keskiviikko 20. syyskuuta 2023

Abba top 110 osa 2 (91-100): Kivoja kuriositeetteja ja yliarvostettuja singlehittejä


Vaikka tämän artikkelin käsittelyssä on edelleen Abban sävelsammion pohjimmainen sakka ei näitä kappaleita voi haukkua turhiksi tai täysin epäonnistuneiksi tekeleiksi. Parin mielestäni yliarvostetun singlekappaleen seasta löytyy pari hiomatonta, unohduksiin jäänyttä helmeä, joita ei ylisoitto ole päässyt pilaamaan. 

100. King Kong Song (Waterloo 1974)

Abbaa ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua rokkiyhtyeeksi, mutta jotkut yhtyeen yritykset rankemmassa musiikkityyissä ovat ihan hauskoja. King Kong Song on selvästi huumorimielessä tehty revittely kesken Waterloo-albumin äänitysten. Kappale ei kestä kovin montaa kuuntelukertaa, mutta muutaman vuoden välein kuultuna se nostaa hymyn huulille, oli se hymy sitten ivallinen tai huvittunut.

99. Bumblebee (Voyage 2021)

On harmillista, että Voyage -albumin kymmenestä kappaleesta kaksi mitättömintä annettiin Anni-Frid Lyngstadin laulettavaksi. Luonnon monimuotoisuutta puolustavassa laulussa kimalainen edustaa kaikkia niitä eliölajeja, joiden tulevaisuus on uhattuna ihmisen toiminnan seurauksena. Valitettavasti, jälleen kerran, kappaleen sovitus ja tuotanto on jätetty puolitiehen. Uransa huippuaikoina Abba olisi väsymättömän ideoinnin avulla tehnyt tästä musiikillisesti vaikuttavan ja sanomaltaan puhuttelevan mestariteoksen. Voyage-albumilla Bumblebee jää keskinkertaiseksi syntetisaattorivihellykseksi.

98. Lay All Your Love On Me (Super Trouper 1980)

Lay All Your Love On Me on tänä päivänä yksi Abban suosituimmista kappaleista, mutta minua se ei ole koskaan puhutellut. Kyseessä on ihan pätevä ja tarttuva pop-kappale, mutta siitä puuttuu se jokin, mikä erottaa Abban muista popyhtyeistä. Mielenkiintoiset sovitukselliset ratkaisut ja kappaleen huipentava kliimaksi puuttuvat. Kertosäe on tylsä, eikä kappale muutenkaan tunnu ensimmäisen säkeistön jälkeen etenevän minnekään. 

97. Medley - Pick a Bale of Cotton / On Top of Old Smokey / Midnight Special (kokoelmalevy 1975)

Saksalaiselle hyväntekeväisyyslevylle äänitetty sikermä kuullostaa nopeasti kyhätyltä paketilta, joka menee ohi jälkiä jättämättä. Ammattitaitoiset muusikot yhtyeen jäseniä myöten tekevät hyvää työtä, mutta selvältä välityöltä tämä tuntuu.

96. I Am a Marionette (The Album 1977)

Abban viidennen albumin päätöskappale on uljaasti sovitettu ja hienosti esitetty kappale, josta pidin aikoinaan todella paljon. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut kuinka köyhä kappaleen melodia on ja mielenkiintoisista sovituksellisista ratkaisuista huolimatta lopputulos jää vaatimattomaksi.

95. You Owe Me One (single b-puoli 1982)

Keväällä 1982 Abba aloitti uuden levyn äänitykset, mutta yhtyeen jäsenet huomasivat pian, että homma ei toiminut ja yhtyeen yhdeksännen albumin äänitykset jätettiin kesken. Kolmesta valmiiksi saadusta kappaleesta You Owe Me One on ainoa, joka nähtiin julkaisemisen arvoiseksi ja silloinkin se sijoitettiin Under Attack -singlen b-puolelle. Kappale on kuivakka ja iloton, joka kuvaa ilmeisen hyvin yhtyeen sisäistä kemiaa tuohon aikaan.

94. Angeleyes (Voulez-Vous 1979)

Minulla on omituinen suhde Abban kuudenteen albumiin. Voulez-Vous-levyn kappaleista viisi julkaistiin singlenä jossain puolella maailmaa, mutta nämä viisi kappaletta ovat mielestäni levyn huonoimmat. Angeleyes ei ole lauluna varsinaisesti huono, ei tosin kovin hyväkään, mutta minua häiritsee sen lauluosuudet. Abba tunnetaan monikerroksisista lauluharmonioistaan, mutta tässä kappaleessa lauluraitoja on selvästi liikaa ja niiden muodostamasta äänivallista on vaikeaa, joissain tilanteissa mahdotonta tunnistaa yhtyeen jäsenten persoonallisia ääniä. Voulez-Vous äänitettiin uudessa supermodernissa, varta vasten Abban tarpeisiin rakennetussa studiossa, ja useassa levyn kappaleessa lauluosuuksien äänityksissä olisi ollut parannettavaa. Angeleyes-kappaleessa uuden studion lastentaudit iskevät korville kaikkein eniten.

