Paul McCartneyn toinen sooloalbumi, yhdessä Linda-vaimon kanssa tehty RAM on ollut vaikea pala kriitikoille ja minulle. Aikoinaan kriitikoiden haukkumasta albumista on vuosikymmenien aikana tullut monille hänen soolotuotantonsa huippukohta, esimerkki siitä mitä Paul McCartney parhaimmillaan osaa. Minulle se ei edelleenkään ole se mestariteos, millaisena monet sitä pitävät, mutta olen viime aikoina oppinut nauttimaan sen parhaista paloista ja sietämään sen ärsyttävimpiä kohtia. Vaikka olen ollut vakava Beatles-harrastaja jo 1980-luvulta asti ei Paul McCartneyn soolotuotanto ole vedonnut minuun samalla tavalla kuin osa George Harrisonin, John Lennonin tai edes Ringo Starrin tuotannosta. Yksi musta piste on ollut McCartneyn toinen sooloalbumi, jonka kriitikot haukkuivat aikoinaan lyttyyn, mutta josta sittemmin on tullut yksi Paulin arvostetuimmista albumeista. Vasta nyt RAM on onnistunut kääntämään myös minut puolelleen.
Kunnia takinkäännöstäni RAMin ja Paulin muunkin soolotuotannon suhteen kuuluu Alan Kozinnin ja Adrian Sinclairin viisiosaiselle kirjasarjalle McCartney Legacy, josta tähän mennessä julkaistut kaksi ensimmäistä osaa käsittävät koko Paulin elämän ja uran 1970-luvulla. Perusteellisesti tutkitun ja elävästi kirjoitetun kirjan luoma konteksti antoi lauluille ja albumeille taustan ja syntytarinan, ja se herätti aiemmin hylkimäni tuotannon henkiin, antaen minulle aivan uudet korvat kuunnella tätä ja muita hänen soololevyjään.
Albumin tunnetuin kappale kiteyttää parhaiten syyt RAMia kohtaan tuntemaani ennakkoluuloja kohtaan.
Abbey Roadin b-puolen tapaan se on yhden sävelmän sijaan sikermä Paulin yhteenliittämiä lyhyitä melodia-aihioita. McCartney on tämän laulunkirjoitusmetodin mestari, mutta tässä tapauksessa kappaleen eri osat istuvat mielestäni huonosti yhteen. Kappaleen aloittavasta Uncle Albert -osiosta olisi orkesterisovituksineen saatu vaikuttava balladi, jos se olisi kirjoitettu valmiiksi. Sen sijaan keskeneräiseksi jätetty alkuosa on viimeistelty music hall -tyyppisellä yhteislaululla, jossa McCartney päästää teatraaliset maneerinsa valloilleen. Monen muun McCartneyn soolouran alkupuolen kappaleen tapaan tämäkin kappale olisi varmasti erilainen, jos hänellä olisi ollut John Lennonin kaltainen tasavertainen vastavoima työparinaan.
Nyttemmin siedän paremmin Uncle Albert/Admiral Halsey -tyyppisiä tempauksia, mutta monta vuotta juuri tämä kappale sai minut sulkemaan korvani Paulin ensimmäisilta soolotuotannoilta. Olin ihastunut John Lennonin ja etenkin George Harrisonin tapaan avata ja tuoda itsensä hyvin lähelle kuulijaa. Paul tuntui pukeutuvan rooliasuun ja pitävän näin itsensä turvallisen välimatkan päässä kuulijoistaan.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus RAM-albumista. Levyltä löytyy myös mutkattomammin tuotettuja kappaleita, joissa Paul ei piiloudu roolin tai sovituksen taakse, vaan tulee kohti kuulijaa itse itsenään.
Ensimmäisen sooloalbuminsa McCartney Paul sävelsi ja äänitti itse suurelta osin kotistudiossaan soittaen itse myös kaikki soittimet. Levyä syytettiin kotikutoisuudesta ja itsekeskeisyydestä. Vastauksena saamaansa kritiikkiin Paul äänitti toisen sooloalbuminsa New Yorkin ja Los Angelesin huippustudioissa ykköstason studiomuusikoiden kanssa.
Three Legs on esimerkki kappaleesta, jossa Paul onnistui hyödyntämään molempien maailmojen parhaat puolet. David Spinozzan kitarakuviot ja Denny Seiwellin rummut tukevat Paulin basson rinnalla letkeän kevyttä sävelmää, jonka McCartneyn pariskunta tukitsee ilman turhaa laskelmointia ja manerointia.
Itse asiassa RAM ei ole Paul McCartney sooloalbumi vaan hänen ja Linda McCartneyn yhteinen projekti. Tämä hämäsi ja ärsytti kriitikoita, joiden mielestä oikea paikka vaimon nimelle olisi ollut sisäpussin kiitos-luettelossa eikä superstaramuusikon nimen vieressä saatikka levyn kappaleiden sävellyskrediiteissä. Yoko Onon tavoin Lindan piti puolustaa asemaansa vuosikausia mustasukkaisia faneja ja myrkyllisellä mustekynällä kirjoittavia toimittajia vastaan.
Oli Lindan kontribuutioista mitä mieltä tahansa hänen roolinsa RAM-levyllä on merkittävä ja helposti tunnistettava. Hänen lauluosuutensa kuuluvat läpi levyn, ja niistä tuli merkittävä osa Paul McCartneyn soolouran soundtrackia aina Lindan kuolemaan saakka vuonna 1998. RAM-levyllä Lindan rooli McCartneyn äänipaletissa oli vielä hieman hakusessa. Ärsyttävimmillään hänen äänensä on kappaleella
Long Haired Lady ja parhaimillaan levyn huippukohdassa
Dear Boy, jossa levyn parhaan sävellyksen lisäksi on täydellisesti rakennetut, Beach Boys -vaikutteiset lauluharmoniat.
Beatlesin hajoamisen jälkeen toimittajilla oli vaikeuksia suhtautua neljän ex-beatlen soolotuotantoon. Niille, jotka ihastelivat John Lennonin raastavan askeettisia lapsuuden traumoja avaavia soolokappaleita oli vaikea hyväksyä Paul McCartneyn "pinnalliseksi puleerattua" pop-musiikkia. Monet kokivat tarvetta asettua toisen beatlen puolelle, toista beatlea vastaan. Osin kohtuuton kritiikki sekä sisuunnutti että turhautti McCartneyta, joka samanaikaisesti halusi arvostusta muusikkona ja lauluntekijänä, mutta myös nauttia soolouran tarjoamasta vapaudesta tehdä musiikkia oman tahtonsa mukaan ilman turhia rajoitteita.
Toisin kuin aikalaiskritiikit antavat ymmärtää hänen ensimmäisiltä levyiltään löytyy paljon hienoa musiikkia, jota voi häpeilemättä verrata Paulin tuotantoon the Beatlesin riveissä. RAM-levyllä Dear Boy -kappaleen rinnalle McCartney-aateliin nostan levyn päätöskappaleen The Backseat Of My Car. Tämän hienosti rakennetun poptaideteoksen juuret ulottuvat the Beatlesin Let It Be -sessioihin. Täydellisyyttä hipovan pop-sinfonian pisteitä verottaa hieman sen ylipitkä rakenne. Kappale päättyy ja alkaa uudelleen useita kertoja aivan kuin Paul ei itse olisi osannut tai malttanut lopettaa omaa kappalettaan. Ulkopuolinen editoija olisi tässäkin yhteydessä saanut Paulin ymmärtämään, että vähemmän on joskus enemmän.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa suuren yleisön ja popasiantuntijoiden asenne Paul McCartneyn toista sooloalbumia kohtaan on muuttunut radikaalisti. Sitä ei enää katsota Beatles-silmälasein verraten sitä yhtyeen mestariteoksiin tai John Lennonin ja George Harrisonin hyvin eri tavalla tehtyihin ensimmäisiin sooloalbumeihin. Monille McCartneyn uskollisille faneille RAM on Paul McCartneyta monipuolisimmillaan ja parhaimmilaan, ja useissa listauksissa se on Paulin soolouran huippukohtana ohittanut pitkään McCartney-mestariteoksena pidetyn Band On the Run -albumin.
Vaikka minä pidän edelleen enemmän Paulin 80- ja 90-lukujen tuotannosta, on RAM vihdoin saanut arvoisensa paikan omassa McCartney-kokoelmassani. Jotkut hänen maneereistaan ärsyttävät minua edelleen, ja tasaveroisen muusikkoparin tai tuottajan kritiikki ja ehdotukset olisivat tehneet tästä levystä (niinkuin monesta muustakin Paulin soolouran levystä) omasta mielestäni huomattavasti paremman. Silti olen vihdoin valmis ohittamaan levyn huonot puolet ja nauttimaan siitä missä maailman menestynein laulunkirjoittaja on parhaimmillaan. Ram On!
p.s. Hauska esimerkki Paul McCartneyn "minä teen mitä lystään" asenteesta on Percy "Thrills" Thrillington salanimen suojassa tehty instrumentaaliversio RAM-albumista. Sovittaja Richard Hewson sai Paulilta vapaa kädet sovittaa RAM-albumin kappaleet kokoamalleen muusikkoryhmälle. Levy julkaistiin lopulta vasta 1977 ilman Paul McCartneyn nimeä. Levy ei juurikaan mennyt kaupaksi, mutta siitä on sittemmin tullut McCartney-keräilijöiden metsästämä harvinaisuus.
Lue myös:
