lauantai 22. helmikuuta 2025

286. Paul & Linda McCartney: RAM (1971)

 

Kuuntele koko albumi Spotifysta.

Paul McCartneyn toinen sooloalbumi, yhdessä Linda-vaimon kanssa tehty RAM on ollut vaikea pala kriitikoille ja minulle. Aikoinaan kriitikoiden haukkumasta albumista on vuosikymmenien aikana tullut monille hänen soolotuotantonsa huippukohta, esimerkki siitä mitä Paul McCartney parhaimmillaan osaa. Minulle se ei edelleenkään ole se mestariteos, millaisena monet sitä pitävät, mutta olen viime aikoina oppinut nauttimaan sen parhaista paloista ja sietämään sen ärsyttävimpiä kohtia. 

Vaikka olen ollut vakava Beatles-harrastaja jo 1980-luvulta asti ei Paul McCartneyn soolotuotanto ole vedonnut minuun samalla tavalla kuin osa George Harrisonin, John Lennonin tai edes Ringo Starrin tuotannosta. Yksi musta piste on ollut McCartneyn toinen sooloalbumi, jonka kriitikot haukkuivat aikoinaan lyttyyn, mutta josta sittemmin on tullut yksi Paulin arvostetuimmista albumeista. Vasta nyt RAM on onnistunut kääntämään myös minut puolelleen.

Kunnia takinkäännöstäni RAMin ja Paulin muunkin soolotuotannon suhteen kuuluu Alan Kozinnin ja Adrian Sinclairin viisiosaiselle kirjasarjalle McCartney Legacy, josta tähän mennessä julkaistut kaksi ensimmäistä osaa käsittävät koko Paulin elämän ja uran 1970-luvulla. Perusteellisesti tutkitun ja elävästi kirjoitetun kirjan luoma konteksti antoi lauluille ja albumeille taustan ja syntytarinan, ja se herätti aiemmin hylkimäni tuotannon henkiin, antaen minulle aivan uudet korvat kuunnella tätä ja muita hänen soololevyjään. 

Albumin tunnetuin kappale kiteyttää parhaiten syyt RAMia kohtaan tuntemaani ennakkoluuloja kohtaan. Abbey Roadin b-puolen tapaan se on yhden sävelmän sijaan sikermä Paulin yhteenliittämiä  lyhyitä melodia-aihioita. McCartney on tämän laulunkirjoitusmetodin mestari, mutta tässä tapauksessa kappaleen eri osat istuvat mielestäni huonosti yhteen. Kappaleen aloittavasta Uncle Albert -osiosta olisi orkesterisovituksineen saatu vaikuttava balladi, jos se olisi kirjoitettu valmiiksi. Sen sijaan keskeneräiseksi jätetty alkuosa on viimeistelty music hall -tyyppisellä yhteislaululla, jossa McCartney päästää teatraaliset maneerinsa valloilleen. Monen muun McCartneyn soolouran alkupuolen kappaleen tapaan tämäkin kappale olisi varmasti erilainen, jos hänellä olisi ollut John Lennonin kaltainen tasavertainen vastavoima työparinaan.

Nyttemmin siedän paremmin Uncle Albert/Admiral Halsey -tyyppisiä tempauksia, mutta monta vuotta juuri tämä kappale sai minut sulkemaan korvani Paulin ensimmäisilta soolotuotannoilta. Olin ihastunut John Lennonin ja etenkin George Harrisonin tapaan avata ja tuoda itsensä hyvin lähelle kuulijaa. Paul tuntui pukeutuvan rooliasuun ja pitävän näin itsensä turvallisen välimatkan päässä kuulijoistaan.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus RAM-albumista. Levyltä löytyy myös mutkattomammin tuotettuja kappaleita, joissa Paul ei piiloudu roolin tai sovituksen taakse, vaan tulee kohti kuulijaa itse itsenään.
Ensimmäisen sooloalbuminsa McCartney Paul sävelsi ja äänitti itse suurelta osin kotistudiossaan soittaen itse myös kaikki soittimet. Levyä syytettiin kotikutoisuudesta ja itsekeskeisyydestä. Vastauksena saamaansa kritiikkiin Paul äänitti toisen sooloalbuminsa New Yorkin ja Los Angelesin huippustudioissa ykköstason studiomuusikoiden kanssa. 

Three Legs on esimerkki kappaleesta, jossa Paul onnistui hyödyntämään molempien maailmojen parhaat puolet. David Spinozzan kitarakuviot ja Denny Seiwellin rummut tukevat Paulin basson rinnalla letkeän kevyttä sävelmää, jonka McCartneyn pariskunta tukitsee ilman turhaa laskelmointia ja manerointia. 