93. I Have a Dream (Voulez-Vous 1979)

Fridan vakuuttava ja vetoava tulkinta onnistuu nostamaan keskinkertaisen melodian ja kornin ja naiivin rajamailla keikkuvan tekstin kelpo Abba-kappaleeksi. Kappale istuu kuitenkin huonosti Voulez-Vous-albumin bailukappaleiden sekaan, ja minun on vaikea uskoa että Britannian singlelistalla se nousi kakkoseksi asti. Laulun loppuun lisätty lapsikuoro saa monet nyrpistämään nokkaansa, mutta minusta kuoro on onnistuttu upottamaan laulun maailmaan ihan mallikkaasti, sata kertaa paremmin kuin 22 vuotta myöhemmin Little Things -kappaleessa.

92. Santa Rosa (single 1972)

Abban toisen singlen b-puoli on ihan mukavasti rakennettu ralli, josta kehittelyllä olisi voinut saada ihan toimivan Abba-kappaleen. Nyt kappale on jäänyt Bennyn ja Björnin duetoksi ja kauas siitä kansainvälisestä hittipotentiaalista mihin siinä olisi ollut ainesta. Minä olen aina pitänyt tästä, ja se on yksi unohdetuista Abba-kuriositeeteista, joihin neuvon tutustumaan jos yhtyeen varhaiset vaiheet kiinnostavat.

91. Rock 'n' Roll Band (Ring Ring 1973)

Kuten aiemminkin olen sanonut Abba ja Rock sopivat huonosti samaan lauseeseen, eikä tämäkään kappale nimestään huolimatta rokkaa. Benny ja Björn eivät kuitenkaan osanneet tehdä huonoja melodioita, ja Abba käytti vähäisempienkin kappaleittensa äänityksiin aikaa ja ajatusta. Santa Rosan lailla Rock'n'Roll Band ei juurikaan kuulosta Abbalta (Agnethan ja Fridan äänet kuuluvat vain vaimeasti taustakuorossa), mutta ihan kiva ralli tämäkin.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 2. syyskuuta 2023

Abba top 110 osa 1 (101-110): vääriä valintoja ja epäonnistuneita yrityksiä


Abba on ollut osa elämääni 1970-luvun loppupuolelta asti, Abba-faniksi minua on voinut kutsua vuodesta 1979 alkaen. Yli 40 vuoden aikana musiikki-sivistykseni, musiikkimakuni ja levykokoelmani on laajentunut moniin suuntiin, mutta Abba on aina ollut suurin musiikkirakkauteni ja levysoittimeni ahkerin pyörittäjä. Abba on the Beatlesin ohella ainoa artisti, jonka levyllä julkaistun tuotannon tunnen kokonaisuudessaan omituisimpia sinkun b-puolia myöten. Jokaisesta kappaleesta löydän jotain sanottavaa. Ja nyt on aika sanoa.

Kolme vuotta sitten listasin Abban kaikki 100 kappaletta (niitä tosiaan oli tasaluku) ja laitoin ne paremmuusjärjestykseen. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi kymmenen kappaletta lisää, ja kaksi vuotta sen jälkeen olen tullut riittävän tutuksi niiden kanssa että voin sijoittaa ne omalle paikalleen uuteen Abba Top 110 -listaan. Muutoksia kolmen vuoden takaiseen listaan (jonka voi tarkistaa perusteluineen Twitteristä) on tullut vähän.

Abban tuotanto laatu on pysynyt korkealla koko vaihtelevan 10 vuotta (+uusi paluu) ja 9 albumia kestäneen kohtuullisen kompaktin uran aikana. Vaikka ero listan parhaiden ja huonoimpien kappaleiden välillä on suuri, ei yhtyeen levyiltä löydy mielestäni juuri lainkaan täydellisiä kalkkunoita tai kappaleita jotka olisin toivonut jäävän nauha-arkistojen uumeniin. Suurin osa kappaleista on erittäin nautittavia levytyksiä ja lähes jokaisesta löydän positiivista sanottavaa. Niin myös Abba Top 110 -listan pohjimmaisten kymmenen kappaleen kohdalla. Esittelen ne nyt.

