sunnuntai 9. lokakuuta 2016

239. Hector: Tie jatkuu äärettömiin/Kuningatar (single 1969)

Hectorin uran alkuvuosien singlejulkaisut ovat jääneet Palkkasoturi-ensisinglen varjoon, osin syystäkin. Epätasaisten pikkulevyjen seasta löytyy kuitenkin helmi, joka ansaitsee esittelyn tässä blogissa, vaikka sen kappaleita ei kokoelmilta tai radioiden soittolistoilta löydy. Kappaleet Tie jatkuu äärettömiin ja Kuningatar ovat hienoja esimerkkejä Hectorin taidosta tulkita myös muiden lauluntekijöiden kappaleita.

18-vuotias lukiolainen Heikki Harma nousi vuonna 1965 julkisuuteen taidokkaasti suomennetulla versiolla Buffy Saint-Marien kappaleesta Universal soldier. Seuraajan löytäminen tälle hitille oli kuitenkin vaikeampaa. Levy-yhtiöt yrittivät sovittaa Hector-taiteilijanimellä esiintynyttä artistia jos jonkinlaisiin muotteihin, hänelle annettiin laulettavaksi countrya ja joutuipa hän jopa levyttämään version lastenlaulusta hämä-hämä-häkki.

Vasta vuosikymmenen vaihteessa perustetun Cumulus-yhtyeen tuotanto ja vuonna 1972 julkaistu ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia antoivat Hectorille mahdollisuuden ohjata uraansa sinne suuntaan minne hän itse halusi.

Hectorin 60-luvun singlet ovat jääneet unohduksiin osittain täysin ansiosta, mutta joukosta löytyy myös laadukasta tavaraa. Hectorin vuonna 1969 EMI-levy-yhtiölle äänittämä viides single oli erinomainen osoitus siitä mihin nuori muusikko pystyi. Näin siitä huolimatta, että pikkulevyn molemmat sävellykset olivat lainatavaraa ja tekstityksenkin Harma kirjoitti vain levyn b-puolelle.
Jimmy Webbin säveltämän Wichita Linemanin teki tunnetuksi hetken aikaa Beach Boysin riveissä esiintynyt Glen Campbell. Kappaleen suomensi Marjut Valakivi, eli kappale kuuluu niihin harvoihin Hector-julkaisuihin, joihin artisti itse ei kirjoittanut edes tekstiä. Levytyksestä löytyy hyvin vähän tietoa mistään, joten epäselväksi jää oliko kappale yksi niistä jotka nuori laulaja määrättiin levyttämään vastoin tahtoaan. Oli miten oli laulu ja sen teksti sopivat hyvin Hectorin suuhun ja tulkinta kuuluu hänen alku-uransa parhaimmistoon. Alkuperäisversiota mukaileva sovitus on upea.

Singlen b-puoli on paljon tunnetumpi, vaikka sen ensimmäistä levytystä kuulee harvoin. Kappale Where do you go to my lovely oli brittiläisen Peter Sarstedtin suurin menestyskappale. Suomalaisen tekstin kappaleeseen teki Hector itse, mutta hän ei koskaan ollut siihen kovin tyytyväinen. Hän päivitti sen 20 vuotta myöhemmin, ja kappale on sittemmin kuulunut hänen konserttiohjelmistoonsa. Alkuperäistä Tie jatkuu äärettömiin -singlen b-puolella kuultua versiota sen sijaan kuullaan harvoin. Minusta siinäkään ei ole mitään vikaa.
Hector ei erityisemmin tunnu arvostavan 1960-luvun tuotantoaan, eikä kumpaakaan hänen viidennen singlensä kappaleista julkaistu millään albumilla tai kokoelmalla (ainakaan cd-muodossa). Kappaleita ei löydy myöskään Spotify:sta. Tämän harvinaisen singlen puolet on onneksi julkaistu vuonna 2005 EMI:n kokoamassa kuuden cd:n mahtilaatikossa Hectobox, joka teki nämä äänitteet tutuiksi myös minulle.  Itseäni viehättää näissä kappaleissa hienojen sävelten ja sanojen lisäksi 60-70-lukujen vaihteen studiosoundi sekä tietenkin 22-vuotiaan artistin jo tässä vaiheessa henkevä tulkinta. Nämä kappaleet olisivat ansainneet paremman kohtalon.

