sunnuntai 26. elokuuta 2018

260. Abba: Arrival (1976)

Kuuntele koko albumi Spotifysta
Kolme vuotta linjaansa etsinyt Abba löysi lopullisesti äänensä vuonna 1976, jolloin julkaistu albumi Arrival teki yhtyeestä lopullisesti 70-luvun suosituimman popilmiön. Levyn menestys ei ollut pelkästään kolmen massiivisen hitin varassa, vaan se oli täynnä tarttuvia popkappaleita. Vaikka albumi oli laskelmoidun laadukas alusta loppuun saakka, oli esiintymisen ilo ja musiikillinen monipuolisuus läsnä levyn kaikilla kymmenellä raidalla.

Vuonna 1973 ensimmäisen levynsä julkaisseen Abban tavoite oli alusta asti mahdoton, nousta kylmästä ja kaukaisesta pohjoismaasta maailman poptaivaalle brittiläisten ja amerikkalaisten artistien rinnalle ja kenties jopa niiden yläpuolelle. Waterloon menestys Eurovision laulukilpailuissa ja sen jälkeen levylistoilla mm. Britanniassa ja Yhdystalloissa oli hyvä alku, mutta kun sitä seuranneet singlet So Long ja I do I do I do I do I do eivät menestyneet vastaavasti, alettiin Abbaa pitää yhden hitin ihmeenä monien muiden viisuvoittajien tapaan.

Tilanne muuttui radikaalisti vuosien 1975 ja 1976 vaihteessa, jolloin singlet SOS, Mamma Mia ja Fernando nousivat kukin Britannian singlelistan top 10:een ja kaksi jälkimmäistä aina listan kärkeen asti. Muuallakin Euroopassa Abba alkoi olla kaikkien huulilla, ja Australiassa yhtyeen suosio lähenteli 1960-luvun beatlemaniaa. Kun yhtyeen neljäs albumi julkaistiin loppuvuodesta 1976 aiemmin naureskelun kohteena olleesta ruotsalaisyhtyeestä oli tullut maailman suurin popilmiö. Täydellisenä alkusoittona uuden albumin julkaisulle oli single, jonka kantta koristi ensimmäisen kerran kahdella vastakkain asetetulla B-kirjaimella ja ®merkillä varustettu uusi Abba-logo.
Syyskuussa 1976 julkaistu Dancing queen oli ja on edelleen SE kappale, josta Abba parhaiten muistetaan ja joka monien menestyskappaleiden joukossa menestyi kaikkein parhaiten. Britannian singlelistan kärkipaikka oli selviö, ja vuoden 1977 alkupuolella se nousi listaykköseksi myös Yhdysvalloissa, mikä oli koko yhtyeen uran ajan vaikea markkina ruotsalaisnelikolle.

 Dancing queen -singlen huikean menestyksen maksimoimiseksi olisi voinut olettaa, että kappale olisi sijoitettu  pari kuukautta myöhemmin ilmestynen Arrival-levyn aloituskappaleeksi. Menestyksen makuun päässeet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pitivät kuitenkin pään kylmänä, ja asettivat tälle kunniapaikalle tarinan koululaistytön rakastumisesta opettajaansa (laulu sijoitettin osuvasti myös Mamma Mia! Here we go again -elokuvan alkuun).

Abban pyrki tietoisesti välttämään albumeitä, jotka rakentuisivat yksinomaan hittien varaan. Arrivalilla ja sitä seuranneilla albumeilla riitti tarttuvia kappaleita ja laadukasta tuotantoa koko 12 tuumaisen vinyylilevyn jokaiselle raidalle

Uusi albumi ja sitä ennen jukaistu Fernando-single muuttivat yhtyeen dynamiikkaa merkittävästi. Agnetha Fältskog oli ollut yhtyeen menestynein sooloartisti, ja hänen laulamiensa kapplaiden määrä aiemmilla Abba-levyillä oli selkeästi isompi kuin vaatimattomammin soolourallaan menestyneellä Anni-Frid Lyngstadilla. Fernando oli Fridan ensimmäinen sooloesitys kansainvälisellä menestyssinglellä ja hän lauloi sooloa myös hiteillä Money money money ja Knowing me knowing you. Arrival-albumilla Agnethan oli tyytyminen albumiraitoihin.

Ei Agnethan laulamissa kappaleissa mitään vikaa ollut. Jos When I kissed the teacher olisi julkaistu albumin neljäntenä singlenä, olisi menestys ollut taattu. Toinen vaikuttava Agnetha Fältskog -tulkinta on kappaleessa My love my life, joka sijoitettiin taitavasti Mamma mia -elokuvan kakkososan koskettavaan kastekohtaukseen. Hieman raikkaammin tuotettuna tässäkin kappaleessa olisi ollut aineista singlehitiksi.
Vaikka Arrival oli selkeästi Anni-Frid Lyngstadin läpimurto yhtyeen tasaveroisena laulusolistina yhtyetoverinsa kanssa, oli yhtyeen soundi parhaimmillaan heidän laulaessa yhdessä (Björnin ja Bennyn osa Abban lauluharmonioissa oli huomaamattomampi mutta silti merkittävä). Dancing queenin ohella levyn huippuhetkiä on Money money money -singlen b-puolelle piilotettu pop-helmi That’s me. Tämä harvoin kuultu albumiraita on yksi omista Abba-suosikeistani, ja se julkaistiinkin singlenä Japanissa.
Arrivali oli täydellinen pop-albumi ja Abban uran kulminaatiopiste. Se on viihdyttävä ja musikaalisesti kunnianhimoinen kokonaisuus alusta loppuun saakka, eikä yhtye turvautunut sen missään vaiheessa helppoihin ratkaisuihin. Edellämainittujen hitten ja hittipotentiaalia sisältäneiden albumiraitojen lisäksi yhtye muisteli hieman glam-rock-menneisyyttään (Tiger), antoi kunniaa juurilleen (levyn päättävä Arrival-instrumentaali oli kuin jatkoa Bennyn keikoilla soittamalle Vanhalle virrelle Taalainmaan karjamajoilta) ja päästi ääneen myös yhä enemmän taustalle siirtyneen Björn Ulvaeusin (Why did ithave to be me oli yllättävä mutta onnistunut valinta Mamma Mia elokuvan jatko-osaan). 

Korkea laatu ulottui myös levyn kanteen. Abban uuden logon suunnitellut Rune Söderqvist vastasi albmin ikonisesta helikopterikannesta, joka myös visuaalisesti teki Abbasta osan kansainvälistä popeliittiä. Vuodesta 1976 eteenpäin Söderqvist huolehti levykansien lisäksi yhtyeen visuaalisesta ilmeestä myös kiertueilla.
 
Vuonna 1976 Abba oli menestyksensä huipulla. Jos jotain alamäkeä Arrivalin jälkeen oli havaittavissa, se oli hyvin, hyvin loivaa. Kuten aiemmista Abba-arvioistani voit lukea, yhtye lopetti yhteisen uransa ennen sitä kovasti odotettua epäonnistumista.

Lue myös:
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

keskiviikko 15. elokuuta 2018

259. Ultra Bra: Kalifornia (1999)

 
Kuuntele koko albumi Spotifysta
Sivu suun mennyt euroviisuedustus ei paljoa harmittanut Ultra Bra:ta, joka jatkoi toinen toistaan hienompien albumien tekoa. Kalifornia on harmoninen, kaunis mutta silti myös hieman ilkikurinen kokoelma parasta Kerkko Koskista ja yhtyeen hienoa tulkintaa.

Pääsin mukaan 1990-luvun Ultra Bra -huumaan kovasti jälkijunassa. En pitänyt radiossa soineiden Kahdeksanvuotiaana, Ken Saro-Wiwa on kuollut ja Suosi ulkomaista -kappaleiden vanhanaikaisesta patetiasta ja jostain syystä sain hyvin nopeasti tarpeekseni Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleiden ylisoitosta radioaalloilla. Odotin kuitenkin innolla, mitä Kerkko Koskinen kumppaneineen saisi aikaiseksi, kun yhtye osallistui vuoden 1998 euroviisukarsintaan kappaleella Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana ilmoille kajahtava jousisovitus sai minut heti polvilleen.
Kappaleeseen oli lisätty hieman euroviisujen kaipaamaa mahtipontisuutta yliampuvan jousisovituksen muodossa, mutta muuten se ei juuri eronnut aiemmin mainituista Ultra Bra -hiteistä. Kuitenkin jo pelkkä ajatus siitä mitä kappale saisi aikaiseksi (tai minkälaisia kommentteja se herättäisi) Birminghamin viisulavalla sai minut kannattamaan täysin sydämin tätä laulun, jousien ja puhaltimien ilotulitusta. Tähdillä ladatussa viisukarsinnassa (mukana mm. Nylon beat, Kaija Kärkinen, Jari Sillanpää, Sari Kaasinen ja Sani & Samuli Edelman) Ultra bra jäi jaetulle kolmannelle sijalle ja märkä uneni jäi vain uneksi. Viisukarsinta avasi kuitenkin nihkeät saranani, ja myös aiemmat Ultra Bra -kappaleet (tai ainakin osa niistä) alkoivat tuntua hyviltä. Mikään niistä ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille kappaleella, joka julkaistiin tyttöystävyys-kappaleen cd-singlen toisena kappaleena myöhemmin samana vuonna.
Olin alkanut seurustella aiemmin samana vuonna, ja Anni Sinnemäen kuvaus laulun päähenkilön matkasta tapaamisen vielä tuntemattoman henkilön kanssa osui musiikkikorvani lisäksi tunteisiin. Kerkko Koskisen mahtipontinen sovitus (varsinkin juuri mainitussa tapaamiskohdassa) oli hunajaa korvilleni, ja pidänkin edelleen kappaletta ja siitä tehtä levytystä yhtyeen parhaana saavutuksena. Odotukseni tulevaa albumia kohtaan nousivat näiden kahden kappaleen myötä. Vuonna 1999, vuosi euroviisukarsinnan jälkeen ilmestynyt albumi täytti odotukset ääriään myöten.
Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia (jotka pikapuoliin hankin myös hyllyyni) olivat nihkeästi toisiinsa yhdistetty kokoelma mielestäni puistattavaa paasausta (esim. Tel Aviv, Lähetystyö), tarttuvia eläinaiheisia hittejä (Hauki, Savanni nukahtaa) ja hienoja, mutta vähemmän kaupallisia pop-runoteoksia (Moskova, Pärnu, Ero, Entäs nyt), oli Kalifornialla kulmia hiottu hienoisesti, jotta hampaat kiristyivät vähemmän ja korvat nauttivat enemmän. Vanhaa Agit-prop imitaatiota muistutti enää etäisesti kappale Ilmiöitä, jossa paasausta oli lievennetty sopivalla annoksella itseironiaa.
Eikä hiteistäkään ollut pulaa, mutta tälläkin kertaa ne ovat minulle vähemmän tärkeitä. Jäätelöauto ja Hei kuule Suomi soivat radiossa liiaksikin asti, mutta minua puhuttelivat jälleen ne matalamman profiilin kappaleet, joilla oli hieman enemmän sanottavaa. Kalifornian päättävä Musta niljaisten lehtien kaupunki oli sellainen.
Vaikka Ultra Bran viimeinen albumi, vuonna 2000 julkaistu Vesireittejä on monin tavoin monipuolisempi, kokeilevampi ja enemmän pureskelua vaativa mestariteos, on Kalifornia minulle se rakkain ja muistorikkain albumi 1990-luvun parhaalta ja menestyneimmältä pop-ilmiöltä. Viisaana miehenä Kerkko Koskinen lopetti Ultra Bra:n levytysuran neljään albumiin.

Lue myös:
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

tiistai 17. heinäkuuta 2018

258. Bonnie Raitt: Nine lives (1986)


Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Ei ole harvinaista että kriitikoiden ja suuren yleisön vieroksumia levyjä löytyy omalta suosikkilistaltani. Bonnie Raittin yhdeksäs albumi menestyi surkeasti ja johti lopulliseen välirikkoon levy-yhtiö Warnerin kanssa. Kriitikot ja fanit pitävät sitä hänen huonoimpana albuminaan ja Raittin epätoivoisena yrityksenä miellyttää sekä levy-yhtiötä että 80-luvun popradioiden yleisöä. Nine lives ei todellakaan ole sitä juurevaa blues-Bonnieta, jota kriitikot ja blues-fanit rakastavat, mutta se on mielestäni erittäin toimiva ja hyvin tuotettu pop-albumi kultaiselta 80-luvulta.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani kertonut, taitava kitaristi ja musiikityylien rajoista piittaamaton laulaja Bonnie Raitt tavoitti 1970-luvulla kriitikoiden ja festariyleisön sydämet, mutta ei aiheuttanut juurikaan liikehdintää levykauppojen kassoilla. Ainoa piristys masentavassa myyntitilastossa oli Raittin vuonna 1977 tekemä blues-versio Del Shannonin kappaleesta Runaway, joka nosti myös albumin Sweet forgiveness albumilistoille. Vuosikymmenen vaihduttua Raitt valmistautui julkaisemaan yhdeksännen albuminsa, kun levy-yhtiö pudotti pommin.
Näiden äänistysten helmi oli reggae-renkutus (myönteisessä mielessä) True love is hard to find, johon Raitt oli saanut taustalaulajakseen esikuvansa, yli 80-vuotiaan Sippie Wallacen (jonka improvisointi kappaleen lopussa on maininnan arvoinen). Juuri ennen levyn julkaisua ja promootiokiertueen alkua Warner bros records ilmoitti että levyä ei julkaista, eikä Raittin palveluksia yhtiölle enää kaivata. Ilman levyä jäänyt artisti jäi tyhjän päälle.

Raittin suosio konserttilavalla kuitenkin jatkui ja kolme vuoden tuuliajon jälkeen Raittin levy-yhtiö tuli katumapäälle. Se päätti julkaista albumin ja antaa Raittille mahdollisuuden äänittää osa levyn kappaleista uudelleen uusien tuottajien ohjauksessa.
Levyn avauskappale No way to treat a lady (jonka Walesin raspikurkku Bonnie Tyler levytti samana vuonna) näytti suuntaa millä levy-yhtiö ja uudet tuottajat yrittivät löytää Raitille menestystä. Kappale oli 80-luvun aikuisrokkia parhaimmillaan (ja joidenkin mielestä pahimmillaan). Hänen tulkintansa Bryan Adamsin säveltämästä kappaleesta tekee esityksestä kuitenkin toimivan ja kuuntelemisen arvoisen. Se, että kitaristina tunnetuksi tullut Raitt ei itse soita kappaleessa lainkaan, on käsittämätön päätös. Raittin kitaroinnin vähyys varjostaa koko albumia.

Jos blues-Bonnien ystävät nyrpistivät nenäänsä albumin avauskappaleelle, niin levyn toinen kappale oli vielä pahempi.
Kappale Runnin' back to me sähkörumpuineen ja Tower of power -puhallinsektioineen oli viimeinen niitti monille faneille. Kappale on mallikas 80-lukulainen aor-revitys mutta aivan muuta kuin mitä Raittin fanit ja tiukkapipoiset blues-kriitikot pystyivät sulattamaan.
Elokuvaa Extremities (="Naisen kosto") varten äänitetty Stand up to the night jatkoi albumin aikuisrock-linjaa. Hieno sävellys ja Bonnie Raittin onnistunut tulkinta jäivät kuitenkin albumin tavoin hyvin nopeasti unohduksiin.

Tyly vastaanotto albumille oli mielestäni ymmärrettävä. Raitt oli tunnettu siitä, että hän ei ollut tyylirajojen vanki, vaan hänen levyillään folk, rock, blues ja country -tyylit limittyivät saumattomasti. Veljeily 80-luvun aor:n kanssa oli kuitenkin monille liikaa. Lisäksi kolmem vuoden väli äänitysten välissä ja tuotantotiimien vaihtuminen tekee levystä hyvin epäyhtenäisen. Ehkä levyn kaikki kappaleet olisi kannattanut äänittää uudelleen samalla tiimillä.

Minua tyylien ristiriita ja blueskitaran puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. Olen 80-luvun lapsi ja mielestäni Nine lives on osoitus siitä että Raittin skaala ulottui vaivatta myös tähään tyylilajiin.
Vuonna 1986 maailma ei kuitenkaan ollut tähän valmis. Ensimmäistä kertaa Raittin uralla kriitikot ja ostava yleisö olivat yhtä mieltä punatukkaisen blues-kitaristin levystä ja tyrmäävät kommentit saivat vahvistusta myyntitilastoista. Nine lives oli Bonnie Raittin uran suurin pannukakku. Ei ollut mikään yllätys, että Raittin ja Warnerin tiet erkanivat lopullisesti.

Kuten usein aiemminkin (esim. Frank Sinatran kohdalla) levy-yhtiö vaihto käänsivät karikoilla olevan uran uuteen nousuun. Sopimus Capitol-levy-yhtiön kanssa ja yhteistyö tuottaja Don Wasin kanssa tuottivat kolme miljoona-albumia ja laulaja-kitaristin kauan kaipaaman kaupallisen menestyksen vain muutama vuosi Nine livesin mahalaskun jälkeen. Ja tarina jatkuu edelleen.


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

maanantai 16. heinäkuuta 2018

257. Bonnie Raitt: Bonnie Raitt (1971)

Kuuntele koko albumi Spotifysta

90-luvulla Grammy-palkintoja kahmineen Bonnie Raittin ura käynnistyi hitaasti. Vaikka hänen vuonna 1971 julkaistu ensialbuminsa sai kriitikoilta peukkuja, kesti lähes 20 vuotta ennenkuin hänet palkittiin kaupallisella menestyksellä. Taitavan kitaristin ja tulkintavoimaisen laulajan ensimmäinen levy on kuitenkin kiehtova ja juureva blues-pop-folk-levy, joka kolminkuultavan pienestä tuotantobudjetistaan huolimatta toimii erinomaisesti edelleen.

1960-luvun lopulla naiskitaristit olivat harvassa, ja moni taitava naispuolinen muusikko törmäsi ennakkoluulojen luomaan lasikattoon. 20-vuotias Bonnie Raitt haastoi tätä asetelmaa. Monilla festareilla ja tunnettujen bluesmuusikkojen lämmittelijänä soittanut punatukkainen slide-kitaristi nousi nopeasti keskustelunaiheeksi muusikkopiireissä ja hänelle syntyi nopeasti vankka fanikunta blues-ihmisten keskuudessa.

Myös levy-yhtiö Warner kiinnostui ja tarjosi lupaavalle tähdelle levytyssopimusta. Raittin ensimmäinen albumi äänitettiin kuitenkin varsin alkeellisissa olosuhteissa kesällä 1971. Studio muistutti lähinnä autotallia, ja käytössä ollut 8-raitanauhuri ei enää vastannut sen hetken standardeja.
Vaikka studiokustannuksissa säästettiin, sai Raitt taustalleen hyvän muusikkotiimin, jota veti Willie and the Bees -yhtyeestä tuttu tuottaja Willie Murphy. Levyn aloituskappale, Stephen Stillsin säveltämä Bluebird oli soittamisen riemua parhaimmillaan. Raitt itse soitti viittä erilaista kitaraa ja pianoa, ja nuoren laulajan äänessä oli jo tässä vaiheessa bluesin kaipaamaan karheutta.

Yksi Raittin esikuvista oli jo 1920-luvulla uransa aloittanut musta blueslaulaja Sippie Wallace, jonka kanssa hän oli myös esiintynyt uransa ensimmäisinä vuosina. Wallace ja Raitt tekivät yhteisiä keikkoja aina bluesmamman kuolemaan saakka 1980-luvun puolivälissä. Konserttien huippukohta oli kappale Women be wise, joka löytyi Raittin ensialbumin lisäksi liveversiona hänen myöhemmin julkaistulta kokoelma-albumiltaan. Valitettavasti en löytänyt tästä huikeasta duetosta videotallennetta.
1970-luku oli singer-songwritereiden kulta-aikaa. Vaikka Raitt äänitti pääasiassa muiden lauluntekijöidsen sävellyksiä, teki hän tasaiseen tahtiin myös omia kappaleitaan. Tällä levyllä Raittin omaa tuotantoa edusti balladi Thank you, joka hienon kitaroinnin lisäksi on esimerkki Raittin pienieleisen tyylikkäästä tulkinnasta laulajana.
Raitt ja tuottaja Willie Murphy käänsivät vaatimattomat äänitysolosuhteet edukseen. Levyn siloittelemattomat ja kulmikkaat soundit lisäävät albumin viehätysvoimaa, ja kappaleiden maanläheiset sovitukset soivat kuin erämaan keskelle puhjenneet kukat. Levyn äänitykset kuullostavat viimeistellyiltä kotiäänityksiltä, enkä kuulijana kaipaa sen särmien siloitteluun lainkaan hiekkapaperia.
Jo ensimmäisellä levyllään Raitt ei juuri piitannut genrerajoista, ja tätä levyä (kuten Bonnie Raittin levyjä ylensäkään) on hyvin vaikea lokeroida vain bluesiin, folkiin tai perus pop-rockiin. Raittin lämmin ja ymmärtävä ääni sopii niin rytmikkääseen blues-revittelyyn kuin herkkään tunnelmointiinkin. Kappaleessa Since I fell for you on hieman jazz-vaikutteitakin.
Kriitikot ihastuivat tähän tyylien saumattomaan yhdistelmään ja nuoren artistin monipuolisuuteen seekä soittajana että laulajana. Liekö naisten alistettu asema rock- ja bluesmaailmassa syynä siihen, että nuoren naiskitaristin kaupallinen menestys jäi vaisuksi ensilevystä alkaen. Lavoilla ja festareilla Bonnie Raitt oli kuitenkin suosittu ja hän jatkoi uraansa vaisuista levymyynnistä huolimatta.

Ennen vuonna 1989 tapahtunutta kaupallista läpimurtoaan hän teki albumin Nine lives, joka oli kaupallinen katastrofi ja jolle myös arvosteljat näyttivät peukaloa alaspäin. Minusta se on kuitenkin yksi hänen parhaista levyistään ja arvostelenkin sen seuraavaksi.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

256. Frida: Shine (1984)

Kuuntele koko albumi Spotifyssa
Abba jäi tauolle vuonna 1982 (tauko päättyy viimeisten tietojen mukaan loppuvuodesta 2018), ja yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa sooloartisteina. Hyvin menestyneen Something going on -albumin jälkeen Anni-Frid 'Frida' Lyngstad hakeutui nuorten brittimuusikoiden seuraan ja teki modernin 80-lukulaisen pop-albumin. Levyn kylmä yleissävy ei kuitenkaan saavuttanut yleisöään ja Frida vetäytyi julkisuudeta 12 vuodeksi.

Anni-Frid Lyngstadilla oli paljon pelissä, kun hänen neljäs sooloalbuminsa julkaistiin. Hänen ennen Abbaa julkaisemansa soololevyt eivät olleet menestyneet, ja Abban aikana julkaistujen Frida ensam (1976) ja Something's going on (1982)-albumien menestyksestä osan saattoi laittaa Abban suosion piikkiin. Kun Frida alkoi tehdä neljättä sooloalbumiaan, hänen tarkoituksensa oli tehdä pesäero Abban perintöön ja luoda itselleen ura uskottavana poptähtenä.
Osan tästä tavoitteesta hän oli jo saavuttanut edellisellä sooloalbumillaan Something's going on. Abban viimeisen toimintavuoden aikana levytetty albumi oli soundeiltaan eri vuosikymmeneltä kuin Abban hitit, ei vähiten tuottaja Phil Collinsin ansiosta. Levy kävi hyvin kaupaksi, ja Frida suunnitteli jo toisen albumin tekoa Genesis-rumpalin kanssa. Collinsista oli kuitenkin tullut yhteistyön jälkeen supertähti, jolla ei ollut aikaa sivuprojekteihin.

Uusi yhteistyökumppani oli vain 29 vuotias Steve Lillywhite, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt tuottaa jo mm. U2:n, Rolling Stonesin ja Peter Gabrielin albumeita. Tuottajan ja laulajan yhteinen tavoite nykyaikaistaa ruotsalaislaulajan tyyliä näkyi selvästi albumin nimikappaleessa Shine, ja tavoite sävytti koko levyn a-puolta. Uuden ajan Frida oli eri laulaja kuin se, joka kahdeksan vuotta sitten oli laulanyt Fernandoa ja Money, money, money'a.
Neljänkympin ikää lähestyvä laulaja nautti selvästi alle kolmekymppisten muuskoiden seurasta. Tähän ikäryhmään kuuluivat myös Climie Fisher -yhtyeestä myöhemmin tunnetuksi tullut Simon Climie ja Lillywhiten vaimo Kirsty MacColl, joiden säveltämä One little lie oli tunnelmaltaan varsin synkän a-puolen huippukohtia.

Uusien kykyjen lisäksi Lyngstad sai tukea myös entisiltä yhtyetovereiltaan. Ex-mies Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin säveltämä Slowly oli ennakolta levyn kiinnostavimpia kappaleita, mutta Lillywhiten tuotannon ansiosta kappale ei juuri erottunut albumin tummasävyiseltä a-puolelta. Anderssonin ja Ulvaeusin näkemys kappaleesta kuultiin Glenmarkin sisarusten Gemini-albumilla seuraavana vuonna. Shine-albumin versiossa Frida onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä etäinen että lämmin.
Albumin b-puolella metalliset mollisävyt saavat värejä ympärilleen. Big Country -yhtyeestä tutun Stuart Adamsonin kirjoittamassa Heart of the country -kappaleessa Frida kuullostaa onnelliselta ja senfolkhenkinen sovitus muistuttaa Abban Move on -kappaletta.
Vielä lähemmäs Abban tyyliä päästään lämpimällä rakkauslaululla Come to me, joka on kaukana a-puolen kylmästä yleistunnelmasta.
Tuottaja Lillywhite hyödynsi taitavasti koko Lyngstadin äänen tunne- ja nyanssiskaalan, ja kappaleiden järjestys loi hienon kaaren alkupuoliskon kylmyydestä kohti lopun herkempiä hetkiä. Albumin kappaleista pohdiskelevin ja riisutuin on levyn päättävä Comfort me, jossa Frida laulaa välillä kuiskaten tinkimättä kuitenkaan musikaalisesta tarkkuudestaan.
Yleisö ei kuitenkaan ollut valmis Shine-albumin nykyaikaiseen äänimaailmaan ja Abba-Fridan uuteen tyyliin. Vaikka laulaja itse piti levystä, hän itse myönsi myöhemmin albumin olleen liian moderni menestyäkseen 80-luvun alkupuoliskolla. 

Lyngstad ei onnistunut luomaan pysyvää menestysuraa sooloartistina. Shine-albumin epäonnistumisen jälkeen saatiin odottaa 12 vuotta hänen seuraavaa, ja toistaiseksi viimeistä sooloalbumiaan. Tällä kertaa Frida valitsi laulukieleksi oman äidinkielensä, ja ruotsinkielinen Djupa andetag (1996) menestyi vain Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa.

Itse sain Shine-albumn joululahjaksi vuonna 1984, mutta ensi-innostuksen jälkeen se jäi hyvin vähälle kuuntelulle. Vasta nyt, yli 30 vuotta julkaisun jälkeen olen oppinut arvostamaan ja nauttimaan Lyngstadin ja Lillywhiten ennakkoluulottoman yhteistyön tuloksesta.

Lue myös:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)