Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nana Mouskouri osa 1 (1958-1972): Ateenasta maailman huipulle

Kuuntele kaikki kappaleet YouTube-soittolistalla
Harvan maailmantähden ura on ollut yhtä monipuolinen kuin kreikkalaissyntyisellä Nana Mouskourilla. Ateenasta maailmantähdeksi noussutta Mouskouria voidaan pitää kreikkalaisen musiikin tunnetuimpana markkinoijana, mutta hän on sen lisäksi kotonaan jazzin, schlagerin, chansonin, kansamusiikin ja angloamerikkalaisen iskelmän ja klassisen musiikin parissa. Vuosina 1958-1972 silmälaseistaan tunnettu laulaja raivasi tiensä Kreikan suosituimmasta laulajasta kansallisuus- ja kielirajat ylittäväksi maailmantähdeksi.

Keväällä 2004 pääsin kuuntelemaan lapsuuteni sankaria Finlandia-talossa. Tummsankaisissa silmälaiseissa esiintyvä laulajatar oli helppo tunnistaa samaksi laulajaksi, johon olin rakastanut jo kaksivuotiaana. Vaikka 70 vuotta täyttäneen tähden ääni oli vuosien myötä haurastunut, oli Kreikan kansainvälisesti tunnetuin laulajatähti lavalla edelleen kuningatar. Yksi maailman menestyneimmistä laulajista halusi jäähyväiskiertueellaan (joka kesti vuoteen 2008 asti) kiittää fanejaan ympäri maailmaa sävelin ja sanoin.
Vuonna 1934 syntynyt Ioanna Mouskouri eli lapsuutensa sodan runtelemassa Ateenassa. Sodan päätyttyäkin Kreikka jäi epävakauden ja levottomuuden tilaan, kun eri vastarintaliikkeet riitelivät vallan jaosta. Nuori, Nanaksi lapsuudestaan asti kutsuttu tyttö haki lohtua synkkään todellisuuteen elokuvien musiikista sekä britti- ja jenkkisotilastukikohtien radioasemilta soivasta pop- ja jazz-musiikista.

Lahjakas Nana alkoi opiskella Ateenan maineikkaassa konservatoriossa. Köyhällä perheellä ei ollut varaa perheen molempien tyttärien opiskeluun, joten Nanan isosisko Eugenía, jolla niin ikään oli erittäin kaunis lauluääni, luopui opiskelupaikasta sisarensa hyväksi. Nanan tie klassiseksi laulajaksi katkesi kuitenkin perheen köyhyyteen ja konservatorion ahdasmielisyyteen. Edelleen jazzista ja iskelmästä pitänyt musiikinopiskelija kustansi opintojaan ja perheensä toimeentuloa laulamalla Ateenan jazz-klubeilla. Tätä ei konservatoriossa katsottu hyvällä, ja Nana joutui lopettamaan opiskelunsa.
Nana jatkoi laulamista ilman konservatorion asettamia rajoituksia. Hänen ääntään kuultiin klubien lisäksi radiossa ja se herätti ihastusta Ateenassa vierailevilla amerikkalaisilla sotalaivoilla, jonne kreikkalaisia artisteja kutsuttiin laulamaan.

Mouskourin uran tärkein käänne oli tutustuminen Kreikan tunnetuimpaan säveltäjään Manos Hadjidakisiin sekä hänen tekstittäjäkumppaniinsa Nikos Gatsosiin. Hadjidakis ja Gatsos lumoutuivat Nanan äänestä ja alkoivat säveltää hänelle kappaleita. Kreikan "Kärki/Helismaa"-parivaljakon sävelmät tekivät Mouskourista nopeasti Kreikan suosituimman laulajan.

Yksi tunnetuimmista Hadjidakisin Mouskourille säveltämistä kappaleista oli Jules Dassinin elokuvan Never on sunday tunnuskappale Ta pedia ton Pirea. Elokuvassa näyttelijä Melina Mercouri lauloi laulun itse, mutta säveltäjä vaati että kappaleen levylle lauloi Mouskouri, jonka innoittamana hän oli laulun säveltänyt. Kappale sai kansainvälistä tunnustusta, kun se palkittiin parhaan elokuvasävelmän oscar-palkinnolla.

Muita varhaisia menestyssävelmiä Mouskourilla olivat mm. kappaleet O Imittos ja  Kapou iparhi i agapi mou.  Nana levytti kappaleet myöhemmin myös ranskaksi (linkit löytyvät myöhemmin tästä kirjoituksesta). Näiden kappaleiden elokuvatallenteet antavat harvinaisen mahdollisuuden nähdä nuori Nana Mouskouri ilman silmälaseja.
Suuren Fontana-levy-yhtiön Ranskan osaston johtaja Louis Hazan vaikuttui Mouskourin lahjoista ja oli varma että Nanasta olisi kansainväliseksi tähdeksi. Hazan teki nuoren laulajan kanssa levytyssopimuksen ja lähetti hänet Espanjassa pidettävään Välimeren maiden laulukilpailuun, jonka Mouskouri voitti kappaleella Xypna agapi mou. Mouskouri esiintyi myös Kreikasta kertovan saksalaiseen dokumenttielokuvan Traumland der Sehnsucht ääniraidalla. Yksi dokumentin kappaleista oli Manos Hadjidakisin säveltämä San sfirixis tris fores, joka avasi Nanalle tien keski-Euroopan suurimmille musiikkimarkkinoille.
Dokumentti sai Saksassa aikaiseksi varsinaisen Kreikka-kuumeen. San sfirixis tris fores kappaleen saksankielisestä versiosta Weisse Rosen aus Athen tuli superhitti, jota myytiin saksalaisissa levykaupoissa yli miljoona kappaletta. Mouskouri levytti kappaleen myöhemmin myös englanniksi ja ranskaksi.
Videolla nähty silmälasipäinen ja hieman pullea laulaja ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä keskieurooppalaisilla oli Ateenan valkoruususta, eikä saksalainen levy-yhtiö suostunut laittamaan laulajan kuvaa hänen ensimmisen levynsä kanteen. Menestys Saksassa lisäsi kuitenkin Louis Hazanin uskoa Mouskourin mahdollisuuksiin, ja tämä kutsui hänet Ranskaan tekemään ranskankielisiä levytyksiä.

Mouskouri ei osannut ranskaa eikä saksaa, joten hän joutui opettelemaan foneettisten merkkien avulla ensimmäisten Fontanalle äänittämiensä laulujen sanat. Tämä oli erityisen vaikeaa nopeissa ranskankielisissä lauluissa kuten Retour á Napoli. Mouskourin ensimmäisen Ranskassa julkaistun EP:n, (joka sisälsi myös kappaleen Un roseau dans le vent ja O Imittos-kappaleen ranskankielisen version La montagne de l'amour) kannessa komeili laulajan sijaan rivi mikrofoneja. 
Saksan ja Ranskan lisäksi Fontana haki Nanalle julkisuutta myös Atlantin toiselta puolelta. Mouskourin USA-debyytin taustalla oli nuori amerikkalainen tuottaja Quincy Jones (joka 20 vuotta myöhemmin tuotti Michael Jacksonin albumit Off the wall, Thriller ja Bad). Osana Hazanin suunnittelemaa maailmanvalloitusta Mouskouri matkusti New Yorkiin ja levytti Jonesin johdolla albumillisen jazz-covereita. Jo Ateenan yökerhoissa jazzia laulanut Mouskouri oli kuin kotonaan, ja levy Girl from Greece sings oli tärkeä askel tiellä kohti maailmanmenestystä.
New Yorkista Pariisiin palattuaan Nana pyydettiin Georges Brassensin lämmittelijäksi kuuluisaan Olympia-konserttisaliin. Haasteesta häkeltynyt Mouskouri päätti tehdä jotain ylipainolleen. Ystävien ja levy-yhtiön hämmästykseksi Nana palasi kolme viikon pikakuurilta kymmenen kiloa laihempana ja epävarmasta ateenalaistytöstä muodikkaaksi ja itsevarmaksi pariisilaisneidoksi muuttuneena.

Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi. Tyyliguru ja pomot yrittivät saada häntä luopumaan silmälaseistaan, mutta Mouskouri ilmoitti luopuvansa mielummin orastavasta urastaan kuin vaihtavansa piilolinsseihin. Ainoana myönnytyksenä hän vaihtoi sankamallin muodikkaammaksi. Paksuraamisista, televisioruutua muistuttavista silmälaseista tuli Mouskourin tavaramerkki, ja pokamalli pysyi samana Mouskourin uran loppuun saakka.

Fontana jatkoi ylikansallista projektiaan tehdä Mouskourista maailmantähti. Projektin seuraava etappi oli vuoden Lontoossa pidetyt vuoden 1963 Eurovision laulukilpailut, joissa Mouskouri edusti Luxemburgin televisiota. Kappale A force de prier ei menestynyt odotetusti (8. sija), mutta silmälasipäinen ja upealla äänellä varustettu kreikkalainen laulaja jäi katsojien ja lehdistön mieleen.
Mouskouri suosio Ranskassa alkoi kasvaa, mutta se ei estänyt levy-yhtiötä yrittämästä asettaa häntä hänelle sopimattomiin muotteihin. Ensimmäisillä levyillään Mouskourista yritettiin tehdä nuorten naislaulajien (mm. Françoise Hardy, Sylvie Vartan ja France Gall) edustaman yé yé -tyylin  edustaja. Kappaleet Les yeux pour pleurer, Puisque tu vas partir ja La place vide olivat uudenlainen haaste ranskankieltä vasta opettelevalle Mouskourille. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että tyyli ei ollut ominta Ateenan musiikkiakatemian kasvatille.
Kun oman linjan haku uudessa kotimaassa oli vielä kesken, alkoi Euroviisujen tuoma kansainvälinen näkyvyys kantaa hedelmää. Amerikkalainen supertähti Harry Belafonte oli nähnyt Nana Mouskourin esiintymisen ja kutsui häntä vierailemaan konserteissaan. Amerikkalais-kreikkalainen kemia toimi jälleen, ja Mouskourin ja Belafonten yhteisesiintymiset lisäsivät Nanan mainetta Yhdysvalloissa. Yhteiskonserttien lisäksi Mouskouri ja Belafonte levyttivät albumillisen kreikkalaisia sävelmiä. Samoihin aikoihin Mouskouri levytti albumillisen nuoren amerikkalaisen lauluntekijä-tuottajan Bobby Scottin sävelmiä.
Vaikka menestys Saksassa ja Yhdysvalloissa oli lupaavaa, Nana taustajoukkoineen päätti keskittyä hänen uuden kotimaansa Ranskan markkinoihin. Viittana tähän suuntaan toimi jälleen elokuvasävelmä. Elokuvan Cherbourgin sateenvarjo tunnusmelodia oli suuri hitti Mouskourille (vaikka tälläkään kertaa hän ei laulanut sitä itse elokuvassa). Kappaleen säveltäneestä Michel Legrandista tuli Nanan hyvä  ystävä, ja heidän yhteislevytyksistään tuli suurmenestyksiä. Hittejä tuli myös ranskannetusta Hadjidakis-kappaleesta Celui que j'aime sekä André Popp -sävellyksestä Le coeur trop tendre. Oma suosikkini tältä kaudelta on kappale Les amours de juillet.
Ranskalainen iskelmä ei kuitenkaan ollut se genre, joka teki Mouskourista ainutlaatuisen. Uuden menestyskaavan takana oli laulajan itsensä lisäksi kaksi miestä. Vuonna 1961 Mouskouri oli mennyt naimisiin poikaystävänsä kitaristi Yorgos Petsilasin kanssa. Muusikkomiehellä oli oma ura Amsterdamissa, joten pariskunta näki toisiaan harvoin. 1960-luvun puolivälin jälkeen alkoi kuitenkin olla selvää kumman ura oli menestyksekkäämpi, ja Yorgos muutti vaimonsa luo Pariisiin ja säesti häntä konserteissa ja levytyksissä.

Toinen tärkeä mies oli Mouskourin uusi tuottaja André Chapelle, joka ymmärsi kuinka tärkeä osa kreikkalaisuudella oli Nanan menestyksessä. Käänteentekevä levy oli vuonna 1967 ilmestynyt albumi Le jour où la Colombe... (jonka olen esitellyt aiemmin numerolla 235), jossa Mouskourin taustalla soitti Petsilasin kreikkalaisista muusikoista kokoama yhtye The Atheniens.

Levyn kappalevalikoima koostui ranskalaisista iskelmistä, amerikkalaishittien cover-versioista sekä ranskaksi käännetyistä kreikkalaisista, pääosin Manos Hadjidakisin säveltämistä kappaleista (mm. Mon gentil pêcheur). Kreikkalaisella kitara-buzuki-sovituksella varustetut kappaleet kuten Adieu Angelina (versio Bob Dylan/Joan Baez -kappaleesta Farewell Angelina) ja Je n'ai rien appris (aka Joni Mitchell: Both sides now) olivat jotain mitä kukaan ei ollut aiemmin kuullut. Albumi Le jour où la Colombe... oli suurmenestys Ranskassa, eikä kukaan enää valittanut suursuosikiksi nousseen laulajan silmälaseista. Samaa menestysreseptiä hyödynnettiin Nanan kaikilla 1960-luvun lopun albumeilla.
Kun Mouskourin menestys Ranskassa oli kiivaimmillaan, heräsi Iso Britannia Nana Mouskouri -huumaan. Vuoden 1963 Euroviisujen ohjaaja BBC:n Yvonne Littlewood oli ystävystynyt Nanan kanssa ja hän ehdotti laulajalle omaa ohjelmasarjaa Englannin televisioon. Vuonna 1968 alkaneessa sarjassa Presenting Nana Mouskouri Britannia näki ja kuuli saman kulttuurien sekoituksen, mihin Ranskalaiset olivat ihastuneet pari vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisin maustein esitetyt versiot kappaleista Over and over ja Oh had I a golden thread tekivät Mouskourista yhtyeineen supersuositun kanaalin toisellakin puolella ja ohjelmasarjaa jatkettiin aina vuoteen 1978 asti.
Menestys Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei juurikaan jättänyt tilaa uralle kotimaassa Kreikassa. Mouskourin näinä vuosina tekemät kreikankieliset albumit julkaistiin toki Kreikassa, mutta niiden varsinainen kohdeyleisö oli kreikkalaiseen musiikkiin ihastuneet Eurooppalaiset.
Myös Mouskourin saksankielinen ura jäi sivuraiteelle Britannian ja Ranskan menestyksen ansiosta. Mouskouri levytti 1960-luvun puolivälin jälkeen vain muutaman kappaleen saksaksi ennen keskittymistään täysin Ranska-Britannia akselille. Hän kokeili muutaman kappaleen verran uraa myös Espanjassa ja Italiassa.
1960-luvun viimeisinä vuosina Mouskouri esiintyi täysille saleille mm. Ranskassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdessä yhdessä miehensä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Tuottaja André Chapelle puolestaan huolehti levytuotannosta molemmilla kielillä. Tämä vaihe on suosikkini rajat ylittäneen laulajan yli puoli vuosisataa kestäneellä uralla. Vuosikymmenen vaihteeseen mennessä Nana Mouskouri ei ollut ainoastaan kreikkalaisen musiikin suurlähettiläs, vaan täysin ranskalaistunut pop-artisti ja täydellisellä englannilla esiintyä brittitähti. 