Lue myös:

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

238. Benny Andersson: Klinga mina klockor (1987)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa.
Saatuaan Abban ja Chess-musikaalin pakettiin Benny Andersson täytti pitkäaikaisen unelmansa ja levytti albumillisen ruotsalaista pelimannimusiikkia. Hän ei odottanut levyltä suuria, mutta ruotsalaisyleisö osoitti arvostavansa maansa musiikkiperinteitä yhtä paljon kuin maailmanmaineensa noussut maanmiehensä. Konstailematon ja vastustamattoman iloinen folk-levy aloitti uuden vaiheen Anderssonin uralla, joka luuli jo saavuttaneensa kaiken.

Abba-yhtyeen mahtimies Benny Andersson piti menestysvuosinaan oman musiikillisen taustansa visusti piilossa. Kansanmusiikkivaikutteita sai Abban levyiltä hakea suurennuslasilla (lähimmäksi hän pääsi Arrival-albumin nimikappaleella) ja haitaria hän soitti Abban kappaleista vain kahdelta (The way old friends do ja Cassandra). Abban ja Chess-musikaalin menestys antoivat hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman kaupallisen menestyksen paineita. Vuonna 1987 hän vihdoin teki omien sanojensa mukaan "kunnon vanhanaikaisen gramofonilevyn", jonka teosta hän oli aina unelmoinut.
Unelmansa toteuttamiseen Andersson sai apua Orsa Spelmän kansanmusiikkiyhtyeeltä, jonka rinnalla sirmakkaa soitti itseoikeutetusti Andersson itse. Lauluntekoon hän sai apua vanhalta ystävältään Björn Ulvaeusilta, jonka nimi löytyy Bennyn vaimolleen Monalle säveltämän synttärivalssin tekijätiedoista. Vaikka Abbaa ei levyn kansilehtisessä mainittu, löytyi levyltä kappale jota yritettiin saada mukaan yhtyeen Voulez-vous-levylle kahdeksan vuotta aikaisemmin. Työnimellä Dr.Claus Von Hamlet äänitetty kappale ei koskaan yltänyt demovaihetta pitemmälle, ja soololevyä tehdessään Andersson ymmärsi että sävelmä pääsi oikeuksiinsa vain sottiisina.
Vaikka albumi liikkuikin voittopuolisesti iloisen kansamusiikin puolella, löytyi levyltä myös tunnelmallisempaa iskelmää. Mats Nörklitin sanoittama Efter regnet on kaunis sateenjälkeisen luonnon kuvaus, jonka tekstin tulkitsevat tyylikkäästi Chess-musikaalissa tunnetuksi tulleet Tommy Körberg ja Karin Glenmark. Pianosäestyksestä vastaa tietenkin maestro Andersson itse
Albumin kaikki elementit yhdistyvät levyn päättävään 11-minuuttisen magnum opukseen. Kappale alkaa Efter regnet -kappaleen orkesteriversiolla, josta siirrytään Orsa Spelmän -yhtyeen esittämän väliosan jälkeen orkesteriosuuteen (joka myöhemmin kierrätettiin Kristina från Duvemåla -musikaalin kappaleessa Ljusa kvällar om våren). Kappale ja koko levy huipentuvat naiskuoroversioon levyn nimikappaleesta. 

"Toivekuoroksi" ristityssä joukossa lauloi 20 Ruotsin eturivin naislaulajaa mm. Eva Dahlgren, Lil-Babs, Siw Malmkvist, Karin Glenmark, Lena Philipsson, Anne-Lie Rydé, Pernilla Wahlgren sekä Bennyn ex-vaimo ja -yhtyetoveri Anni-Frid Lyngstad. Kun laulun teksti vielä oli Björn Ulvaeusin käsialaa, oli kysymysessä viimeinen kerta kun kolme Abban entistä jäsentä työskentelivät saman levytyksen parissa. Ainutkertainen hetki tallennettiin myös televisio-ohjelmaan Jacobs stege, jossa mm. Frida ja Eva Dahlgren on helposti tunnistettavissa.
Benny Andersson ei odottanut omaksi ilokseen tekemältä levyltään suurta menestystä, ja sitä painettiin aluksi vain 12 000 kappaletta. Loppujen lopuksi levyä myytiin kymmenenkertainen määrä, ja lienee ensimmäinen kansanmusiikkilevy, joka on noussut Ruotsin albumilistan top 10:een. Yllättävä suosio innosti Anderssonia jatkamaan samalla linjalla, ja kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi albumin November 1989, joka yhdisti ennakkoluulottomasti pelimannimeininkiä moderneihin syntikkasoudeihin.