Itse asiassa RAM ei ole Paul McCartney sooloalbumi vaan hänen ja Linda McCartneyn yhteinen projekti. Tämä hämäsi ja ärsytti kriitikoita, joiden mielestä oikea paikka vaimon nimelle olisi ollut sisäpussin kiitos-luettelossa eikä superstaramuusikon nimen vieressä saatikka levyn kappaleiden sävellyskrediiteissä. Yoko Onon tavoin Lindan piti puolustaa asemaansa vuosikausia mustasukkaisia faneja ja myrkyllisellä mustekynällä kirjoittavia toimittajia vastaan. 

Oli Lindan kontribuutioista mitä mieltä tahansa hänen roolinsa RAM-levyllä on merkittävä ja helposti tunnistettava. Hänen lauluosuutensa kuuluvat läpi levyn, ja niistä tuli merkittävä osa Paul McCartneyn soolouran soundtrackia aina Lindan kuolemaan saakka vuonna 1998. RAM-levyllä Lindan rooli McCartneyn äänipaletissa oli vielä hieman hakusessa. Ärsyttävimmillään hänen äänensä on kappaleella Long Haired Lady ja parhaimillaan levyn huippukohdassa Dear Boy, jossa levyn parhaan sävellyksen lisäksi on täydellisesti rakennetut, Beach Boys -vaikutteiset lauluharmoniat.

    Beatlesin hajoamisen jälkeen toimittajilla oli vaikeuksia suhtautua neljän ex-beatlen soolotuotantoon. Niille, jotka ihastelivat John Lennonin raastavan askeettisia lapsuuden traumoja avaavia soolokappaleita oli vaikea hyväksyä Paul McCartneyn "pinnalliseksi puleerattua" pop-musiikkia. Monet kokivat tarvetta asettua toisen beatlen puolelle, toista beatlea vastaan. Osin kohtuuton kritiikki sekä sisuunnutti että turhautti McCartneyta, joka samanaikaisesti halusi arvostusta muusikkona ja lauluntekijänä, mutta myös nauttia soolouran tarjoamasta vapaudesta tehdä musiikkia oman tahtonsa mukaan ilman turhia rajoitteita.

    Toisin kuin aikalaiskritiikit antavat ymmärtää hänen ensimmäisiltä levyiltään löytyy paljon hienoa musiikkia, jota voi häpeilemättä verrata Paulin tuotantoon the Beatlesin riveissä. RAM-levyllä Dear Boy -kappaleen rinnalle McCartney-aateliin nostan levyn päätöskappaleen The Backseat Of My Car. Tämän hienosti rakennetun poptaideteoksen juuret ulottuvat the Beatlesin Let It Be -sessioihin. Täydellisyyttä hipovan pop-sinfonian pisteitä verottaa hieman sen ylipitkä rakenne. Kappale päättyy ja alkaa uudelleen useita kertoja aivan kuin Paul ei itse olisi osannut tai malttanut lopettaa omaa kappalettaan. Ulkopuolinen editoija olisi tässäkin yhteydessä saanut Paulin ymmärtämään, että vähemmän on joskus enemmän.

    Uudelle vuosituhannelle tultaessa suuren yleisön ja popasiantuntijoiden asenne Paul McCartneyn toista sooloalbumia kohtaan on muuttunut radikaalisti. Sitä ei enää katsota Beatles-silmälasein verraten sitä yhtyeen mestariteoksiin tai John Lennonin ja George Harrisonin hyvin eri tavalla tehtyihin ensimmäisiin sooloalbumeihin. Monille McCartneyn uskollisille faneille RAM on Paul McCartneyta monipuolisimmillaan ja parhaimmilaan, ja useissa listauksissa se on Paulin soolouran huippukohtana ohittanut pitkään McCartney-mestariteoksena pidetyn Band On the Run -albumin.

    Vaikka minä pidän edelleen enemmän Paulin 80- ja 90-lukujen tuotannosta, on RAM vihdoin saanut arvoisensa paikan omassa McCartney-kokoelmassani. Jotkut hänen maneereistaan ärsyttävät minua edelleen, ja tasaveroisen muusikkoparin tai tuottajan kritiikki ja ehdotukset olisivat tehneet tästä levystä (niinkuin monesta muustakin Paulin soolouran levystä) omasta mielestäni huomattavasti paremman. Silti olen vihdoin valmis ohittamaan levyn huonot puolet ja nauttimaan siitä missä maailman menestynein laulunkirjoittaja on parhaimmillaan. Ram On!

    p.s. Hauska esimerkki Paul McCartneyn "minä teen mitä lystään" asenteesta on Percy "Thrills" Thrillington salanimen suojassa tehty instrumentaaliversio RAM-albumista. Sovittaja Richard Hewson sai Paulilta vapaa kädet sovittaa RAM-albumin kappaleet kokoamalleen muusikkoryhmälle. Levy julkaistiin lopulta vasta 1977 ilman Paul McCartneyn nimeä. Levy ei juurikaan mennyt kaupaksi, mutta siitä on sittemmin tullut McCartney-keräilijöiden metsästämä harvinaisuus.