Näihin vuosiin osui joukko Mouskourin uran suurimpia hittejä. Kappaleet Comme un soleil ja etenkin Plaisir d'amour edustivat ranskalaista chansonia klassisimmillaan. The Atheniens -yhtyeen säestyksellä hän jatkoi myös Manos Hadjidakisin musiikin esittämistä, esimerkkinö olivat mm. Les bons souvenirs, ranskankielinen versio kreikkalaishitistä Kapou iparhi i agapi mou (jonka esittelin kirjoitukseni alussa). Nimikko-ohjelmaansa BBC:llä jatkava laulaja menestyi lisäksi Britannian levymarkkinoilla ja Lontoon konserttilavoilla.
1960-luvun äänitystekniikka helli Mouskourin heleää ääntä, pehmensi hänen ajoittain terävää ylärekisteriään ja toi hänet lähelle kuulijaa. 1970-luvun edetessä sovitukset ja äänitekniikka muuttuivat, mikä minun mielestäni teki Mouskourin äänestä etäisen ja kliinisen. Uusi vuosikymmen toi kuitenkin laulajan elämään suuremman muutoksen, joka vaikutti välittömästi hänen henkilökohtaisen elämänsä lisäksi musiikkiin. Tästä asiasta lisää kirjoitukseni toisessa osassa. Vastoinkäymisistä huolimatta Nana Mouskourin uran suurimmat menestykset olivat vielä edessä päin.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

tiistai 17. tammikuuta 2017

244. The Mamas & the Papas: The Papas & the Mamas (1968)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Jos The Mamas & the Papas -yhtyeen kolme ensimmäistä albumia syntyivät nopeasti, oli yhtyeen neljännen levyn teossa suuria vaikeuksia. John Phillipsin täydellisyyden tavoittelu yhdistettynä yhtyeen jäsenten keskinäisiin ja henkilökohtaisiin ongelmiin kuuluivat levyn väsyneessä ja alakuloisessa yleisilmeessä. Yhtyeen hienot lauluharmoniat ja Phillipsin edelleen taitavat sävellykset ja sovitukset johtivat kuitenkin työvoittoon. The Mamas & the Papas -yhtyeen kultakauden viimeinen albumi kestää edeltäjiensä lailla kymmeniä kuunteluita.

Kun aloin tutustua the Mamas & the Papas -yhtyeen tuotantoon muutama vuosi sitten, jäi yhtyeen neljäs albumi usein paitsioon. Edelliset kolme levyä (jotka kaikki julkaistiin 11 kuukauden sisällä vuosina1966-1967) jättivät loistavuudellaan hieman väsähtäneen neljännen albumin varjoonsa. Vasta useampi kuuntelu sai minut ymmärtämään että tämä synkkä laulukokoelma oli hieno jatkumo ja arvokas päätös yhtyeen loistavalle mutta lyhyelle uralle.
Levyn nuupahtaneelle yleisilmeelle on selvä syynsä. Yhtye ei ollut koskaan toipunut Michelle Phillipsin (joka edelleen oli yhtyeen johtajan John Phillipsin vaimo ja vastasyntyneen Chynna-tytön äiti) suhteesta yhtyeen toiseen miesjäseneen Denny Dohertyyn (joka aiemmin puolestaan oli ollut suhteessa yhtyeen toisen naisjäsenen Cass Elliotiin kanssa). Doherty oli suhteen seurauksena ajautunut juomiskierteeseen eikä alkoholin ja huumeiden aiheuttamat ongelmat olleet vieraita yhtyeen muillekaan jäsenille. John kanavoi ahdistuksensa levyn avausraitaan Safe in my garden, jonka (jälleen kerran) hienot lauluharmoniat vain korostivat sen synkkää tunnelmaa. 

Aiempien levyjen äänityksistä poiketen The Papas & the Mamas -albumi (jolle voisi antaa palkinnon mielikuvituksettomimmasta albumin nimestä) äänitettiin Johnin ja Michellen kotistudiossa, joka antoi käytännössä rajattomat mahdollisuudet äänittää, uudelleenäänittää ja korjailla kappaleita. Tässä oli huonotkin puolensa.
Johnin perfektionismi lauluraitojen suhteen aiheutti lisää kitkaa yhtyeen sisällä. Kappaleen For the love of ivy vokaaliraitoja äänitettiin Cass Elliotin sanojen mukaan lähes kuukauden ajan, mikä sai kärsivällisimmänkin muusikon pinnan palamaan. Äänitykset keskeytettiinkin syksyllä 1967. Yksi valmiiksi saaduista neljästä kappaleesta, Phillipsin Twelve thirty (josta Chynna Phillipsin Wilson Phillips -yhtye teki hienon version 44 vuotta myöhemmin) julkaistiin singlenä. Yhtye esitti kappaleen televisiossa ja lähti etsimään inspiraatiota ja uutta potkua Euroopasta. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että Twelve thirty on yksi yhtyeen koko uran hienoimpia äänityksiä. Vähällä kuitenkin oli ettei se jäänyt viimeiseksi sellaiseksi.
Suunniteltu kiertue päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Britannian poliisi pidätti Cass Elliotin yhtyeen saavuttua maahan syyttäen häntä hotellilakanoiden varastamisesta edellisen Englanninvierailunsa aikana. Vaikka syytteet kumottiin, vaurioitti selkkaus yhtyeen jo ennestään haurasta yhtenäisyyttä, ja Cass ilmoitti eroavansa yhtyeestä riideltyään railakkaasti Johnin kanssa.

Euroopan kiertue peruttiin, mutta muu yhtye sai suostuteltua Elliotin palaamaan studioon viimeistelemää keskenjäänyt albumi valmiiksi. Levy julkaistiin lopulta 14 kuukautta Deliver-albumin jälkeen. Twelve thirty ja Safe in my garden -kappaleiden jälkeen singlenä julkaistiin levyn positiivisin kappale. Levy-yhtiö oli tietoinen yhtyeen vääjäämättömästä hajoamisesta, ja päätti buustata Cass Elliotin alkavaa soolouraa julkaisemalla kappaleen Dream a little dream of me hänen soolosinglenään. Kappaleesta tuli odotetusti albumin tunnetuin ja menestynein laulu.
Neljännen the Mamas & the Papas -albumin julkaisun jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen. Myös Johnin ja Michellen avioliitto kaatui lopullisesti pian yhtyeen hajoamisen jälkeen. Vaikka the Papas & the Mamas -albumi eikä siltä julkaistut singlet nousseet listoilla yhtä korkealle kuin yhtyeen aiemmat julkaisut, oli se kuitenkin tyylikäs ja olosuhteisiin nähden onnistunut albumikokonaisuus. Albumin päättävä Midnight voyage antaa meille kuulijoille harvinaisen kurkistusmahdollisuuden kulissien taakse ja viimeiset sekunnit lauluharmoniaa, jota ei tämän jälkee enää kuultu. Kappaleen keskellä kuullaan pätkä yhtyeen jäsenten keskustelua ja lauluosuuksien harjoittelua.
The Mamas & the Papas -yhtyeen tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän albumiin. Levy-yhtiö luki yhtyeen kanssa tehtyä levytyssopimusta suurennuslasilla ja vaati yhtyeeltä vielä yhtä albumia sopimuksen ehtojen täyttämiseksi. Yhteensä miljoonan dollarin sopimussakon uhalla yhtye pakotettiin takaisin studioon vuonna 1971. Tuloksena syntynyt albumi People like us ei yltänyt laadultaan eikä myynniltään lähellekään yhtyeen 1960-luvun levyjä. Michelle Phillipsin sanoin yhtye teki levyn vain välttääkseen oikeusjutun ja siltä se myös kuullosti.
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

lauantai 7. tammikuuta 2017

243. The Beatles: Let it be (1970)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beatlesin päätöslevy Let it be on yhtyeen ristiriitaisin albumikokonaisuus. Riitaisten sessioiden loputtomasta nauharöykkiöstä koottua albumia on turha verrata sen jälkeen äänitetyn Abbey Roadin täydellisyyteen, mutta levy on paljon mainettaan parempi. Phil Spectorin haukuttu tuotanto ei onnistu pilaamaan kuin yhden kappaleen, ja levyltä löytyy yllättävä paljon myös yhdessäsoittamisen iloa. Ja kuulun myös siihen fanien vähemmistöön, jonka mukaan tällä(kään) Beatles-albumilla ei huonoja kappaleita ole.

The Beatles -harrastukseni alkoi 30 vuotta sitten, kun yhtyeen levyjä alettiin julkaista cd-muodossa ja yhtyeen keskeinen merkkiteos Sgt. Pepper's lonely heart's club band juhli 20. syntymäpäiväänsä. Vuoden 1987 aikana hankin vinyylimuodossa lähes kaikki the Beatles -albumit joko Anttilan halpoina Kanada-importeina tai käytettyinä Tampereen lukuisista äänilevydivareista. Let it be:n löysin käytettynä kantadivaristani nykyisen Swamp musikin tienoilta Aleksanterinkadulta syksyllä 1987.