1990-luku meni Abba revivalin, Kristina från Duvemåla ja Mamma mia -musikaalien tahdissa, mutta vuosituhannen vaihdettua Andersson perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on sittemmin jatkanut hänen 1980-luvun sooloalbumiensa linjaa listoilla ja lavakiertueilla.


Lue myös:

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

237. Andrew Lloyd Webber: Sunset Boulevard (American premiere recording) (1994)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Andrew Lloyd Webberin musikaali Sunset Boulevard onnistui erinomaisesti siirtämään samannimisen Billy Wilderin mustan draama-/komediaelokuvan valkokankaalta West Endin ja Broadwayn teattereihin. Vaikka siltä puuttui Evitan ja Phantom of the Operan täydellisyys, eikä sen menestys yltänyt Webberin aiempien teosten tasolle, on se jälleen esimerkki kultaisesta sävelkynästä, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa takoa rahaa teattereissa ympäri maailmaa.

Blogini 237. kirjoitus on seurausta ketjureaktiosta, jonka aloitti Ylen Teema-kanava esittämällä klassikkoelokuvasarjassaan Billy Wilderin vuonna 1950 valmistuneen elokuvan Sunset boulevard. Olin jo pitkään ollut  kiinnostunut Andrew Lloyd Webberin musikaaleista, mutta koska en ollut päässyt katsomaan Sunset boulevardia teatteriin, en saanut sen juonesta kiinni pelkästään levyä kuuntelemalla. Nyt kun näin elokuvan Teemalla, sai se minut tarttumaan musikaalilevytykseen uudellen, ja tällä kertaa se aukenikin aivan uudella tavalla. Nettiarvosteluissa kehuttiin Glenn Closen roolisuoritusta, joten hankin hyllyyni musikaalin Broadway-levytyksen.

Andrew Lloyd Webberin musikaali seuraa harvinaisen orjallisesti mustavalkoista lähdeteostaan aina Wilderin mustaa huumoria myöten. Musikaalin keskushahmo on mykkäelokuvien tähti Norma Desmond, jonka ura on mennyt alas viemäristä äänielokuvien läpimurron jälkeen. Sekä elokuva että musikaali alkavat Desmondin uima-altaalta, jossa kelluu nuoren miehen eloton ruumis. Ruumis, nimeltään Joe Gillis, alkaa kertoa tarinaa, joka on johtanut hänet tähän kohtaloon.
Joe Gillis on nuori käsikirjoittaja, joka menestyksettä yrittää myydä teoksiaan Hollywoodin studioille. Rahapulan lisäksi häntä vaanivat ulosottomiehet. Gillis ei ole ainoa nuori toiveikas, jolle Hollywoodin tähdet eivät paista suosiollisesti. Elokuvan ja musikaalin teema onkin elokuvabisneksen armottomuus, mikä oli varsin uskalias aihe 50-luvulla. Kappaleessa Every movie's a circus Gillis ja muut tiukoilla olevat kirjoittajat ja näyttelijät tuskailevat sitä kuinka vaikeaa menestys on.
Paetessaan ulosottomiehiä Gillis osuu hylätyn (tai siltä näyttävän) kartanon pihaan. Talossa asuu keski-ikäinen näyttelijätär Norma Desmond, jonka loistelias ura on romahtanut äänielokuvien myötä. Musikaalin hienoimmassa kappaleessa With one look Norma kertoo Joelle, kuinka "ennen" näyttelijät pystyivät pelkillä eleillään ja ilmeillään kertomaan tarinan, johon "nykyään" tarvitaan vain lahjaton näyttelijä ja rivikaupalla puuduttavaa dialogia.

Elokuvassa rooliin valittiin nerokkaasti mykkäelokuvan oikea suurtähti Gloria Swanson.  Hankittuani amerikkalaislevytyksen havaitsin harmikseni, että sen heikoin lenkki oli näyttelijä, jonka vuoksi olin tämän levytyksen valinnut. Glenn Close on erinomainen näyttelijä, mutta hänen laulutaitonsa ei aivan riitä tämän roolin vaativiin suorituksiin. Parhaan tuntemani tulkinnan Norma Desmondista on tehnyt brittiläisen musiikkiteatterin kuningatar Elaine Paige, joka valitettavasti ei ole levyttänyt kuin muutaman musikaalin kappaleista. Alla linkit myös hänen tulkintoihinsa musikaalin avainkappaleista.
Unohdettu näyttelijä suunnittelee suurta paluuta ja kirjoittaa käsikirjoitusta elokuvaan, jonka pitäisi palauttaa hänet parrasvaloihin. Puilla paljailla oleva Gillis tarjoutuu editoimaan upporikkaan has-been:in käsikirjoitusta päästen näin irti työttömyyden ja köyhyyden kurimuksesta. Omistushaluinen diiva muutattaa assistenttinsa asumaan luokseen, joten nuori mies on kellon ympäri anteliaan ylläpidon mutta samalla mustasukkaisen silmälläpidon alaisena. Nauttiessaan omalaatuisen työnantajansa anteliaisuudesta Gillis tajuaa Desmondin rakastuvan häneen. Tunteensa näyttelijätär paljastaa kappaleessa Perfect year (josta myös tarjolla myös Elaine Paigen versio).
Kiitos musikaalin erinomaisuudesta kuuluu Lloyd-Webberin lisäksi tekstittäjäkaksikolle Don Black ja Christopher Hampton. Hyvä esimerkki oivaltavasta tekstistä on toisen näytöksen aloittava kappale Sunset Boulevard. Musikaalin puolivälissä Gillis elää paksusti uudesta menestyksestä unelmoivan emäntänsä ja rakastajansa paapottavana. Vaikka hän ymmärtää tilanteen mahdottomuuden, hän tietää olevansa kyvytön lopettamaan valheelle perustuvaa luksuselämäänsä ja palamaan koruttomaan ja köyhään arkeen. Kaiken tämän Black ja Hampton onnistuvat tiivistämään kolmeen minuuttiin, johon Lloyd-Webber on taikonut hienon melodian.
Yksi Wilderin elokuvan hienoimmista piirteistä on sen roolitus. Omista kokemuksistaan rooliinsa ammentaneen Gloria Swansonin lisäksi mukana on mykkäkauden ohjaajasuuruus Erich von Stroheim, joka näyttelee Norma Desmondin hovimestaria. Kruununa kattaukselle on mestariohjaaja Cecil B DeMille, joka näyttelee elokuvassa itseään omalla nimellään. DeMillelle käsikirjoitustekeleensä lähettänyt Norma Desmond saa kutsun Paramountin studioille, ja elokuvassa nähdään kahden elokuvalegendan kohtaaminen niin tarinassa kuin todellisessa elämässäkin.

Elokuvan ja musikaalin käännekohta on kappale As if we never said goodbye, jossa Desmond palaa studiolle ja elää jo etukäteen tulevaa menestystään. Alla linkki myös Elaine Paigen kappaleesta tekemään musiikkivideoon.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kertoa, että elokuvassa intensiteetti tämän käännekohdan jälkeen kasvaa kasvamistaan kunnes itsenäisyytensä uhrannut Gillis kelluu hengettömänä Desmondin uima-altaassa. Valitettavasti musikaali ei pysty hyödyntämään lopun kliimaksia samalla tavalla, vaan ainakin levyltä kuunneltuna tyytyy toistamaan jo kuultuja teemoja. Kertomuksen kiihkeimmät tunnelmat toteutetaan pääasiassa puhutun dialogin avulla, vaikka elokuvan lopussa kuultava Norma Desmondin monologi (joka kulminoituu legendaariseen repliikkiin "All right, Mr. DeMille, I'm ready for my close-up") olisi takuulla voitu muokata dramaattiseksi loppulauluksi. Loppuikohan Webberiltä, Blackiltä ja Hamptoninlta aika vai rahkeet kesken?