    Lue myös: 

    lauantai 2. marraskuuta 2024

    285. Nana Mouskouri: Couleur Gospel (1990)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta
    Juhlin 90 vuotta täyttänyttä Nana Mouskouria vielä kolmannella levyllä, joka eroaa tyylinsä ja aikansa puolesta melkoisesti edellisten kirjoituksieni levyistä. Kypsää ikää lähestyvä miljoonia levyjä myynyt maailmankansalainen toteutti 1980-90-lukujen vaihteessa pitkän unelmansa ja levytti albumillisen gospel-klassikoita aftroamerikkalaisista spirituaaleista Mahalia Jacksonin tapaisten gospel-legendojen ikivihreisiin. Iän ja kokemuksen tuoma arvokkuus Mouskourin äänessä sopi näihin kappaleisiin erinomaisesti ja toi jälleen yhden lisäsävyn laulajan yli kolmen vuosikymmenen uran väripalettin.

    Aiemmissa Nana Mouskouri -postauksissani käsittelin hänen tuotantoaan 1960- ja 1970-luvuilla, joita pidän hänen kultavuosinaan. 1970-luvun puolivälin jälkeen hänen ääneensä menetti mielestäni sen herkkyyden, joka vetosi minuun enkä ole kuunnellut hänen myöhempiä levyjään lainkaan niin paljoa kuin noita ensimmäisten kahden vuosikymmenen albumeja. Äänen muutoksen myötä suurimman muutoksen hänen tuotantoonsa aiheutti avioero kitaristi George Petsilasista, jonka The Athenians -yhtye oli säestänyt Mouskouria 1960-luvun puolivälistä alkaen. Athenians-yhteistyön jälkeen kreikkalaiset vaikutteet jäivät Nana Mouskourin tuotannossa minimiin, ja eri maiden musiikkikulttuurien synteesit vaihtuivat geneeriseen eurooppalaiseen iskelmään. 

    Mouskourin ura etenkin Keski-Euroopan ranskan- ja saksankielisissä maissa sekä Britanniassa ja Kanadassa jatkui kuitenkin menestyksekkäästi antaen hänelle mahdollisuuden laajentaa tyyliskaalaa  schlagerin ulkopuolelle. Hänen myöhemmässä tuotannossaan yksi levyistä on minulle erityisen tärkeä.

    Nana Mouskouri oli urallaan saanut innoitusta amerikkalaisesta iskelmästä, kreikkalaisesta ja eurooppalaisesta kansanmusiikista ja gospelista. Kuitenkin vasta vuonna 1990, yli 30 vuotta levytysuransa alkamisen jälkeen hän levytti koko albumillisen amerikkalaisen gospelmusiikin klassikoita. Ajoitus oli onnistunut. 60 vuoden ikää lähestyvän laulajattaren ääni oli menettänyt nuoruuden herkkyyden, mutta sen tilalle tullut mahtipontisuus ja tietynlainen diivamaisuus sopi gospelmusiikkiin erinomaisesti. Hieno esimerkki tästä on Couleur Gospel -albumin aloittava In the Upper Room, jonka gospel-legenda Mahalia Jackson oli säveltänyt jo vuonna 1952. Vaikka Nanalla ei ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden gospeltaustaa, ei hänen tulkintansa häpeä Mahalian rinnalla.

    Toinen esimerkkini Mouskourin gospeltuotannosta vie minut neljän kymmenen vuoden taakse lapsuuteni musiikintunneille. Pispan koulun musiikkiluokan repertuaariin kuuluivat muiden musiikkityylien lisäksi hengelliset laulut, joita Amerikan orjat lauloivat puuvillapelloilla 1800-luvulla. Yksi näistä kappaleista oli Go Down Moses, jonka "Let my people go!"-huudahdus yhdistää Egyptiin orjuutettujen juutalaisten ja Amerikkaan rahdattujen afrikkalaisorjien kohtalot toisiinsa. 
    Olen koulun kuorotuntien jälkeen laulanut vuosia erilaisissa kuoroissa, ja gospel on aina kuulunut näiden kuorojen keskeiseen ohjelmistoon. Minulle tärkeissä gospellevytyksissä (mm. numerolla 271 esittelemäni Aretha Franklinin Amazing Grace) on usein solistiakin tärkeämpi rooli hänen kanssaan laulavalla kuorolla. Kuoron rooli on keskeinen myös tällä levyllä, johon Mouskouri keräsi joukon Ranskan ja Britannian käytetyimpiä taustalaulajia. Vaikka kuoro mitä ilmeisimminkin oli koottu vain tätä projektia varten, soivat kuorolaisten ja solistin äänet yhteen niinkuin he olisivat laulaneet yhdessä vuosia. 

    Nanan ja kuoron saumaton yhteistyö huipentui alunperin 1700-luvulta peräisin olevaan virteen Oh Happy Day, jonka Edwin Hawkinsin gospelkuoro nosti hittilistojen kärkisijoille vuonna 1969. Kappaleesta tuli välittömästi gospelin ikivihreä, joka löytyy joka toisen gospelkuoron ohjelmistosta ja joka on yksi myös tämän hengellisen poplevyn huippukohtia.
    Neljäs poiminta palauttaa kuulijan maanpinnalle siltä yläpilveltä, johon mahtipontiset sovitukset ja kohottavat tulkinnat ovat hänet nostaneet. Sometimes I Feel Like a Motherless Child on väsyneen ja henkisesti eksyneen ihmisen hiljainen hätähuuto, joka niinikään on peräisin Amerikan mustien pohjattomasta gospelperinteestä. Esityksen tunnelma on aito ja vilpitön, vaikka kappaleen esittääkin amerikkaisten orjien sijaan kreikkalainen laulajatar ja joukko Euroopan kysytyimpiä studiolaulajia.
    Tätä levyä äänittäessä Nana Mouskourilla oli takanaan yli 30 vuoden ura. Kreikassa syntynyt, mutta suurimman menestyksensä Keski-Euroopassa rakentanut Mouskouri osoittaa tällä(kin) levyllä, että hän ei ollut vain tietyn musiikkityylin tai kulttuurin vanki. Parin vuoden sisällä hän levytti gospelin lisäksi albumillisen klassisia aarioita, saksalaisia ja kreikkalaisia iskelmiä sekä levyllisen tunnetuimpia elokuvasävelmiä vanhan ystävänsä Michel Legrandin johdolla. Mouskourin ura jatkui lähes tähän päivään asti.

    Lokakuussa 2024 Nana Mouskouri ilmoitti lopettavansa lähes 70 vuotta kestäneen uransa, vain pari viikkoa ennen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Toivon pitkää ikää suosikkilaulajalleni, joka uransa aikana on julkaissut yli 200 albumia ja levyttänyt yli 1000 kappaletta. Joidenkin arvioiden mukaan hän on Madonnan kanssa maailman eniten levyjä myynyt naisartisti. 

    Lue myös: 

    sunnuntai 13. lokakuuta 2024

    284. Nana Mouskouri: Le Coeur Trop Tendre (1966)

    Vuonna 1966 Mouskouri oli jättänyt amerikanvalloitusyrityksensä taakseen ja alkoi tosissaan rakentaa uraa uudessa kotimaassaan Ranskassa. Tukenaan hänellä oli kitaristiaviomiehen lisäksi joukko Ranskan nimekkäimpiä laulunkirjoittajia ja uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi Mouskourin vahvuudet ja kreikkalaisen taustan tuomat erikoisominaisuudet. 

    Jatkan Nana Mouskourin 90-vuotispäivän juhlintaa yhdellä suosikkialbumeistani. Vuonna 1966 hänellä oli takanaan muutama hitti Saksassa ja Ranskassa, hän oli esiintynyt menestyneesti Pariisin tunnetuimmassa konserttisalissa Olympiassa, ja puolitiehen jääneestä amerikanvalloituksesta huolimatta Fontana-levy-yhtiö uskoi kreikkalaissyntyiseen 32 vuotiaaseen laulajaansa.

    Suositun ja menestyneen popsäveltäjä André Poppin (joka tunnetaan parhaiten kappaleestaan Love is Blue ja euroviisuvoittajasta Tom Pillibi) säveltämä Le coeur trop tendre oli uusi hitti toistaiseksi lyhykäisessä Mouskouri-hittien sarjassa, ja siitä tuli yksi hänen ikivihreistään. 

    Fontana-levy-yhtiö oli neljän vuoden ajan yrittänyt sijoittaa kreikkalaislaulajaa eri lokeroihin löytämättä sitä oikeaa. Oikea tyyli löydettiin vasta, kun Mouskourin tuottajaksi nimitettiin nuori André Chapelle ja Mouskourin aviomies Georges Petsilas alkoi vakituisesti soittaa kitaraa vaimonsa taustalla. Mouskouri oli aiemminkin levyttänyt kotimaansa musiikkia ranskalaisille levyilleen, mutta nyt hän yhdessä Chapellen ja Petsilasin kanssa alkoivat tietoisesti yhdistellä kreikkalaisia elementtejä keskieurooppalaisen tyylin kanssa. 
    Hyvä esimerkki siitä, miten Mouskouri lähes salakavalasti toi kreikkalaista taustaansa ranskalaisille levyilleen oli Mikis Theodorakisin kappale Petits enfants du monde entier. Kappaleella Mouskouria säestää Petsilasin johtama The Atheniens -soitin- ja lauluyhtye, joka esiintyi Mouskourin taustalla aina 1970-luvun puoliväliin asti. Kappaleesta julkaistiin ranskassa myös kreikankielinen versio. 