Beatles-fanit eivät vieläkään ole päässeet täysin yksimielisyyteen siitä, mikä on Beatlesin viimeinen albumi. Monien fanien mielestä se on Abbey Road joka kokonaisuutena äänitettiin viimeisenä keväällä ja kesällä 1969. Virallisesti albumeista viimeinen on kuitenkin Let it be, joka julkaistiin keväällä 1970, yli vuosi sen jälkeen kun suurin osa sen sisällöstä oli äänitetty.

Kiistaton fakta on kuitenkin se, että kun yhtye viimeistä kertaa kokoontui studioon äänittämään uutta kappaletta tammikuussa 1970, tehtiin se Let it be -albumia varten.
Viimeinen Beatles-kappale I me mine äänitettiin Let it be:lle kuin jälkikirjoituksena. Albumin äänityksiä dokumentoivassa elokuvassa nähdään yhtyeen soittavan George Harrisonin sävellystä, mutta koska albumin vuotta aiemmissa sessioissa ei kappaletta ollut äänitetty, kokoontuivat Harrison, Paul McCartney ja Ringo Starr tammikuun 3. päivä 1970 Abbey Roadille hoitamaan homman loppuun. John Lennon oli matkoilla, joten hän ei osallistunut yhtyeen viimeisiin sessioihin. Kappale äänitettiin nopeasti ja lopputuloksena oli tiivis puolitoistaminuttinen rockin ja valssin yhdistelmä. Kun albumi neljä kuukautta myöhemmin julkaistiin, oli tuottaja Phil Spector editoinut kappaleesta minuuttia pitemmän version ja lisännyt taustalle orkesterisovituksen. Tässä tapauksessa Spectorin tuotanto paransi kappaletta merkittävästi (alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1996 Anthology 3 -albumilla).

Let it be -projekti oli alkanut tasan vuosi aikaisemmin nimellä Get back. Beatlesin lopetettua kiertueet vuonna 1966 ja manageri Brian Epsteinin kuoltua vuotta myöhemmin yhtyeen jäsenten intressit ja ihastukset olivat vieneet heitä etäämmäksi toisistaan. Vaikka ulospäin yhtye näytti edelleen yhtenäiseltä ja levyt menestyivät entiseen tapaan värittivät yhtyeen yhteistyötä entistä enemmän riidat, ulosmarssit ja välinpitämättömyys. Yhtyeen tulevaisuudesta huolestunut Paul McCartney ehdotti, että Beatles tekisi studiokikkailusta vapaan "rehellisen" albumin, niinkuin yhtyeen uran alkuaikoina tehtiin. Levyn harjoituksista ja äänityksistä tehtäisiin elokuva ja koko projekti huipentuisi livekonserttiin. Yhtyeen muut jäsenet suhtautuivat asiaan varovaisen myönteisesti.
Harjoitukset alkoivat Twickenhamin elokuvastudioilla varsin tunkkaisissa tunnelmissa. Paul McCartney yritti innostaa yhtyetovereitaan elokuvakameroiden edessä, mutta Harrison ja Lennon vain ärsyyntyivät McCartneyn pomottelusta. Vanha taika pilkahti esiin vain ajoittain, ja esimerkiksi kappaleessa Two of us John ja Paul lauloivat yhdessä kitaroita soittaen kuin the Quarrymen-aikoina konsanaan.

Kireä ilmapiiri (jota Lennonin tyttöystävän Yoko Onon ja elokuvakameroiden jatkuva läsnäolo ei yhtään keventänyt) kärjistyi kun George sai tarpeekseen Paulin alentuvasta käytöksestä ja ilmoitti ykskantaan eroavansa yhtyeestä. Kitaristi suostui palaamaan sillä ehdolla, että harjoitukset siirrettäisiin kolkolta elokuvastudiolta yhtyeen omaan äänitysstudioon Lontoon keskustassa,
Eric Claptonin osallistuminen The Beatles -tupla-albumin äänityksiin oli edellisenä vuonna parantanut studion ilmapiiriä, ja nyt Harrison päätti hyödyntää samaa kikkaa. Kun äänitykset the Beatlesin omilla Apple-studioilla alkoivat, liittyi yhtyeen riveihin amerikkalainen kosketinsoittaja Billy Preston. Koska levy oli tarkoitus äänittää "au naturel" ilman päällekkäisäänityksiä, oli ylimääräinen muusikko paikallaan, ja muu yhtye toivotti Prestonin tervetulleeksi porukkaan. Hänen urkusäestystään kuullaan mm. kappaleessa Let it be, joka julkaistiin singlenä maaliskuussa 1970. Samannimisellä -albumilla kappaleesta julkaistiin Phil Spectorin uudelleen tekemä miksaus, joka eroaa mm. kitarasoolonsa osalta singleversiosta.

Vaikka äänitykset sujuivat nyt hieman paremmin, ei yhtyeellä ollut edelleenkään selkeää ja yhteistä käsitystä siitä mitä loppujen lopuksi oltiin tekemässä. Kymmenen päivän ajan nauha pyöri ja  Beatles jammaili, keskusteli ja kinasteli. Aika ajoin yhtye sai aikaiseksi myös onnistuneita kappaleita. Sopu oli kuitenkin kortilla, eikä sitä meinannut tulla myöskään alunperin sovitun livekonsertin järjestämisestä. Lopulta jo kertaalleen kuopattu konsertti päätettiin järjestää Lontoon keskustassa, Beatlesin studioiden ja toimistojen katolla osoitteessa 3 Savile Row. Ennalta varoittamatta taivaalta kuuluva meteli yllätti lontoolaiset tammikuun viimeisenä torstaina vuonna 1969.
Apple-toimiston katolla järjestetyssä konsertissa esitettiin uusien kappaleiden lisäksi yksi varhaisimmista Lennon/McCartney -sävellyksistä. John ja Paul olivat tiettävästi säveltäneet kappaleen  One after 909 jo yli 10 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen tunnettu tallenne kappaleesta on kotinauhoitus vuodelta 1960 ja Beatles yritti äänittää kappaletta myös vuonna 1963 George Martinin johdolla. Tämä versio julkaistiin vasta vuonna 1994 Anthology 1 -kokoelmalla.

Siihen nähden miten karuissa olosuhteissa Beatlesin viimeinen konsertti järjestettiin, on ihme kuinka iloinen, energinen ja laadukas se oli. Reilun 40 minuutin setissä (pitempi kuin yksikään yhtyeen vuosien 1963-1966 konserteista) yhtye esitti kymmenen kappaletta (joista osan useampaan kertaan). Let it be -elokuvaan konsertista editoitu 20 minuutin kooste näytti yhtyeen viimeisen kerran nauttimassa yhteisestä esiintymisestä. Kappale I've got a feeling oli pääosin Paulin sävellys, johon oli lisätty Johnin kirjoittama väliosa, resepti jota Lennon/McCartney-tiimi oli käyttänyt menestyksekkäästi aiempina vuosina.
Konsertti olisi kenties kestänyt pitempäänkin, jollei naapurien paikalle hälyttämä poliisi olisi keskeyttänyt sitä. 

Positiivinen kattokonsertti ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että Get back -sessiot olivat yhtyeen uran riitaisimmat. Tammikuun 1969 satona oli kymmeniä tunteja sekavia ääninauhoja, joiden editointiin ja jälkikäsittelyyn ei kenelläkään riittänyt mielenkiintoa. Sessioiden ainoa hedelmä keväällä 1969 oli single Get Back/Don't let me down (jonka esittelin numerolla 130). Studioäänittäjä Glyn Johns kokosi äänityksistä kaksi levykokonaisuutta, mutta kumpikaan ei edennyt julkaisuun asti.

Lennon, McCartney, Harrison, Starr ja tuottaja George Martin halusivat unohtaa epävireisen projektin ja aloittaa alusta. Lontoon studiosta yhtye palasi "kotiin", eli Abbey Roadin studioille, jossa yhtyeen kaikki muut levy oli äänitetty. Studion mukaan nimetystä albumista (jonka esittelin numerolla 16) tuli yksi yhtyeen ylistetyimmistä ja menestyneimmistä albumeista.