110. Little Things (Voyage 2021)

Abba on aina ollut laatutietoinen ja maineestaan tarkka yhtye, ja varsinaisia virheliikkeitä yhtye on musiikin osalta tehnyt erittäin vähän. Yksi sellainen on kuitenkin Little Things -kappaleen julkaiseminen nykyisessä muodossaan vuoden 2021 come-back-albumilla Voyage. Jouluaiheinen hempeily lässyteksteineen on ehkä ainoa Abba-kappale, jonka ylitse hyppään Abba-levyjä kuunnellessani. Kappaleen melodia on ihan viehättävä, ja esimerkiksi Benny Anderssonin pianosoolona se toimisi hyvin. Nykyiseen tekstiin yhdistetty höttötulkinta ei  sen sijaan toimi lainkaan. Kaiken kruunaa täysin päälleliimattu lapsikuoro.

109. Man in the Middle (Abba 1975)

Abban muutamasta kantaaottavasta kappaleesta vuoden 1975 Man in the Middle on vaatimattomin. Kappale keinuu ihan mukavasti eteenpäin, mutta laulun teksti on varsin nolostuttava ja kokonaispaketti on kaukana laadukkaasta Abba-musiikista. Solistina toimivan Björn Ulvaeusin lauluntekstien huippukausi oli vielä tulossa, ja menestyksen viisasten kivi vain muutaman kuukauden päässä. Tämän kappaleen päähenkilöstä tulee mieleeni Donald Trump.

108. Suzy-Hang-Around (Waterloo 1974)

Onneksi Abban menestys ei myöskään ollut Benny Anderssonin laulutaidon varassa. Yhtyeen uran ainoassa Bennyn laulamassa kappaleessa on hienosti rakennettuja lauluharmonioita, mutta se ei yksinään riitä nostamaan kappaletta pohjasakan yläpuolelle.

107. What About Livingstone (Waterloo 1974)

Vihdoin Abban naisjäsenet pääsevät näyttämään osaamistaan. Agnetha Fältskog ylistää tyhjänpäiväisessä kappaleessa avaruustutkimuksen ja löytöretkeilyn merkkihenkilöitä ja onnistuu melkein vahvalla tulkinnallaan pelastamaan kappaleen sen turhuudesta. Melkein.

106. So Long (Abba 1974) 

Abba yritti uusia Waterloon menestyksen glam-rock-henkisellä So Long -kappaleella, josta tuli yhtyeen uran huonoiten menestynyt single. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ole ihme. Kappaleen melodia on hyvää ja tarttuvaa Abban keskitasoa, mutta rankka kitaratausta ja kirkumista lähentelevät laulusuoritukset tekevät kappaleesta vaikea kuunneltavaa. Toisella tavalla sovitettuna ja äänitettynä kappale olisi voinut menestyä hyvinkin. Onneksi yhtye siirtyi tämän jälkeen pian pois Gary Glitter -osastolta.

105. I Saw It In the Mirror (Ring Ring 1973)

Monissa rankinglistauksissa tämä Bennyn ja Björnin duettona laulama kappale pitää jumbosijaa Abban tuotannossa. Minusta tämä rauhallisen harmiton tekele ei ole ihan niin huono, mutta kovin hepposeksi tämän kappaleen anti jää verrattuna yhtyeen kokonaistuotantoon. Naislaulajien taustaharmoniat parantavat hieman tätä sympaattista lauluturhaketta.

104. I Do I Do I Do I Do I Do (Abba 1975)

Abban neljäs kansainvälinen singlejulkaisu menestyi maailmalla ihan mukavasti, mutta kappaleen levytys on onnistuttu pilaamaan tunkkaisella äänityksellä. Levyn soundimaailmaa hallitsee läpitunkeva saksofoni ja Agnethan ja Fridan laulusoundi kuulostaa tukkoiselta liian monen päällekkäisäänityksen seurauksena. Ihan ok sävellys, mutta epäonnistunut levytys.

103. No Doubt About It (Voyage 2021)

Benny Andersson teki ennen Voyage-albumia albumikaupalla hienoa musiikkia monella eri musiikkityylillä, joten Voyage-albumin muutamat hutilaukaukset olivat minulle suuri yllätys ja pettymys. No Doubt About It on tyhjänpäiväinen kappale melodialtaan ja toteutukseltaan, eikä Anni-Frid Lyngstadin vilpitön mutta samalla kireä laulusuoritus juuri paranna kokonaisuutta. Levyn muut kappaleet osoittivat, että Abba pystyi parempaan, mutta tämä kappale (ja listan pohjalta löytyä Little Things) herättävät kysymyksen, tehtiinkö osa levyn kappaleista kuitenkin liian isolla kiireellä.

102. Rock Me (Abba 1975)

Hyvistä yrityksistä huolimatta Abba ei onnistunut rokkaamaan kuin ajoittain (onnistuneita esimerkkejä tulossa listalla myöhemmin). Björnin kukkoilu tässä kappaleessa on lähinnä huvittavaa. Onneksi Agnetha ja Frida ottavat ohjat käsiinsä kappaleen loppupuolella pelastaen sen mitä pelastettavissa on.

101. Crazy World (single 1976)

Money Money Money -singlen b-puolelle piillotettu naiivi kolmiodraama jätettiin syystä pois yhtyeen vuoden 1975 julkaistulta kolmannelta albumilta. Crazy World on esimerkki siitä, miten hienosta melodiasta huolimatta kappaleesta ei saatu aikaan onnistunutta lopputulosta. Levyltä löytyy hienoja Abbamaisia sovituksellisia koukkuja ja tehokas väliosa, mutta Björnin laulama kappale jää loppujen lopuksi torsoksi. Abba jätti monia hienoja kappleita julkaisematta, koska yhtyeen jäsenet eivät olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Ehkä Crazy World -kappaleelle olisi pitänyt tehdä samalla tavalla.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 1. heinäkuuta 2023

281. Peter, Paul & Mary: See What Tomorrow Brings (1965)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Folk-musiikki on tunnettua hienoista melodioistaan ja kantaaottavista teksteistään. Kun niihin liitetään Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin lauluharmoniat voidaan puhua 
1960-luvun amerikkalaisen musiikin sielusta. Peter, Paul and Mary vangitsi ajan folk-hengen paremmin kuin mikään muu yhtye. 

Yli 50 musiikinkuunteluvuoden jälkeen on harvinaista löytää uutta suosikkiartistia, jonka koko tuotanto kiinnostaa ja jonka kaikki levyt haluaa hankkia hyllyyn. Amerikkalainen folk-trio Peter, Paul and Mary ei ollut minulle täysin tuntematon lauluyhtye, mutta en koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut tutustuakseni yhtyeen musiikkiin syvemmin. Yhtye oli tullut tutuksi jo ala-asteen musiikkitunneilla 1980-luvun alkuvuosina, ja sittemmin hyllyyni oli eksynyt erinomainen cd-kokoelma. Tänä keväänä sain jostakin kipinän tutustua yhtyeen hittien ulkopuoliseen tuotantoon ja albumikokonaisuuksiin. Muutaman kuukauden sisällä lähes kaikki yhtyeen albumit ovat löytäneet tiensä vinyylihyllyyni.

Peter, Paul and Maryn viidennen albumin aloittava If I Were Free kiteyttää hyvin yhtyeen menestysvuosien reseptin. Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin äänet soivat kauniisti yhtyeen, eikä heidän ääniensä lisäksi kaivata kuin vetoava folk-kappale ja kitaroiden luoma sointumatto.

Olisin voinut ottanut käsittelyyni minkä tahansa yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista, mutta valitsin albumin See What Tomorrow Brings, jota äänitettäessä kolmen laulajan kemia oli hioutunut täydelliseksi. Tämä toteutuu parhaiten albumin tunnetuimmassa kappaleessa Early Moning Rain. Kappale on kanadalaisen folk-country-laulajan Gordon Lightfootin kertomus lähteviä lentokoneita kaihoisasti katselevasta miehestä, joka yrittää saada kasaan rahat kotimatkaa varten. 
Folkyhtyeen saumattomia harmonioita kuunnellessa on vaikea uskoa, että yhtye ei ollut syntynyt orgaanisesti kolmen ystävän projektina, vaan sen kokosi yhteen folk-rock-impresario Albert Grossman, joka halusi suojattinsa Bob Dylanin suosion innoittamana takoa lisää folk-menestystä. Peter, Paul and Mary oli menestystarina alusta asti. Yhtyeen viidestä ensimmäisestä albumista kaksi nousi Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen ja kolme muutakin mahtuivat top 10:een. Musikaalisuuden ja käynnissä olleen folkbuumin lisäksi menestystä avitti se, että yhtyeen jäsenet tulivat toimeen keskenään erinomaisesti ja jakoivat saman arvopohjan.
See What Tomorrow Brings on hieno esimerkki Peter Yarrow'n, Paul Stookeyn ja Mary Traversin taidosta jakaa musikaalinen estradi keskenään. Korvia hivelevien harmonioiden lisäksi levyltä löytyy kunkin laulajan soolokappale, joka korostaa laulajansa ominaispiirteitä. Jo ennen trion muodostamista folklaulajana menestynyt Yarrow esittää levyllä bravuurinsa Buddy Can You Spare a Dime. Paul Stookey suunnitteli ennen yhtyeen perustamista uraa stand-up-koomikkona, joka on helposti kuultavissa hänen soolokappaleellaan On a Desert Island (hienon kuvan siitä, miten Stookeyn komiikka väritti yhtyeen konsertteja voi kuunnella tästä). Levyn päättävä The Last Thing On My Mind sopii Mary Traversin äänelle erinomaisesti.
See What Tomorrow Brings -albumi päätti yhtyeen parhaimman menestyskauden. Suosio jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta sähköisten soittimien läpimurto folk-musiikissa muutti myös Peter, Paul and Mary -yhtyeen sointia, johon akustisen kitaran rinnalle lisättiin rumpuja ja sähkökitaroita. 1960-luvun loppupuolelle mahtui vielä ykköshitti Leaving On a Jet Plane, mutta vuosikymmenen vaihtuessa kolmikon jäsenet lähtivät soolourille. 1970-luvun loppupuolella Yarrow, Stookie ja Travers palasivat yhteen ja jatkoiva esiintymisiä ja levytyksiä aina Traversin kuolemaan asti vuonna 2009. 
Peter, Paul and Maryn levyjen kuuntelu on ollut minulle tunteellinen kokemus. Monet yhtyeen kappaleista ovat minulle tuttuja muiden artistien (etenkin Nana Mouskouri) repertuaarista, ja yhtyeen musiikki oli merkittävässä osassa Pispan koulun musiikkitunteja 1980-luvun alkupuoliskolla. Vetovat melodiat ovat minulle aina tärkeitä, ja kaunista moniäänista laulua kuunnellessa en voi olla yhtymättä mukaan.