    George Petsilas soitti kitaraa myös muutamalla muulla levyn kappaleista tuoden kreikkalaista sävyä myös sellaisiin lauluihin joilla ei ollut mitään tekemistä Mouskouri-Petsilas-pariskunnan kotimaan kanssa. Albumin Kanadassa julkaistut painokset alkavat kappaleella Un canadien errant. Kanadan ranskalaisille tärkeä laulu protestoi tämän kansan syjintää 1800-luvulla. Un canadien errant sintöi lopulta Mouskourin suosion myös Kanadassa.
    Vaikka Nana rakasti kreikkalaista musiikkia ja vaali omaa kulttuuriaan oli hän muutaman Pariisissa viettämänsä vuoden jälkeen kotiutunut Ranskaan täydellisesti. Hän oli verkostoitunut Ranskan musiikkielämään ja tutustunut merkittävimpiin lauluntekijöihin. Yksi tärkeimmistä yhteistyökumppaneisto oli Michel Legrand, joka oli saanut Oscar-palkinnon musiikistaan elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot (jonka tunnusmelodian Mouskouri oli menestyneesti myös levyttänyt). Legrand ja Mouskouri levyttivät yhdessä EP:llisen duettoja, joista jazzahtava Quand on s'aime sijoitettiin tämän albumin Ranska-painokselle. Mouskouri ja Legrand esittivät kappaleen myös televisiossa tarjoten samalla harvinaisen mahdollisuuden nähdä nämä kaksi artistia ilman silmälaseja.
    Le cour trop tendre on yksi niistä albumeista, joilla Nana Mouskouri taustajoukkoineen yhdistävät onnistuneimmin kreikkalaista, ranskalaista ja ylikansallista musiikkia. Se oli lisäksi tärkeä askel Nanan uralla kohti kasvavaa menestystä. Seuraavana vuonna julkaistu Le jour où la colombe... (jonka esittelin blogissani numerolla 235) oli lopulta se albumi, joka sinetöi Nana Mouskourin aseman yhtenä Ranskan suurimmista tähdistä. Muu maailma seurasi perässä.

    p.s. jostain syystä tätä albumia ei löydy Spotifysta, vaikka lähes kaikki muut Nana Mouskourin albumit sieltä löytyvät. 

    Lue myös: 

     

    283. Nana Mouskouri: Nana Mouskouri Sings (1965)

    Kuuntele koko albumi Spotifysta

    Yksi maailman menestyneimmistä laulajista täyttää tänään 90 vuotta. Juhlan kunniaksi esittelen Nana Mouskourin kolme hyvin erilaista albumia, jotka kertovat laulajan monipuolisuudesta. Ennen suurimpia menestysvuosiaan laulaja etsi itselleen sopivaa tyyliä ja materiaalia eri puolilta maailmaa. Yhdysvalloissa hän tutustui nuoreen Bobby Scottiin. Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyi ehkä Nanan kaunein levy (aina kanttaan myöten), joka on saanut ansaitsemaansa arvostusta vasta viime vuosina. Hidas ja hienostunut levy palkitsee keskittyneen kuuntelijan, mutta taustamusiikkina se jää tasapaksuksi äänimatoksi.

    Lokakuun 13. päivä vuonna 1934 syntyi Haniassa, Kreetalla laulajatar, jonka merkitys minulle on ollut suurempi kuin kenenkään muun laulajan. Ensimmäistä kertaa kuulin Nana Mouskouria 1970-luvun alkuvuosina, kun isäni osti ranskanmatkaltaan albumin Une voix qui vient du coeur (jonka esittelin blogissani numerolla 28). Olin vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta laulajan ääni ja hänen laulamansa kappaleet vetosivat minuun jostain syystä enemmän kuin mikään muu musiikki. Omistan vieläkin levyn, jonka repaleinen kansi kertoo lukuisista päiväunista jotka nukuin tätä levynkantta halaten.

    1970-luvulla Mouskori oli yksi maailman menestyneimmistä naislaulajista. Hänen menestyksensä ei perustunut ympäri maailmaa soitettuihin superhitteihin (vaikka niitäkin hänen uraltaan löytyy), vaan hänen ainutlaatuiseen kykyynsä esiintyä eri maissa, eri kielillä ja eri tyyleillä näitä kaikkia sopivasti sekoitellen. Erityisen suosittu hän oli ranskan- ja saksankielisessä Euroopassa, Britanniassa ja Kanadassa, jossa hän vetosi maan molempiin kieliryhmiin. Pitkän, eri maissa ja eri kielillä tekemänsä uransa ansiosta Mouskouri on myynyt joidenkin arvioiden mukaan jopa 350 miljoonaa albumia.

