maanantai 10. lokakuuta 2011

11. Daniel Lanois: Acadie (1989)

Kanadalainen Daniel Lanois on niittänyt mainetta mm. U2:n, Peter Gabrielin, Neville Brothersin, Emmylou Harrisin ja Bob Dylanin tuottajana. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet hänen soololevynsä, joita niitäkin on kertynyt useampia. Itselleni näistä läheisin on soololevyistä ensimmäinen, jossa Lanois yhdistää upealla tavalla moderneja kitara- ja bassosoundeja kanadanranskalaiseen musiikkiperinteeseen. Ja kuten muidenkin Lanoisin tuottamien levyjen kohdalla, tunnelma tälläkin levyllä on aivan omaa luokkaansa.

Minulle Daniel Lanois on tullut tutuksi erityisesti Peter Gabrielin So ja Us -levyjen tuottajana. Etenkin kappaleissa Mercy Street ja Don't Give Up Lanois'n luoma soundimaailma innosti tutustumaan myös hänen soolotuotantoonsa.

Acadie oli supertuottajan ensimmäinen soololevy. Levy sai hyvät arvostelut, mutta suurta ostavaa yleisöä se ei innostanut. Tämä ei suuri yllätys olekaan, sillä levy ei pyri kosiskelemaan kuulijoita suurilla hittikappaleilla.


Levyn aloittaa hieno Still water, jossa akustinen kitara ja täyteläinen basso antavat hyvän pohjan Lanois'n tulkinnalle. Yhdistelmä on tunnelmallinen ja miellyttävä.

Daniel Lanois'n kanadanranskalaiset juuret kuuluvat levyn monessa kappaleessa. O Marie kertoo kansanlaulunomaisesti tupakanpoimijoista kesäisessä Ontariossa. Jolie Louise on melodialtaan iloinen mutta tarinaltaan surullinen laulu, jossa englannin- ja ranskankielet sekoittuvat joskus jopa saman lauseen sisällä. Kappaleesta saavat parhaiten irti ne, jotka ymmärtävät edes hiukan molempia kieliä.


Levyn kolmas keskeinen elementti ovat sen gospelsävyt, jotka kuuluvat sekä melodioissa että teksteissä. Tunnettu hengellinen laulu Amazing Grace saa Lanois'lta totutusta poikkeavan sovituksen. Kappaleen lauluosuudet laulaa Neville Brothers yhtyeen solisti (jonka levyjä Lanois on myös tuottanut) Aaron Neville, jota kuullaan myös muutamalla muulla kappaleella. Gospelia on ripaus myös kappaleessa The Maker, jossa kohtaavat hieno bassoriffi ja levyn paras melodia.



Montréalin kaupunginosasta nimensä saanut albumi on kaunis kunnianosoitus kanadanranskalaiselle musiikille ja se osoitus tuottaja Daniel Lanois'n monipuolisuudesta.

perjantai 7. lokakuuta 2011

10. Donna Summer: Another place and time (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kymmenen "laatulevyn" perään hieman kepeää poppista. Donna Summer oli 70-luvun ja 80-luvun alkupuoliskon discokuningatar, mutta 80-luvun alun jälkeen ei menestys jatkunut entiseen tapaan. Monet saivat vatsanväänteitä kun Giorgio Moroderin ja Quincy Jonesin tapaisten suurmiesten  kanssa hittejä tehnyt Summer ilmoitti yhteistyöstä brittihittinikkareiden Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Peter Watermanin kanssa. Amerikkalainen levy-yhtiö käänsi Summerille selkänsä, mutta Euroopassa levyn kappaleet nousivat listojen kärkeen.

Itse suhtauduin Stock-Aitken-Waterman -tuotteisiin samalla poliittisesti korrektilla tavalla kuin muutkin "vakavat" musiikkifanit. Yök. Nämä tietokoneen tarkasti rakennetut tarttuvat hitit joita Kylie Minogue, Jason Donovan, Bananarama ja monet muut lauloivat 80-90-lukujen vaihteessa, eivät voineet olla hyviä. Donna Summerin yhteistyö SAW-tiimin kanssa sai minut kuitenkin muuttamaan mieltäni.

Kuultuani kappaleen This time I know for real oli minunkin pakko tunnustaa, että se oli hyvä ellei peräti erinomainen. Summer lauloi yhtä hyvin kuin aiemmilla levyillään, ja kappale oli tarttuvat kuin takiainen. Kokeneen artistin ja pinnallisia hittejä tehtailevan SAW-kolmikon yhteistyö toimi ja Another place and time -albumia kuunneltuani huomasin myös näiden hittien arvon.
Love's about to change my heart vahvisti ajatukseni siitä, että pinnallinenkin voi joskus olla laadukasta. Nämä kappaleet eivät toimisi ilman Summerin tummaa ja sielukasta ääntä. Ja Summerin ääni tarvitsee hyvän sävelmän laulettavakseen. Summer-SAW-yhteistyö täytti nämä molemmat tarpeet.
Another place and time ei ole syvällinen eikä se voi kehuskella nyansseillaan ja monipuolisuudellaan. Levy on kuitenkin täynnä tarttuvia ja hyvin rakennettuja hittejä, joiden kuuntelusta tulee hyvälle tuulelle.

Tämän levyn myötä asenteeni Stock-Aitken-Waterman-tuotantoon muuttui, ja sittemmin on levyhyllyyn eksynyt niin Kylie Minoguen, Bananaraman kuin Jason Donovaninkin levyjä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

9. Queen: Queen II (1974)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.

Queenin kakkoslevy on ykköslevyn lailla jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Levyltä ei juuri singlehittejä löydy, eikä yhdestäkään levyn kappaleesta tehty musiikkivideota. Greatest hits -kokoelmille on päässyt vain Seven seas of rhye, eikä sekään oikein anna kuvaa siitä, minkälaisesta levystä on kysymys. Levy on kuitenkin monien Queen-fanien suosikki. Myös minun.

Niinkuin monen muunkin kohdalla, myös minun ensikosketukseni Queeniin oli Bohemian Rhapsody. Kappaletta kuuli aina silloin tällöin radiosta ja joskus onnistuin jopa näkemään kappaleen legendaarisen musiikkivideon televisiosta. Oma Queen-urani alkoi, kun Brightonin kielikurssilla kesällä 1986 ostin kirpputorilta Bohemian Rhapsody -singlen. Seuraavan parin vuoden aikana tutustuin myös yhtyeen muuhun tuotantoon ja opin, että Queen on muutakin kuin BoRap ja Radio GaGa.

Queenin kakkoslevy jakautuu kahteen puoleen, valkoiseen ja mustaan. Valkoisen puolen sävellyksistä vastaa Brian May (+ yksi kappale Roger Taylorilta) ja levyn musta puoli oli täysin Freddie Mercuryn valtakuntaa.

Valkoisen puolen vaikuttavin kappale on upean mahtipontinen White Queen, jossa Mercury solistina pääsee näyttämään sekä herkkää puoltaan että revitystaitojaan yhdessä Mayn kitaran kanssa.

Valkoisella puolella on myös toinen tunteellinen balladi, joka on kuitenkin tyyliltään aivan erilainen kuin edellämainittu. Some day one day on perinteisempi rakkauslaulu, jossa soolo-osat laulaa Brian May omaan herkkään tyyliinsä.

Levyn musta puoli on sitten kaikkea muuta kuin perinteinen. Freddie Mercury kehitteli omaa pop-ooppera-konseptiaan yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla ennenkuin kaikki osui kohdalleen Bohemian Rhapsodyssa 1975. Queen II:n kakkospuoli on kuin 20 minuuttiseksi venytetty BoRhapin esiaste rock-osuuksineen, balladeineen ja oopperamaisine kuoro-osuuksineen. Eri osasten laatu vaihtelee, mutta onnistunein on levyn avainteos March of the Black Queen, joka sellaisenaan olisi ollut hitin arvoinen. Ihan vielä eivät tähdet kuitenkaan olleet oikeassa asennossa, ja yhtye sai odottaa suurmenestystään vielä vuoden.

Queen II:sta seuranneet Sheer heart attack ja Night at the opera olivat ehkä kokonaisuuksina toimivampia albumeja ja niiltä löytyi radioystävällisiä superhittejä, mutta kakkoslevy sisältää kuitenkin monta tuntematonta Queen-helmeä, joita ei ole pilattu ylisoittamisella. Jos yhtyeen musiikista pitää, kannattaa kakkoslevyyn ehdottomasti tutustua.

8. Kate Bush: The Sensual World (1989)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

Kate Bush vakiinnutti asemansa maailmantähtenä viimeistään vuonna 1985 julkaistulla albumilla Hounds of love. Menestyneen albumin (josta löytyi mm. suurhitti Running up that hill) jälkeen odotettiin mielenkiinnolla, minkätyyppisen albumin Bush seuraavaksi tekisi. Siinä missä Hounds of Love oli selkeästi teeman ympärille rakennettu kokonaisuus, on The Sensual World Kate Bushin omien sanojen mukaan "kokoelma ihmissuhteita käsitteleviä lauluja". Ja erinomainen kokoelma onkin.

Ensimmäinen muistoni Kate Bushista on joskus 1978-1979 ympärillä, kun kappale Wuthering heights esitettiin Levyraadissa. Pirkko Liinamaa kuvaili Kate Bushia linnanneidoksi, joka vangittuna linnan torniin kiljuu pelastajaa avukseen. Oma Bush-harrastukseni alkoi noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun englanninreissullani ystäväni veli esitteli minulle Bushin levyjä ja musiikkivideoita. Tästä lähtien olen kuulunut Bushin faneihin.

The Sensual World tuli kovalla rummutuksella ihmisten tietoisuuteen MTV Europen välityksellä. Lukiossa emme enää viettäneet välitunteja ulkona vaan katsoimme luokassa MTV:tä, ja albumin nimikappale soi syksyllä 1989 tällä kanavalla jatkuvalla syötöllä.

Kappaleella on monotoninen, lähes pelkästään yhdestä sävelestä koostuva melodia. Laulun juju onkin siinä kaikessa muussa, mitä tuon melodian taustalla tapahtuu. Lukioluokan televisiosta kuultuna kappale ei kuullosta juuri miltään, mutta kunnolla kuunneltuna tämä paljon sovituksellisia yksityiskohtia sisältävä kappale on varsinainen kultakaivos. Luonnon kauneutta ylistävä video sopii kappaleeseen täydellisesti.

The Sensual World -albumi ei ole yhtä hittivetoinen kuin edeltäjänsä The Hounds of love. Vaikka levy koostuu erillisistä kappaleista, albumi toimii erittäin hyvin kuunneltavana kokonaisuutena. Aiempien levyjensä tapaan Bush on säveltänyt ja sanoittanut kaikki laulut itse, ja hän myös vastaa musiikkivideoittensa ohjauksesta.

Love and anger -kappaleen kitarasoolon soitti David Gilmour, joka aikanaan kuuli Bushin demonauhan ja auttoi häntä saamaan levytyssopimuksen. The Sensual world -albumilla vieraili myös muita tunnettuja muusikkoja, muun muassa viulisti Nigel Kennedy. Muutamalle kappaleelle omintakeista sävyä antoi bulgarialainen lauluyhtye Trio Bulgarka. Yksi näistä kappaleista on kaunis Never be mine.

The Sensual world on kaunis kokonaisuus kanttaan myöten, eikä Bushin myöhemmät levyt ole enää nousseet samalle tasolle. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Red Shoes -albumi oli levynä kohtalainen, mutta seuraava, vuonna 2005 julkaistu Aerial oli jo pienoinen pettymys. Seuraavaa levyä Kate Bushilta voidaan odottaa jo tämän vuoden marraskuussa.

7. Abba: The Visitors (1981)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Uudelle vuosikymmenelle siirtynyt Abba ei ollut enää sama yhtye kuin 1970-luvulla. Menneitä olivat hulppeat livekiertueet, kornit esiintymisvaatteet ja yhtyeen pariskuntien välinen rakkaus. Jäljellä oli keski-ikää lähestyvien ammattimuusikoiden työkumppanuus ja halu tehdä edelleen hyvää musiikkia. Tämä ei kuitenkaan enää riittänyt, ja vuonna 1981 julkaistu The Visitors jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Levy on yhtyeen vakavin mutta samalla myös kunnianhimoisin albumikokonaisuus.

Abba-harrastukseni alkoi jo 70-luvun lopulla, kun siskoni kanssa lainasimme tuttavaperheestä levyt Arrival ja The Album. Vuoteen 1981 mennessä olin jo täysipäiväinen Abba-fani, ja joulu ei ollut mitään ilman paketista löytynyttä uutta Abba-albumia. Vuonna 1981 tuo albumi oli The Visitors, joka jäi myös viimeiseksi Abba-joululahjakseni. Abbafanitus ei kuitenkaan ole noista ajoista hiipunut.

Heti ensisävelistä huomaa, että The Visitors eroaa yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Pirteän aloituskappaleen sijaan levyn käynnistää sen synkkä kylmän sodan kaikuja heijastava nimikappale. Tämä melankolia sävyttää koko levyä, vaikka toki pari iloisempaakin kappaletta on mahtunut mukaan. Rakkauslaulujen tilalle olivat tulleet laulut erosta ja epätoivosta.

Jos vuotta aiemmin ilmestynyt The winner takes it all oli Agnetha Fältskogin erolaulu, oli tällä levyllä Anni-Frid Lyngstadin vuoro purkaa suruaan ja katkeruuttaan kappaleessa When all is said and done. Vaikka laulujen tekstittäjä Björn Ulvaeus on useasti korostanut, etteivät laulut kerro suoraan Abba-pariskuntien avioeroista, on vaikea uskoa etteikö raskaat kokemukset kuuluisi niiden teksteistä ja laulajien tulkinnoissa. When all is said and done on albumin ehdoton kohokohta.
Fältskogille tärkein laulu oli Slipping through my fingers. Ulvaeusin teksti käsittelee oman lapsen kasvamista. Kappale oli henkilökohtainen nuoren Lindan vanhemmille, mutta se on sitä kaikille muillekin pienten lasten vanhemmille.
Kirjat kertovat, että Abban jäsenet tekivät yhteistyötä yhtä ammattimaisesti ja taitavasti kuin ennenkin, vaikka pariskuntien väliset avioliitot olivatkin kariutuneet. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin sävelkynä oli terässä, ja Fältskog ja Lyngstad olivat elämänsä kunnossa laulajina. Levyltä kuitenkin kuuluu väkisin se, että musiikin tekeminen ei ollut yhtä hauskaa kuin ennen.
Vanhaa pirteää Abba-poppista lähinnä on singlehitti Head over heels, jonka videossa korostetaan laulun kepeää tarinaa. Silti kappaleesta puuttuu vanhojen hittien energia ja ilo.

Lievästä kliinisyydestä ja väsähtäneestä tunnelmasta huolimatta The Visitors on kunnianhimoinen tai toimiva kokonaisuus. Parivaljakon Andersson/Ulvaeus popsävelmät ja tuotanto hipovat edelleen täydellisyyttä. Abba osasi lopettaa ajoissa, The Visitorsin jälkeen yhtye julkaisi enää kaksi singleä. The Visitors oli hieno päätös uralle, jossa ei varsinaisia pohjanoteerauksia ollut lainkaan.