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

280. Annie Lennox: Medusa (1995)

Kuuntele koko albumi Spotify:ssa
Ensimmäinen sooloalbumi Diva (1993) osoitti, että Annie Lennox oli täysivaltainen artisti ja laulunkirjoittaja myös ilman Eurythmics-kumppaniaan David Stewartia. Näin olikin yllättävää, että jo Lennoxin toinen sooloalbumi koostyi yksinomaan cover-kappaleista. Onneksi jo levyn ensimmäinen kuuntelu osoitti, että Lennox ei tyytynyt helppoihin ratkaisuihin eikä kaikkiin kuluneisiimpiin ikivihreisiin. Medusa on hyvin artistinsa näköinen levy, jota kuunnellessa on helppo unohtaa että näistä kappaleista on olemassa myös "alkuperäinen versio".

Olin jo 1980-luvulla kova Eurythmics-fani, ja yhtyeen hajottua fanitukseni siirtyi suoraan Annie Lennoxille. David Stewart keskittyi tuottamaan muiden artistien levyjä, eikä hänen muutama sooloprojektinsa herättänyt minussa eikä juuri muissakaan innostuksen värinöitä. Lennox sen sijaan jatkoi menestystä ensimmäisellä sooloalbumillaan Diva (josta olen kertonut artikkelissa numero 6), joka sai maailman niiaamaan jälleen kerran hänen kuninkaallisen loistonsa edessä. Lennox oli itse säveltänyt lähes kaikki levyn kappaleet todistaen samalla sen, että Eurythmicksissäkään hän tuskin oli pelkkä laululyriikoiden rustaaja. 

Hittien Why, Walking on broken glass ja Little bird -jälkeen jäin vesi kielellä odottamaan mitä taideteoksia tältä skottilaiskuningattarelta kuultaisiin seuraavaksi. Vastauksen kuulin keväällä 1995 Music Televisionilta, joka esitti uuden Annie Lennox -kappaleen No more 'I Love you's'. Diva oli tehnyt sen taas.
Kesti jonkin aikaa ennenkuin tajusin, että tällä kertaa Annie Lennox ei ollutkaan säveltänyt uutta hittiään itse. Tämä ei ollut yllättävää, sillä kappaleen alkuperäisversion oli tehnyt tuntemattomaksi jäänyt brittiyhtye The Lover Speaks 1980-luvun puolivälissä. Lennox ja tuottaja Stephen Lipson olivat loihtineet kappaleeseen samankaltaisen tunnelman ja sovituksen kuin Diva-albumin hiteissä, enkä takuulla ollut ainut, joka luulin tämänkin kappaleen olevan peräisin Lennoxin omasta kynästä.