    1960-luvun alkupuoliskolla Mouskourin kansainvälinen ura oli vasta alussa. Kotimaassaan Kreikassa hän oli jo suuri tähti etenkin kansallissäveltäjä Manos Hadjidakisin sävelmien tulkitsijana, ja ura Ranskassa ja Saksassa oli parin menestyssävelmän ansiosta (etenkin miljoonamyyntiin yltänyt Weisse Rosen aus Aten ja hittiversio Cherbourhin sateenvarjot -elokuvan tunnusmelodiasta Les parapluies de Cherbourg) päässyt hyvään alkuun. Yhdysvalloissa Mouskouri työskenteli Quincy Jonesin ja Harry Belafonten kanssa, ja tämä johti Mouskourin Bobby Scottin luo.

    Vain 28-vuotias Bobby Scott oli jo menestynyt lauluntekijä, sovittaja ja orkesterinjohtaja, joka oli palkittu Grammy-palkinnolla kappaleestaan Taste of Honey (jonka lukuisista levytyksistä mainittakoon The Beatlesin versio yhtyeen debyyttialbumilla Please please me). Scottin ja Mouskourin yhteistyönä syntyneen albumin aloittava Johnny antaa hyvän yleiskuvan siitä minkätyyppisestä levystä on kysymys. Laulun sovitus ja Nanan laulusuoritus on yhtä aikaa herkkä ja vahva, ja molemmat nostavat etualalle Scottin kauniin sävelmän ja koskettavan tekstin katkerasta rakkaustarinasta. 
    Aloin kerätä Nana Mouskourin levyjä toden teolla ostettuani itselleni valmistujaislahjaksi 34 cd:n boksin, joka sisältää hänen kaikki ranskankieliset levynsä. Olen sen jälkeen pikkuhiljaa hankkinut myös suurimman osan hänen englannin- ja saksankielisistä levyistään, ja minulle onkin vuosien mittaan kertynyt yli sadan Nana Mouskouri -levyn kokoelma. Bobby Scottin kanssa levytetty Nana Mouskouri Sings on jäänyt hänen tunnetumpien levyjensä varjoon. Sen hienovaraiset ja eteeriset sovitukset ja aistikkaat tulkinnat eivät tee vaikutusta taustakuuntelussa (esimerkiksi autossa), ja kyseinen levy onkin minun korvissani jäänyt tasapaksuksi taustahyminäksi. 

    Vasta kun äskettäin pysähdyin kuuntelemaan levyä keskittyen löysin sen hienot kappaleet, Bobby Scottin upean tuotannon ja ennenkaikkea Nana Mouskourin ainutlaatuisen tulkintavoiman. Yli viisiminuuttinen, vain kitaralla säestetty Half a Crown esimerkki kappaleesta, jonka hienoudet löytyvät vain keskittyneellä kuuntelulla. Laulussa köyhän kukkamyyjän rooliin ottanut Mouskouri kertoo surullisen tarinansa yrittäen samalla myydä kuulijalle edes yhtä kukkaa henkensä pitimiksi. 

    Ainoan poikkeuksen levyn yltiörauhalliseen, hieman jopa unettavaan tunnelmaan tuo kappale He don't know me, joka ei sekään välttämättä herätä kuulijaa, jonka levyn aiemmat kappaleet ovat saaneet uneen.
    Mouskourin, Scottin ja kaikkien muiden levyntekoon osallistuneiden taidosta huolimatta levy jäi vähälle huomiolle. Tämä ei ole mikään yllätys. Levy on kuulijalleen vaativa ja se palkitsee vain he kuulijat, jotka jaksavat keskittyä sen kaikkiin hienouksiin. Levy on Mouskourin sadoista levyistä ehkä kaunein ja esteettisesti hienostunein, mutta kaukana hittipotentiaalista. Nämä adjektiivit pätevät myös levyn kanteen, joka on yksinkertaisuudessaan yksi kauneimmista mitä tiedän.
    Vaikka yhteistyö Quincy Jonesin, Harry Belafonten ja Bobby Scottin kanssa sai hyvän vastaanoton, ei Mouskourin ura Yhdysvalloissa lähtenyt odotettuun nousuun. Palattuaan kotimantereelleen alkoi hänen työnsä tuottaa hedelmää. Muutaman vuoden kuluttua hänen suosionsa levisi koko Länsi-Eurooppaan yltäen pian myös Kanadaan asti. 

    Seuraavissa kirjoituksissa esittelen kaksi hyvin erilaista albumia tältä päivänsankarilta. Onnea Nana Mouskouri 90v.