Kun projektiin Let it be (nimi oli lennossa vaihtunut) palattiin keväällä 1970 olivat yhtyeen suhteet tulehtuneet entisestään. John Lennon oli ilmoittanut eroavansa yhtyeestä jo syksyllä 1969, mutta tämä pidettiin salassa käynnissä olevien sopimusneuvotteluiden vuoksi. Suurimman riidan aiheutti kuitenkin amerikkalaisen Allen Kleinin nimeäminen yhtyeen manageriksi, jota Paul vastusti raivoisasti. Riitojen keskellä John ja George luovuttivat Let it be -sessioiden nauhat amerikkalaistuottaja Phil Spectorin käsiin, joka Paulilta lupaa kysymättä sovitti hänen herkän balladinsa The long and winding road täysin uusiksi. 
Paul vihasi uuden version siirappisia naiskuoroja ja jousiorkesteria (joka myös kumosi ajatuksen luonnollisesta ja konstailemattomasta levystä), ja vaati uuden version korvaamista alkuperäisellä riisutulla versiolla. Muu yhtye viittasi kintaalla Paulin vaatimuksille, ja alkuperäinen versio julkaistiin vasta vuonna 1995 Anthology 3 albumilla. Vuonna 1984 McCartney teki tuottaja George Martinin kanssa kappaleesta uuden version albumille Give my regards to broad street.

Vihainen ja loukkaantunut Paul julkaisi huhtikuussa 1970 ensimmäisen soololevynsä McCartney, jonka mukana tulleessa lehdistötiedotteessa hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Tämä suututti yhtyeen muut jäsenet, jotka kukin olivat suostuneet pitämään suunsa supussa yhtyeen epävarmasta tulevaisuudesta. Kohu yhtyeen hajoamisesta ja edelleen listoilla porskutteleva Abbey Road -albumi varjostivat Let it be -albumin julkaisua saman vuoden toukokuussa. Yllätys ei ollut suuri, kun yksikään yhtyeen jäsenistä ei saapunut samannimisen elokuvan ensi-iltaan.
Albumin saama kritiikki oli tylyä, ja olihan selvä että erinomaisen Abbey Road -albumin rinnalla se kuullosti väsyneeltä ja värittömältä. Suurin osa arvostelijoista oli McCartneyn kanssa samaa mieltä siitä, että Phil Spector oli saanut liian vapaat kädet levyä tohtoroidessaan. 

Lähes 50 vuotta levyn äänitysten ja julkaisun jälkeen on kuitenkin helppo sanoa, että Let it be -albumi on mainettaan parempi. Albumin kappaleista kolme julkaistiin menestyksekkäästi singleinä, ja mielestäni myös levyn muut kappaleet puolustavat paikkaansa. Across the Universea lukuunottamatta Johnin osuus albumilla on pieni ja levyn parhaista kappaleista vastasivat Paul ja George (numerolla 87 esittelemäni menestysalbumi All things pass julkaistiin vain viisi kuukautta muöhemmin). Harrisonin For you blue on levyn kepeintä ja iloisinta antia.
Riidoista huolimatta yhtye soitti edelleen hienosti yhdessä ja kemia toimi erityisesti livenä Applen katolla äänitetyillä kappaleilla. Phil Spectorin enkelikuoroihin on vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua, ja useissa kappaleissa hän on tajunnut pitää äänivallitekniikkansa aisoissa.  John Lennon puolustikin ristiriitaista tähtituottajaa raflaavasti sanomalla, että hän teki juuri mitä häneltä pyydettiin, taikoi kuuntelukelvottomasta "paskaläjästä" julkaisukelpoisen albumin. Let it be ei ole Revolverin tai Rubber Soulin kaltainen klassikkoalbumi, mutta yhtä kaikki hieno levy täynnä Beatles-klassikoita. Projektille nimen antanut Get Back on yksi niistä.
Get Back/Let it be -projeki on selvästi edelleen vaikea asia the Beatlesin elossaoleville jäsenille ja yhtyeen asioita ajavalle Applelle. Vuonna 2003 levystä julkaistiin Paulin aloitteesta Spectorin orkesteritaustoista riisuttu versio nimellä Let it be...Naked, joka kuitenkin unohdettiin nopeasti. Let it be -elokuva on the Beatles -elokuvista ainoa, jota ei ole julkaistu DVD:llä, eikä sitä muissakaan muodoissa ole ollut saatavissa 1980-luvun jälkeen. Elokuvan YouTubessa julkaistut pätkät (mm. hieno kattokonsertti) on pari vuotta sitten poistettu , mikä toivottavasti on merkki siitä että elokuvan dvd ja bluRay -julkaisu lähestyy.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , , , ,

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

242. The Beatles: Please please me (1963)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
The Beatles -yhtyeen levytysura kesti vain vajaat kahdeksan vuotta. Ajanjaksona, jolloin harvat nykyajan artistit julkaisevat kahta levyä enempää, yhtye julkaisi kymmenien single- ja ep-levyjen lisäksi 12 albumia, joista esittelen seuraavaksi ensimmäisen ja viimeisen. Please please me -albumi äänitettiin pääosiltaan yhtenä helmikuisena maanantaina 53 vuotta sitten. Tätä kymmenen tunnin rupeamaa pidetään levytyshistorian tuotteliaimpana sessiona.

Please please me oli yksi ensimmäisistä cd-levyistä, jonka sain joululahjaksi 29 vuotta sitten yhtä aikaa ensimmäisen cd-soittimeni kanssa (toinen joululahjalevy oli George Harrisonin paluualbumi Cloud nine). Vaikka olin kuluneen vuoden aikana hankkinut lähes kaikki the Beatlesin albumit hyllyyni vinyylimuodossa, olin lykännyt yhtyeen debyyttialbumin hankintaa jostain syystä ja näinollen siitä tuli ainoa Beatles-levy, jota ei hyllyssäni ole koskaan ollut mustana vinyylinä.

Lähes 25 vuotta aiemmin John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr saapuivat Lontoon St Johns Woodin kaupunginosassa sijaitsevaan EMI:n levytystudioon (studion löytyy edelleen osoitteesta 3 Abbey Rd.). Yhtye oli julkaissut vuodenvaihteen molemmin puolin kaksi singleä, joista jälkimmäinen Please please me nousi Melody Maker ja New Musical Express -lehtien singlelista kärkeen.
Kun alun perin Roy Orbison -tyyppinen balladi sai tuottaja George Martinin ehdotuksesta rivakamman tempon, oli ensimmäinen kymmenistä Lennon/McCartney -hiteistä valmis. Martinin johtama Parlophone-levy-yhtiö ei vielä tiennyt millaista kultamunaa se piti palkkalistoillaan, ja hän kiirehti rahastamaan kappaleen tuomalla suosiolla varaamalla session samannimisen albumin äänitystä varten. 

Kahden singlen (ensimmäinen oli brittilistan 17. sijalle noussut Love me do) kahden puoliskon rinnalle tarvittiin kymmenen uutta kappaletta, joita varten Abbey Roadin studio varattiin yhdeksi päiväksi. Kyllähän nyt kymmenessä tunnissa kymmenen kapaletta kevyesti äänitetään, varsinkin kun tuohon aikaan rock-albumit koostuivat singlehittien lisäksi kakkosluokan sävellyksistä vasemmalla kädellä äänitettyinä. The Beatles ja George Martin eivät kuitenkaan halunneet tinkiä laadusta, vaikka studioaikaa olikin rajoitetusti.
Vuonna 1963 vain harvat rock-muusikot sävelsivät itse kappaleensa. The Beatles oli poikkeus, ja neljän jo julkaistun singlekappaleen lisäksi yhtyeen albumi sisälsi neljä uutta Lennon/McCartney-sävellystä. Paulin pääasiassa säveltämä I saw her standing there oli albumin aseistariisuva aloitusraita, ja se olisi itsessään ollut erinomainen kappale singlenä julkaistavaksi. Johnin pohdiskeleva There's a place oli oikealla paikallaan levyn b-puolen toiseksi viimeisenä raitana. 

Vaikka studiotyöskentely oli liverpoolilaisnelikolle uutta, ei heillä esiintymisrutiinista ollut puutetta. Vuosina 1960-1962 yhtye oli työskennellyt yhteensä 10 kuukauden ajan Hampurilaisilla klubeilla, ja Please please me -albumin levytykseen mennessä he olivat esiintyneet liverpoolilaisella Cavern clubilla lähes 300 kertaa. Näinä vuosina yhtyeelle kertyi omien sävellysten lisäksi laaja katalogi cover-kappaleita, joiden Beatles-versioista tuli usein originaaliversioita tunnetuimpia. Yksi näistä kappaleista on Arthur Alexander -nimisen artistin pikkuhitti Anna, josta John Lennon teki erinomaisen tulkinnan. Kappale Chains oli puolestaan Carole Kingin ja Gerry Goffinin the Cookies yhtyeelle säveltämä hitti vuodelta 1962. Sooloa the Beatles-albumilla lauloi George Harrison. 
Koska the Beatles oli esittänyt kappaleita keikoillaan jo useamman vuoden ajan, heidän ei tarvinnut juurikaan harjoitella ennenkuin äänitystä. Parhaissa tapauksissa kappaleet saatiin purkkiin muutamalla otolla. Levyn tunnetuimman lainakappaleen äänitykseen nauhuri täytyi käynnistää vain kerran.
Alunperin the Isley brothersin levyttämä Twist and shout oli John Lennonin bravuurinumero, joka aloitti yhtyeen useimmat konsertit aina vuoteen 1965 asti. Kappale jätettiin Please please me -albumin äänityksissä viimeiseksi, sillä sekä yhtye että George Martin tiesivät että flunssaisen Lennonin äänihuulia repivän tulkinnan jälkeen ei olisi mitään mahdollisuutta laulaa enää mitään muuta. "Sen oli pakko onnistua ensimmäisellä kerralla", yhtyeen jäsenet muistelivat myöhemmin, ja kaikkien onneksi tämä ensimmäinen kerta myös riitti.

Albumin levyttäminen yhdessä tai kahdessa päivässä ei ollut mitenkään harvinaista 1960-luvun alkupuoliskolla. Harvinaista ellei peräti ainutlaatuista oli se kuinka laadukkaan 14 kappaleen kokonaisuuden 20-22-vuotiaat liverpoolilaispojat saivat aikaiseksi maestro Martinin ohjauksessa.

Kymmenessä tunnissa the Beatles onnistui tekemään kymmenen erinomaista raitaa. Kiire ja studiotyön uutuus kuuluu yhtyeen esityksissä, mutta ne toisaalta tekivät Please please me -albumista levyn, joka kuullostaa edelleen tuoreelta ja energiseltä lähes 54 vuotta julkaisunsa jälkeen. Tästä tuoreudesta ja energiasta oli vain rippeet jäljellä tammikuussa 1970, jolloin yhtye kokoontui Abbey Roadin studioille viimeistä kertaa. Tällöin viimeisteltiin yhtyeen viimeinen albumi Let it be, josta kerron seuraavaksi.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

239. Hector: Tie jatkuu äärettömiin/Kuningatar (single 1969)

Hectorin uran alkuvuosien singlejulkaisut ovat jääneet Palkkasoturi-ensisinglen varjoon, osin syystäkin. Epätasaisten pikkulevyjen seasta löytyy kuitenkin helmi, joka ansaitsee esittelyn tässä blogissa, vaikka sen kappaleita ei kokoelmilta tai radioiden soittolistoilta löydy. Kappaleet Tie jatkuu äärettömiin ja Kuningatar ovat hienoja esimerkkejä Hectorin taidosta tulkita myös muiden lauluntekijöiden kappaleita.

18-vuotias lukiolainen Heikki Harma nousi vuonna 1965 julkisuuteen taidokkaasti suomennetulla versiolla Buffy Saint-Marien kappaleesta Universal soldier. Seuraajan löytäminen tälle hitille oli kuitenkin vaikeampaa. Levy-yhtiöt yrittivät sovittaa Hector-taiteilijanimellä esiintynyttä artistia jos jonkinlaisiin muotteihin, hänelle annettiin laulettavaksi countrya ja joutuipa hän jopa levyttämään version lastenlaulusta hämä-hämä-häkki.

Vasta vuosikymmenen vaihteessa perustetun Cumulus-yhtyeen tuotanto ja vuonna 1972 julkaistu ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia antoivat Hectorille mahdollisuuden ohjata uraansa sinne suuntaan minne hän itse halusi.

Hectorin 60-luvun singlet ovat jääneet unohduksiin osittain täysin ansiosta, mutta joukosta löytyy myös laadukasta tavaraa. Hectorin vuonna 1969 EMI-levy-yhtiölle äänittämä viides single oli erinomainen osoitus siitä mihin nuori muusikko pystyi. Näin siitä huolimatta, että pikkulevyn molemmat sävellykset olivat lainatavaraa ja tekstityksenkin Harma kirjoitti vain levyn b-puolelle.
Jimmy Webbin säveltämän Wichita Linemanin teki tunnetuksi hetken aikaa Beach Boysin riveissä esiintynyt Glen Campbell. Kappaleen suomensi Marjut Valakivi, eli kappale kuuluu niihin harvoihin Hector-julkaisuihin, joihin artisti itse ei kirjoittanut edes tekstiä. Levytyksestä löytyy hyvin vähän tietoa mistään, joten epäselväksi jää oliko kappale yksi niistä jotka nuori laulaja määrättiin levyttämään vastoin tahtoaan. Oli miten oli laulu ja sen teksti sopivat hyvin Hectorin suuhun ja tulkinta kuuluu hänen alku-uransa parhaimmistoon. Alkuperäisversiota mukaileva sovitus on upea.

Singlen b-puoli on paljon tunnetumpi, vaikka sen ensimmäistä levytystä kuulee harvoin. Kappale Where do you go to my lovely oli brittiläisen Peter Sarstedtin suurin menestyskappale. Suomalaisen tekstin kappaleeseen teki Hector itse, mutta hän ei koskaan ollut siihen kovin tyytyväinen. Hän päivitti sen 20 vuotta myöhemmin, ja kappale on sittemmin kuulunut hänen konserttiohjelmistoonsa. Alkuperäistä Tie jatkuu äärettömiin -singlen b-puolella kuultua versiota sen sijaan kuullaan harvoin. Minusta siinäkään ei ole mitään vikaa.
Hector ei erityisemmin tunnu arvostavan 1960-luvun tuotantoaan, eikä kumpaakaan hänen viidennen singlensä kappaleista julkaistu millään albumilla tai kokoelmalla (ainakaan cd-muodossa). Kappaleita ei löydy myöskään Spotify:sta. Tämän harvinaisen singlen puolet on onneksi julkaistu vuonna 2005 EMI:n kokoamassa kuuden cd:n mahtilaatikossa Hectobox, joka teki nämä äänitteet tutuiksi myös minulle.  Itseäni viehättää näissä kappaleissa hienojen sävelten ja sanojen lisäksi 60-70-lukujen vaihteen studiosoundi sekä tietenkin 22-vuotiaan artistin jo tässä vaiheessa henkevä tulkinta. Nämä kappaleet olisivat ansainneet paremman kohtalon.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 28. elokuuta 2016

235. Nana Mouskouri: Le jour où la colombe... (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri rakensi uraansa 1960-luvun puolivälissä levyttämällä kreikkalaista kansanmusiikkia, amerikkalaista jazzia ja eurooppalaista iskelmää. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où la colombe... avasi uuden menestysuran Mouskourin uralla, kun hän yhdisti nämä kulttuuripiirteet samalle levylle. Muutaman vuoden sisällä Mouskouri löi itsensä lopullisesti läpi myös Britanniassa ja Saksassa tehden hänestä yhden maailman menestyneimmistä laulajista.

Olen blogini alkuvaiheessa (numeroilla 28 ja 63) kertonut, kuinka vanhempieni ja isovanhempieni levyhyllyistä löydetyt levyt tekivät Nana Mouskourista leikki-ikäisen taaperon suosikkilaulajan. Rakkaus Mouskouriin ei koskaan kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun olin pehmolevyn sijaan ottanut unilevykseni silmälasipäisen laulajattaren albumikannen tilasin valmistujaislahjaksi itselleni 34 cd:tä ja koko Mouskourin ranskankielisen tuotannon kattavan boksin. Näin pääsin tutustumaan moniin muihin hienoihin albumeihin jota hän oli tehnyt. Suosikkiperiodini oli 1960-luvun puoliväli, jolloin Mouskouri nousi ujosta kreikkalaislaulajasta maailmankuuluksi diivaksi.

Tällä kertaa esittelemäni levy vie meidät kreikkalaistähden uran käännekohtaan. 1960-luvun alkupuoliskolla ranskalaistunut artisti oli uuden kotimaansa lisäksi valloittanut Saksan singlehitillään Weiße Rosen aus Athen ja Yhdysvallat levyttämällä Harry Belafonten ja Quincy Jonesin kanssa. Hän ei kuitenkaan unohtanut kotimaataan. Ranskalaisten albumien lomassa hän levytti useamman albumin kreikkalaista musiikkia aviomiehensä Yorgos Petsilasin johtaman laulu- ja soitinyhtyeen The Atheniensin säestämänä. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où a colombe... yhdisti ensimmäistä kertaa nämä elementit samalle levylle.
Kappale Adieu Angelina on hyvä esimerkki uudesta tyylien yhdistelmästä. Kappale on ranskankielinen käännös Bob Dylanin säveltämästä kappaleesta Farewell Angelina, jonka tunnetuimman englanninkielisen version oli levyttänyt Joan Baez. Mouskourin levyllä kappale sai oman ominaisvärinsä The Atheniens -yhtyeen säestyksestä ja ranskankielisestä tekstistä. Kappaleesta tuli nopeasti Mouskourin nimikkokappale ja Dylanista hänen amerikkalainen suosikkisäveltäjänsä, jonka lauluja hän levytti toistakymmentä. Hänen lukuisista erinomaisista Dylan-covereistaan on aina pakko mainita järisyttävä ranskankielinen versio kappaleesta A Hard rain's gonna fall.

Tämän albmumin myötä The Atheniens -yhtyeestä tuli Mouskourin vakituinen taustakokoonpano, jonka säestys sopi erinomaisesti niin Dylanin protestilauluihin, keski-eurooppalaisiin iskelmiin kuin kreikkalaisiin pophitteihinkin.

Kreikkalaisten soundien lisäksi Mouskouri toi levyilleen mukaan entistä enemmän myös kreikkalaisia sävellyksiä. Kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakis sävelsi hänelle muun muassa herkän laulun Mon gentil pêcheur, johon ranskankielisen tekstin kirjoitti Ranskan Helismaa Pierre Delanoë. Mouskouri esitti kappaletta myös alkuperäiskielellä.
Mouskourin levyjen kulttuurikirjo laajeni merkittävästi tämän albumin myötä. Juutalaisia vaikutteita levyllä edusti israelilaisen Nachum Heimanin kirjoittama Le jour où la colombe.... Mouskouria ja aviomiehen kitara- ja lauluyhtyettä vahvistaa François Rauberin johtama orkesteri.
Vaikka Ranska oli 34-vuotiaan artistin tärkein kohdemarkkina, levytti hän suosituimmista kappaleistaan versiot parhaimmillaan jopa viidellä eri kielellä. Tällä levyllä paras esimerkki tästä on alunperin Tom Jonesin kirjoittama kappale Try to remember, jonka Mouskouri levytti ranskankielisen version lisäksi myös (ainakin) englanniksi, saksaksi ja italiaksi.
Eri kulttuurien sekoittaminen toimi erinomaisesti, ja Nana Mouskourin viides ranskankielinen albumi teki laulajasta supertähden uudessa kotimaassaan. Suunta jatkui kuitenkin edelleen ylöspäin. Vuonna 1963 Euroviisuissa Mouskouri ystävystyi BBC:n tuottajan Yvonne Littlewoodin kanssa, joka ehdotti monikulttuuriselle laulajalle omaa televisio-ohjelmaa.

BBC lähetti ensimmäinen jakson ohjelmasta Presenting... Nana Mouskouri vuonna 1968. Britit ihastuivat vahvasankaisissa silmälaseissaan esiintyvään eksoottiseen laulajaan, joka yhdisteli repertuaarissaan vaivatta kreikkalaisia, mannermaisia ja angloamerikkalaisia vaikutteita. Televisiosarja jatkui englannin televisiossa lähes kymmenen vuotta.

Suosikkikauteni Mouskourin tuotannossa päättyy 1970-luvun alkuvuosiin jolloin avioero Yorgos Petsilasista päätti hänen yhteistyönsä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Uusi onni löytyi kuitenkin läheltä; ranskalainen André Chapell oli toiminut Nanan äänittäjänä jo vuodesta 1963 ja tuottanut hänen kaikki levynä vuodesta 1965. Kymmenen vuotta myöhemmin Nana ja André olivat pari myös töiden ulkopuolella. Naimisiin he ehtivät kuitenkin vasta vuonna 2003.

Mouskourin menestys jatkui ilman The Atheniens -yhtyettäkin. Ranskan, Britannian ja Kreikan lisäksi hän alkoi levyttää ja esiintyä vakituisesti myös Saksassa ja menestys oli samaa luokkaa kuin muissakin maissa. Mouskourin suurin maiden rajat ylittänyt menestyskappale oli televisiosarjan Mistral's daughter tunnuskappale Only love, jonka hän levytti englanninkielen lisäksi myös ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Hänen tasainen levytystahtinsa ja menestys usealla kielialueella teki hänesta yhden maailman menestyneimmistä laulajista. Lopettaessaan uransa vuonna 2008 74-vuotias laulaja oli myynyt yli 300 miljoona albumia.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

perjantai 25. maaliskuuta 2016

231. Paul Simon: The Paul Simon Songbook (1965)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta.
Kun Simon & Garfunkel -duon ensimmäiset levytykset eivät johtaneet menestykseen duo hajosi, ja Paul Simon siirtyi luomaan uraa Britanniaan. Siellä hän levytti hyvin henkilökohtaisen ja Bob Dylan -vaikutteisen folk-albumin, jossa monet dueton myöhemmät hitit kuultiin ensimmäistä kertaa. Kun Simon & Garfunkel alkoi menestyä, Simonin ensimmäinen sooloalbumi unohdettiin moneksi vuosikymmeneksi.

Miljoonia levyjä myyneen Simon & Garfunkel -duon uran alku ei ollut loistokas. Parivaljakon ensimmäinen albumi, vuonna 1964 julkaistu Wednesday morning 3am oli erinomainen (esittely tulossa myöhemmin) ja levyltä löytyi muun muassa akustinen versio myöhemmin suurhitiksi nousseesta The Sound of silence -kappaleesta. Albumi jäi Beatlemanian jalkoihin ja myi surkeasti. Duo hajosi ja Paul Simon siirtyi jatkamaan soolouraansa Isossa Britanniassa.

Simonin ensimmäinen soololevy äänitettiin Lontoossa hyvin vaatimattomasti. Simon säesti itseään kitaralla ja esitys tallennettiin vain yhdellä mikrofonilla. Tuloksena oli intiimi ja henkilökohtainen levy, joka korosti Simonin taitoa lauluntekijänä ja omien laulujensa tulkitsijana.
Dylanhenkinen albumi alkaa Simonin akustisella tulkinnalla kappaleesta I am a rock, joka on sisäänpäin kääntyneen ihmisen puolustuspuhe. Simon & Garfunkel teki kappaleesta hienon rock-version vuotta myöhemmin, mutta Simonin sooloversiossa on oma viehätyksensä. Laulu kuulostaa omakohtaisen hauraalta, aivan kuin hän oikeasti kuvaisi omaa suhdettaan muihin ihmisiin ja maailmaan.

Albumin kapplaista lähes kaikki kuultiin myöhemmin menestysduon hittialbumeilla. The Paul Simon Songbook -albumin kantaaottavimmat ja rankimmat kappaleet löytyvät kuitenkin vain tältä levyltä. Kappale A Church is burning on lauluntekijän vihainen kannanotto Yhdysvaltain eteläosien synkkään ihmisoikeustilanteeseen. Kappaleessa on kaikuja vuoden 1964 "Vapauden kesän" tapahtumista, jolloin kolme mustien oikeuksien puolesta kampanjoinutta nuorta murhattiin Missisippin osavaltiossa. Samaan aiheeseen viittaa kappale He was my brother, jonka Simon & Garfunkel oli julkaissut ensimmäisellä soololevyllään.
Levyn herkempää puolta edustavat kappaleet Kathy's song ja April come she will, jotka julkaistiin vuotta myöhemmin jokseenkin muuttamattomina duettoalbumilla. Simonin sooloversiossa on kuitenkin jotain herkkyyttä ja konstailemattomuutta joka erottaa ne edukseen Simon & Garfunkel -versioista. Kappaleen Kathy's song päähenkilö oli Simonin brittiläinen tyttöystävä, joka esiintyy myös levyn kannessa.
Bob Dylanin vaikutus Paul Simonin musiikkiin on parhaiten hvaittavissa kappaleessa The side of a hill, jonka ainoaksi julkaisuksi Simonin ensimmäinen sooloalbumi jäi. Laulun aiheena on sodan mielettömyys ja seitsemänvuotiaan lapsen kohtalo sen jaloissa, aihe joka olisi hyvin sopinut myös Dylanin levylle kuten laulun akustinen säestyskin.
Jos levyn äänitysolosuhteet olivat vaatimattomat niin vaatimaton oli myös levyn menestys. Se julkaistiin aluksi vain Isossa Britanniassa kadoten saman tien. Yhdysvalloissa levyä ei julkaistu lainkaan.

Vaikka menestys ei ollut merkittävä, olisi Simonista voinut tulla soololaulajana yksi folk- ja protestilaulubuumin menestyneimmistä artisteista, ellei Atlantin toisella tapahtunut jotain mikä muutti popmusiikin historiaa. Simonin ja Art Garfunkelin tietämättä levy-yhtiö lisäsin duon ensimmäisen albumin akustiseen The Sounds of silence -kappaleeseen (jonka Simon oli levyttänyt myös soololevylleen) sähkökitara- ja rumputaustan. Asia tuli duon tietoisuuteen vasta kun julkaistu single oli noussut Yhdysvaltain singlelistan kärkeen.
Yllättävä menestys laittoi Paul Simonin soolouran telakalle, duo Simon & Garfunkel palasi yhteen ja aloitti viisi vuotta kestävän menestysuran. Simonin soololevy julkaistiin lyhyesti Yhdysvalloissa vuonna 1969, mutta vedettiin pian markkinoilta laulajan vaatimuksesta. Vuonna 1981 albumi julkaistiin osana Paul Simon -boksia ja cd:nä vuonna 2004.

The Paul Simon Songbook jäi laulajansa ainoaksi puhtaaksi folklevyksi. Aloitettuaan varsinaisen soolouransa Simon & Garfunkel -duon hajoamisen jälkeen laulaja-lauluntekijän tyyli oli lähempänä sen ajan popmusiikkia kuin 60-luvun riisuttua folktyyliä. Menestyneimmän sooloalbuminsa hän teki vuonna 1986, jolloin Etelä-Afrikassa levytetty Graceland palkittiin vuoden parhaan albumin Grammy-palkinnolla.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

lauantai 7. marraskuuta 2015

224. The Mamas & the Papas: Deliver (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta.
The Mamas & the Papas yhtyeen lyhyt ura tuotti viisi albumia, joista neljä ensimmäistä olivat tyylitajuisia kokoelmia täynnä hiveleviä lauluharmonioita, John Phillipsin upeita melodioita ja hyvällä maulla valittuja ja sovitettuja coverkappaleita. Yhtyeen albumeista kolmas ei ollut tästä poikkeus. Levyn lauluista löytyi niin hersyvää itseironiaa ja haikeaa itsetutkiskelua yhtyeeltä, joka tiesi pian hajoavansa.

Lapsesta saakka kuoroissa laulaneena olen aina ollut heikkona virheettömälle stemmalaululle, ja se värittää myös levyhyllyäni. Electric Light Orchestra, the Beatles, Abba, The Beach Boys ja Queen ovat muutama esimerkki suosikkiyhtyeistäni, jotka ymmärsivät aistikkaasti sovitettujen lauluharmonioiden päälle. Siksi onkin mielestäni yllättävää, että yksi stemmalaulun mestareista, amerikkalainen the Mamas & the Papas löysi tiensä sydämeeni ja levyhyllyyni vasta muutama vuosi sitten.

Siinä missä esimerkiksi the Beach Boysin ja ELOn harmoniat koostuivat samankaltaisten äänten yhteissoinnista, the Mamas and the Papas -yhtyeen laulusoundin avain oli yhtyeen jäsenten äänten erilaisuus. Voimakasääniset Cass Elliot ja Dennis Doherty dominoivat yhtyeen laulujen soolo-osuuksia, mutta yhteislaulussa John ja Michelle Phillipsin hennomat äänet toivat niihin toivottavaa kontrastia ja pakottivat kovaääniset kollegansa hallitsemaan ja hillitsemään auditiivista egoaan. Tämä on erinomaisesti havaittavissa albumin The Mamas & the Papas Deliver aloituskappaleessa, jonka soolon poikkeuksellisesti lauloi Michelle Phillips.
Phillipsin valinta laulun solistiksi osoittaa yhtyeen nerokkuuden. Vaikka Michelle Phillipsin soolo kappaleessa on haavoittuva ja heiveröinen kuin haavanlehti, se sopii tähän lauluun erinomaisesti. Yhteislauluosuus osoittaa, että vaikka Phillips ja Cass ovat laulajina täysin eri planeetalta kuin heidän yhtyetoverinsa, nelikon äänet täydentävät toisiaan erinomaisesti. 

Vuosi 1966 oli ollut yhtyeelle vauhdikas mutta samalla vaikea. Saman vuoden aikana yhtye oli julkaissut kaksi erinomaista albumia (jotka esittelin numeroilla 96 ja 149), Michelle Phillips oli erotettu yhtyeestä petettyään Johnia yhtyetoveri Dennisin kanssa (joka aiemmin oli seurustellut Cass Elliotin kanssa), ja myöhemmin samana vuonna Michelle palasi yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi. Alunperin kahdesta pariskunnasta koostunut yhtye ei koskaan toipunut tästä neliödraamasta, ja yhtyeen omien sanojen mukaan lähtölaskenta alkoi jo ensimmäisen albumin julkaisun aikoihin.

Kolmannella levyllä tämä ristiriita ei kuitenkaan näkynyt. Phillipsin pariskunnan yhdessä kirjoittama Creeque Alley kertoo humoristisesti yhtyeen syntyhistorian. Laulun tunnetuin, Elliot "Mama" Cassin ylipainoon suoraan viittaava lause "No-one's getting fat except Mama Cass" otettiin mukaan Cassin suostumuksella. Tekstissä viitataan myös Lovin spoonful -yhtyeen Zal Yanovskyyn ja John Sebastianiin, Byrdsin kitaristi Roger McQuinniin ja Eve of Gestruction -kappaleesta tunnettu Barry MacGuireen, joilla kaikilla oli roolinsa yhtyeen syntyhistoriassa.
Hyvällä huumorintajulla ja upealla äänellä varustettu Cass Elliot oli yhtyeen tähti. Muiden yhtyeen albumien tapaan tälläkin levyllä on yksi Cassin soolona esittämä viihdeklassikko. The Boys from Syracuse -musikaalista poimittu Richard Rodgersin ja Lorenz Hartin kappale Sing for your supper sopi jälleen Cassin tyyliin ja ääneen erinomaiasesti. 
Vaikka Rodgers/Hart-klassikot olivat the Mamas & the Papas -yhtyeen suosikkimateriaalia, tulivat yhtyeen tärkeimmät kappaleet John Phillipsin kynästä. Tämän levyn ja ehkä yhtyeen koko tuotannon vaikuttavin kappale on Look through my window, jossa Phillipsin melodia sovituksineen ja jäsenten yhteislaulu muodostavat haikean kauniin kokonaisuuden. Laulun tekstissä Philips tuntuu surevan jo etukäteen sekä yhtyeen että avioliittonsa kajastavaa hajoamista.
The Mamas & the Papas Deliver -albumi oli yhtyeen aiempien levyjen tapaan epäyhtenäinen ja laadultaan vaihteleva albumi, mutta kokonaisuus ei onneksi ollut pelkästään singlehittien varassa. Yhtyeen menestys siis jatkui, vaikka sisäinen kuohunta teki yhteistyöstä vaikeaa. Yhtye sai vielä aikaiseksi yhden menestysalbumin (joka mielikuvituksettomasti sai nimen The Papas & the Mamas), mutta sen jälkeen yhtyeen jäsenet lähtivät omille soolourilleen. 

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)