Tribuutti- ja cover-levyt eivät koskaan ole kuuluneet levykokoelmani suosikkeihin. Lähes säännönmukaisesti alkuperäiset levytykset ovat olleet uusintaversioita parempia, ja varsinkin laulunsa itse kirjoittavilta artisteilta olen aina toivonut enemmän uusia omia kappaleita kuin jo puhkicoveroitujen hittien uusintaversioita. Medusa poikkeaa keskivertocoveralbumeista positiivisesti siinä, että sen kappaleet eivät ole niitä kaikkein itsestäänselvimpiä ikivihreitä vaan versioita tunnettujen artistien vähemmän tunnetuista kappaleista tai helmiä tuntemattomiksi jääneiden artisteiden katalogista. 
Vaikka Lennox ei tällä kertaa säveltänytkään albumin kappaleita itse, hänen taiteellinen näkemyksensä loistaa vahvasti kaikista Medusa-albumin kappaleista. Medusa onkin sataprosenttisesti Annie Lennoxin levy, vaikka hän hakikin kappaleet muualta. Hyvä esimerkki tästä on Thin line between love and hate, josta R&B-yhtye The Persuaders sai ainoan hittinsä vuonna 1971. Kertomus nöyrän ja kaltoin kohdellun vaimon kostosta on kuin tehty Annie Lennoxin laulettavaksi.

Lennox ei kosinut yleisöä tunnettujen hittien uusintaversioilla vaan halusi selvästi tehdä kunniaa vähemmän tunnetuille kappaleille. Ainoa poikkeus levyllä oli Lennoxin eteerinen tulkinta Procol Harumin jättihitistä Whiter shade of pale, joka oli levyn kappaleista ainoa jonka tunsin entisestään. Annie Lennoxin versio puhkicoveroidusta kappaleesta on pätevä, mutta loppujen lopuksi mielenkiintoisen albumin tylsin hetki.
Paljon mielenkiintoisempi ja onnistuneempi on uusversio vain muutama vuoden ikäisestä kappaleesta Downtown lights. Kappaleen alkuperäisversion teki skotlantilainen yhtye The Blue Nile, jonka kanssa Lennox oli säveltänyt Diva-albumin kappaleen The Gift. Lehtihaastattelussa Lennox kertoi rakastuneensa kappaleen alakuloiseen äänimaisemaan. Ei olekaan ihme että albumin Medusa kappaleista tämä kappale on lähimpänä esikuvaansa.
Siinä missä kolme vuotta aiemmin julkaistu Lennoxin omista kappaleista koostunut Diva sai kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä, oli lainakappaleilla varustetun Medusan vastaanotto varautuneempi. No More I Love You's miellytti suurinta osaa lehdistöstä, mutta muuten Lennoxin kappalevalinnat ja tulkinnalliset vapaudet olivat joillekin vaikea pala purtavaksi. Nekin jotka pitivät albumista pitivät sitä laadultaan vaihtelevana ja lauluvalintojakin vain osittain onnistuneina.

Yleisö ja markkinat ottivat levyn kuitenkin innostuneesti vastaan. Britanniassa levy nousi albumilistan kärkeen ja Yhdysvalloissa albumi oli grammy-ehdokkaana parhaan albumin kategoriassa. Lennox sai grammy-palkinnon parhaasta naislaulajan suorituksesta kappaleesta No more I love you's. 

Diva on Annie Lennoxin discografian ehdoton huippu, mutta Medusa on kelvollinen seuraaja tälle mestariteokselle osoittaen, että tämän levyn menestys ei ollut pelkästään Eurythmicsin suosion jälkimaininkeja. Minusta levyn suurimpia ansioita on se, että lainakappaleista huolimatta se on saumaton jatko-osa edeltäjälleen. Levyn päättää yksi sen hienoimmista kappaleista, herkkä uusversio Paul Simonin 22 vuotta aiemmin julkaisemasta kappaleesta Something so right. Kappaleen singlepainos sisälsi näiden kahden laulajan duettoversion samasta kappaleesta.
Medusa-albumin jälkeen Annie Lennox palasi yhteen Dave Stewartin kanssa. Vuonna 1999 Eurythmics julkaisi albumin Peace, jota seurannut maailmankiertue ulottui Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Kolmannen sooloalbuminsa Bare Lennox julkaisi vuonna 2003.

Lue myös:

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

279. Abba: Abba (1975)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Abbasta tuli tunnettu nimi koko Euroopassa vuoden 1974 Eurovision laulukilpailujen voittajana. Pinnalla pysyminen Waterloon jälkeen osoittautui kuitenkin haastavaksi, ja monet olivatkin valmiit niputtamaan ruotsalaisyhtyeen samaan muiden viisuvoittajien kanssa. Vuosi 1975 osoittautui käänteentekeväksi yhtyeen uralla, kun vuoden tauon jälkeen yhtyeen kappaleet alkoivat vihdoin kelvata Britannian vaativille musiikkimarkkinoille. Samana vuonna julkaistu yhtyeen kolmas albumi kiteyttää hyvin tuon vuoden, jolloin yhden hitin ruotsalaiskuriositeetista muovautui maailman rakastama hittikone.

Vaikka Abban singlet olivat menestyneet kohtalaisesti keski- ja pohjois-Euroopassa jo vuodesta 1973, oli Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin tähtäimessä Euroopan kuumimmat musiikkimarkkinat. Vuoden 1974 viisuvoitto ei kuitenkaan muuttanut brittien nirppanokkaista asennetta ei-brittiläistä ja ei-amerikkalasta popmusiikkia kohtaan. Waterloo-single nousi brittilistan jälkeen, mutta sen jälkeen Abban levyt heitettiin sivuun yhden hitin ihmeen säälittävinä periferiaräpellyksinä. Maailmanvalloitus näytti loppuneen ennen kuin se ehti alkaakaan.

Abba ei jäänyt lepäilemään Waterloon salamamenestyksen jälkeen. Kiireisen keikkakesän 1974 jälkeen Andersson, Ulvaeus ja heidän puolisonsa Anni-Frid Lyngstad ja Agnetha Fältskog palasivat luottomuusikoidensa kanssa studioon tekemään seuraajaa Waterloo-albumille, joka oli tarkoitus julkaista jo ennen saman vuoden loppua. Alku ei ollut kuitenkaan lupaava. Ensimmäinen single So Long yritti liikaa toistaa Waterloon kaavaa. Melodia oli tarttuva, mutta päällekäyvät kitarat ja kimeät lauluosuudet tekivät kappaleesta hankalaa kuunneltavaa. Levyjä ostavan yleisön tuomio, etenkin Britanniassa, oli tyrmäävä. So Long jäi Abban uran huonoiten menestyneeksi singleksi.

Yhtye vaihtoi suuntaa ja yritti seuraavalla singlellään jäljitellä keskieurooppalaista schlager-perinnettä. Mantereella I do i do I do I do I do menestyikin jo edeltäjäänsä paremmin, mutta briteille ei tämäkään kelvannut. "It's so bad it hurts" kiteytti Melody Maker -lehden toimittaja brittiläisten asenteen Abbaa kohtaan. 

Levyn tekeminen osoittautui hitaammaksi kuin yhtye oli odottanut, ja julkaisu siirtyi seuraavaan vuoteen. Kun Abban kolmas albumi lopulta julkaistiin keväällä 1975 näytti ruotsalaisyhtyeen maailmanvalloitus tussahtavan suutariksi. Keski-Eurooppa tykkäsi, mutta maailman tärkeimmät pop-markkinat Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa hakivat musiikkiviihteensä omilta artisteiltaan. Kesäkuussa Abba julkaisi kuitenkin singlen, joka oli yhtyeen uralle mahdollisesti Waterlootakin käänteentekevämpi.

Haikeita rakkauslauluja löytyi Abban kahdelta ensimmäiseltä albumiltakin, mutta SOS onnistui edeltäjiään paremmin liittämään kaihoisan melodian, Agnetha Fältskogin epätoivoisen lauluosuuden ja hienosti sovitetun ja tuotetun äänityksen yhteen rajat ylittävän hittikappaleen arvoisesti. Yhtyeen brittiläinen levy-yhtiö CBS:kin kuuli kappaleessa jotain uutta ja erilaista ja päätti vielä kerran yrittää vakuuttaa saarivaltion asukkaille, että Abba ei ollut eilisen tähdenlento. Kappaleen markkinointi ja runsas radiosoitto onnistuivat läpäisemään nurkkakuntaisen kansakunnan tajunnan, ja kappaleesta tuli Abban ensimmäinen brittihitti Waterloon jälkeen. Se aloitti myös yhtyeen 18 peräkkäisen menestyssinglen sarjan saarivaltiossa. Abba kävi markkinointimatkalla Yhdysvalloissa ja sielläkin SOS nousi listoille.

Kun englantilaiset alkoivat varovasti lämmetä ruotsalaisyhtyeelle, oli tuli jo täydessä liekissä maapallon toisella puoliskolla. Pitkän etäisyyden vuoksi Abban levy-yhtiö oli lähettänyt Australiaan yhtyeen itsensä sijaan neljä Lasse Hallströmin pienellä budjetilla ohjaamaa musiikkivideota. Jo I do I do I do I do I do oli musiikkivideon avustamana noussut singlelistan kärkeen ja SOS teki saman perässä. Yhtyettä tällä puolella maapalloa edustanut RCA-levy halusi kaataa bensaa liekkeihin ja anoi yhtyeeltä vielä yhtä singlejulkaisua. Abban ja yhtyeen managerin Stig Anderssonin mielestä Abba-albumin singlekiintiö oli jo täynnä, mutta Abba-huumalle antautuneiden australialaisten vaatimuksesta niin ikään musiikkivideon saanut Mamma Mia julkaistiin singlenä Australiassa. Kappaleesta tuli Abban kolmas peräkkäinen listaykkönen "down under". 
Mamma Mian ainutlaatuinen äänimaailma syntyi kuin vahingossa. Normaalisti laulujen suurimmat paukut ja vahvin äänimaailma oli sijoitettu laulun huipentavaan kertosäkeeseen. Hetken mielijohteesta Benny Andersson ja Björn Ulvaeus päättivät tehdä täsmälleen päinvastoin. Kappaleen tullessa kertosäkeeseen kitarat, rummut ja jouset vaikenevat, ja Agnetha Fältskogin ja Anni-Frid Lyngstadin laulua säestävät ainoastaan kappaleen perusriffi pianolla ja marimballa soitettuna. Riisutusta kertosäkeestä tuli yksi Abban hittien tavaramerkeistä.

Albumin aloituskappaleeksi valittu Mamma Mia räjäytti pankin lopullisesti myös Britanniassa, jossa kappaleesta tuli yhtyeen toinen listaykkönen. Tämän jälkeen kukaan ei enää pitänyt yhtyettä yhden hitin ihmeenä, ja Abban uutta kappaletta odotettiin innolla niin radioiden ääressä kuin levy-yhtiössäkin.

Abban kolmas albumi ei kuitenkaan vielä ollut samalla tavalla täydellisyyttä hipova hittikimara, kuin mitä sitä seuranneet levyt enemmän tai vähemmän olivat. Kahden ensimmäisen levyn tapaan se oli varsin sekalainen ja laadultaan epätasainen kokoelma eri tyylisiä kappaleita, ja neljää edellämainittua singlekappaletta lukuunottamatta levyn kappaleet ovatkin jääneet, osin ansiostakin, varsin tuntemattomiksi. Muutama niistä ansaitsee kuitenkin erikoismaininnan.
Käsittämättömin väliinputoaja Abba-albumilla on Agnethan tunteella tulkitsema rakkauslaulu, jonka paikka olisi mielestäni yhtyeen kauniimpien rakkauslaulujen listalla. Ehkä kappaleen sijainti kolmen rock-kappaleen keskellä albumin b-puolella ja samankaltaisen SOS-kappaleen suosio saivat kappaleen hukkumaan muiden kappaleiden sekaan. Kappale sai hieman lisähuomiota Mamma Mia -elokuvan kakkososassa.
Abba-levyjen ainoa instrumentaalikappale oli enemmän kosketinvirtuoosi Bennyn ja kitaristi Lasse Wellanderin välinen duetto kuin varsinainen Abba-kappale. Kappaleen esittäminen yhtyeen konserteissa antoikin yhtyeen muille jäsenille paljon kaivatun lepohetken. Intermezzo no 1 on omalaatuisuudestaan huolimatta täynnä abbamaista nerokkuutta ja se on albumin selvästi heikomman b-puolen eittämätön huippuhetki.

Kuten kahdella edelliselläkin albumilla Frida jäi laulusolistina Agnetha Fältskogin varjoon. Asia korjaantui seuraavana vuonna, jolloin Lyngstad lauloi sooloa yhtyeen kolmella hittisinglellä. Vuonna 1975 hänen oli tyytyminen reggaesävytteisen Tropical loveland -kappaleen soolo-osuuksiin. Moni, myös Lyngstad itse, pitää lauluappaletta yhtenä Abban huonnoimmista kappaleista, mutta minun mielestäni se on viehättävä välipala hittien välissä ei vähiten laulusolistin lämpimän tulkinnan ansiosta. Kappale on merkittävä myös sen vuoksi, että se on yksi vain kolmesta Abba-kappaleesta, jolla Andersson soittaa suosikkisoitintaan haitaria.
Monissa maissa vuoden 1975 lopulla julkaistu Greatest hits -albumi (josta tuli esimerkiksi Britanniassa 1970-luvun toiseksi eniten myynyt levy) vei levykaupoissa ja myyntilistoilla huomion keväällä julkaistulta Abba-albumilta, joka on jäänyt monille Abba-faneillekin tuntemattomaksi. Enemmän kuin täysiverinen Abba-albumi se on kiehtova dokumentti siitä, miten euroviisuvoittonsa vangiksi jäänyt yhtye onnistui murtamaan ennakkoasetelmat ja nousemaan omilla ideoillaan ja lahjoillaan maailman popmusiikin kärkikaartiin.

Lue myös:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)