Lopun lässähdyksestä ja Glenn Closen puutteellisista taidoista huolimatta vuonna 1994 julkaistu musikaalilevytys on mainio aisapari vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle. Ainakin omassa mielessäni Wilderin elokuva ja Webberin musiikki ovat jo sulautuneet yhteen. Levyä kuunnellessani näen Wilderin elokuvan ja elokuvaa katsellessani korvissani soi Webberin musiikki. Evita, Cats ja Phantom of the Opera ovat jo saaneet Suomen ensi-iltansa, toivottavasti myös Sunset boulevard nähdään joskus suomenkielellä.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

236. Donna Summer: Crayons (2008)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Donna Summer tunnetaan parhaiten 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta hän ei lopettanut uraansa hittiputken ehdyttyä. Vaikka Summerin viimeinen albumi ei maailmanlaajuisia hittejä sisältänytkään on se todiste hänen kyvystään sopeutua uuden vuosituhannen haasteisiin.

Niinkuin monille muillekin Donna Summer faneille myös minulle tutuinta ja rakkainta oli hänen 1970- ja 80-lukujen hittituotantonsa (kts. esimerkkejä kirjoituksista 10, 94, 95 ja 211). Menestysvuosien jälkeen hän katosi hittilistoilta ja radioaalloilta. Yksittäisiä singlejä ja kokoelmalevyjä hän teki edelleen, mutta kaupallisesti epäonnistuneen Mistaken identity-albumin (1990) jälkeen kesti 18 vuotta ennenkuin 70-luvun diskokuningatar palasi levylautaselle uutta musiikkia sisältävän albumin kanssa. Levyn ensisävelet todistivat välittömästi, että maailma, musiikki ja myös laulajatar itse olivat muuttuneet.
Vaikka levyn kannessa vuosien kuluminen oli saatu häivytettyä meikin ja efektien alle, kertoi albumin Crayons musiikki siitä kuinka kauas oltiin menty MacArthur Parkista tai This time I know for real:ista. Itse en tuohon aikaan juuri perustanut 1990- tai 2000-luvun tanssimusiikista, joten ensikuuntelulla Donnan uusi musiikki sai minussa aikaan hylkimisreaktion.

Muutaman vuoden sulattelun jälkeen annoin levylle ja sen singlehitille Stamp your feet uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa löysin tästäkin kappaleesta suosikkilaulajani sielukkaan (mutta samalla tyylikkäästi vanhentuneen) äänen kappaleessa, joka jäi repeatille sisäisessä levysoittimessani.

Kun lopulta hyväksyin Donna Summerin uuden tyylin, alkoi helmiä löytyä albumilta enemmänkin. Levyn toinen tanssimestariteos Science of love iski minua aluksi naamalle vihaamallani autotune-soundilla, mutta sen jälkeen kappale alkoi soida kuin uudelle vuosituhannelle päivitetty versio hänen parhaista 1980-luvun hiteistään.
Niin joustava en sentään minäkään ole, että olisin jaksanut kuunnella levyllisen autotune- ja tietokone-soundeilla toteutettua korkean energian uuden vuosituhannen tanssimusiikkia. Onneksi Summer ymmärsi myös meitä kasari- ja seiskari-ajan lapsia sisällyttämällä albumille muutaman seesteisemmänkin kappaleen. Levyn harvoista rakkauslauluista suorin on akustisella kitaralla maustettu Sand on my feet, jonka Summer oli miehelleen Bruce Sudanolle.
Kaksi vuosikymmentä kuuluu diivan äänessä, jossa soiva karheus oli uutta hänen aiempien vuosikymmenien faneilleen. Uusi roso oli selvästi kuultavissa Sand on my feet -kappaleessa, mutta hurjimman laulusuorituksen Summer antaa kappaleessa Slide over backwards. Kappaleen innoittajana toimi Summerin etelävaltioissa kohtaama kansannainen, joka oli köyhyydestä taistellut itsensä rankan elämän kautta oman baarin pitäjäksi. Miljoonien myytyjen leyvjen tuomasta menestyksestä nauttinut laulaja onnistuu ilmiömaisesti eläytymään tämän sitkeän naisen kohtaloon.
Kun muutaman vuoden torjunnan jälkeen tartuin Crayons-albumiin ilman ennakkoluuloja, alkoi tämä hieno levy avautua kuin ruusu paljastaen uusien terälehtien alta toinen toistaan kirkkaampia helmiä. Helmistä kaunein oli ehdottoman omaelämänkerrallinen, hivelevän kaunis ja riipaisevan koskettava Be myself again, jonka liitän Summerin parhaimpien balladien joukkoon. Vai olisiko se kenties parhaista parhain?
Aiemmin Giorgio Moroderin, Quincy Jonesin ja Stock-Aitken-Waterman-trion kanssa työskennelly Donna Summer todisti viimeisellä albumillaan kuinka hän jälleen kerran osasi valita täydelliset ja moderneimmat yhteistyökumppanit. Crayons-levyn tekijälistasta löytyy Rihannalle, Adelelle, Kylie Minoguelle, Shakiralle ja Pinkille lauluja tehneitä ja levyjä tuottaneita nuoren sukupolven muusikoita. Vaikka albumi ei uhannutkaan edellämainittujen artistien listamenestystä, nousi useampi sen kappaleista USA;n tanssilistoille. Entinen diskokuningatar ja uuden vuosituhannen diskoisoäiti oli palannut.
40 vuotta aiemmin saksankielisessä Hair-musikaalissa alkanut ura päättyi komeasti Crayons-albumiin. Se ei ole parasta Donna Summeria eikä myynniltään päässyt lähellekään huippuvuosien menestystä, mutta oli silti erinomainen jäähyväislevy jolla Summer osoitti että hän vielä 59-vuotiaana pystyi yllättämään faninsa. Valitettavasti neljä vuotta myöhemmin maailma yllättyi suru-uutiseen Summerin kuoltua keuhkosyöpään.

