamisen jälkeen. Vaikka the Papas & the Mamas -albumi eikä siltä julkaistut singlet nousseet listoilla yhtä korkealle kuin yhtyeen aiemmat julkaisut, oli se kuitenkin tyylikäs ja olosuhteisiin nähden onnistunut albumikokonaisuus. Albumin päättävä Midnight voyage antaa meille kuulijoille harvinaisen kurkistusmahdollisuuden kulissien taakse ja viimeiset sekunnit lauluharmoniaa, jota ei tämän jälkee enää kuultu. Kappaleen keskellä kuullaan pätkä yhtyeen jäsenten keskustelua ja lauluosuuksien harjoittelua.
    The Mamas & the Papas -yhtyeen tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän albumiin. Levy-yhtiö luki yhtyeen kanssa tehtyä levytyssopimusta suurennuslasilla ja vaati yhtyeeltä vielä yhtä albumia sopimuksen ehtojen täyttämiseksi. Yhteensä miljoonan dollarin sopimussakon uhalla yhtye pakotettiin takaisin studioon vuonna 1971. Tuloksena syntynyt albumi People like us ei yltänyt laadultaan eikä myynniltään lähellekään yhtyeen 1960-luvun levyjä. Michelle Phillipsin sanoin yhtye teki levyn vain välttääkseen oikeusjutun ja siltä se myös kuullosti.
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , ,

    lauantai 7. tammikuuta 2017

    243. The Beatles: Let it be (1970)


    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

    The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

    Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

    Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
    Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

    Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
    Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

    Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
    Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

    Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
    Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

    Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
    Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

    Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

    Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

    Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
    Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

    Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
    Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

    Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
    Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
    Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , , , ,

    keskiviikko 4. tammikuuta 2017

    242. The Beatles: Please please me (1963)

    Kuuntele koko albumi Spotifyssa
    The Beatles -yhtyeen levytysura kesti vain vajaat kahdeksan vuotta. Ajanjaksona, jolloin harvat nykyajan artistit julkaisevat kahta levyä enempää, yhtye julkaisi kymmenien single- ja ep-levyjen lisäksi 12 albumia, joista esittelen seuraavaksi ensimmäisen ja viimeisen. Please please me -albumi äänitettiin pääosiltaan yhtenä helmikuisena maanantaina 53 vuotta sitten. Tätä kymmenen tunnin rupeamaa pidetään levytyshistorian tuotteliaimpana sessiona.

    Please please me oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka sain joululahjaksi 29 vuotta sitten yhtä aikaa ensimmäisen cd-soittimeni kanssa (toinen joululahjalevy oli George Harrisonin paluualbumi Cloud nine). Vaikka olin kuluneen vuoden aikana hankkinut lähes kaikki the Beatlesin albumit hyllyyni vinyylimuodossa, olin lykännyt yhtyeen debyyttialbumin hankintaa jostain syystä ja näinollen siitä tuli ainoa Beatles-levy, jota ei hyllyssäni ole koskaan ollut mustana vinyylinä.

    Lähes 25 vuotta aiemmin John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr saapuivat Lontoon St Johns Woodin kaupunginosassa sijaitsevaan EMI:n levytystudioon (studion löytyy edelleen osoitteesta 3 Abbey Rd.). Yhtye oli julkaissut vuodenvaihteen molemmin puolin kaksi singleä, joista jälkimmäinen Please please me nousi Melody Maker ja New Musical Express -lehtien singlelista kärkeen.
    Kun alun perin Roy Orbison -tyyppinen balladi sai tuottaja George Martinin ehdotuksesta rivakamman tempon, oli ensimmäinen kymmenistä Lennon/McCartney -hiteistä valmis. Martinin johtama Parlophone-levy-yhtiö ei vielä tiennyt millaista kultamunaa se piti palkkalistoillaan, ja hän kiirehti rahastamaan kappaleen tuomalla suosiolla varaamalla session samannimisen albumin äänitystä varten. 

    Kahden singlen (ensimmäinen oli brittilistan 17. sijalle noussut Love me do) kahden puoliskon rinnalle tarvittiin kymmenen uutta kappaletta, joita varten Abbey Roadin studio varattiin yhdeksi päiväksi. Kyllähän nyt kymmenessä tunnissa kymmenen kapaletta kevyesti äänitetään, varsinkin kun tuohon aikaan rock-albumit koostuivat singlehittien lisäksi kakkosluokan sävellyksistä vasemmalla kädellä äänitettyinä. The Beatles ja George Martin eivät kuitenkaan halunneet tinkiä laadusta, vaikka studioaikaa olikin rajoitetusti.
    Vuonna 1963 vain harvat rock-muusikot sävelsivät itse kappaleensa. The Beatles oli poikkeus, ja neljän jo julkaistun singlekappaleen lisäksi yhtyeen albumi sisälsi neljä uutta Lennon/McCartney-sävellystä. Paulin pääasiassa säveltämä I saw her standing there oli albumin aseistariisuva aloitusraita, ja se olisi itsessään ollut erinomainen kappale singlenä julkaistavaksi. Johnin pohdiskeleva There's a place oli oikealla paikallaan levyn b-puolen toiseksi viimeisenä raitana. 

    Vaikka studiotyöskentely oli liverpoolilaisnelikolle uutta, ei heillä esiintymisrutiinista ollut puutetta. Vuosina 1960-1962 yhtye oli työskennellyt yhteensä 10 kuukauden ajan Hampurilaisilla klubeilla, ja Please please me -albumin levytykseen mennessä he olivat esiintyneet liverpoolilaisella Cavern clubilla lähes 300 kertaa. Näinä vuosina yhtyeelle kertyi omien sävellysten lisäksi laaja katalogi cover-kappaleita, joiden Beatles-versioista tuli usein originaaliversioita tunnetuimpia. Yksi näistä kappaleista on Arthur Alexander -nimisen artistin pikkuhitti Anna, josta John Lennon teki erinomaisen tulkinnan. Kappale Chains oli puolestaan Carole Kingin ja Gerry Goffinin the Cookies yhtyeelle säveltämä hitti vuodelta 1962. Sooloa the Beatles-albumilla lauloi George Harrison. 
    Koska the Beatles oli esittänyt kappaleita keikoillaan jo useamman vuoden ajan, heidän ei tarvinnut juurikaan harjoitella ennenkuin äänitystä. Parhaissa tapauksissa kappaleet saatiin purkkiin muutamalla otolla. Levyn tunnetuimman lainakappaleen äänitykseen nauhuri täytyi käynnistää vain kerran.
    Alunperin the Isley brothersin levyttämä Twist and shout oli John Lennonin bravuurinumero, joka aloitti yhtyeen useimmat konsertit aina vuoteen 1965 asti. Kappale jätettiin Please please me -albumin äänityksissä viimeiseksi, sillä sekä yhtye että George Martin tiesivät että flunssaisen Lennonin äänihuulia repivän tulkinnan jälkeen ei olisi mitään mahdollisuutta laulaa enää mitään muuta. "Sen oli pakko onnistua ensimmäisellä kerralla", yhtyeen jäsenet muistelivat myöhemmin, ja kaikkien onneksi tämä ensimmäinen kerta myös riitti.

    Albumin levyttäminen yhdessä tai kahdessa päivässä ei ollut mitenkään harvinaista 1960-luvun alkupuoliskolla. Harvinaista ellei peräti ainutlaatuista oli se kuinka laadukkaan 14 kappaleen kokonaisuuden 20-22-vuotiaat liverpoolilaispojat saivat aikaiseksi maestro Martinin ohjauksessa.

    Kymmenessä tunnissa the Beatles onnistui tekemään kymmenen erinomaista raitaa. Kiire ja studiotyön uutuus kuuluu yhtyeen esityksissä, mutta ne toisaalta tekivät Please please me -albumista levyn, joka kuullostaa edelleen tuoreelta ja energiseltä lähes 54 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tästä tuoreudesta ja energiasta oli vain rippeet jäljellä tammikuussa 1970, jolloin yhtye kokoontui Abbey Roadin studioille viimeistä kertaa. Tällöin viimeisteltiin yhtyeen viimeinen albumi Let it be, josta kerron seuraavaksi.

    Lue myös:
    Lähettänyt klo Ei kommentteja:
    Tunnisteet: , , , , ,
    Tilaa: Blogitekstit (Atom)