    Lue myös:

    sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

    Abba Top 110 osa 11 (1-10): The Winner Takes It All

    Kuten olen aiemminkin todennut, Abban hitit eivät ole minulle ole välttämättä parempia, kuin unohduksiin jäävät albumiraidat tai single-levyjen b-puolet. Listani kymmenen kärki on tästä hyvä esimerkki. Kymmenestä kappaleesta vain neljä löytyy Abba Gold -kokoelmalta, jonka 17 kappaletta sijoittuvat koko rankingissani sijoille 3-98. Abban musiikissa arvostan tarttuvia hittikappaleita enemmän monikerroksisia levytyksiä, joiden sovituksiin piilotettuja herkkuja on nautinnollista bongata kymmenienkin kuuntelukertojen jälkeen. Tosin, kuten listan kärkikin osoittaa, mikään ei voita hienosti  rakennettua melodiaa. Abba-kappaleiden kymmenen kärki on sarja melodian, sovituksen, tuotannon ja tulkinnan täydellisiä paketteja, jotka eivät vanhene vaan palkitsevat jokaisella kuuntelukerralla. 

    10. As Good As New (Voulez-Vous 1979) 

    Voulez-Vous-albumin aloittaa 3 minuuttia ja 24 sekunttia briljanttia popneroutta. As Good As New -kappale tervehtii kuulijaa noin 15 sekunnin jousimenuetilla, joka kutsuu vastustamattomaan popmeininkiin. Kappaleen säkeistöissä rennon jäntevästi laulavaa Agnetha Fältskogia säestää kitaristin, basistin ja rumpalin tiukasti soittava kombo, johon Benny Anderssonin piano liittyy juuri oikealla hetkellä. Hyväksihavaittuun Abba-tapaan bändi hiljenee kertosäkeessä, ja Agnethan ja Anni-Frid Lyngstadin taustalla soittaa vain jo kappaleen alussa kuultu jousisektio. Pienintäkin yksityiskohtaa myöten harkittu kappale päättyy yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoikin, hyvissä ajoin ennenkuin kappale alkaa kyllästyttää. Ja mikä parasta, tältä minulle ristiriitaiselta albumilta löytyy vielä toinenkin yhtä perusteellisesti harkittu ja toteutettu pophelmi. 

    9. Super Trouper (Super Trouper 1980)

    Sovituksellisesta koukeroista riisuttua kertosäettä kuullaan myös Super Trouper -albumin avauskappaleessa, joka kertoo väsyneestä, kiertueella rakastaan kaipaavasta artistista. Vaikka omakohtaisen tekstin takana onkin uudelleen avioitunut Björn Ulvaeus, eläytyy Frida lämpimällä äänellään täydellisesti tähän kappaleeseen, joka päätti Waterloon aloittaman Britannian listaykkösten sarjan. Super Trouper aloittaa Abban "kypsemmän" 1980-luvun vakuuttavasti ja viihdyttävästi.

    8. The Name Of the Game (The Album 1977)

    Sijalla kahdeksan on kolmas peräkkäin kappale, jossa Abba hyödyntää korostetun yksinkertaisesti sovitettua kertosäettä. Kappale ei tyydy yhteen kertosäkeeseen, vaan siitä on erotettavissa peräti kolme toisistaan eroavaa kertosäeaihiota, jotka yhdessä varsinaisen säkeistön kanssa muodostavat Abban kunnianhimoisimman singlehitin. Kappale on myös ainoa kolmesta yhtyeen kappaleesta, jossa sekä Fridalla että Agnethalla on soolo-osuus. Tämä levytys on niin tuttu, että sen nerokkuus meinaa unohtua.

    7. Lovers (Voulez-Vous 1979)

    Lovers (Live a Little Longer) on Voulez-Vous-albumin kappaleista ainoa, mitä ei julkaistu singlenä missään puolella maailmaa (ei edes b-puolella), mutta minun listallani se nousee albumin kappaleista korkeimmalle sijalle vahvistaen takaperoisen suhtautumiseni kyseiseen albumiin (josta singleinä julkaistiin mielestäni kaikkein huonoimmat kappaleet). Lovers on kuin parannettu versio pari pykälää alempana löytyvästä As Good As New -kappaleesta. Kappaleen sovitus (etenkin jouset) on parasta mitä Abba-levyiltä löytyy. Jäntevä melodia saa täydellisen tulkinnalta viettelevästi sooloa laulavalta Fridalta ja harmonioita laulavalta Agnethalta, ja juuri ennen kuin harkitun jankuttava kertosäe alkaa ärsyttää, kappale nostaa sävellajia ja pistää lisää pökköä pesään. Vain reilun kolmen minuutin pituisessa kappaleessa jokainen sekunti käytetään hyvin, eikä niitä ole yhtään liikaa. Minun on vaikea käsittää, miksi tämä täysosuma on lähes täysin unohdettu.

    6. Dancing Queen (Arrival 1976)

    Tätä täysosumaa ei sen sijaan ole unohdettu, vaan sitä pidetään täysin ansaitusti Abban uran ja menestyksen kulminaatiopisteenä. Dancing Queen oli minulle pitkään ylihypetetty ja kyllästymiseen asti soitettu pakkopulla, mutta vanhemmalla iällä olen oppinut kuuntelemaan sitä uudella korvalla. Dancing Queenin levytys on sovituksellinen runsaudensarvi, josta löytyy eri kerroksia kuorimalla aina uusia hienoja yksityiskohtia. Mikä hienointa se ei runsaudestaan huolimatta ole tunkkainen, kuten jotkin muut lähes tukkoon sovitetut Abba-klassikot, vaan ilmava ja raikas. 

    5. One Man One Woman (The Album 1977)

    Myös tämä kappale löytyy harvojen Abba-fanien suosikkilistoilta, mutta minä olen rakastanut tätä siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Abban muiden parisuhdeballadien tapaan One Man One Woman -kappaleen melodia, sovitus ja tulkinta tukevat kaikki surullista mutta varovaisen toiveikasta tarinaa naisesta, joka epätoivoisesti yrittää pitää ihmissuhdettaan kasassa. Kappaleen huipentava puoliminuuttinen instrumentaalifinaali sai kahdeksanvuotiaan Mikon itkemään, eikä sen teho ole vähentynyt 45 vuodessa tippaakaan. Nämä tarkasti harkitut 30 sekuntia muistuttavat siitä intohimosta hyvään musiikkiin, joka kuuluu Abban jokaisessa kappaleessa, ei vain niissä 20 tunnetuimmassa.

    4. Move On (The Album 1977)

    Iloisten tanssikappaleiden ja epätoivoisten eroballadien väliin mahtuu monta Abba-kappaletta, joita on vaikea kategorisoida mihinkään. Move on on malliesimerkki Bennyn ja Björnin taidosta kirjoittaa tarttuvia melodioita ja tuottaa niistä ilmavan raikkaita äänitekokonaisuuksia. Move on ei yritä olla suuri Abba-balladi tai tanssilattioiden hittikärpänen, vaan orgaanisesti syntynyt äärimmäisen miellyttävä laulu, jonka tuotantoon ja tulkintaan Abba on käyttänyt yhtä paljon voimavaroja kuin suurimpiin hitteihinsä. Hienon melodian ja dynaamisen tuotannon lisäksi tässä kappaleessa minua miellyttää erityisesti se, miten neljän laulajan äänet sulautuvat yhteen, mielestäni paremmin kuin missään muussa Abba-kappaleessa.

    3. The Winner Takes It All (Super Trouper 1980)

    Muistan vielä sen hetken, kun kuulin The Winner Takes It All -kappaleen ensimmäisen kerran radiosta, ja pystyn vieläkin tavoittamaan yhdeksänvuotiaan pojan mielentilan kuullessaan kauneimman kappaleen koskaan. Hienon melodian ja Abbamaisen täydellisen tuotannon ja sovituksen päällä on Agnetha Fältskogin paras laulutulkinta, jonka haastaa vain tämän listan ykkönen. Bennyn piano, Agnethan ja Fridan lauluharmoniat ja Björnin teksti tekevät tästä koskettavan viisiminuuttisen, jonka teho ei ole vähentynyt vuosikymmenien tai kymmenien kuuntelukertojen jälkeenkään.

    2. When All Is Said And Done (The Visitors 1981)

    Siinä missä The Winner Takes It All on Agnethan ja Björnin eron inspiroima mestariteos, on When All Is Said And Done yhtä nerokkaasti rakennettu kuvaus solistinsa Fridan ja Bennyn avioliiton kariutumisesta. Tässäkin kappaleessa Björn Ulvaeus on käsittämättömän rehellisesti saanut kirjattua ylös ystäväpariskunnan tunteet, jotka laulun päähenkilöt ovat saaneet kanavoitua sen alakuloiseen melodiaan ja katkeransuloiseen laulutulkintaan. Abba on saanut tiivistettyä reiluun kolmeen minuuttiin yhtyeen senhetkisen mielentilan tavalla mikä ei jätä mitään epäselväksi.

    1. The Day Before You Came (single 1982)

    Ennen jäämistään lähes 40 vuotta kestäneelle "tauolle" Abba kirjoitti ja äänitti syksyllä 1982 vielä yhden kappaleen, joka minun mielestäni on myös Abban kaikkien aikojen paras kappale. The Day Before You Came on pinnallisesti tarkasteltuna hyvin epäabbamainen kappale: se on sovitukseltaan askeettinen, tekstiltään karu kertomus yhden ihmisen yhden päivän tapahtumista ja pituudeltaan lähes kuusiminuuttinen eepos, jonka huono menestys singlelistoilla ei olisi pitänyt olla kenellekään yllätys. Kuitenkin jos kurkkaa pinnan alle, sieltä löytyy tarkasti harkittu hitaasti loppua kohti kasvava tarina, jossa Agnetha Fältskogin mestarillinen tulkinta kertoo enemmän kuin mitä sen tekstistä löytyy. Björn Ulvausin uran huippuhetki lyyrikkona osuu tähän tekstiin, jonka kerrontaa ja riimitystä en lakkaa koskaan ihmettelmästä.