Lue myös:

sunnuntai 28. elokuuta 2016

235. Nana Mouskouri: Le jour où la colombe... (1967)

Kuuntele koko albumi Spotifysta (kappaleet 1-12)
Kreikkalaissyntyinen Nana Mouskouri rakensi uraansa 1960-luvun puolivälissä levyttämällä kreikkalaista kansanmusiikkia, amerikkalaista jazzia ja eurooppalaista iskelmää. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où la colombe... avasi uuden menestysuran Mouskourin uralla, kun hän yhdisti nämä kulttuuripiirteet samalle levylle. Muutaman vuoden sisällä Mouskouri löi itsensä lopullisesti läpi myös Britanniassa ja Saksassa tehden hänestä yhden maailman menestyneimmistä laulajista.

Olen blogini alkuvaiheessa (numeroilla 28 ja 63) kertonut, kuinka vanhempieni ja isovanhempieni levyhyllyistä löydetyt levyt tekivät Nana Mouskourista leikki-ikäisen taaperon suosikkilaulajan. Rakkaus Mouskouriin ei koskaan kadonnut. Kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun olin pehmolevyn sijaan ottanut unilevykseni silmälasipäisen laulajattaren albumikannen tilasin valmistujaislahjaksi itselleni 34 cd:tä ja koko Mouskourin ranskankielisen tuotannon kattavan boksin. Näin pääsin tutustumaan moniin muihin hienoihin albumeihin jota hän oli tehnyt. Suosikkiperiodini oli 1960-luvun puoliväli, jolloin Mouskouri nousi ujosta kreikkalaislaulajasta maailmankuuluksi diivaksi.

Tällä kertaa esittelemäni levy vie meidät kreikkalaistähden uran käännekohtaan. 1960-luvun alkupuoliskolla ranskalaistunut artisti oli uuden kotimaansa lisäksi valloittanut Saksan singlehitillään Weiße Rosen aus Athen ja Yhdysvallat levyttämällä Harry Belafonten ja Quincy Jonesin kanssa. Hän ei kuitenkaan unohtanut kotimaataan. Ranskalaisten albumien lomassa hän levytti useamman albumin kreikkalaista musiikkia aviomiehensä Yorgos Petsilasin johtaman laulu- ja soitinyhtyeen The Atheniensin säestämänä. Vuonna 1967 julkaistu albumi Le jour où a colombe... yhdisti ensimmäistä kertaa nämä elementit samalle levylle.
Kappale Adieu Angelina on hyvä esimerkki uudesta tyylien yhdistelmästä. Kappale on ranskankielinen käännös Bob Dylanin säveltämästä kappaleesta Farewell Angelina, jonka tunnetuimman englanninkielisen version oli levyttänyt Joan Baez. Mouskourin levyllä kappale sai oman ominaisvärinsä The Atheniens -yhtyeen säestyksestä ja ranskankielisestä tekstistä. Kappaleesta tuli nopeasti Mouskourin nimikkokappale ja Dylanista hänen amerikkalainen suosikkisäveltäjänsä, jonka lauluja hän levytti toistakymmentä. Hänen lukuisista erinomaisista Dylan-covereistaan on aina pakko mainita järisyttävä ranskankielinen versio kappaleesta A Hard rain's gonna fall.

Tämän albmumin myötä The Atheniens -yhtyeestä tuli Mouskourin vakituinen taustakokoonpano, jonka säestys sopi erinomaisesti niin Dylanin protestilauluihin, keski-eurooppalaisiin iskelmiin kuin kreikkalaisiin pophitteihinkin.

Kreikkalaisten soundien lisäksi Mouskouri toi levyilleen mukaan entistä enemmän myös kreikkalaisia sävellyksiä. Kreikkalaissäveltäjä Manos Hadjidakis sävelsi hänelle muun muassa herkän laulun Mon gentil pêcheur, johon ranskankielisen tekstin kirjoitti Ranskan Helismaa Pierre Delanoë. Mouskouri esitti kappaletta myös alkuperäiskielellä.
Mouskourin levyjen kulttuurikirjo laajeni merkittävästi tämän albumin myötä. Juutalaisia vaikutteita levyllä edusti israelilaisen Nachum Heimanin kirjoittama Le jour où la colombe.... Mouskouria ja aviomiehen kitara- ja lauluyhtyettä vahvistaa François Rauberin johtama orkesteri.
Vaikka Ranska oli 34-vuotiaan artistin tärkein kohdemarkkina, levytti hän suosituimmista kappaleistaan versiot parhaimmillaan jopa viidellä eri kielellä. Tällä levyllä paras esimerkki tästä on alunperin Tom Jonesin kirjoittama kappale Try to remember, jonka Mouskouri levytti ranskankielisen version lisäksi myös (ainakin) englanniksi, saksaksi ja italiaksi.
Eri kulttuurien sekoittaminen toimi erinomaisesti, ja Nana Mouskourin viides ranskankielinen albumi teki laulajasta supertähden uudessa kotimaassaan. Suunta jatkui kuitenkin edelleen ylöspäin. Vuonna 1963 Euroviisuissa Mouskouri ystävystyi BBC:n tuottajan Yvonne Littlewoodin kanssa, joka ehdotti monikulttuuriselle laulajalle omaa televisio-ohjelmaa.

BBC lähetti ensimmäinen jakson ohjelmasta Presenting... Nana Mouskouri vuonna 1968. Britit ihastuivat vahvasankaisissa silmälaseissaan esiintyvään eksoottiseen laulajaan, joka yhdisteli repertuaarissaan vaivatta kreikkalaisia, mannermaisia ja angloamerikkalaisia vaikutteita. Televisiosarja jatkui englannin televisiossa lähes kymmenen vuotta.

Suosikkikauteni Mouskourin tuotannossa päättyy 1970-luvun alkuvuosiin jolloin avioero Yorgos Petsilasista päätti hänen yhteistyönsä The Atheniens -yhtyeen kanssa. Uusi onni löytyi kuitenkin läheltä; ranskalainen André Chapell oli toiminut Nanan äänittäjänä jo vuodesta 1963 ja tuottanut hänen kaikki levynä vuodesta 1965. Kymmenen vuotta myöhemmin Nana ja André olivat pari myös töiden ulkopuolella. Naimisiin he ehtivät kuitenkin vasta vuonna 2003.

Mouskourin menestys jatkui ilman The Atheniens -yhtyettäkin. Ranskan, Britannian ja Kreikan lisäksi hän alkoi levyttää ja esiintyä vakituisesti myös Saksassa ja menestys oli samaa luokkaa kuin muissakin maissa. Mouskourin suurin maiden rajat ylittänyt menestyskappale oli televisiosarjan Mistral's daughter tunnuskappale Only love, jonka hän levytti englanninkielen lisäksi myös ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Hänen tasainen levytystahtinsa ja menestys usealla kielialueella teki hänesta yhden maailman menestyneimmistä laulajista. Lopettaessaan uransa vuonna 2008 74-vuotias laulaja oli myynyt yli 300 miljoona albumia.

Lue myös: